Kategoria: politiikka

Tiibettiläisessä kaivossa

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

Hiljaisuus.

Tämän aamun uutisten jälkeen ei voi muuta kuin sytyttää kynttilän Norjassa terroristi(e)n joukkomurhassa kuolleiden muistolle ja ottaa osaa heidän läheistensä suruun.

Väistämättä tulee kuitenkin pohtineeksi, miksi yhä edelleen jokaisen terroriteon oletettu tekijä on islamisti, kun tilastojen mukaan lähes kaikki Euroopassa toimineet terroristit ovat ei-muslimeja ja ei-islamisteja.

Ei niin (mutta toisaalta)

Olen joutunut toisinaan muuttamaan mielipiteitäni eräistä poliitikoista – oli järkyttävä kokemus, kun Poliittinen Broileri Numero Yksi eli Harri Holkeri rupesi lopulta puhumaan minun mielestäni ihan fiksuja – mutta Raimo Ilaskivi aiheuttaa minussa yhä samanlaisia reaktioita kuin pitäessään 1980-luvun puolivälissä Helsingin ylipormestarina radiopakinoita Radio Cityssä. Hänen itserakas, hyveellisen närkästyksen tuottamasta mielihyvästä värisevä äänensä olisi saanut kilteimmänkin koulutytön haluamaan lähteä kadulle vetämään kamaa ja hakkaamaan heikompiaan.

Päivän Hesarin yleisönosastossa hänen hyveellinen närkästyksensä kohdistuu niihin, jotka niin järkyttävällä tavalla syyttävät hänen vanhaa ritarikuntatoveriaan Yrjö von Grönhagenia natsiksi. Ilaskiven mukaan pelkkä kulttuuriattašeana Berliinissä sodan aikana toimiminen ei tarkoita sitä, että ko. henkilö on natsi. Ei niin. Se, että hän työskenteli SS-joukkojen ”rotutieteelliselle” Ahnenerbe-yksikölle erinäisiä vuosia yrittäessään todistaa suomalaisia – ja erityisesti karjalaisia – osaksi muinaista arjalaista herrakansaa sitten toisaalta viittaisi jonkinlaiseen natsiuteen. Tietysti voidaan (melkein perustellusti) todeta, että eihän hän mikään natsi edes voinut olla, koska sai lopulta Ahnenerbestä potkut siksi, etteivät suomalaiset (tai karjalaiset) lopulta olleetkaan kyseisen tutkimuslaitoksen ”tutkimusten” mukaan arjalaisia eivätkä herrakansaa vaan jotakin alempaa (ja epäilemättä lopulta tuhottavaa) aasialaisrotua.

En tiedä von Grönhagenin tekemisistä sodan jälkeen – puhumattakaan hänen Suomeen tuomastaan Konstantinus Suuren ritarikunnasta – mutta mielestäni ihmisellä on ja tuleekin olla oikeus muuttaa mielipiteitään. Ottaa laput silmiltään. Jopa Ilaskivellä. Ehkä minullakin, hah.

Sitä odotellessa ehtii hyvin käymään vaikkapa tämän kesän Finnconissa Turussa! Itse en paikalle pääse, mutta ei se tarkoita sitä etteikö teidän kaikkien muiden kannattaisi kokoontua!

Kiinnostava aika

Ei, en ole muuttamassa Suomesta. En ainakaan vielä. Perussuomalaisia äänesti sentään vain vajaa viidennes suomalaisista. Muiden puolueiden maahanmuuttokriitikoiksi (ainakin vaalikampanjansa ajaksi) intoutuneet ehdokkaat jäivät useinmiten jalkoihin. Erityisen ilahduttavaa tämä on tietysti sotaveteraanien selkänahasta kampanjansa repineen Wille Photoshop-Rydmanin tapauksessa. Persujen lisäksi ainoa puolue, joka ei menettänyt paikkoja, oli avoimesti maahanmuuton puolesta liputtanut RKP.

Myös naisten määrä eduskunnassa kasvoi, edes vähän.

Toivon totisesti että perssuomalaiset saavat lunastettua vaalilupauksensa tuloerojen vähentämisestä – tai edes saisivat niiden kasvua hidastettua. En ole välttämättä kovin toiveikas sen suhteen: potentiaalisista hallituskumppaneista demarit on valitettava säännönmukaisesti muuttunut vaalien jälkeen kokoomuskakkoseksi, ja EK:n poliittinen siip– anteeksi, Kansallinen Kokoomus pitänee tuloerojen kasvamista lähinnä iloisena asiana. Enkä ole tosiaankaan ainoa joka epäilee perssuomalaisen eduskuntaryhmän hajoavan vähintään kahtia ennen ensi vaaleja: oma veikkaukseni on ollut – Soinin kaukoviisaana miehenä vaatimasta sitoumuksesta huolimatta – että näin tapahtuu jo ennen joulua, ja että ryhmän jäsenten välillä on siinä vaiheessa meneillään vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. PS arvostaa perinteitä.

Iso pettymys oli, että Ben Zyskowicz jäi edelleen ainoaksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi. Olin muutamana päivänä jakamassa vaalimainoksia ja kohdalle sattunut (ulkonäöltään ilmeisen) maahanmuuttajataustainen väestö käyttäytyi aivan eri tavalla kuin aikaisempien vaalien alla: ennen he kiersivät vaalimainostajat kaukaa, melkein pelästyneinä, nyt juttelemaan tai mainoksia hakemaan tultiin hyvässä hengessä – tai vähintäänkin nostettiin peukut pystyyn ohi kävellessä. ”Oma” kansanedustaja olisi voinut toimia myös syrjäytymisvaarassa oleville rohkaisijana ja kannustajana.

(Epäilen, että perssuomalaisten kannattajissa ”syrjäytymisvaarassa oleviksi” laskettavien prosenttiosuus on vieläkin suurempi kuin maahanmuuttajissa. Toivotaan, että  voitto antaa uskoa ja rohkeutta – ja mahdollisuuksia – sinnitellä elämänsyrjässä kiinni.)

Mielenkiintoista on myös julkkisehdokkaiden kehno menestys, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä päti myös moniin isojen puolueiden perinteisiin ääniharavakonkareihin: moni putosi, mutta moni myös valahti ikuiselta näyttäneeltä ykköspaikaltaan kakkoseksi tai kolmoseksi: näin kävi esimerkiksi Mauri Pekkariselle. Poikkeuksena on kokdem– anteeksi demarit, joka jatkaa samalla vanhalla miehityksellä.

(Tänään aamulla Malmin uimahallin vakioäijien yleisin pohdiskelun aihe oli: ”No nyt sitten nähdään, voiko siihen vitutukseen tosiaan kuolla, rah rah.”)

Vihreät kokivat nyt koko puolueen historian ensimmäisen ison vaalitappion. Epäilemättä hallitusvastuu ja puolueen politiikan (näennäinen) oikeistolaistuneisuus vaikuttivat melkoisesti. Omalta osaltani epäilen, että asiaan on vaikuttanut myös selkärangaton sekoilu tekijänoikeusasioissa, mikä on aivan taatusti vieroittanut puolueesta sitä ennen innokkaasti tukenutta, mainostanutta ja äänestänyttä kulttuurialan prekariaattia. (Muissa suhteissa erinomaista ja hyvin näkyvää työtä tehneen Jyrki Kasvin putoaminen eduskunnasta viittaisi tähän suuntaan.) Porukkaa valui melkoisen hyvin pärjänneeseen Vasemmistoliittoon. Siitä en ole pahoillani, mutta muuten Suomen poliittinen ilmapiiri uhkaa nyt muuttua entistäkin lyhytnäköisemmäksi ja pohjoiskorealaisemmaksi.

Suomalaisen politiikan kiinnostavat ajat jatkuvat vähintäänkin ensi eduskuntavaaleihin asti. Saa nähdä, pystyykö kolmen suuren puolueen hyvävelimafia kokoamaan itsensä uudelleen, vai muuttuuko kenttä pysyvästi. Jättivoitosta huolimatta persut joutuvat pelaamaan ”vanhojen puolueiden” kanssa aivan samanlaisella neuvottelu-, kompromissi- ja suhmurointitaktiikalla kuin kaikki muutkin saadakseen läpi edes joitakin tavoitteistaan. Nopeita poliittisia pikavoittoja ei ole tulossa heille (eikä muillekaan): saa nähdä, jaksaako kannattajakunta odottaa kärsivällisesti – ja jos ei, ketkä pääsevät ensi vaalien protestipuolueeksi. Ja nouseeko äänestysprosentti niissä vaaleissa enemmän kuin vain pikkuriikkisen, kuten nyt.

Totuuden suloinen lintu

Hei, tänään on eduskuntavaalit!

Uurnille siitä, jos et jo ole kansalaisvelvollisuuttasi täyttänyt!

Olkoon tämän sunnuntain musiikkivideona laulu, joka joutui tuoreeltaan soittokieltoon Thatcherin ajan BBC:ssä: Englannillahan oli silloin vielä nykyistäkin kritiikittömämpi hinku hännystellä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen taloudellisen etunsa nimessä käymiä kahakoita, joten siihen pirtaan ei kauhean hyvin istunut hittisävelmä, jossa pommikonelentäjä on pikku hiljaa sekoamassa jonkun tarkemmin nimeämättömän arabimaan ilmatilassa… The The -yhtyeen (jonka ainoa jäsen Matt Johnson tähän aikaan oli) ”Sweet Bird of Truth” on joka tapauksessa kestänyt aikaa hienosti.

 

Lauantaina Tähtivaeltaja-päivä, sunnuntaina vaalit, tiistaina Kääntäjän ääni!

Aivan niin, kiirettä piisaa. Huomenna lauantaina on perinteikäs Tähtivaeltaja-päivä Ravintola Pohjanhovi Salissa Helsingin Domus Academican tiloissa. Itse olen lauteilla kello 15:30 keskustelemassa Johanna Vainikainen-Uusitalon, Anssi Aution ja Juha Tupaselan kanssa, Kuinka Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras. Tiedossa kiinnostavaa pohdiskelua spekulatiivisen kirjallisuuden suomentamisen iloista, suruista, omalaatuisuuksista ja ongelmista. Eikä muukaan ohjelma tylsää ole. Varaa koko päivä.

* * *

Sunnuntaina on sitten eduskuntavaalit, ellet ole sattunut huomaamaan. Nyt ainakin näyttäisi vahvasti siltä, että jokaisella äänellä on merkitystä. Käytä omaasi. Äläkä lopeta politikointia äänestämiseen: ole seuraavat neljä vuotta se, joka lähettää äänestetyllesi sähköpostia, kommentoi, kritisoi ja kiittää – asiallisesti ja silloin kun on aihetta.

* * *

Ja vielä: ensi tiistaina 19.4. on kevään viimeinen Kääntäjän ääni -tilaisuus KOM-ravintolassa Helsingin Kapteeninkatu 26:ssa. Tällä kertaa puhutaan italialaisesta kirjallisuudesta ja sen suomentamisesta, äänessä Hollo-palkinnon saanut Lena Talvio, Laura Lahdensuu ja Nina Paavolainen.

Tarvetta toimenpiteisiin?

Kuninkaan puhe pisti, jälleen kerran, pohtimaan myös yhtä vanhaa suosikkikeppihevostani. Elokuvan ”Bertien” lapsuus todettiin moneen kertaan jotakuinkin karmeaksi. Ei kavereita, vain kiusaava isoveli. Vanhemmat etäisiä ja kiireisiä, näkivät lapsiaan ainoastaan kerran päivässä järjestetyssä tilaisuudessa. Muun ajan lapsi viettää vaihtuvien lastenhoitajan hoivissa.

Ei sellainen ole normaalia lapsuutta, eikä elämä muutu yhtään normaalimmaksi senkään jälkeen. Kavereita ei ole luvassa sittenkään, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia valita elämänuraa tai opiskelupaikkaa omien kiinnostusten pohjalta. Nuorta ei kohdella kuin ihmistä, vaan pelkkänä esi-isiensä jälkeläisenä. Kapinaikä? Ei tule kuuloonkaan. Ja jos tulee, niin siitä kuullaan sitten ympäri maailmaa.

Ei ihme, jos viiraa päästä, tai tulee muuten ongelmia. Se ei ole perinnöllistä, vaan luonnottoman ja sairaan ympäristön, lapsuuden ja nuoruuden tuotosta. Samanlaisia kärsimysnäytelmiä koetaan vieläkin monissa muka sivistyneissä maissa yhä edelleen. Ehkä kuninkaallisten lapset pitäisi ottaa jo mahdollisimman pian syntymän jälkeen pois vanhemmiltaan ja sijaiskotiin, niin heillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaisiksi?

Uurnaan muutakin kuin tuhkaa

Tänään alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Itse vaalit ovat sopivasti Tähtivaeltaja-päivän jälkeisenä sunnuntaina 17. huhtikuuta.

Tiedätte itsekin, että tällä kertaa ei auta vedota vanhaan ”ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään” -virteen. Nyt on tiedossa luultavasti kiinnostavimmat eduskuntavaalit… niin, oikeastaan koko minun elinaikanani. Jos hyvin käy, kok-demin, kokkareiden ja kepulaisten perinteinen hyvävelimafia menettää valtaansa. Jos huonosti käy, Suomesta ruvetaan kehittämään kuviteltuun lintukotomenneisyyteen tuijottavaa, pohjoiskorealaisen sulkeutunutta ja isänmaallisen suoraselkäistä satu-Suomea.

(Tosin olisin melkein valmis lyömään vetoa, että perssuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa jouluun mennessä vähintään kahtia ja edustajien välillä on menossa vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. Kuuluu puolueen perinteisiin.)

Itse en ole vielä lopullista ehdokastani valinnut, muta Husein Muhammed on vahvoilla. Tuttu ja fiksu tyyppi. Sitä paitsi minäkään en ole koskaan vuollut pajupilliä; albaan olen aikoinaan pukeutunut, kerran, eikä se näyttänyt ylläni todellakaan kauniilta. Armeijan harmaita olen käyttänyt – vanhan kunnon ajan sarkakamppeita – koska sivaritkin käyttävät armeijan vaatteita (ilman arvomerkkejä, tietysti, ja, hah, ilman leijonanappeja). Kurdina Huseinilla on sitä paitsi vähän sodan jälkeen syntyneitä keskivertosuomalaisia realistisempi kuva siitä, mitä kaikkea isänmaallisuuden nimissä oikeutetaan eri puolilla maailmaa.