Kategoria: politiikka

Hyvä uutinen

· 8 kommenttia ·

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?

 

Lainaa vain

·

Sanasto ry:n avulla kirjailijoille jaettavat lainauskorvaukset jaksavat puhuttaa. Viime päivinä asiasta on puhunut muun muassa Maaria Pääjärvi, joka jokunen vuosi sitten kirjoitti minusta vallan mainion artikkelin Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita -teokseen. Tässä mitä nyt kirjoitan, on pitkälti samoja asioita mitä kirjoitin hänen bloggauksensa kommenttiosioon.

Monia tuntuu hiertävän perin pahasti ajatus, että muutenkin menestyvät kirjailijat saavat myös eniten lainauskorvauksia, koska heidän teoksiaan lainataan eniten, tietenkin. Ihan näin yksinkertaisesti asia ei mene. Tokihan hyvin myyvät ja/tai muuten huomiota saaneet kirjailijat herättävät myös kirjastonkäyttäjien kiinnostuksen, mutta koska kirjastoihin ei osteta rajattomia määriä tähtikirjailijoiden(kaan) teoksia, lainausmäärien ero tasoittunee jonkin verran, ehkä paljonkin, vähemmän myyvien kirjailijoiden hyväksi.* Enkä suostu ilman vankkaa tilastotietoa uskomaan muutenkaan, että myyntimäärät ja lainausmäärät korrelloisivat keskenään täysin yksioikoiseksi. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi… ööö… vaikkapa sellaista vähälevikkisehköä genrekirjailijaa kuin J. Pekka Mäkelä, jonka teoksia ei totisesti ole nähty missään Mitä Suomi lukee (pikemminkin ”Mitä Suomi ostaa”) -listoilla. Samainen Mäkelä kuitenkin huomasi kuuluvansa siihen 9,5 prosentin kultalusikkaeliittikirjailijaporukkaan, joka sai viime Sanasto-tilityksessä lainauskorvauksia (juuri ja juuri) yli tuhat euroa.

Tätä selittää tietysti, ainakin pieneltä osalta, myös se, että kyseinen genrekirjailija sattuu olemaan myös, ja päätoimeltaan, kirjallisuuden suomentaja. Kirjailijoiden  kirjojensa tekemisestä saamat tulot – pienet tai suuret – koostuvat (lainauskorvauksen ohella) kirjan myynnin mukaan tilitettävistä myyntipalkkioista, joista osa ehkä maksetaan etukäteen ennakkona. Näin hyvin myyvä kirjailija tienaa enemmän kuin huonosti myyvä kirjailija. Suomentajan palkkio on normaalisti kertasumma, joka maksetaan käännöksen luovuttamisen jälkeen ja joka määräytyy suomennoksen merkkimäärän ja kustantajan kanssa sovitun merkkipalkkion** tulona. Siinä se, myi suomennos sitten hyvin tai huonosti. Lainauskorvausta maksetaan suomentajille kuitenkin samalla laskutavalla kuin kirjailijoille: mitä enemmän lainoja rekisteröityy, sitä enemmän senttejä saa myös kääntäjä.

Lainauskorvauksilla on myös paljon pidempi häntä kuin kirjamyynnillä (yleensä). Monet isot kustantamot ovat ottaneet turhankin tosissaan löysät puheet siitä kuinka kirja elää vain neljännesvuosisadan ja makuloivat (eli hävittävät) kaikki kappaleet varastoistaan viimeistään parin vuoden kuluessa.*** Sen jälkeen niitä löytyy enää divareista (joiden myynti ei tuota tekijöille latiakaan) ja kirjastoista (josta saa edes sen pienen lainauskorvauksen). Tämä pelaa juuri pienilevikkisen kirjallisuuden pussiin, sillä sen myynti ei perustu mainostuksen ja mediahaastattelujen hypettämään neljännesvuoteen kirjamessuista jouluun, vaan sana kulkee lukijalta toiselle, hitaasti mutta varmasti, mahdollisesti monen vuoden mittaan. Vaikka kustantaja pitäisikin kirjaa saatavana, kirjailijan palkkio määräytyy myyntihinnan mukaan, joten myöhempien aikojen alemyynnistä saa ainoastaan alepalkkioita. Lainauskorvauksen taso yhtä lainaa kohden on sama päivän hitillä ja neljäkymmentä vuotta vanhalla omakustanteella.

En siis paheksu Pääjärven lailla lainauskorvauksia, vaikka en saakaan niitä kymppitonneja kuten (ehkä) joku yksittäinen kirjailija (kenties) saa. Minun tuloillani tuhatlappunenkin on iso raha. Se antaa osaltaan vähän paremmat mahdollisuudet pitää vuoden–parin välein muutaman kuukauden palkattomia kausia omien romaanien kirjoittamiseen. Jos lainauskorvauksia saataisiin hilattua vähän lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa – mihin Suomi on itse asiassa sitoutunutkin, sopimusten noudattaminen tuntuu vain olevan kovin vaikeaa – tilanne paranisi entisestään, myös tällaisella vähälevikkisellä kirjailijalla.

En myöskään keksi mitään syytä paheksua sitä, jos joku (kaupallisesti) menestyvämpi kirjailija sattuu (edes jonakin vuonna) saamaan minua paljon isompia lainauskorvauksia. Minusta on oikein mukava ajatella, että näinkin pienellä kielialueella edes joku kykenee oikeasti tienaamaan hyvin kirjallisuuden kirjoittamisella – pidin sitten itse kyseisen kirjailijan teoksista tai en – että kirjojen kirjoittaminen voi olla muutakin kuin vain kallis ja aikaavievä harrastus.****

___

* Myyntimenestyskirjailijoiden tuotantoa ostetaan myös huomattavasti enemmän lahjoiksi kuin vähälevikkisempää kirjallisuutta – ne ovat tavallaan varmoja nakkeja niille lahjoittajille, jotka eivät välttämättä tunne lahjan saajan makua tai tuntevat maun mutta eivät tiedä ko. kirjallisuuden alueesta mitään. Veikkaisin käsivaralta, että Hirvisaari–Oksanen–Tervo–jnpp. -akselin kirjailijoiden myynnistä kolmannes, ehkä jopa puolet, on ostettu lahjoiksi. Tuskin kukaan lainaa kirjoja lahjaksi, vaan lainaksi halutaan sitä mitä itseä kiinnostaa. Tämäkin saattaa vähentää hittikirjailijoiden lainauskorvausosuutta.
** Tyypillisesti 11–15 euroa per tuhat aakkosnumeerista merkkiä. Olen kaksi kertaa allekirjoittanut käännössopimuksen, johon sisältyy lisäpalkkio siinä tapauksessa että kirja myy tietyn, kohtuullisen suuren kappalemäärän. Toisessa tapauksessa (esikoiskäännökseni, Christopher Sandfordin Kurt Cobain) lisäpalkkio tuli maksuun monta vuotta myöhemmin, kun löysin sopimuksen paperien seasta ja muistin kokonaan unohtamani lisäpalkkiopykälän. Toinen tapaus on vielä julkaisematta, mutta olen sen suhteen kohtuuoptimistinen. Olen kerran ehdottanut kustantajalle, että voisin tehdä suomennoksen riskipalkkiolla, eli niin että saisin (pienen) prosenttiosuuden myynnistä: kyseessä oli (ja on edelleenkin) mielestäni erittäin suomentamisen arvoinen elämäkerta. Kustantaja kuitenkin kieltäytyi, enkä ole kuullut että tällaisiin ideoihin olisi muuallakaan suostuttu.
*** Esimerkiksi isäni Juhani Mäkelän kirjoja ei tietääkseni kustantajalla ole myytävänä. Kirjastoissa kyllä. Tämän kirjailijaperikunnan – kuten luultavasti useimpien kirjailijaperikuntien – saamat myyntipalkkiot ovat puhdasta nollaa. Jahka pitkään venynyt ja vanunut kuolinpesä saadaan lopultakin setvittyä, perikunnalle saattaa muutama satalappunen kuitenkin pudota.
**** Ja minä sentään olen aika julmetun nopea kirjoittamaan niitä kirjoja. Silti kolmeensataan sivuun menee useampi kuukausi täyspäiväistä työtä.

Bardin sananvapaudesta

· 2 kommenttia ·

Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama  ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.

Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:

… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…

Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.

En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulee Shakespearesta ja sananvapaudesta puhuttaessa ensimmäisenä Bardin varhainen tragedianäytelmä Rikhard III – etenkin nyt kun näytelmän pääosaan nostettu Englannin lyhytaikainen kuningas on ajankohtainen siksikin, että hänen maalliset jäännöksensä on löydetty vain muutama päivä sitten leicesteriläisen parkkipaikan alta tehdyissä kaivauksissa.

Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.

Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)

Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.

On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.

Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.

Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.

 

 

Kokoomusnuoriso kunnostautuu, osa n

· 3 kommenttia ·

En oikeastaan tule kirjoittaneeksi kovinkaan usein poliittisista aiheista, vaikka mieli tekisi. Yleensä joku muu ehtii ensin ja/tai napakammin. Esimerkiksi Pantterin puremia -blogin terävä Emilia Kukkala – hän, jota Matti Apunenkin pelkää niin paljon että yritti epätoivoisesti vähätellä tätä hiljaiseksi Hesarissa – kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin tämänpäiväisistä eugeniikkapuheista.

Hyvät Kokoomuksen äänestäjät: tällaisia tyyppejä te äänestitte äänestäessänne ihan ketä tahansa Kokoomuksen listoilla olevaa ehdokasta. Nauttikaa.

Kirjamessu- ja vaalimuikkari!

·

Muistutanpa vain täältä Floridan Orlandosta, että ensi viikonloppuna Suomen Helsingissä pidetään kirjamessut. Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7s60 on torstaista sunnuntaihin tavattavissa scifiä ja fantasiaa työstäviä suomentajia, joista osa suomentaa, perinteiseen messutapaan, livenä.

Itse olen osastolla päivystämässä sunnuntai-iltapäivän päätteeksi kello 16–18, joten minunkin kanssani voi tulla juttelemaan. Yritän vastata järkeviä, jetlagista ja unenpuutteesta huolimatta…

*

Ja samana sunnuntaina on tietenkin (paitsi ns. normaaliaikaan siirtyminen myös) kunnallisvaalit. Käytä ääntäsi, ettei kukaan toinen pääse ratsastamaan sinun äänettömyydelläsi.

Välipäivä

·

Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.

Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.

Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.

Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.

Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.

Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.

Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.

*

Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!

Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.

Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.

Luojat, loiset ja toiset

·

Kömpelön, kehnosti kirjoitetun ja hölmön Anthemin jälkeen Ayn Randin pääteoksiin laskettu The Fountainhead (1943) oli, virkistävähkösti, toista maata: huomattavan paljon sävykkäämpi teos. Paasaamiselta ei toki vältytä, ei toki: yksisilmäiseen ja -oikoiseen paasaamiseenhan Randin kirjallinen ura ja maine perustuvat.

Tarina pyörii 1920- ja 1930-lukujen newyorkilaisissa arkkitehtipiireissä, joihin astuu kaksi kaverusta. Peter Keating on arvostetusta arkkitehtikoulusta juuri valmistunut kurssinsa primus, kaunis nuorukainen, taitava pujottelemaan sosiaalisissa verkostoissa ja käyttämään niitä hyväkseen. Howard Roark on juuri saanut potkut samasta koulusta kieltäydyttyään järjestelmällisesti jäljittelemään olemassaolevia rakennuksia harjoitustöihinsä. Hän on suostunut luomaan ainoastaan oman näkemyksensä mukaista arkkitehtuuria.

Molemmat onnistuvat kuitenkin käynnistelemään uraansa arkkitehteina, jonkin aikaa jopa samassa toimistossa. Heidän urillaan on nousuja ja laskuja, menestystä ja työttömyyttä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ensin toisesta tulee tähti, sitten toisesta. Lopulta toinen luisuu hitaaseen ja loputtomaan alamäkeen pystyäkseen vielä kerran edes hieman suoristamaan selkäänsä ja nostamaan päätään. Toiselle käy toisin.

Rand käyttää Roarkia peilinä jotakuinkin vastenmielisinä, omahyväisinä ja omavoitonpyyntöisinä pitämiensä arkkitehti- ja liikemiesporukoiden edessä. Roark on eräänlainen Forrest Gumpin huippuälykäs versio, omalla erikoisalallaan tavattoman lahjakas, uuttera ja taitava tekijä, josta on vaikeaa sanoa onko hänen sosiaalisten pelien pelaamiskyvyttömyytensä (tai -haluttomuutensa) vamma vai valinta. Jälkimmäiseen näkemykseen viittaa, että hän on samalla, joissakin asioissa, taitava ihmistuntija ja sen taitonsa käyttäjä: hyvinkin säälimätön valtapeluri, raiskaaja, narsisti, miltei breivikiläisten mittojen psykopaatti.

Randin maailmaan kuin maailmaan väkisin tunkema mustavalkoinen saa olettamaan, että myös hänen päähenkilönsä täytyy olla joko tai.

Rand jakaa ihmiskunnan kahteen osaan: on luojia (creators) ja on loisia (second-handers). Kollektivismin ja altruismin saarnamiehet hän sulloo sumeilematta ryhmään kaksi: heidän tavoitteensa eivät ole sitä mitä he väittävät niiden olevan, he tavoittelevat ainoastaan paikkaa valtapelin huipulla, haluavat nostaa itseään julistamalla omaa, tekopyhää hyveellisyyttään. Aidosti hyveelliset ihmiset, luojat, eivät välitä muista. He toteuttavat omaa visiotaan, omia arvojaan muista ja muiden mielipiteistä piittaamatta. He vievät yhteiskuntaa eteenpäin, he ovat keksineet tulen ja pyörän, he ovat nostaneet amerikkalaisen arkkitehtuurin aivottomasta kertaustyylikopioinnista uljaaseen, visionääriseen modernismiin. Eivät siksi että haluaisivat kehittää ihmiskuntaa tai parantaa kanssaeläjiensä oloja, vaan koska heidän luomuksensa nyt vain ovat ihan jo kategorisesti niin paljon parempia kuin porukassa ja komiteoissa pakertavien loisten.

Ei ole lainkaan sattumaa, että Ayn Rand käyttää luojista (creator) samaa sanaa kuin kristityt käyttävät Luojasta (Creator). Randin palvonnan kohde, hänen jumalansa, on ihminen ja hänen luovuutensa. Se on korkein voima, ainoa pyhä, eikä muita jumalia ole olemassakaan.

Ai niin, on tietysti kolmaskin ihmisryhmä: ne, joiden työllä visionääristen arkkitehtien visiot muuttuvat teräkseksi ja betoniksi. He, joiden harteille luojat nousevat seisomaan nähdäkseen kauemmaksi. Heidät mainitaan, heidän olemassaolonsa tunnustetaan. He ovat peilejä, joista luojat voivat katsella virheetöntä kuvaa omasta erinomaisuudestaan. Heillä ei ole omaa luovuutta, mutta he tunnistavat kyllä luovuuden jos sellaista näkevät, eivät ihannoi sitä millään niljakkaan naivilla tavalla, vaan arvostavat ja tukevat sitä työmiesmäisen rehdissä hengessä. Mikäli he poikkeavat tästä kaavasta, pullikoivat tai vaativat huomiota itseensä ja omiin ajatuksiinsa, he ovatkin oikeasti loisia.

Jos Ayn Rand itse ei olisi ollut nainen, Fountainheadin naishahmojen vähäisyyteen ja kulissimaisuuteen ei ehkä kiinnittäisi niin suurta huomiota. Hänen järjestelmällisesti käyttämänsä (nykyenglannin kannalta hieman vanhahtava) man-sana merkitsemässä ihmistä yleensä tietysti vielä korostaa asiaa. Kirjan keskeisessä henkilökaartissa on kaksi naista: toinen on (kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan) nunna joka pysyy nunnana, olisi pysynyt sellaisena vaikka olisikin päässyt naimisiin. Toinen ei ole nunna ainakaan ihan ilmeisessä mielessä. Hänkin on peili, jolla on olemassaolemisen oikeutus ainoastaan kuvastamiensa miesten kuvastamisen ja heidän pyrintöjensä auttamisen ja/tai horjuttamisen kautta. Hänet kuvataan lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta hänen kirjoittamisensa ei ole luovuutta, ainoastaan (hänen itsensä tai muiden) valtapeliä. Sivuhenkilöinä kyllä piipahtelee muitakin naisia, omahyväisiä, iljettäviä pikku valtapelejään pelailevia kanoja – vaikka eivät he ole yhtään kanampia kuin miespuoliset vastineensa. He eivät ole tärkeitä. He eivät ole luojia.

Myös Randin suhtautuminen seksuaalisuuteen kiinnittää väistämättä huomiota. Seksi ei ole lisääntymistä varten: tässä kirjassa ei saada lapsia ja sukulaisuudet ovat enimmäkseen akuankkamaisia setiä, enoja ja veljenpoikia tai -tyttöjä. Seksi on (sekin) sadomasokistista valtapeliä. Voi kyllä, on sillä toisinaan tekemistä rakkaudenkin kanssa: kirjan ainoa rakkaussuhde alkaa raiskauksella ja jatkuu rajuna s/m-seksinä ja naisosapuolen eteerisenä kaukokaipuuna raiskaajaansa kohtaan silloin kun parisuhteen mies käyttää valtaansa pysyttelemällä etäällä. Muulla tavoin nainen ei kykene iho- ja sukupuolielämästä nauttimaan, eikä haluakaan.

Ayn Randin äänekkäimmän fanikunnan kannalta on miltei hykerryttävää lukea, miten avoimessti Rand tässä kirjassa halveksii rikkaita. Hän halveksii heitä melkein yhtä paljon kuin taide- ja kulttuuripiirejä. Rand halveksii ennen kaikkea perintöomaisuudellaan loisivia, jotka eivät ole itse tehneet mitään helpon elämänsä eteen. Hän halveksii myös katuojasta nousseita miljonäärejä, joiden tavoitteet eivät ole puhtaat, sillä pohjimmiltaan hekin himoavat valtaa, asemaa muiden silmistä, eivät oikeita asioita oikeiden asioiden itsensä vuoksi. Kirjan mittaan näyttää pitkään siltä että edes yksi, alkuun vastenmieliseltä vaikuttanut self-made-miljonääri saa kirjailijan silmissä arvon, mutta lopulta, pienessä sivuhuomautuksessa, hänen luoja-luokkaan kuuluva ainoa ystävänsä paljastaa ajattelevansa, että kyse on sittenkin vääristä syistä oikeita asioita tukevasta loisesta.

Tavallaan tuntuu (tämän kirjan pohjalta) siltä, että Randille on käynyt kuin Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle: niin isolla klapilla ei Linnakaan pysty lukijan päähän pasifismiaan ja herravihaansa hakkaamaan, etteikö kirjaa olisi ryhdytty käyttämään sotaintoilun ja huippuyksilöpalvonnan raamattuna. Rand jakaa Linnan herravihan ja jopa pasifismin, joskin eri syistä: hänelle sodankäynti on kommunistien, fasistien ja muiden kollektivistien aikaansaama mätäpaise, jonka (senkin) tarkoituksena on joko loisia luojien saavutuksilla tai estää heitä saamasta näkemyksiään toteutetuksi.

Kirjan kenties tunnetuimmassa kohtauksessa maailman päähänpotkimaksi itsensä kokeva, luovuudelleen kanavia etsivä teinipoika kohtaa sattumalta Roarkin tämän suunnittelemassa, vielä tyhjässä lomakylässä. Tämä hetken kohtaaminen, Roarkin lahjakkuuden ja luovuuden todistaminen, antaa pojalle voimaa jaksaa elää, löytää oma tiensä. Luoda oma elämänsä. Muutamien tuttavien tavoin uskon, että The Fountainhead voisi olla voimaannuttava kirja vaikkapa viisitoistavuotiaalle – tai, minun kaltaiseni myöhäiskypsän ihmisen tapauksessa, parikymppiselle – joka etsii tietään ja kokee ympäristönsä painostavana, lannistavana, latistavana, takahikiämäisenä, Jantelaki-maisena.

Vanhemmiten olen ainakin itse oppinut kyllä arvostamaan yhteisön, yhteisöjen, tukea ja merkitystä yksilön(kin) luovuudelle. Niin tietysti, tavallaan, oppi Ayn Randkin, joka tragikoomisesti – ja ilmeisesti varsin vastentahtoisesti – hoitatti itse aiheutettua keuhkosyöpäänsä loppuikänsä veronmaksajien rahoilla.

Minä, ratkaisu kaikkeen

· 2 kommenttia ·

Alisa Zinovjevna Rozenbaum (1905–1982) pakeni kaksikymmenvuotiaana muutaman vuoden ikäisestä Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Vauraan pääkaupunkilaisen apteekkariperheen lapsena hän kuului siihen venäläiseen kansanosaan joka joutui kärsimään vallankumouksen aiheuttamista vainoista heti ja myös taloudellisesti, joten ei mikään ihme että hän käytti jotakuinkin koko loppuikänsä saarnatakseen kollektivismia vastaan ja valistuneen itsekkyyden siunauksellisuuden puolesta.

New Yorkiin päästyään hän tutustui varhaisiin tieteiskertomuksiin ja alkoi (elokuvakäsikirjoitusten ohessa) kirjoittaa tieteisromaaneja. Tällöin hän oli jo muuttanut nimensä virallisestikin Ayn Randiksi. Pienoisromaani Anthem julkaistiin aluksi vain Britanniassa (1938), sodanjälkeistä amerikkalaispainosta varten hän editoi sitä reippaasti uusiksi. Kyseessä oli alkuaan vain pieni välityö kesken ensimmäisen massiivisen romaanin The Fountainhead (1943) kirjoitusprosessia.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, tiukasti säädellyssä kollektivismissa, joka on unohtanut useimmat ”nimeltämainitsemattomien aikojen” keksinnöt. Nuori kansalainen nimeltä Equality 7–2521 on halunnut päästä tutkijakoulutukseen, mutta Elämäntehtävien Neuvosto määrää hänet elinikäiseksi kadunlakaisijaksi. Kiltisti nuorukainen aloittaa uudella urallaan, mutta pitää silmiään auki enemmän kuin hänen ammatissaan on suotavaa. Pian kohdalle sattuukin mielenkiintoisia havaintoja, joista jotkut liittyvät nimeltämainitsettomiin aikoihin, ja monet nuoreen, kauniiseen maatalouskollektiivin työntekijättäreen nimeltä Liberty 5–3000, joka ei ole vielä joutunut kokemaan kaikille kansalaisille pakollista parittelukautta, vaan on, Equality 7–2521:n suureksi riemuksi, yhä neitsyt.

Nuori kadunlakaisija tuhoaa lopullisesti mahdollisuutensa toimia yhteiskunnan jäsenenä tuomalla esiin nimeltämainitsemattomien aikojen keksinnön, jonka hän on onnistunut saamaan toimimaan omalla nokkeluudellaan. Hän pakenee Kartoittamattomaan metsään ja osoittautuu  kaupunkilaistaustastaan huolimatta välittömästi taitavaksi metsästäjä-keräilijäksi. Mukaan ottamiensa nimeltämainitsemattomien aikojen tekstien avulla hän lopulta ylittää elämänsä suurimman henkisen kynnyksen: hän opettelee käyttämään kiellettyä sanaa”minä”.

”Minä”-sana on Anthemin tunnetuin pointti. Taustalla on epäilemättä neuvostoretoriikkaan kuuluvan kollektiivisen ”me”-sanan käytön ohella englanninkielen ainainen teitittely: toisen persoonan pronominin yksikkömuotoa thou ei juurikaan enää käytetä. Randin kollektiivissa ”me”-sanaa käytetään kuitenkin selkeästi yksiköllisenä, kuten (nykyään) you-sanaa, myös silloin kun henkilö ajattelee itseään yksilönä (kuten Equality 7–2521 tarinan mittaan koko ajan ajattelee) eikä pelkästään kollektiivin edustajana. Jotenkin epäloogista, minusta, ja vesittää kirjan pointtia.

Mutta ei se ole ainoa epäloogisuus tai -uskottavuus tässä kömpelöhkössä pikku tarinassa, joka etenee alusta loppuun jotakuinkin ennalta-arvattavia polkuja. Voi tietysti olla, että nihkeä suhtautuminen johtuu ensisijaisesti nihkeästä etukäteissuhtautumisestani Ayn Randia kohtaan: jonkun toisen kirjoittamana juttu olisi voinut hyvinkin mennä yksinomaan naiiviudessaan hupaisana pikku kertomuksena, oman aikansa peittelemättömänä peilinä niin kuin lähes kaikki tieteiskirjallisuus on.

Kaunokirjallinen muoto antaa kirjoittajalleen aina suunnattoman vallan omien aatteidensa ja tendenssiensä todistamiseen. Toisin kuin todellisuudessa, romaanien maailma toimii juuri niin kuin sen ideologian mukaan pitäisikin toimia. En ole tällaiseen (kuvitellun) todellisuuden vääristelyyn itsekään syytön. Ayn Randin koko ura ja hänen maineensa valistuneen itsekkyyden ihailijoiden keskuudessa taitavat pitkälti perustua tähän mahdollisuuteen keksiä itse todisteita omien teorioiden tueksi.