Kategoria: suomentaminen

Hän joka ottaa kaikilta pataan

· 2 kommenttia ·

Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

Cathy × 3

·

En ole välttämättä mikään suunnaton trilogioiden ystävä. Numerolle kolme on sf-piireissä annettu aivan liikaa myyttisiä hyvyysulottuvuuksia minun makuuni – ajatellaanpa vaikka Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka ei alunperin edes ollut trilogia, vaan Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta ja Arnold J. Toynbeen A Study of Historysta perustajatuksensa lainannut pitkäksi venähtänyt pitkäksi venähtäneiden novellien sarja.

Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin Cathy-nuortenkirjasarjasta tuli yhtä kaikki trilogia. Se oli sentään alun alkaenkin (ymmärtääkseni) tarkoitettukin trilogiaksi.

Cathy-trilogia

Minä tunnetusti suomensin ensimmäiset kaksi osaa, Cathyn kirjan ja Cathyn avaimen, ja olisin suomentanut kolmannenkin, elle hanke olisi ollut aikataulullisesti täysin mahdoton. Leena Perttula on suomentanut Cathyn sormuksen oikein hyvin. Tarinan loppu kiinnosti minuakin sen verran, että hankin teoksen käsiini.

Joissakin kriitiikeissä Cathyn avainta on pidetty pettymyksenä Cathyn kirjan jälkeen, ja jos sitä ajattelee itsenäisenä jatko-osana, se varmaankin sellainen myös on. Itse arvasin kyllä jo käännösvaiheessa, ettei tarina tähän pääty, ja Sean vahvisti asian kun kysyin. Trilogioiden kakkososat ovat usein vähän hankalia tapauksia: ykkönen menee hyvällä alkuvauhdilla, eräänlaisena teaserina, kakkosessa hommaa pitää sitten syventää ja kehittää ja valmistautua loppuhuipennukseen, joka on kuitenkin vuorossa vasta seuraavassa kirjassa. Niinpä kakkososissa mikään ei ratkea.

Cathyn sormuksessa asiat ratkeavat, ainakin toistaiseksi, jossakin mielessä yllättävästi, jossakin mielessä ennalta arvattavastikin ja, nuortenkirjaksi, jossain mielessä jopa yllättävän surumielisesti. Cathyn maailma näyttäisi palautuvan joissakin suhteissa sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla, mutta joissakin suhteissa mikään ei ole ennallaan – eräiden keskeisten henkilöiden osalta perin lopullisella tavalla. Kaikkia lankoja ei keritä auki ja jotkut asiat jäävät hyvinkin epäselviksi, jopa muutamien kirjan (kovasti mainostettujen) nettilinkkien vilkaisun jälkeen.

Eniten minua häiritsee kerrontatyylin muuttuminen kirjasarjan mittaan tavanomaisemmaksi. Ykkönen oli likipitäen uskottavaa teinin (jokseenkin) reaaliaikaisesti pitämää läppäripäiväkirjaa chattailulla ja muulla sälällä täydennettynä, mutta kakkonen oli jo jotakuinkin suoraa minäkerrontaa. Kolmonen on pelkästään sitä. Cathyn sivunreunamerkinnät ja -piirrokset ovat sentään mukana.

Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus (ja suomennoskokemus!) myös ei-kohderyhmäläiselle.

Pois käsistä, pois mielestä

·

Nick Hornbyn romaanin Juliet, Naked suomennoskäsikirjoitus lähti viime yön pikkutunneilla sähköpostitse kaukaiselle Bulevardille ja kustannustoimittajan asiantunteviin käsiin. Suomennos ilmestynee vasta ensi vuoden puolella, joten kestänee hyvän tovin, ennen kuin hän lähettää minulle korjausmerkein koristelemansa printin. Hyvä niin: oman tekstinsä puutteet ja säätämisen paikat näkee paremmin, kun edellisestä vilkaisusta on kulunut vähän (enemmän) aikaa.

Tykkäsin kovasti kirjasta ja toivon, että sen tunnelma välittyy käännöksessä. Työvaiheena Julietin kääntäminen on tuntunut suorastaan kummalliselta. Missään vaiheessa ei nimittäin tullut kiire. Näin oli tietysti tarkoituskin. Viime syksy kului puolinaisessa paniikissa paukkuvien deadlinejen ja muiden velvoitteiden osalta, joten nyt on ollut vallan mukavaa olla tekemättä kaksitoistatuntisia työpäiviä. Tarkoitus on jatkaa samaan, rauhallisempaan tahtiin myös seuraavan käännöshankkeen, Giles Miltonin According to Arnoldin työstämisessä.

Ennen kuin rupean ns. tosissani töihin, koetan jollakin tapaa edistää myös paria omaa, pienempää tekstiprojektia, jotka ovat pyörineet pitkään mielessä. Pikku hiljaa pitäisi myös ruveta käymään läpi Muurahaispuun taustamateriaalia, mutta en aio (vielä) stressautua asian suhteen. Huomasin hyllyssäni äidin kirjastosta poimittuja kirjoja, joihin olisi syytä tutustua myös, aikaisemmin valittujen lähdeteosten ohella. Erään kirjassa paljon puheena olevan (edesmenneen) henkilön ajattelua saattaisi auttaa hahmottamaan esimerkiksi Olavi Paavolaisen Ristin ja hakaristin sekä Synkän yksinpuhelun lukeminen.

Koetan myös vähitellen oppia taas tykkäämään järjestötoiminnasta. Viime syksyn jäljiltä kokouksissa käyminen on tuntunut puurtamiselta: silloin piipahdus parin tunnin palaverissa kaukana keskustassa nimittäin verotti vähintään neljä tuntia tehokkaasta työajasta, eikä minulla olisi kiireen keskellä ollut varaa tuhlata niin pitkiä aikoja. Monessakin mielessä työpöydän äärestä edes väkisin irtautuminen teki tietysti hyvääkin. Silti yritän pikku hiljaa vähän supistaa niiden järjestöjen määrää, joissa toimin aktiivisesti hallitus-, johtokunta- tai muussa vastuussa. Olen luultavasti hyödyllisempi, jos resuja on muuhunkin kuin pelkkään kokouksissa käymiseen. Tästä syystä en ole tällä kertaa esimerkiksi menossa Vihreiden puoluekokoukseen, vaikka reissut ovatkin olleet aina mukavia ja antoisia.

Sitä paitsi kesällä on elävän musiikin kuunteluharrastuksen ansiosta  joka tapauksessa tiedossa muitakin muutaman päivän matkoja, Porin lisäksi luultavasti ainakin Tanskaan.

Historian setelien havinaa

·

Tänään on eräänlainen merkkipäivä suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tänään ovat erinäisten kirjailijoiden ja suomentajien tileille kilahtaneet kaikkien aikojen ensimmäiset lainauskorvaukset.

Kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, aikaisemmin harhaanjohtavalla ”kirjastokorvaus”-nimellä tunnettu kirjastoapuraha on toisinaan virheellisesti kuviteltu korvaukseksi siitä, että kirjoja lainataan kirjastosta eikä niitä osteta kaupasta (jolloin kirjailijoille ei kerry myöskään niistä rojaltituloja – kääntäjäthän eivät rojalteja saa muutenkaan). Kirjastoapuraha on kuitenkin aivan tavallinen, harkinnanvarainen apuraha, jonka Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahalautakunta myöntää hakemuksesta. Monille meistä kyseessä on vuoden suurin ja tärkein apuraha: siksi kääntäjät ja kirjailijat ovat normaalin rahattomuutensa lisäksi myös tavattoman hermostuneita aina huhtikuun lopulla odottaessaan, että päätös putoaisi postilaatikkoon ja apuraha kilisisi tilille.

Lainauskorvaus on ihan oikeasti korvaus kirjastolainauksista ja sitä maksetaan lainausmäärien mukaan. Kaikki kirjastot eivät kuitenkaan ole jatkuvassa seurannassa, vaan niistä on valikoitu edustavaksi katsottu joukko, joiden lainausmäärien mukaan rahaa sitten makseskellaan. Kun olemme kerran EU:ssa (ja systeemi on EU:n perujakin), rahaa menee myös ulkomaisille kirjailijoille. (Vastaavasti suomalaiset saavat rahaa ulkomailta.)

Suurista summista ei ole kyse. Vuonna 2007 lainatut kirjoittamani ja suomentamani teokset tuottivat minulle näköjään vähän päälle 109 euroa, kun verot on silpaistu ensin päältä pois. Kirjastoapurahaa olen sentään viime vuosina saanut keskimäärin parisentuhatta euroa suomentajan ominaisuudessa ja nelisentuhatta euroa kirjailijan ominaisuudessa. Sillä on jo ihan oikeasti merkitystä taloudessa, ottaen huomioon että keskimääräisen kirjailijan vuosittaiset kirjoistaan saamat rojalti- ja ennakkotulot ovat parisen tuhatta euroa (mihin minä en ole vielä päässyt) ja keskimääräisen kokeneen ja alalla pitkään olleen kirjallisuuden suomentajankin vuositulot käännöstöistä ovat yleensä reilusti alta kahdenkymmenentuhannen.

Rahan takia alalle ei siis tosiaankaan kannata hinkua.

Mutta lisänä tämäkin rikka rokassa. Hieman kompuroiden käynnistynyt lainauskorvausjärjestelmä yrittää parhaillaan kuroa systeemin kehittelyyn kuluneita vuosia kiinni ja maksaa vuoden 2008 lainauskorvauksetkin jo ennen vuoden loppua, jos olen oikein ymmärtänyt. Tiedossa siis toinenkin satanen. Minne mennään juhlimaan?

Toiset kymmenen koossa

·

Ovelle koputtaneella postisedällä oli tuotavanaan pahvilaatikollinen kääntäjänkappaleita. Philip K. Dickin Tohtori Veriraha on siis tullut painosta ja ilmestynee kauppojen hyllyille päivän–parin sisällä.

Tämä on muuten kymmenes suomentamani Philip K. Dickin romaani.

Luin Dr. Bloodmoneyn ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja tykkäsin siitä varsin paljon. Lukiessani sen uudelleen ennen kääntämisen aloittamista tarina tuntui oikeastaan aika tavanomaiselta ja jossain määrin vanhentuneeltakin: tämä ydinsodan jälkeiseen Kaliforniaan sijoittuva fantasiatarina on maailmankuvaltaan hyvinkin paljolti kirjoittamisajankohtansa lapsi, yhdistelmä viisikymmentäluvun paranoideja maailmantuhovisioita ja orastavan hippiliikkeen ruohonjuuri-luomupositiivisuutta.

Aikansa kuvastaminen ei sinänsä ole pahe: spekulatiivinen fiktio on usein parhaimmillaan kuvatessaan juuri omaa aikaansa, vaikka tekstin (näennäinen) tapahtuma-aika tai -paikka olisikin jossakin muualla. Toisella lukukerralla tarina vain tuntui vähän löysältä ja oikeastaan aika tapahtumattomalta, lukuun ottamatta viimeisten lukujen huipennusta.

Kääntämisen mittaan kertomus alkoi kuitenkin taas viehättää. Dickillä ei ole erityisen taitavan ihmiskuvaajan maine, mutta tässä romaanissa on hänen kirjakseen huomattavan vahvoja ja kiinnostavia henkilöitä – ja vahva, kiinnostava yhteisö. Tämä on enemmänkin yhteisön ja yksilöiden kehityskertomus kuin yksittäisen scifi-idean ympärille läjätty pläjäys. Siinä suhteessa tämä kirja on oikeastaan noussut vanhan suosikkini (ja kolmannen Dick-käännökseni) Timothy Archerin sielunvaelluksen rinnalle. Sekään ei ole scifiä, ei tämäkään. Mielestäni vallan lukemisen arvoinen kirja joka tapauksessa.

Sopimus | sumipoS

·

Luin juuri uudelleen joulukuisen arvioni China Miévillen The City & The City -romaanista ja huomasin olleeni kirjan rikosjuonen suhteen negatiivisempi kuin muistinkaan. Toisaalta tykkäsin miljööstä, maailmasta ja tunnelmista, ja juuri nehän minuun ovat vedonneet esimerkiksi Tony Hillermanin dekkareissa, joissa rikos on vain tekosyy kurkistaa navajojen maailmaan ja sen nykykuulumisiin. Jo joulukuussa tuli myös mieleeni ajatus, jota en sitten kirjannut arvioon: ”Tämä voisi olla hyvä kirja esitellä Miéville suomalaiselle lukijakunnalle, sillä dekkarimaisuus voisi tuoda sille lukijoita myös genrerajojen tuolta puolen – ja sen Miéville totisesti ansaitsisi.”

Teoria pannaan nyt koetukselle, ja sitäpaitsi minä joudun arvioimaan suhdettani teokseen vielä pari kertaa uudelleen. Olen juuri allekirjoittanut siitä käännössopimuksen Kariston kanssa.

Miévillen Bas-Lag-maailmaan sijoittuviin kirjoihin verrattuna The City & The City on myös lyhyt – vain vähän yli kolmesataasivuinen – joten se on kustantajalle jossain määrin pienempi riski kuin Perdido Street Stationin kaltainen tiiliskivi. Mutta toivottavasti niiden aika koittaa tämän julkaisun hyvän menestyksen ansiosta.

Tämä sopimus tarkoittaa myös sitä, että minulla on käännöstöitä sovittuna pidemmäksi ajaksi kuin koskaan toistakymmentä vuotta kestäneellä suomentajan urallani: peräti neljä romaania, joista viimeisen – eli tämän Miévillen – deadline on ensi vuoden toukokuun alussa. Ilahduttavaa varmuutta epävarmalla alalla, epävarmoina aikoina.

Tämä tarkoittaa myös, että joudun justeeraamaan omien kirjojeni kirjoitusaikataulua. Olin löysästi suunnitellut ryhtyväni täysipäiväiseksi Muurahaispuun kirjoittajaksi ensi vuoden kevättalvella, mutta nyt seikkailenkin siihen aikaan Kontulan ja Suomen lähihistorian sijaan Besźelin ja Ul Qoman merkillisessä kaksoiskaupungissa. Täysipäiväiseen kirjoitustyöhön pääsen vasta toukokuulla, mutta näiden neljän kirjahankkeen aikataulut ovat kyllä vähän väljempiä kuin minulla on ollut tähän asti tapana, jolloin oman romaanin suunnittelua ja mahdollista pienimuotoista kirjoittelutyötäkin on mahdollista tehdä jo aikaisemmin. Ehkä.

Muurahaispuun julkaisu siirtyy joka tapauksessa keväälle 2012, mikä ei välttämättä ole huono asia. Minusta on tuntunut, että Karsta tuli hieman hukkuneeksi syksyn kirjavyöryn alle eivätkä kaikki siitä sinänsä kiinnostuneet kriitikotkaan ole vielä onnistuneet kaivautumaan niin syvälle arvostelukirjojen pinossaan että olisivat löytäneet sen. Keväällä mediatilaa saattaisi olla enemmän. Ehkä.

Taas sorvin ääreen

·

Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.

Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.

Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.

Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.

Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)

Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.

Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.

Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.

Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.