Viime vuoden kolmas suomennokseni saapui lopultakin painosta ja aiheutti visuaalisen yllätyksen. Olen kyllä nähnyt kuvia Seitsemän sietämättömän pitkän päivän kannesta, mutta konkreettisena esineenä kädessä se toi paljon vahvempia muistoja niistä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella painetuista kirjoista, mitä meillä oli lapsuudenkodissa (tai -kodeissa) hyllykaupalla. Typografia, leiska ja ennen kaikkea murretut värit… graafikko Pirta Syrjänen on tehnyt komeaa työtä, vaikka en yleensä erityisemmin arvostakaan sellaista väri- ja tekstuurimaailmaa, joka tuo mieleen 60- tai 70-luvun: kuten sarjakuvassa sanotaan, ”minä elin 70-lukuni 70-luvulla ja sillä selvä!”

Jonathan Tropperin romaani sijoittuu nykyaikaan, mutta menneitä siinä muistellaan, paljon. Perheen isä on kuollut pitkän sairauden jälkeen, ja – juutalaisen perinteen mukaisesti – lapset omine perheineen kokoontuvat vanhaan kotitaloon äidin luokse viettämään suruviikkoa, shivaa. Isän muistelun lomassa pintaan putkahtaa monia, erittäin monia, vanhoja jännitteitä sisarusten kesken, ja muutamia aivan uusia.

Tropperin kirjoja on verrattu monesti Woody Allenin elokuviin, ja on tuossa perää muutenkin kuin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuuden osalta. Molemmat käsittelevät surua osin komiikan kautta. Siinä missä Allenin näkökulma on ennen kaikkea naivistiseen nostalgiaan taipuvaisen suurkaupunkilaisälykön näkökulma, Tropper (ja hänen romaanihenkilönsä) elävät enemmänkin keskiluokkaisessa esikaupungin pientalomaailmassa, ihan tavallisissa konttoritöissä (tai ilman niitä), ihan tavallisissa avioliitoissa (tai ilman niitä). Tropper on sujuvaa luettavaa, ja mukavaa käännettävää. Isoja, vaikeita asioita puidaan helpossa, pintapuolisesti viihteellisessä muodossa.

Käänsin tämän romaanin oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana. Vaikka tunnistin tekstistä omia(kin) tuntojani isäsuhteen osalta, se kohta jota suomensin kaikkein eniten pala kurkussa liittyi kuitenkin sellaiseen ihmissuhteeseen jota itselläni ei ole koskaan ollut: se oli pieni, suorastaan umpimielinen keskustelunpätkä kahden veljeksen kävellessä kahden kesken.

Kustantaja lähetti kääntäjänkappaleet viime kesänä suomentamastani Giles Miltonin romaanista, jonka lopulliseksi nimeksi sitten asettui – pitkän kustannustoimittajan kanssa pohdiskelun jälkeen – Postia paratiisista. Ehdotus ei ollut omani, mutta olen siihen vallan tyytyväinen. Alkuperäisnimi According to Arnold ei taipunut kovin siististi suomeksi.*

Kyseessä taisi olla kaiken kaikkiaan ensimmäinen kirja, jonka suomensin ilman että minulla olisi ollut alkuperäistä kirjaa – pelkkä pdf-tiedosto taitosta. Tällaisen käytännön luultava yleistyminen on yksi syy siihen, miksi halusin tietokoneeseen kolmannen näytön: nyt näkyville sai yhtä aikaa alkutekstin, käännöstekstitiedoston, tietokonesanakirjat ja selaimen, jota tarvittiin tässä työssä tavallistakin enemmän. Kirjan päähenkilö Arnold Trevellyan sattui nimittäin olemaan sieniasiantuntija, ja eri sienilajien suomenkielisten nimien selvittäminen vaati vähän etsimistä.

Mutta vallan mukava työ muuten, tunnelmaltaan leppoisa ja sävykäs romaani. Hupaisaa kyllä, muutamiinkin tähän 1980-luvun loppuun sijoittuvan romaanin sivuamiin tositapahtumiin törmäsin juuri taannoin eräässä toisessa kirjassa. Voimme olla erittäin tyytyväisiä, ettei tapahtumien takana ollutkaan niitä tahoja, joista Miltonin romaani puhuu. Matti Klinge on luultavasti eri mieltä, mutta se on hänen ongelmansa.

___

* Kustannustoimittajan käydyissä keskusteluissa pyöri ideoina mm. Sanoo Arnold, Sieniä ja kruunupäitä sekä Keisarinkärpässieni.