Kategoria: ”Hunan”

Yksi kuudesta

·

Minulla ei ole tapana pitää puhelinta mukana aamu-uintireissuilla, ymmärrettävistä syistä. Viime tiistaina kotiin palaillessani mietin puolivitsillä, mahtaako kotosalla odottanut puhelin vilkuttaa vastaamattoman merkiksi, ja jos niin on, mahtaako puhelu olla Liken kustannusjohtajalta Päiviltä.

Päättyvällä viikolla iso osa meitä tänä vuonna romaanin julkaisseita on nimittäin odotellut Puhelua. Niin, väistämättä, minäkin. Hunan on saanut erinomaisia arvioita ja innostavaa palautetta muutenkin, myyntikin on ollut aikaisempiin romaaneihini verrattuna runsasta (vaikka en tarkkoja lukuja vielä tiedäkään). Mutta pieni palkintoehdokkuuden julkisuuden tuoma lisätönäys olisi toki hyväksi sekin. Minulla on hyvä kirja ja kirjalla on kiinnostava taustatarina, josta mielelläni kertoisin enemmänkin. Sitä paitsi jo aiheensa puolesta Hunan on toistaiseksi – ja luultavasti myös lähitulevaisuudessa – minun romaaneistani niitä harvoja, jolla on jakoa ison F:n tai ison R:n kaltaisissa yleisemmän kaunokirjallisuuden palkintomittelöissä.

Ja tokihan palkintoehdokkuus on kiinnostavaa myös kulttuuriantropologisessa mielessä, rituaalina.

Palatessani tiistaina kotiin vilkaisin puhelinta. Se vilkutti vastaamatonta. Puhelu oli Päiviltä. Hunan on yksi tämän vuoden kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaasta.

Perjantaiaamupäivään asti asia oli tietenkin hyvin salainen. Jouduimme muuttamaan perjantain matkasuunnitelmiamme – olimme menossa Joensuuhun S:n sukulaisen lauantaisiin hautajaisiin – mutta emme voineet kertoa syytä kenellekään. Perjantaiaamuna, puoli kymmenen aikaan, ahtauduin Katja Ketun, Pauliina Rauhalan, Olli Jalosen, Jari Järvelän ja Lars Sundin kanssa Ekbergin kahvilan yläkerran juhlatilan viereiseen liinavaate- ja joulukorttivarastoon odottamaan, että meidät kutsutaan yksi kerrallaan, aakkosjärjestyksessä, median eteen, Ylen suoraan lähetykseen.

Kukkia, taustakangas, salamavalojen räiskettä. Minun hetkeni mediatähtenä, ainakin yhtenä mediatähtenä kuudesta.

Kahvittelun, signeerausten ja parin pikahaastattelun jälkeen lähdimme Liken väen kanssa Otavan Uudenmaankadun kivilinnan sisäpihalle kätkeytyvään suojeltuun puutaloon, Liken konttorille, skoolaamaan kustantamon väen kanssa, ja sieltä vähän myöhemmin juhlalounaalle. On aikamoisen hämmentävää olla yhtäkkiä stara, mutta onneksi likeläiset ovat (edelleenkin) mukavaa ja rentoa porukkaa, jonka kanssa kelpaa jutustella ja hengailla ilman hierarkioita ja poseerauspaineita. Joukossa oli muutama varsin tuore likeläinen, joten pääsimme Päivin, graafikkopomo-Tommin ja kustannustoimittaja-Stellan kanssa kertoilemaan tarinoitamme niiltä ajoilta, jolloin Like ja likeläiset olivat vielä varsin toisenlainen työympäristö. Lounaan jälkeen, konttorille palattua, oli tilaisuus hengähtää reilun tunnin ajan, ennen kuin päivän tähti saateltiin kohti Akateemista kirjakauppaa ja Baba Lybeckin parikymmenminuuttista, mutta vallan perehtynyttä haastattelua.

Minun hetkeni mikkihiirenä. Kuva: Päivi Paappanen

S. oli tullut matkatavaroidemme kanssa kirjakauppaan kuuntelemaan, ja taival jatkui (vielä yksien kuohuvien kautta) Joensuun junalle. Neljän ja puolen tunnin istuskelun aikana olikin sopiva rauha lueskella uutisia sekä sähköposti-, tekstiviesti- ja someonnittelujen valtaisaa ryöppyä. Ehkä hämmentävin onnitteluhetki koitti kuitenkin vasta lauantain muistotilaisuudessa, kun leski pyysi saattoväkeä antamaan aplodit Finlandia-ehdokkaalle.

Kotiin palasimme vasta sunnuntai-iltana. Nyt on pari viikkoa aikaa sulatella kirjailijuuteni uutta tilannetta Finlandia-ehdokkaana ennen Seppo Puttosen valitseman voittajan julistusta keskiviikkona 28. marraskuuta. Ei ole ollut vielä aikaa lukea kanssakilpailijoitteni teoksia (jotka signeerasimme toisillemme liinavaate- ja joulukoristevarastossa odotellessamme), mutta selvää on että lopullisesta palkinnosta kisaa melkoisen laadukas kirjajoukko. Selvää on myös, että kanssaehdokkaani ovat suuremmalle lukevalle yleisölle minua huomattavasti tunnetumpia: siinä mielessä minä lienen kuusikosta se joka hyötyy ehdokkuuden tuottamasta julkisuudesta kaikkein eniten.

Useammatkin meitä valittuja kommentoineet kulttuuritoimittajat ovat todenneet, että tämänvuotinen kuusikko on selvästi vähemmän kokeilevaa kirjallisuutta kuin mitä ehdokkaina on toisinaan nähty aikaisempina vuosina. Samanlaisia ajatuksia oli meitä emännöineellä kirjakauppaväellä: tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista on kirjakaupalle hyvää myytävää. Ei minulla itsellänikään ole mitään sitä vastaan että Hunan kävisi myös kaupaksi. Sen tiedän, että ehdokkuustiedon saapuessa kustantamoon kolmas painos lähti saman tien tilaukseen, minkä lisäksi myös monen minulta kyselemä sähkökirja-Hunan on pian ilmestymässä.

Tein kesän ja alkusyksyn mittaan kaksi suomennosta (jotka ilmestyvät keväällä, niistä lisää myöhemmin) ja nyt on ollut tarkoitus ottaa loppusyksy vähän rauhallisempaan tahtiin, suunnitella Wolanda-romaania ja perehtyä sen vaatimaan lähdekirjallisuuteen ennen kuin sukellan varsinaiseen kirjoitustyöhön ensi vuoden puolella. Tarkoitus on ollut väkertää siinä sivussa jokunen laulu, niin että saisin pitkästä aikaa koottua albumillisen ITE-musiikkiani nettilevitykseen. Hmm. Voi olla, etteivät nämä puolitoista kuukautta muodostu ihan niin rauhallisiksi kuin olin kuvitellut.

Mutta mikäs siinä. Tuleepahan tällainenkin kirjailijuus oltua, elettyä ja koettua. Edes hetken verran.

Changsha–Beijing (Peking) 1991

· 2 kommenttia ·

Kahdenkymmenenviiden vuoden takainen valokuvamatka Kiinaan ja Hunanin maakuntaan – Hunanin tapahtumapaikoille – on päässyt viimeiseen episodiinsa.

Hunanin pääkaupunkiin Changshaan palattuamme saimme hyvästellä meidän mukanamme pienempiä kaupunkeja pikku Lite-Acella kiertäneet Hunanin kirkon oppaamme, Edith Shin, rouva Zhengin ja autonkuljettajamme Shao Lin. Mutta Hunanin kristillistä kirkkoa emme vielä hyvästelleet. Koska lentokone Beijingiin lähti vasta illankoitteessa, isäntämme katsoivat velvollisuudekseen keksiä meille tekemistä pitkän päivän ajaksi – vaikka suomalaisintrovertit olisivat olleet ihan tyytyväisiä siihen jos olisivat saaneet olla vähän aikaa omissa oloissaan, vaihteeksi.

Toisaalta ymmärrän hyvin tarpeen esitellä kirkon vallan ansiokasta toimintaa vähäosaisista ja vammaisista huolehtijana maassa, jossa yhteiskunnan panos näissä asioissa on varsin vaihteleva – joskin huomattavasti parempi kuin Helvi-tädin aikaan 1930–40-luvuilla, jolloin ei-rikkaiden pääasialliset selviytymiskeinot olivat kerjääminen ja varastelu.

Ensimmäinen kohde oli kuurojen lasten koulu, jossa meno oli kaikkea muuta kuin äänetöntä.

Pääsimme tutustumaan pikaisesti myös kilpailevaan uskonnolliseen yhteisöön, kun meidät vietiin piipahtamaan taolaisessa temppelissä. Pappien/munkkien rento hippimeininki vaikutti oikein mukavalta, ainakin näin käymäseltään.

Changsha muistaa toki myös Hunanin suurta poikaa: edesmennyt vapaustaistelija, kommunistijohtaja ja diktaattori, ”suuri ruorimies” Mao Zedong oli kotoisin Shaoshanista Changshan eteläpuolelta.

Changshan kohteisiin kuului tietysti myös ”Vanha rouva” Xin Zhui, markiisitar Dai (n. 213–163 e.a.a.), joka löydettiin erittäin hyvin säilyneenä muumiona, kun hänen hautansa avattiin yli kaksituhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Valitettavasti minulla ei ole kuvia Vanhan rouvan museosta (siellä kuvaaminen oli kielletty), haudan esineistö ja itse muumio olivat hyvin kiinnostavia ainakin minulle, joka nuorna halusin arkeologiksi.

Vielä ehdimme jonkin aikaa kuunnella opetusta kirkon – valtion valvonnassa – pyörittämässä keskikoulussa ennen kuin oli aika suunnata lentokentälle ja pohjoiseen Beijingiin. Kiinan tasavallan aikana kaupungin nimi oli (vanhalla translitteraatiolla) Peiping, ”pohjoinen palatsi” ja siitä tuli Beijing eli Peking (”Pohjoinen pääkaupunki”) vasta kun siitä tuli vastaperustetun Kiinan kansantasavallan pääkaupunki 1948.

Muutaman päivän Beijing-rupeama oli sitten pitkälti normaalia turistimeininkiä. Kävimme katsomassa Ming-keisarien hautoja ja Muuria Badalingissa, jossa filmille tarttui tämä toiveikas pienyrittäjä-turkiskauppias.

Vuonna 1991 Badalingin entistetty osuus Muuria ei ollut vielä ihan niin turistico kuin se on kuulemma nykyään, eikä aivan niin tupaten täysi.

Muurireissulla filmille tarttui myös kulkupeli, jota kutsuimme paremman termin puutteessa ”traktoriksi”. On kahden pyörän päälle nostettu isohko moottori, johon on kiinnitetty ohjaustanko ja avolavaperävaunu. Kuski istuu perävaunun etureunaan kiinnitetyllä puupenkillä – tai seisoo vetoaisalla. Ei, en pyytänyt päästä koeajolle: olinhan jo melkein kolmekymmentä, joten teini-iän kuvitelma perimmäisestä kuolemattomuudesta oli rapissut jo kauan sitten.

Beijingissä kuuluu tietysti syödä myös Beijingin ankkaa. Valitsemamme ravintolan ”kansainvälinen” puoli oli täynnä, joten meidät päästettiin hieman pitkin hampain kiinalaiselle puolelle. Helposti ajattelee, että turistien ja paikallisten erotteleminen johtuu siitä, ettei kansalaisten haluta saavan erityisen suoria kontakteja ulkomaalaisiin. Siinä saattaa olla perää, mutta toisaalta tuntuu myös, että kiinalaisia hävettää, miten meluisia kiinalaiset ovat syödessään – ja sottaisia. Luut ja muut roippeet sopii heitellä lattialle.

Toki turistikohteisiin kuului myös Kielletty kaupunki, Ming- ja Qing-dynastian keisareiden palatsialue. Tämä valokuva viimeisen* keisarin Puyin työpöydästä oli pitkään blogini otsikkokuvana, strategisesti rajattuna. Vaikka erilaiset äärioikeistoapologeetat kuinka inisisivät että hakaristi on vanha intialainen symboli ja niin edelleen, kyseinen merkki on kyllä niin perusteellisesti tahrittu etten sitä halunnut blogin otsikkoon, en edes vaakasuorana enkä väärinpäisenä. Niinpä kuvasta piti leikata iso osa muuten tyylikästä seinäristikkoa.

Tällä reissulla keisarillisista kohteista suurimman vaikutuksen teki Kesäpalatsi, monestakin syystä. Ensinnäkin siellä oli suhteellisen hiljaista – toisin kuin neljän vuoden takaisella reissulla, jolla meidät heitettiin tupaten täyteen Kesäpalatsiin jotakuinkin suoraan yölennolta, pahan jetlagin kourissa. Toiseksi ylöspano oli tyylikästä ja viimeisteltyä: jopa siivoojilla oli periodiasut.

Kolmas syy oli koko Kesäpalatsin täydellinen mielettömyys. Koska kiinalaisella kesämökillä pitää olla järvi ja vuori mutta Beijingin seudulla ei sellaisia ollut, kaivettiin järvi ja pinottiin vuori. Hovin mielipuolinen rahanhaaskuu omaan hyvinvointiinsa tuntuu täysin järjettömältä maassa, jossa oli tuon tuostakin nälänhätiä ja jota Englannin, Yhdysvaltain, Ranskan, Saksan ja Japanin kaltaiset ulkovallat ryöstivät erinäisin laillisin ja laittomin keinoin puhtaaksi. Kungfutselaisen perinteen mukaan hallitsijalla on ”taivaan mandaatti” vain niin kauan kun hän toimii kunniallisesti ja hyveellisesti. Taivaan mandaatin menettäneen hallitsijan kukistaminen on hyveellinen teko. Kesäpalatsi on erinomainen esimerkki siitä, millä keinoin Qing-keisarit Taivaan mandaattinsa menettivät.

Kesäpalatsin jälkeen reissu olikin sitten tehty, ja palasimme Suomeen. Niinpä on aika päättää tämä kuvakertomuskin.

PS.

Muistutettakoon vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – ylihuomenna – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

 

___
* Jos ihan tarkkoja ollaan, Puyi ei ollut ihan viimeinen keisari. Kenraali ja presidentti Yuan Shikai julisti itsensä perustamansa uuden dynastian ensimmäiseksi keisariksi vuonna 1915, mutta hänen valtakauttaan ei kestänyt kuin muutaman kuukauden.

Jinshi (Tsingshi) 1991

·

Hitaanpuoleinen matka Lishui-joen varren kaupunkeihin vuonna 1991 jatkuu nyt Jinshiin, jonka nimen translitteraatio oli Hunan-kirjan aikaan Tsingshi.

1930–40-luvuilla Jinshi toimi suomalaisten lähetystyön keskuspaikkana. Jo vuonna 1991 kaupunki oli edellisiä matkakohteitamme selkeästi suurempi ja modernimpi. Vanha lähetysasema ei ole enää kristillisessä käytössä, ja jos oikein muistan, rakennukset on purettu.

Aktiivista kristillistä toimintaa kaupungissa kuitenkin oli, ja pääsiäisen kunniaksi osallistuimme jumalanpalvelukseen. Eturivissä istuvan ison länkkärin kasvoilta voi ehkä lukea jonkinlaisia ”en oikein tiedä olenko oikeassa paikassa” -ajatuksia, ja voin sisäpiirin tietona kertoa, että jotakin sentapaista mielessä saattoi pyörähtää.

Virsikirjoja ei käytetty, vaan pastori näytti virren tekstejä alttariseinälle ripustetusta paperista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että eräs suomalaisten(kin) lähettien tärkeä perintö – lukutaidon yleistäminen – on edelleen hyvissä voimissa ja kunnollisissa kantimissa.

Joukko uusia seurakuntalaisia kastettiin pääsiäispalveluksen yhteydessä. Kastemaljana toimi sininen muovisoikko, ja tehtävänsä tuo hoiti oikein kunniallisesti, samoin kuin ehtoollisviinin tehtävässä käytetty mehu.

Jumalanpalveluksen jälkeen papit, työntekijät, ulkomaalaisturistit ja osa seurakuntalaisia kokoontui tietenkin kirkkokah– ei vaan kirkkoteelle. Vihreä tee kuului kohteliaisuuden perusasioihin. Minne tahansa menimmekin, käteen työnnettiin lämmin mukillinen. Siihen ehti kymmenessä päivässä tottua niin, että kun sitten Beijingiin palattua hotellihuoneessa ei odottanutkaan termospulloa, piti käydä valittamassa. Pian teetarpeet silloinkin järjestyivät, asiallisten anteeksipyyntöjen kera.

Koska keväinen ilma oli oikeastaan koko reissun ajan viileä ja kostea eivätkä kiinalaiset juurikaan harrasta lämmittämistä – on aivan hyvien tapojen mukaista istua bankettipöydässä päällysvaatteet yllä – tee oli ehdottomasti arvossaan, ja turistikin osasi ottaa mukillisen vastaan aidosti kiitollisena.

Toinen jinshiläiskohteemme oli kaupungin sairaala, jonka johtaja, näin ymmärsin, oli itsekin lähetyskoulun kasvatteja. Sairaalan periaatteisiin kuului ainakin tähän aikaan yhdistää länsimaista ja kiinalaista lääketieteellistä perinnettä, kutakin aina tarpeen mukaan. Tässä meille esitellään perinteisten kiinalaislääkkeiden varastoa.

Länkkärin silmissä jossain määrin kyseenalaisempaa oli, että meidät vietiin tutustumaan myös sairaalan keskososastolle. Tässä hoitajalla on kyllä hengityssuoja, mutta puolta metriä kauempana seisoneilla vierailla ei ollut mitään – edes käsiä ei pyydetty pesemään. (Emme tokikaan koskeneet yhteenkään potilaaseen.) Täytyy vain toivoa, ettemme tulleet tarkoittamattamme levittäneeksi osastolle mitään tarttuvaa.

Jinshissä saimme myös tutustua perinteiseen – joskaan ei romaanini ajoilta periytyvään – polkupyörätaksiin. Kun Edith-oppaamme meni kysymään taksikuskilta, ottaako hän kolme matkustajaa, kuski ei arvannut että saisi kolmen hoikan kiinalaisen sijaan kyytiinsä yhden hoikan kiinalaisen ja kaksi paksua suomalaista. Perille kuitenkin päästiin, ja tässä vaiheessa hymykin irtosi.

Tämä laite lienee jonkinlainen kirjoituskoneen ja monistevahakon tekolaitteen yhdistelmä. Arkikielessäkin on aiheellista hallita erinäisiä tuhansia kirjoitusmerkkejä, joten kirjurilta vaaditaan aikamoista tarkkuutta – ja erittäin tarkkaa näköä.

PS.

Lisättäköön vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – viikon päästä – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

Shi(h)men 1991

·

Matka vuoden 1991 Hunanin maakunnassa jatkuu reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Nyt olemme matkalla Shimeniin, joka esiintyy Hunan-romaanissa vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisessa muodossa ”Shihmen” ja lausutaan, muistaakseni, suunnilleen ”Shömen”, missä ”e” hädin tuskin kuuluu.

Kaupunkiin saapuminen tapahtui suhteellisen perinteisellä menetelmällä: Lishui-joen yli ei vienyt siltaa, vaan käytössä oli pienen hinaajan voimin liikuteltava lossi. Tarkkasilmäinen saattaa tihrustaa, että hinaajan komentosillan alle olisi maalattu rauhanmerkki, mutta tihrustaisi väärin: merkissä on päällekkäin punainen, tasapaksu versio ”mersunmerkistä” ja musta ankkuri.

Ensivaikutelma Shimenistä oli tihkusateinen, mutainen, kulunut ja teollistunut. Lossimatkan kaupunginpuoleisessa päässä oli kuitenkin kaupustelija myymässä sokeriruo’on pätkiä, joista saa sopivasti pilkkomalla kerrassaan maukkaan hiilihydraattitäräyksen matkalaisen makeannälkään.

Pääkohteemme Shimenissä oli edelleenkin pystyssä ollut entinen lähetysasema, paikka jossa Helvi oli aikoinaan asunut hyvän aikaa ainoana eurooppalaisena koko kaupungissa. Nykyään paikka on asuintalo. Helvin entisen huoneen oviaukko on suunnilleen luhtiparvekkeella roikkuvan korin ja pyykkinarun takana.

Lähetysasemalla oli aikoinaan myös – tietenkin – sauna. Nykyään pieni siipirakennustila toimii talon pyykkitupana.

Pihamaalla parveilevien paikallisten joukosta kerrottiin, että joku tuntee tyypin joka oli asunut talossa lähetysaseman aikoina, ja häntä lähdettiin hakemaan torilta, jossa hän toimi kaupustelijana.Tämä oli jotenkin tyypillistä koko reissulle: ensinnäkin niin usein joku tunsi jonkun, joka tunsi… ja toiseksi siinä suhteessa, että paikalliset olivat aina valmiita näkemään vaivaa omituisen näköisten ulkkareiden avuksi. Niin, ja siinä suhteessa että minne menimmekin, ympärille keräytyi utelias ihmisjoukko. Välillä olo oli kuin kiertävällä sirkuksella.

Meille esiteltiin kohtelias vanha herra, joka kertoi isänsä toimineen lähetysaseman talonmiehenä silloin kun hän oli itse ollut vielä pikkupoika. Äiti haastatteli Edith-tulkkimme välityksellä häntä(kin), mutta valitettavasti en ole onnistunut löytämään äidin haastattelumuistiinpanolehtiöitä. Yhtä kaikki sijoitin Hunanin Shimenin lähetysasemalle sijoittamaani kohtaukseen myös parivuotiaan, uteliaan pikkupojan, jollainen tämä kohtelias vanha herra ehkä siihen aikaan oli. Johann Caspar Wolff ehkä yöpyi huoneessa, jonka ovi näkyy kuvan yläreunassa.

Me sen sijaan yövyimme Shimenin vierastalossa, joka oli ehkä kulunut ja karu eurooppalaisiin retkeilymajoihinkin verrattuna, mutta täysin kelvollinen yönviettopaikka yhtä kaikki. Minun uniani häiritsi lähinnä äidin kuorsaus, ennen kaikkea ne pitkältä tuntuneet jaksot jolloin hän lakkasi kokonaan hengittämästä.

Vastoin tapojaan äiti kuunteli kun kerroin asiasta, ja meni matkan jälkeen uniapneatutkimuksiin. Hän sai käyttöönsä CPAP-laitteen ja, oman kertomuksensa mukaan, alkoi herätä aamuisin virkeänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Seuraavana päivänä, matkalla Shimenistä Jinshiin (Tsingshiin), vaadimme kuljettajaamme pysähtymään, kun huomasimme joella purjehtivan sampaanin. Jotta vaikutelma hetkellisestä siirtymästä vuosikymmenten takaiseen maailmaan olisi ollut täydellinen, vastarannan rinteeltä kuului korviaraastava vihellys ja ohitse kulki höyryveturin vetämä juna.*

Toinen kuva samaisesta veneestä löytyy Hunanin viimeiseltä sivulta.

___

* Hunan-kirjan aikoihin 1930–40-luvuilla Kiinassa oli tosin varsin vähän rautateitä, lähinnä maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva linja Peipingistä (nyk. Peking tai Beijing) Kantoniin. Itä-länsisuunnassa liikenne tapahtui enimmäkseen jokia pitkin.

Hunan Malmilla

·
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Malmin kirjastoon ei kertynyt kovin suurta yleisöä, mikä on ehkä hyväkin: Tulin sanoneeksi ääneen erään Hunaniin sisällyttämäni (hieman kevytmielisehkön) viittauksen erääseen aikaisempaan romaaniini, jota ainakaan haastattelija Jani Saxell ei ollut tullut huomanneeksi. Kirjassa on noita ainakin yksi toinenkin, ja haluan mielelläni säilyttää ne tarkkaavaisten lukijoiden löytämisen ilona.

Mutta reilun tunnin mittainen keskustelu oli erinomaisen miellyttävä kokemus myös haastateltavalle, mistä kiitos hyviä kysymyksiä laatineelle ja niitä pohjustaneelle Janille, Malmin kirjaston väelle ja paikallaolleille!

 

Keskiviikkona 12.9. kello 18 Malmin kirjastossa

·

Aivan niin, ensi keskiviikkona keskustelemme kirjailija- ja reaalifantastikkokollega Jani Saxellin kanssa Hunanista Malmin kirjastossa, kävelymatkan päässä täältä meiltä kotoa ja helpon julkuneuvomatkan päässä melkein kaikkialta pääkaupunkiseudulta. Tervetuloa! Luulen, että tulossa on vallan kiinnostava keskustelu.

Mengdong-joella 1991

· 4 kommenttia ·

Matka 1990-luvun alun Hunaniin jatkuu nyt vesitse, sillä teimme Dayongista pienen päiväretken Mengdong-joelle. Mengdong on pienempi haara Lishui-joessa, joka puolestaan laskee Jangtseen, toiseen Kiinan kahdesta mahtavimmista historiallisista joista. Käytännössä kaikki Hunan-romaanissakin mainitut Helvi-tädin ja muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden asemapaikat olivat Lishuin varrella.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut korostaa romaanissa vähän enemmänkin sitä, että joet olivat vielä 1930-luvun Kiinassa merkittävin kulkuväylä – usein käytännössä ainoa kulkuväylä. Rautatie kulki maan halki pohjois-eteläsuunnassa, maantiet olivat puolentoistasadan vuoden sissisotien ja vähintään yhtä pitkän korruption ajan jäljiltä kehnossa kunnossa.

Vielä vuonna 1991 soudettavat ja sauvottavat veneet olivat ilmeisen yleinen kulkuneuvo. Perämoottoreita näkyi jonkin verran, muutama purjevenekin. Turistivesibusseja näkyi vähänlaisesti, omamme lisäksi.

Mengdongin rannat ja ympäristön kukkulat ovat Kiinan valtion virallisesti tunnustamiin vähemmistökansojen joukkoon kuuluvien miaojen kotiseutua. Joki on vuosituhansien ja -miljoonien mittaan kaivanut itselleen niin syviä kuruja, että rantatontit ovat enimmäkseen pystysuorassa eivätkä siten ole herättäneet enemmistökansalaisissa sen suurempaa halua ajaa etnisiä porukoita pois. Nykytilanteesta en tiedä.

Eräällä töyräällä mies ruokki apinalaumaa. On hyvin mahdollista että ruokkiminen oli ainakin ajoitettu nimenomaan meidän turistiveneemme iloksi.

Apinat ovat perinteisesti olleet Kiinassa hyvinkin arvostettuja eläimiä. Apinakuningas ja jopa ihmisten ja apinoiden yhteiset lapset ovat monien tarinoiden (ja niistä tehtyjen näytelmien ja oopperoiden) vakioaineistoa.

Jokiretken jonkinlaisena huipentumana toimi tippukiviluola. Sisäpuolelta minulla ei ole kunnollisia kuvia, koska ainoana valonlähteenä olivat muutamat värivalot, mutta äiti nappasi minusta sentään tämän kuvan luolan edustalla.

Jokiristeilijämme keittiöfasiliteetit näyttävät (ja näyttivät jo silloin) varsin vaatimattomilta, mutta aivan kelvollinen lounas tässä keittiössä laitettiin. Olimme aluksen ainoat ulkomaalaiset, sillä tähän aikaan nämä nurkat olivat enimmäkseen pelkästään kiinalaisten turistien ulottuvilla. Meidän seuranamme aluksessa oli miespuolinen työporukka, joka paluumatkalla intoutui tarjoamaan äidille runsaasti nestemäisiä matkaeväitään, ilmeisesti aikomuksena juoda eurooppalaisrouva pöydän alle. No, lopputuloksena oli että eurooppalaisrouva käveli perille päästyä laivasta omin jaloin, mutta muutamat kiinalaismiehistä tarvitsivat toveriapua.

(Ryyppäyskilpailun voittamisessa ei tietenkään ole mitään erityistä ylpeilyn aihetta, ja äidin 1960–70-luvun toimittajapiireissä opettelemat kosteat juomatavat epäilemättä vähintäänkin pahensivat hänen jo tämän reissun aikaan oireilleita elämäntapasairauksiaan.)

Päätetään tämä jakso suosikkikuvaani meidän hurmaavasta kiinalaisoppaastamme ja tulkistamme Edithistä. Vauva ei ole hänen omansa, vaan pyydetty kantokoreineen lainaksi Dayongin venesataman luona kaupustelleelta miaorouvalta. Edithillä oli kyllä omakin lapsi, muutamia vuosia lainavauvaa vanhempi.

Kirjoittelimme Edithin kanssa satunnaisesti 1990-luvun mittaan, ja äiti ilmeisesti vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Sittemmin yhteydet ovat valitettavasti katkenneet – kuulin, että hänellä oli tullut jonkinlainen välirikko Hunanin kristillisen kirkon kautta, mutta sen jälkeisestä elämästä en tiedä mitään. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi ja koulutettu sairaanhoitaja – joka oli työskennellyt mm. spitaalisiirtolassa, joita Kiinassa edelleenkin lienee – joten hän lienee jo eläkkeellä, jos on elossa.

Dayong (Tayung) 1991

·

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden takainen matkamme Hunanin maakunnan pikkukaupunkeihin ja seurakuntiin jatkuu.

Zhangjiajien kansallispuistosta matka jatkui kohti Dayongin kaupunkia, jonka nimi kirjoitettiin Hunan-romaanin tapahtuma-aikoihin ”Tayung”, vaikka Helvi-tädin päiväkirjoissa paikkakunnan nimi näkyy toisinaan muodossa ”Taajung”.

Matkalla oli pakko pysähtyä valokuvaamaan muita tienkäyttäjiä. Tämä leppoisaan tahtiin laumansa kanssa etenevä ankkapaimen päätyi erääseen Hunanin kohtaukseenkin, koska mikäpäettei. Sopuisasti tienlaitaa jotakuinkin paririvissä marssineita ankkoja oli suunnilleen kolminkertainen määrä verrattuna kuvaan mahtuneisiin yksilöihin.

Dayongissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kilpailevan maahantunkeutujauskonnon temppeliin. Buddhalaisuus saapui Intiasta Kiinaan parisentuhatta vuotta sitten ja on kehittynyt aikojen kuluessa omiin suuntiinsa. Dayongin temppeli oli kiinalaiseen tyyliin iso, puistomainen alue lukuisine paviljonkeineen.

Vaikka buddhalaisuus on perimmiltään ateistinen, jumalia vailla oleva uskonto, sen lukuisissa eri versioissa on monenlaisia jumaluuksia ja henkiolentoja ihmisten kunnioitettavaksi. Ilmeisesti kehitys on ollut samankaltaista kuin katolisuudessa, joka omi lukemattomia kansan kunnioittamia paikallisjumaluuksia osaksi pyhimyshahmojaan.

Temppelin ulkopuolella kävi niin kuin kovin monessa muussakin Hunanin taajamassa: meistä turisteista tuli itsestämme nähtävyyksiä. Näillä seuduilla ei ole kovin monia eurooppalaisia liikkunut sitten lähetyssaarnaajien aikojen.

Dayongin kristillisen seurakunnan tilat olivat varsin paljon vaatimattomammat, vaikka noudattivatkin vähän samanhenkistä ”sivurakennuksia vehreiden pihojen ympärillä” -arkkitehtuuria. Kuulemma seurakunnan johto haaveili kunnon kirkon rakentamisesta, mutta ison hankkeen vaatima rahoitus puuttui ja osa porukkaa piti hankeideaa lähinnä suuruudenhulluutena. En tiedä, onko homma sittemmin edistynyt.

Dayongissa piipahdimme ihmettelemässä myös paikallista kauppakeskusta. Vaate- sun muiden myyjien kojujen ja rekkien keskellä oli myös oiva tila vanhoille ja nuoremmillekin herroille pelata lautapelejä. Erinomainen ajatus.

Tämä vekotin, joka näyttää jonkinlaiselta latoma- ja vahamonistuskoneen ristisiitokselta, lienee sittemmin poistunut käytöstä. Tähän aikaan Kiinassa kuulemma vakavasti puuhattiin siirtymistä latinalaiseen kirjaimistoon, koska toistakymmentätuhattamerkkinen kiinalainen kirjoitusjärjestelmä oli tietokonekäytössä vähän hankala. Onneksi tietokoneet ovat sittemmin kehittyneet, ja Kiinasta on itsestään tullut tietotekniikan uusi suurvalta. Vanha kirjoitusjärjestelmä – jota tosin on vuosikymmenien kuluessa monien mutkikkaampien merkkien osalta yksinkertaistettu korvaamalla niitä vanhoilla pikakirjoittajien käyttämillä yksinkertaisemmilla versioilla – on yhä voimissaan eikä tuota ongelmia nykytietotekniikassa.

Dayongissa ollessamme teimme myös päiväristeilyn joelle ennen jatkamista Shimeniin (Shihmeniin). Mutta palataan niihin kuviin seuraavalla kerralla.