Kategoria: elävä musiikki

Ennenkuulumatonta

·

Olen erinäisiä kertoja todennut, että festivaalien – etenkin Roskilden – parasta antia on joutua alttiiksi sellaisille musiikille, josta ei ole koskaan edes kuvitellut voivansa tykätä, ja vielä ehkä sellaisesta maasta, josta ei ole aikaisemmin kuullut yhtään mitään. Tällä tekniikalla on tullut kohdattua muun muassa pakistanilainen sufirockbändi Junoon ja silloin ensimmäistä keikkaansa Malin ulkopuolella soittanut Tinariwen.

Tänään olimme, Helsingissä pysyen, samanlaisen kokemuksen äärellä. Tiesin Peter Maxwell Davisin teoksesta Eight Songs for a Mad King ennakolta lähinnä sen että se on sävelletty vuonna 1969. Olen myös aikaisemmin kuullut kontratenori David Hackstonia paljon vanhemman musiikin parissa ja tiesin hänet loistavaksi laulajaksi. (Hän on myös toiselta ammatiltaan kääntäjäkollegani ja erittäin mukava tyyppi.)

Laulusarjan hullu kuningas on/oli Englannin Yrjö III (1738–1820). Vakavista psyykkisistä ongelmista vanhemmalla iällään kärsinyt kuningas kirjoitti tekstejä ja melodioita lemmikkilintujensa laulettavaksi, ja näistä on jäänyt fragmentteja, joita libretisti Randolph Stow on punonut Maxwell Davisin lauluihin. Musiikilliset ainekset ovat – minun korvani mukaan – peräisin lähinnä ns. modernin taidemusiikin perinteestä, vaikka välillä kuultiin kyllä pitkiä viittauksia vanhaan englantilaiseen tanssimusiikkiin (siis useita satoja vuosia vanhaan) sekä nihkeään yökerhojazziin. Ja tavallaan myös teoksen sävellysaikana hyvin vahvassa luomisvireessä olleenseen The Whohon. Tavallaan… Myöhemmin samankaltaisia melodia-aineksia on ns. populaarimmassa käyttänyt muiden muassa Diamanda Galás, joten mukana oli koko ajan jokunen kahva, mihin korva ja mieli saattoivat tarttua.

Maxwell Davisin teos vaatii sen verran rajuja pyrähdyksiä (kenenkään) äänialan ylä- ja alarajojen tuolle puolen, ettei Hackstonilla ollut aivan kauheasti mahdollisuuksia antaa huikean äänensä soida aivan samalla tavoin kauniin melodisena kuin vaikkapa Bachin vokaaliteoksissa. Melkoista fysiikkaa ja treeniä teos ilmiselvästi vaatii, niin laulajaltaan/monologinäyttelijältään kuin kuusihenkiseltä kamariyhtyeeltä, josta irtosi melkoinen määrä sävyjä ja tehoja.

Kyllä kannatti lähteä kaukaiseen Ruoholahteen asti, Helsingin konservatorion saliin, kuuntelemaan ennenkuulumatonta. Etenkin kun esitys oli ainoa.

Jälleen juurta jaksaen

·

Sharon Jones ja hänen kymmenhenkinen Dap Kings -yhtyeensä tarjosivat eilen illalla Circusissa jotakuinkin samaa kamaa kuin pari vuotta sitten Tavastialla. Tiukasti yhteen soitettua kuusikymmentäluvun soulia tuhdeilla funk-mausteilla, bailuhenkeä ja tanssimeininkiä.

Jones itse otti aika tavalla hillitymmin kuin viimeksi näkemällämme keikalla: oman kertomansa mukaan hän oli vielä muutama kuukausi sitten sairaalaletkuissa syöpähoidoissa. Tanssisuoritukset jäivätkin edelliskertaa hillitymmiksi, ja bändikin tuntui olevan valmiina ryntäämään apuun jos heidän pomolleen tulisi kesken kaiken ongelmia. Tai sitten kyse oli vain James Brown -asenteesta: tämän bändinjohtajan jokaista liikettä, elettä ja kädenliikkeellä välitettyä viestiä piti visusti tarkkailla ja reagoida siihen sekunnin murto-osassa.

Levyillä Daptone-tallin retrosoundi tuntuu edelleenkin vähän tylsän kuivakkaalta, mutta lavaoloissa homma toimii edelleenkin komeasti, tiukasti ja tanssittavasti. Olisi sinänsä kiinnostavaa kuulla Jonesin kaltaista huikeaa vokalistia vähän muunkinlaisissa musiikillisissa yhteyksissä kuin perinnesoulissa.

Kaksikymmentäseitsemän ja puoli vuotta myöhemmin

·

Aivan ensimmäiseksi Peter Gabriel käveli lavan eteen esittelemään kiertuebändinsä taustalaulajien Linnea Olssonin ja Jennie Abrahamsonin duon, joka soitti keikan lämmittelyosuutena neljä kappaletta – kaksi kumpaisenkin soololevytyksiltä. Salivalojen jälleen palaessa Gabriel palasi jälleen yksin lavalle, istahti flyygelin ääreen ja esitteli konsertin kaaren: ensin kuultaisiin alkupaloiksi muutama akustinen (tai, jos tarkkoja ollaan, elektroakustinen) versio vanhoista lauluista, sitten eräänlaisena pääruokana kokeilevampaa musiikkia ja lopulta, jälkiruokana, juhlavuosiaan taannoin viettänyt So-albumi kokonaisuudessaan.

Keikkaohjelmiston painopiste oli kahdeksankymmentäluvun tuotannossa: vanhemmasta materiaalista kuultiin vain ainainen ”Solsbury Hill”, uudemmasta ”Why Don’t You Show Yourself”, ”The Tower that Ate People”, keikan aloittanut, luonnokseksi esiteltu uusi ja vielä lopullisesti sanoittamaton ”Daddy Long Legs” ja Usin ”Come Talk To Me” ja ”Digging in the Dirt”. Muuten mentiin jo ennen Sota kolmos- ja nelosalbumien raidoilla.

Painotuksen tietysti saattoi huomata jo lavastuksesta: samat tai samanlaiset liikuteltavat valopuomit olivat käytössä jo vuoden 1986 ikimuistosella rundilla.

Niitä myös käytettiin samaan tapaan: ”No Self Controlissa” puomit ja valot hyökkäilivät Gabrielin kimppuun, ja ”Mercy Streetissä” hän makasi lavalla puomien ihmetellessä häntä lähietäisyydeltä.

Mutta vaikka tämä kasaripainotus olikin etukäteen vähän pelottavaa, homma toimi hienosti. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja yksi kaikkien aikojen basisti-idoleistani, Tony Levin, olivat erinomaisessa iskussa ja (myös akkariosuudessa) alkuperäisversioita suhteellisen lähelle sovitetut laulut kantoivat. Peter Gabrielin äänessä ikä kuului jonkun verran, mutta ei häiritsevästi. Lavaliikunta oli selkeästi vanhaherramaisempaa, mutta ei sekään niin haitannut. Ei hän tällä kertaa myöskään heittäytynyt selälleen yleisön käsivarsille kuten silloin joskus. Jennie Abrahamson hoiti komeasti Kate Bushin osuudet ”Don’t Give Upissa” ja ihan kohtuullisesti Youssou N’Dourin osuudet varsinaisen setin päättäneessä ”In Your Eyesissä”.

Viimeisten parin vuosikymmenen PG-keikat ovat sisältäneet melkoisen määrän lavasteita, sälää ja rompetta, joten olin oikeastaan vallan tyytyväinen siihen että tällä kertaa mentiin näinkin hillityllä ylöspanolla. Tämä musiikki, nämä laulut ja nämä soittajat ja laulajat kantavat kyllä ilman sen kummempaa visuaalista tauhkaakin. ”The Tower That Ate Peoplessa” tosin katosta laskeutui jotakin mitä kasarilla ei nähty.

Tämän jälkeen kuultiin vielä setin yksi harvoja pitkiä välipuheita, julistus siitä kuinka kännykät ovat muuttaneet maailmaa ja tehneet ihmisoikeusrikollisille entistä vaikeammaksi salailla rikoksiaan. Ja sen jälkeen, komeana päätöksenä, hieno laulu kännykkätodistajia edeltävän ajan rikoksen uhrista, ”Biko”.

Kaiken kaikkiaan yli kolmetuntinen konsertti, joka toimi, eli ja hengitti. Tällä kertaa en joutunut sitä paitsi katselemaan touhua kaukaa peräseinän piippuhyllyltä niin kuin vuonna 1986, sillä olimme onnistuneet saamaan peräti eturivin paikat. Ja toisin kuin Iltalehti disinformoi, tanssimista ja liikkumista ei suinkaan kielletty, vaan järkkärit jopa kehoittivat nousemaan ylös ja tulemaan lavan eteen.

Poljento

·

En ole koskaan onnistunut innostumaan kovin kauheasti Fela Kutin afrobeatista. Hänen poikansa Femi Kutin levyn taisin joskus arvostella Rumbaan ja kehuinkin sen kiihkeyttä ja vimmaa, mutta minulle tärkeämpää on aina ollut afrobeatin sijaan pohjoisemman Afrikan rauhallisempi, keinuvampi laulaja/lauluntekijämusiikki. Ehkä syynä on, etten koskaan tullut nähneeksi Felaa livenä: tilaisuuksia olisi 1980-luvulla kyllä ollut, mutta jäi käyttämättä. Sääli, näin jälkeenpäin ajatellen. Fela oli kiinnnostava hahmo, kaikessa ristiriitaisuudessaan, ja musiikki on moneen kertaan osoittanut potentiaalinsa sekä ihmisoikeusviestin levittäjänä että yksinkertaisesti väkevänä tanssimusiikkina. Itse olin eilen altistumassa Fela-henkiselle afrobeatille Koko-teatterissa ja livenä musiikki toimi kertakaikkisen komeasti.

Afrobeat from the Heart kulkee ”musikaalin” nimellä, mutta en ole ihan varma, tekeekö se nimelle oikeutta. Pikemminkin tuntui siltä että olin katsomassa tanssi- ja soittoesitystä, jossa välijuonnot oli korvattu pienillä, herttaisen amatöörimäisillä kuvaelmilla Fela Anikulapo Kutin elämästä. Amatöörimäisyyttä korosti vielä, ettei dialogeista aina saanut selvää: esiintyjien erilaisten englanninmurteiden lisäksi kyse oli siitä, että akustisesti vähän kehnohkossa tilassa vain Felaa esittäneellä Hossni Boudalilla oli mikrofoni (eikä sekään aina toiminut) eikä harrastajaesiintyjillä ollut riittävää kokemusta teatterin tarvitsemassa äänenkäytössä. Myös tanssiesitykset olivat vähän amatöörimäisiä, mutta niissä tekniset puutteet korvautuivat monin kerroin tanssijoiden innolla ja energialla. Oli myös riemukasta nähdä niin monenmuotoisten, -ikäisten ja -kokoisten naisten pistävän itsensä ja kroppansa peliin niin antaumuksella. Se oli kaunista katsottavaa. Koko-teatterin karu sali oli onnistuttu lavastamaan mukavan intiimiksi sermeillä ja kankailla sekä sijoittamalla yleisö penkkirivistön sijaan istuintyynyille.

Mutta parasta esityksessä oli, kiistämättä, kulisseissa soittanut bändi. Felan musiikki on hypnoottista, toistuvaa, juuri tanssiin ja improvisoiviin teksteihin – poliittisiin julistuksiinkin – tarkoitettua, ja jotta sellainen musiikki toimisi, sitä täytyy osata soittaa vimmaisella, mutta groovaavalla poljennolla. Tämä ryhmä osasi, ja koska musiikki oli niin iso osa esitystä, sitä kehtaa suositella nähtäväksi ja koettavaksi ihan jo pelkästään bändin takia. Esityksiä on vielä kolme jäljellä, ensimmäinen tänään.

Pidän siitä miten kerrot

·

Tein eräänlaisen uudenvuodenlupauksen käydä katsomassa enemmän elävää musiikkia. Minun kirjanpidossani ”elävä musiikki” tarkoittaa enemmän pieniä klubikeikkoja kuin halleja tai stadioneja, niitä joissa artistia seurataan enemmän videonäytöiltä ja joissa äänentoistokin on kuin dvd-levyä katselisi. Lupauksen ensimmäinen täytäntöönpanokerta – perinteikkäälle ja minun musiikilliselle, eh kasvulleni perin tärkeällä Tavastialle – venyi helmikuun puoleenväliin asti.

Olen seurannut kotimaista(kin) musiikkia viime vuosina sen verran heikosti että kuulemma kriitikoiden ylistämä laulaja/lauluntekijä Antero Lindgren oli minulle aivan uusi tuttavuus. Laulujen perusteella jotenkin oletin, että hän on ollut jossakin (ainakin joissakin piireissä) tunnetuhkossa alt-bändissä ja siirtynyt sitten soolouralle, mutta pienen googlauksen perusteella hommaa on pyöritetty soolona koko ajan.

Laulujen tunnelma olisi ehkä kaivannut hieman monivivahteisempaa ja rikkaampaa säestystä kuin pelkän kitarakompin, sillä nyt musiikista tuli eräänlainen tasainen, toki tunnelmallinen mutta hieman turhan huippukohdaton jatkumo: sellainen olisi leppoisassa kotikuuntelussa, muun tekemisen ohessa, toisinaan täydellistä musiikkia, joka olisi tietysti sopinut oikein hyvin myös sellaiseen ravinteliin jossa tarjotaan ruokaa ja asiakkailla on tilaa istua, mutta eilisillan paikassa, tilassa ja tunnelmassa kokonaisuus jäi hieman turhan seinäpaperimaiseksi. Laulujen englanninkielisyyskin etäisti musiikkia ja söi mukavan leppoisan lavaolemuksen luomaa intiimiyden tunnetta. Kiinnostus Lindgrenin musiikkiin myös levytettynä kyllä syntyi.

Se, jonka takia tulin kauas kantakaupunkiin lähteneeksi, on sitten tunnetumpi nimi, jonka musiikin kanssa olen – ainakin ohimennen – elänyt jo 70-luvulta asti.

Tuoreen musiikin seuraamiseni on ollut sen verran heikkoa, että minulle selvisi vasta viime viikolla, että Dave Lindholm julkaisi loppuvuodesta vallan mainion akustisen, suomenkielisen levyn Ken elää, ken näkee, Ken B. Siltä kuultiin eilen pari laulua, mutta painopiste oli klassikoissa. ”Sitähän se kaikki on”, ”Joo joo mä rakastan sua”, ”Jazzkansa tulee”, ”Tätä iloista siltaa et kävele yksin”, ”Petin pienen linnun”… ja lopussa vielä komea versio ”Pienestä ja hennosta otteesta”. Se jaksaa aina lumota sekä lauluna että siinä suhteessa, miten hienosti laulu voikaan toimia myös ilman alkuperäisen levyversion suomifilmihenkistä jousikvartettoa.

Dave-keikkojen oleellinen ohjelmanumero ovat tietenkin Daven välispiikit, joista aina ei pysty sanomaan, ovatko ne pelkkää löperöä tajunnanvirtaa vai onko takana myös jokin syvä, pitkään mietitty ajatus. Hauskoja ne ovat jotakuinkin aina, myöskin silloin kun herra hidalgo keskeyttää yhtäkkiä biisin ja alkaa pohtia: ”Täs vois oikeestaan pitää viiden minuutin tauon mut en mä tänään oo oikeen sillä tuulella…”

Kieli on musiikissa tärkeä osa kommunikaatiota, ja osin juuri siksi Lindholmin setti upposi niin paljon Lindgreniä tehokkaammin. Davellakin oli kyllä setissään englanninkielinen osuus, jolloin kuultiin (mm.) Robert Johnsonin ”Dust My Broomin” lisäksi D&D-levyn hieno ”Love Built a House”. (Sinänsä olisi kiinnostavaa kuulla Davelta akustista bluesia myös suomeksi laulettuna: sähköbluesiahan on kuultu jo kauan sitten.) Tokihan Davella oli etunaan sekin, että jotakuinkin koko yleisö tunsi jotakuinkin jokaisen laulun: ne olivat heille tärkeitä. Niin minullekin. Tämän musiikin kanssa on eletty pitkään, ja eletään edelleenkin.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.

Nirsk nirsk, sanoi Rubikin kuutio*

· 4 kommenttia ·

Ensikosketus Flow-festivaaleihin jäi perin lyhyeksi. Of Monsters and Men näytti sympaattiselta, mutta soi tasapaksuna, muodottomana äänimassahuttuna. Ehkä kannattaisi palkata joku sovittamaan niitä lauluja? Bat for Lashes kuulosti ihan kiinnostavalta, mutta hapeton, seisovien aaltoliikkeiden kuminan täyttämä täpötäysi teltta ei innostanut jäämään kovin pitkäksi aikaa. Teltan takaosasta keikkaa oli mahdollista seurata lähinnä videoscreeneiltä, ja kun musiikkikin kuulosti perin läpisävelletyltä ja -sovitetulta, tunsin katselevani televisiokonserttia. Ja koska television katseleminen on jotakuinkin turhinta mihin ihminen voi elämäänsä haaskata, poistuimme raittiiseen ilmaan.

En tosin usko, että illan pääesiintyjäkään kauheasti improvisoi (tai välttämättä edes soitti ns. livenä). Ja heidänkin tapauksessaan suurin mielenkiinto oli muualla kuin lavalla olevissa elävissä ihmisissä.

Olen nähnyt Kraftwerkin Roskilden festivaaleilla kymmenkunta vuotta sitten, joten arvelin tietäväni, mitä odottaa. Bändin musiikkiin onnistuin puolivahingossa tutustumaan jo 1970-luvun loppupuolella (hah, ennen kuin se oli trendikästä), kun luokkatoveri piti esitelmää elektronisesta musiikista ja faija toi vähän myöhemmin Saksasta Trans Europa Express– ja Die Mensch-Maschine -levyt.** Sittemmin bändi hiljensi julkaisutahtiaan: 80-luvulla ilmestyi täpärästi kaksi levyä, 90-luvulla ei yhtään, 2000-luvulla yksi. Kraftwerk on voinut levätä laakereillaan ja nauttia ideoidensa kierrätyksestä milloin missäkin musiikkityylissä.

Mitä eilisen keikan musiikkiin tulee, setti oli jotakuinkin odotettu. ”The Robotsista” kuultiin aluksi valitettavasti se myöhempi (ja minun mielestäni orkkisversiota heikompi) tanssiversio, muuten setti oli arvattava ja uskollinen alkuperäisille soundeilleen… ”Radioactivity”, ”Autobahn”, ”Computerworld”, ”The Model”, ”Tour de France”… encorena ”Trans Europe Express”. ”Pocket Calculator” puuttui, mikä oli minusta hyvä, enkä odottanutkaan kuulevani lemppariani ”Europa Endlosia”: se olisi ollut tähän settiin luultavasti liian rauhallinen ja mietteliäs. Soundimaailma painottui jytisevään sähköbassorumpuun ja vanhan kunnon ajan analogisten syntesoijien (tai hyvien modernien jäljitelmien) tuttuun ujellukseen, kitinään ja narahteluun. Lavalla oli kullekin neljälle muusikolle identtinen, pieni konsoli, jonka pinnassa saattoi olla tai olla olematta koskettimisto.*** Luultavasti muusikot soittivat jotakin, ainakin hetkittäin, vaikka iso osa musiikista taatusti tulikin sekvenssereiltä tai kovalevyiltä. Yleensä tällainen ärsyttää ja tympiinnyttää, mutta Kraftwerk on niitä harvoja bändejä jolla on minun kirjoissani eräänlainen oikeus käyttää valmiita taustoja konserteissaan.

Mutta show’n clou oli tietenkin 3D. Yleisölle oli jaettu pahviset lasit taustakankaalle heijastettujen kuvien ja filmien katsomiseen. Ja kappas vain, visuaalinen puoli oli aikamoisen tyylikästä settiä harkitun retroine ”tietokonegrafiikkoineen”, animaatioineen ja vanhoine filmeineen. Näyttävin oli varmaankin ”Autobahnin” moottoritieajelu, joka muistutti mieleen levyn kansikuvan ohella 90-luvun alun tietokonepelien lattean maisemagrafiikan. Värien ja sävyjen käyttö oli koko ajan hillittyä ja linjakasta, ja myös kolmiulotteisuuden käyttö pidettiin niukan tyylikkäänä. Vaikuttavaa.

Elävä musiikki on useinmiten parhaimmillaan silloin kun se on oikeasti elävää ja syntyy lavalla juuri sillä hetkellä kun sitä soitetaan: siksi minulla on taipumusta vieroksua sekvensseri- ja taustanauhabändien lisäksi myös läpisävellettyä, etukäteen valmista klassista musiikkia. Mutta on minullakin oikeus poikkeuksiin, ja Kraftwerk on minulle juuri oikea poikkeus. Vallan nautittava konsertti kaikessa pehmoturvallisessa ennalta-arvaamattomuuden puutteessaankin.

(Vaikka olisi tietysti hupaisaa joskus kokeilla soittaa tätä musiikkia ns. oikeilla soittimilla.)

___
* Otsikko on peräisin Soundin julkaisemasta Computerworld-arvostelusta vuodelta 1981. Kaikkea sitä jääkin ihmiselle mieleen.
** Olen edelleenkin sitä mieltä, että Kraftwerkin levyjen saksankieliset painokset ovat parempia kuin englanninkieliset. Lauluosuudet, sikäli kuin niitä ovat, soivat vahvempina ja ilmaisuvoimaisempina.
*** Roskildessa laitteistoa oli enemmän, ja konsolit ”avautuivat” yleisöön päin: bändi soitti selin teltan yleisöön.