Kategoria: elävä musiikki

Tinariwen kävi taas täällä

·

Mikä sopisikaan paremmin marraskuun sateiseen iltaan kuin elävä tuaregimusiikki? Jos olen laskenut oikein, näin Tinariwenin eilisiltana viidennen kerran, mutta kyllä tätä bändiä kelpaa katsella vielä monta kertaa. Ja voinhan minä tässä nimenomaisessa tapauksessa sentään hieman röyhistää hipster-rintaani: Satuin nimittäin olemaan paikalla bändin kaikkien aikojen ensimmäisellä Malin ulkopuolisella keikalla Roskildessa vuonna 2001.

Jostakin syystä tällainen moderni aavikkomusiikki tuntuu uppoavan tähän rannikon asukkaaseen. Pohjatyötä teki ennen Tinariweniä mm. Ali Farka Touré, jonka ohjelmistossa oli aina paljon tamašek-lauluja, sellaisen johnleehookermaisen akustisen bluesin ohella joka sai minut ensi kertaa kiinnostumaan hänen musiikistaan. Tinariwenin musiikin kansainvälisen menestyksen myötä tuaregipumppuja on siinnyt muitakin: Terakaft, Tartit, Kel Assouf,… eikä esimerkiksi Mariem Hassanin ja muiden sahrawitaustaisten musiikintekijöiden ”aavikkoblues” ole sekään kovin kaukana lännempien veljien ja siskojen ilmaisusta.

Olin eilen ensi kertaa Korjaamolla, joka vaikutti oikein mainiolta keikkapaikalta. Valot ja savut loivat lavalle melkoisen mystistä, hämyistä ilmapiiriä, ja ehkä bändi halusi vielä korostaa tunnelmaa pukeutumalla tiukemmin huiveihinsa ja kaapuihinsa kuin mitä olen useimmilla aikaisemmilla keikoilla nähnyt. Tällä kertaa Tinariwen-kollektiivi esiintyi kuusimiehisenä – ilman taustalaulajattariaan – ja Mohammed Ag Tahadan lyömäsoittimia oli nostettu miksauksessa aikaisempaa enemmän pintaan. Laulut etenivät perinteiseen tyyliin, (näennäisen) yksinkertaisten riffien päälle rakennettuina vuorolauluina. Pääsolistin tehtävä kiersi keikan mittaan mieheltä toiselle, samoin kitarat ja basso. Aikaisemmasta poiketen etenkin bändin johtaja ja tuaregirockin kummisetä Ibrahim Ag Alhabib ja basisti Eyadou Ag Leche antoivat hienovaraisia näytteitä siitä, ettei soittotaito tosiaankaan rajoitu riffittelyyn. Solistiset revittelyt olivat kuitenkin hyvin synkassa muun musiikin kanssa eivätkä hyppineet silmille, kuten helposti käy etenkin jatsitaustaisilla, muunlaista musiikkia tekevillä virtuooseilla. Siitä(kin) pisteet.

Hieno keikka, jälleen kerran, vaikka mielibiisiäni  ”Amassakoul ’N’ Ténéréä” ei tällä kertaa kuultukaan. Odotin uteliaana, esitettäisiinkö lavalta jonkinlaista kommenttia Malia riepovaan sisällissotaan – kuten Fatoumata Diawara esitti torstaina vedotessaan rauhan puolesta – mutta bändi puhui ylipäänsä hyvin vähän: Ag Alhabib sanoi lähinnä olleensa aavikolla sen verran pitkään ettei englanti tällä hetkellä oikein luista. Tuaregimuusikot ovat ylipäänsä olleet ymmärtääkseni aika vaitonaisia kriisin suhteen. Ystäviä ja lojaliteetteja lienee kiistan monilla puolilla.

Marraskuun alun mainio konserttiputki jatkuu jo tänään vähän toisenlaisella meiningillä.

Mali-luottamus kannattaa, osa n

·

Reilu vuosi sitten olimme katsomassa Fatoumata Diawaran Huvilateltta-keikkaa tietämättä, mitä odottaa: esikoisalbumi oli ilmestymässä vasta kuukautta myöhemmin ja tukena oli vain luottamus siihen, että malilaiset laulaja/lauluntekijät ovat yleensä olleet keikalla käymisen arvoisia. Luottamus kannatti, keikka oli hieno. Niinpä Fatoumata Diawaran eilisiltaisen Savoy-teatterikeikan osasi odottaa jo etukäteen olevan vaivan arvoinen. Sitä se olikin.

Diawara astui lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, mutta tällä kertaa keikkaa ei rakennettu yhtä rauhalliseen tahtiin kuin viimeksi. Nelihenkiseksi kasvanut taustabändi tuli säestämään jo toisessa kappaleessa, ja mietteliäät laulut muuttuivat aika nopeaan tahtiin tanssillisemmiksi, miltei afrobeatmaisen kiihkeiksi.

Välispiikissä Diawara kysyi, oliko yleisössä ketään, joka ymmärtäisi bambaraa. Yksi tai kaksi, kävi ilmi. Mutta ei se oikeastaan haitannut. Musiikki kantoi tälläkin kertaa kielimuurin yli. Fatoumata Diawara on sen verran taitava ja melodinen lauluntekijä, että lauluihin voi yhtyä sanoja osaamattakin. Hän summasi välispiikeissä laulujensa teemoja, teki kunniaa entiselle työnantajalleen, malilaisen naismusiikin sinnikkäälle uranuurtajalle Oumou Sangarelle (jonka taustalaulajana Diawara kävi Suomessa ensi kertaa muutama vuosi sitten) ja puhui Malia parhaillaan repivästä turhasta sisällissodasta. Afrikkalaisen yhtenäisyyden hengessä näyttelijänä ja tanssijanakin leipäänsä tienannut Diawara esitti myös hilpeän demonstraation siitä, miten samaa rytmiä tanssitaan eri puolilla Afrikkaa, Algeriasta masai-kansaan asti.

Ja yleisö jorasi mukana Savoy-teatterin käytävillä ja penkkien lomassa. Ja lauloi kertosäkeitä. Hieno ilta, jälleen kerran. Fatoumata Diawarasta veikkailtiin jo ennen esikoisalbumin ilmestymistä tulevaa supertähteä, artistia jonka osalta voi parinkymmenen vuoden päästä kehaista sisarenpoikien lapsille: ”Mä muuten näin sen Helsingissä parikin kertaa silloin ekan levyn aikoihin.” ”Älä, ihan tosi?”

Tällä hetkellä skenaario vaikuttaa ihan toteutumiskelpoiselta. Olettaen, että sisarenpojat ottavat hankkiakseen lapsia.

Matkapäiväkirja: N’awlins

· 4 kommenttia ·

Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.

Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.

Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.

New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.

Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.

Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.

Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.

Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…

Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.

Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.

Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.

Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.

Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.

Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.

Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.

New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.

Matkapäiväkirja: Memphis in the Meantime

·

Piti vielä sanomani cherokee-reservaatista: silmään pisti kuppiloiden ja hotellin työntekijöiden omanarvontuntoinen, kohtelias ja asiallinen, mutta turhia makeilematon asenne. Siitä tuli mieleen suomalainen palvelu parhaimmillaan: sellainen, joka osaa asiansa ja saa homman sujumaan, mutta ei tyrkytä itseään eikä ole sellaista suorastaan epätoivoisen tekopirteää yliyrittämistä kuin tämän maan normi tuntuu olevan. Cherokeiden ei ole pakko olla töissä, he tekevät sitä koska haluavat tehdä. Niin pitäisi olla.

 

1800-luvun museopientila Great Smoky Mountainsin laaksossa.
The Great Smoky Mountains

Vuoristo saa tällaisen tasamaan asukin polttamaan käsittämättömiä määriä filmiä – onnekksi nykyään vain muistikortteja täyttämällä. Ruska teki maisemista entistäkin komeampia. Ja ei, kuvat eivät tee oikeutta.

Olemme nyt siirtyneet Pohjois-Carolinasta Tennesseehen, Appalakkien länsipuolelle. Seesteisten vuoristomaisemien jälkeen Pigeon Forgen pikkukaupunki oli sitäkin järisyttävämpi kokemus.

Sattui nimittäin niin, että muuan pigeonforgelainen köyhän perheen tyttö muutti laulajaksi ja lauluntekijäksi Nashvilleen ja, useimmista kaltaisistaan poiketen, osoittautui paitsi lahjakkaaksi ja taitavaksi myös onnekkaaksi. Dolly Partonista tuli miljonääri, ja hän halusi käyttää rahojaan myös kotikylän hyväksi. Ensin syntyi Dollywood-huvipuisto ja sitten muukin Pigeon Forge muuttui joksikin, joka… no, ainakin se työllistää paikallisia.

Nashville vaikutti tämän jälkeen jokseenkin normaalilta kaupungilta.

Broadway-kadun toinen pää on jonkinlainen ympärivuotinen ja -vuorokautinen musiikkifestivaali. Muutaman korttelin mitalla on kymmenittäin kapakoita, joissa soittaa tusinoittain bändejä, enimmäkseen kaikkia kahta musiikkityyliä: countrya ja westerniä. Nykykantri tosin on lähellä suomalaista nykyiskelmää sikälikin, että siinä on vaikutteita parhaimmillaan jopa hard rockista.

Kävimme kuolaamassa kitaroita Gruhn’s Guitarsissa, nappasimme livemusiikkisäesteiset yhdet vieressä Jimmy Buffet’s Margaritavillessä ja notkuimme vähän aikaa kadulla ennen kuin siirryimme hyvämaineiseen 12th & Porter -klubiin.

Paikka vaikutti aika opiskelijavetoiselta sekä miljöönsä että asiakaskuntansa suhteen. Mustaksi maalattu miljöö ja kovalla soiva, konemusasävytteinen vaihtoehtorock saivat odottamaan, että lavalle nousisi goottihenkistä mustahuuliryhmää eikä sellaista alt.folkia, mitä olimme tulleet kuuntelemaan. Äänenvoimakkuus kuitenkin laski ja musiikki muuttui akustisemmaksi kun bändit aloittivat settinsä. Monen päivän bussimatkailu ja lyhyet yöunet kävivät kuitenkin käpälään sen verran, ettemme jaksaneet notkua koko iltaa.

Torstaipäivän kohteista yksi tärkeimpiä oli joki.

Mississippi on yksi maailman suurimpia jokia ja vuosituhantinen tärkeä kauppaväylä. Sen rannalle syntyi Pohjois-Amerikan kaupungistunein intiaanikulttuuri, ns. Mississippi-kulttuuri, jonka taudit ja muut luonnononnettomuudet ehtivät tuhota jo ennen kuin eurooppalaiset pääsivät paikalle viimeistelemään hävitystä. Musiikin historian kannalta joki on myös korvaamattoman tärkeä, eikä bussin äänilaitteista soitettu Showboat-musikaalin ”Old Man River” ollut lainkaan poissa paikaltaan.

Musiikilla olikin melkoinen osa Memphisissä viettämässämme päivässä ja illassa, mutta ensin oli syytä käydä tutustumassa toisenlaiseen muistomerkkiin.

Lorraine-motelli, jonka parvekkeelle Martin Luther King Jr. murhattiin, on nykyään kansalaisoikeusmuseo.

Voisi ajatella, että on ajanhukkaa käyttää Memphisin kaltaisessa blues- ja soulkaupungissa puoli iltapäivää Elvis Presleyn ylettömään kotimuseoon. Mutta kyllä Graceland on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen väärti – eikä pelkästään siksi, että minä olen aikoinani suomentanut Peter Guralnickin Elvis-elämäkerran. Itse kartanorakennus on viehättävä, joka paikoin kaunis. Ylettömyys on ennen kaikkea kadun toisen puolen täyttävässä turistirysässä näyttelyineen, Elviksen automuseoineen, hänen kaksine lentokoneineen, ravintoloineen ja myymälöineen. Pyörryttävä kokemus, suorastaan.

Nashvilleen verrattuna Memphis vaikuttaa huomattavasti sympaattisemmalta kaupungilta. Onhan täällä rähjäiset, hoitamattomat kulmansa – ja joillakin alueilla melkoisen vakavia ongelmia järjestäytyneen rikollisuuden suhteen – mutta miljöö on silti viehättävämpää. Ja täällä on jotakin mitä kovin monessa Yhdysvaltain kaupungissa ei ole: kunnollinen julkinen liikenne.

Hurmaavinta ovat ikivanhat, lonksottavat ratikat, joista tulevat mieleen ne hurmaavat kulkupelit, jotka turkulaiset poistivat käytöstään 1970-luvulla, mitä he eivät kyllä saa minulta vieläkään anteeksi.

Siinä missä Nashvillessä on Bropadway, Memphisissä on ympärivuotinen ja -vuorokautinen kävelykatu-musiikkifestivaali nimeltä Beale Street. Erinomaista ruokaa ja tasokasta musiikkia täälläkin, ja enemmän minun makuuni kuin Nashvillen sisäsiisti kantri-iskelmä. Yhden illan otoksen perusteella paras talobändi näyttäisi olevan B.B. Kingin bluesklubilla.

Mutta nyt nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, ja pitkä matka alas Mississippin viertä.

Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki

·

Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.

Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?

Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:

Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.

Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.

Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).

Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.

Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:

(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎

Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.

Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.

Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.

Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa  osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…

Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.

Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.

Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.

Sininen sadetakki (jota ei tarvittu)

· 2 kommenttia ·

Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.

Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.

Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.

Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.

Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:

I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice

Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.

(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)

Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.

___

* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?

Erämaiden äärellä

·

Omalta osaltamme Huvilateltta-kesä päättyi eilen, rankkasadepäivänä, kahteen (Helsingistä katsoen) vastakkaisilta suunnilta tulevaan yhtyeeseen, joiden musiikissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista yhteistä lankaa.

Ulla Pirttijärvi-Länsmanin Ulda-triomodernisoi joikuperinnettä varsin hienovaraisella otteella. Laulujen rakenne pitäytyy perinteessä, instrumentaatio täydentyy kevyesti vähän odottamattomillakin valinnoilla: bassoklarinetti ja luuttu yhdistetään yleensä aika erilaiseen ilmaisuun. Toki saamelaismusiikkiin perinteisemmin yhdistyviä kehärumpujakin kuultiin. Marko Jouste ja Mikko Vanhasalo säestivät, kulloisestakin soittimesta riippumatta, laulun ja laulajan ehdoilla. Omassa kevyessä, unenomaisessa pienimuotoisuudessaan homma toimi vallan hyvin.

Tulin oikeastaan vasta eilen, nigeriläisen Bombinon keikan aikana, ajatelleeksi olleeni yksitoista vuotta sitten todistamassa musiikinhistoriallista hetkeä. En vuoden 2001 Roskilden festivaaleilla notkuessani vielä tiennyt, että festariohjelman esittelyn perusteella kiinnostavalta ja vähän naurettavankin romantisoidulta vaikuttanut tuaregibändi Tinariwen esiintyi juuri silloin ensimmäistä kertaa kotimaansa Malin ulkopuolella. Tinariwenistä on sittemmin tullut kansainvälisesti tunnettu nimi, ja heidän perässään on maailmalle vaeltanut monen monta muutakin tuaregitaustaista yhtyettä: Tartit, Terakaft, Tamikrest, Etran Finatawa, Kel Assouf, Toumast… ja Bombino. Viime aikoina tästä tyylistä on alettu käyttää sinänsä ihan osuvaa nimeä ”aavikkoblues”, jonka alle ryhmittyy muistakin etnisistä ryhmistä periytyvää porukkaa, kuten sahrawien äänitorvi Mariem Hassan.

Bombinon trio aloitti Uldan jatkoksi sopivasti puolituntisella akustisella osuudella, joka soi aika samassa hengessä kuin jo ennen Tinariwenin maailmanvalloitusta (hah!) tuaregi- eli tamašek-musiikista vahvoja vaikutteita ottaneen Ali Farka Tourén musiikki. Rytmit pysyivät selkeinä, ja Kildjate Moussa Albaden suoraviivainen ”four on the floor” -yksinyrkkikomppaus calabashilla tuntui suorastaan koomiselta. Albaden arvostus kyllä napsahti kattoon siinä vaiheessa kun Ibrahim Atchinguil Emoud vaihtoi djemben rumpusettiin, Bombino akkarin sähkökitaraan ja Albade itse calabashin sähköbassoon: hän osoitti olevansa nelikielisen kanssa huikea groove-soittaja.

”Groove”, svengi, rytminen riemu olikin avainsana setin sähköisessä kahdessa kolmanneksessa. Bombinon laulut perustuvat yksinkertaisille, mutta sävykkäille rytmeille, joissa soinnusta ei turhaan vaelleta toisiin sointuihin ellei laulumelodia niitä erityisesti vaadi. Albaden ja Emoudin vankka komppi antoi Bombinolle tilaa leikitellä kitarallaan, soittaa pitkiä, leikuvia säveliä ja kuulostella soundeja. Homma toimi, porukka jorasi, kaikilla oli kivaa. Hieno keikka. Täytyy hommata Bombinon levyjäkin, pinnallisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta laulut kyllä kestävät enempääkin kuuntelua.

Ennenkuulematonta

·

Olen pitkään pitänyt lähestulkoon vastenmielisenä joidenkin klassisen musiikin intoilijoiden ajatusta, että kuulijan pitäisi perehtyä konsertissa esitettävään musiikkiin mahdollisimman huolellisesti ennen konserttia. Itselleni konserttitilanne ei ole mikään horjuvan turvallisuudentunteen pönkitysyritys, vaan tilaisuus kuulla, nähdä ja kokea jotakin, jota ei ole ennen kuullut, nähnyt tai kokenut. Tästä(kin) syystä viihdyn erinomaisesti festivaaleilla, joilla on tilaisuus törmätä täysin ennenkuulemattomaan musiikkiin. Tästä(kin) syystä olen erityisen hyvin viihtynyt Roskilden festivaaleilla, joilla olen erinäisiä kertoja kohdannut huikeita elämyksiä menemällä katsomaan täysin itselleni tuntematonta bändiä maasta, jonka musiikkikulttuurista en tiedä yhtään mitään.

Tutun ja turvallisuudentunnetta parantavan musiikin kuuntelemiseen on tehty erinomainen apuväline: äänilevyt. Niiden sisältö pysyy sellaisena kuin se on aina ollut.

Koska en ole juurikaan kuunnellut radiota viimeisten vuosien aikana, Atletico Kumpula oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tuttuja piirteitä kyllä löytyi: mieleen nousi vahvasti vanha lemppari Pienet Miehet jo ennen kuin laulajakitaristi Kyösti Salokorpi esitteli bändin ja tajusin hiljaisen basistimiehen olevan Pienissä Miehissäkin vaikuttanut Miikka Paatelainen. Mukavia, akustisehkoja ralleja, joissa häiritsi oikeastaan vain Salokorven vähän alavireisen (asenteeltaan, ei vireeltään) oloinen laulu.

Illan pääesiintyjä Simphiwe Dana oli hänkin minulle tuntematon tekijä, mutta keikan alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan kuulemassa Laulajatarta isolla alkukirjaimella. Danalla on ääntä, karismaa ja otetta esittää omien laulujensa ohella eteläafrikkalaisia lauluklassikkoja Miriam Makeban ohjelmistoa myöten.  Danaa säestänyt trio antoi tähdelleen riittävästi tilaa, mutta olisin silti kaivannut vähän luonteikkaampaa säestystä nyt kuullun kuivakkaan ja jossain määrin mielikuvituksettoman  fuusiojazzin sijaan. Pianistin ja basistin soitosta kyllä löytyi aina välillä riemukkaita huumorin- ja tyylitajun piirteitä, mutta rumpali oli suurimman osan aikaa yksinkertaisesti tylsä, mitä hän vielä onnistui korostamaan soittamalla jotakuinkin sen saman rumpusoolon jonka viime vuosikymmenien jazzrumpalit aina soittavat.

Mutta laulajan juhlaahan tämä keikka oli. Ja Simphiwe Dana kyllä lunasti lupaukset olla jälleen yksi huikea artisti, jonka musiikin löysin menemällä kuuntelemaan jotakin jota en ole koskaan ennen kuullut.