Hommasin Chris Whitleyn esikoislevyn Living with the Law muistaakseni kuulematta lainkaan levyn musiikkia. Olin kuullut levystä kehuja, ja sen oli tuottanut Daniel Lanoisin kanssa yhteistyötä tehnyt Malcolm Burn. (Ja Danny L. soittaa sitä paitsi kitaraa muutamalla raidalla.) Sitä paitsi levyn kannessa oli dobro. Levy ei totisesti osoittautunut pettymykseksi. Klassikkokamaa.

”Poison Girl” on aina vaan yksi kaikkien aikojen lempparilaulujani. (Ja ei, kyseessä ei ole sama laulu kuin 69 Eyesillä.)  Siitä on olemassa ”oikea” promovideokin, mutta YouTube ei nyt halunnut sitä minulle näyttää.

Tuota etsikellessä löytyi lisäksi mainio cover Gary Numanin & Tubeway Armyn 1970-luvun lopun teknopoppispikkuhitistä ”Are Friends Electric?”, joten pannaan se hyväksi jatkoksi:

Olenko koskaan maininnut diggailevani Ani DiFrancoa?

”Little Plastic Castle” samannimiseltä albumilta on lempparibiisejäni. Sitä paitsi on hauska kuulla osaavissa käsissä niinkin harvinaista soitinta kuin nelikielistä tenorikitaraa.

Ani DiFrancokin on harvinaisuus, sillä esiintymisen ja lauluntekemisen lisäksi hän on menestynyt myös oman levy-yhtiönsä Righteous Baben levymogulina. (Tämä laulu kertookin niistä paineista, mitä ympäristö saattaa sälyttää biseksuaalin feministisankarinsa niskaan…) Saisi vain tulla takaisin Suomeen: Tavastian-keikka joskus vuonna 1999 oli ikimuistoisia kokemuksia salissa, jossa on ehditty tähän ikään mennessä kokea monta ikimuistoista keikkaa.

Vähän uutta, mutta perinnetietoista bluesia vaihteeksi. Eric Bibb on hieno laulaja ja soittaja. Tämä on ehkä kaikkein perinteisintä päätä miehen ohjelmistosta. On kuitenkin hauska vaihteeksi linkittää äänenlaadullisesti hyvä tuubipätkä. Sitä paitsi peltikoppaisia dobroja on aina ilo katsella. (Luultavasti ei silloin, jos sellainen olisi seinällä: saisi olla yhtenään kiillottamassa sormenjälkiä pois, aivan kuten tuon omistamani puukoppaisen resonaattoripellistä.)

(Video alkaa jokseenkin äänettömänä, joten ei kannata hämmentyä äänikortin toimimattomuudesta.)

Laulun kitaran alkuperäinen omistaja oli tietysti Booker ”Bukka” White (1906–77), pitkän linjan delta-bluesmies. Hänellä oli tosin tapana hakata kitaraansa huomattavan paljon rankemmalla kädellä. Suosittelen tutustumaan myös häneen. Samoin tietysti Charley Pattoniin, joka olisi silkkaa metallia, jos hänellä olisi ollut sähkökitara ja bändi, ja joka on keskivertometallia rankempaa pelkällä akkarillakin.

Kun nyt tuli perjantaina Peter Gabrielista puhe, niin jatketaan samassa hengessä.

Tämä versio kolmosalbumin ”Games without Frontiersista” on peräisin PoV-konserttivideolta, joka olisi kiva saada lopultakin myös dvd-muodossa: se on nimittäin kuvattu samalta So-levyn jälkeiseltä kiertueelta, jonka Helsingin jäähallin keikka on yksi minun elämäni ikimuistoisimpia konserttikokemuksia, huolimatta piippuhyllypaikasta kaukana lavasta. Minun VHS-kasettini on edelleenkin Eerolalla lainassa, ja kirjaston VHS-kasetista poltettu dvd-r ei ole kovin hyvälaatuinen. (Pari kappaletta oli kyllä Still Growing Up -dvd:n ekstroissa, mutta tahtoo koko setin!)

Ja sitä paitsi basisti Tony Levin ja rumpali Manu Katché ovat yksi suosikkirytmisektioitani.

Koska tietämätön nuoriso on viime aikoina ilmaissut käsittämätöntä nostalgiaa vinyylilevyjen (kuulemma) parempaa äänenlaatua ja muutenkin suurempaa hienoutta kohtaan, lienee syytä muistuttaa, ettei se levysoitinaikakausi todellakaan mitään moitteettoman äänentoiston auvoa ollut. John Hartford (1937–2001) tietää paremmin:

Facebook-kaveri linkitti tähän videopätkään, ja se on kyllä niin hieno että on pakko jakaa se teidän kanssanne. Booker T. and the MG’s oli Stax-levymerkin studiobändi, joka levytti omalla nimellään monia menestyneitä instrumentaalikappaleita. ”Green Onions” on niistä tietysti tunnetuin. Alkuperäisellä levytyksellä soitti vielä kokoonpanon ensimmäinen basisti Lewis Steinberg, mutta tässä komeassa livetulkinnassa mukana on jo Donald ”Duck” Dunn. Hän, kitaristi Steve Cropper, urkuri Booker T. Jones ja rumpali Al Jackson tekevät kyllä huikeaa tutkielmaa siitä miten pienillä asioilla saa aikaan upeaa musiikkia.

Nuoriso (hah!) muistaa tietysti Duck Dunnin ja Steve Cropperin Blues Brothers -elokuvasta ja -bändistä.

Ai niin: kerrotaan että yksi MG’sin asiakkaista, Otis Redding, valitti kerran Cropperille että kunpa hän osaisi soittaa kitaraa, olisi paljon helpompaa säveltää musiikkia. (Redding oli kyllä jo siihen mennessä ehtinyt tehdä monta klassikkoa.) Cropper viritti kitaran avoimeen sointuun, näytti Reddingille miten duurisointu otetaan pelkällä yhden sormen barré-otteella ja ojensi kitaran kaverille. Redding meni treenaamaan ja tuli tunnin päästä takaisin: ”Hei, mä tein tällaisen biisin. Se menee näin: ’Sittin’ on the dock of the bay…'”

Seesteinen laulu levytettiin vain muutama päivä ennen kuin Redding kuoli lento-onnettomuudessa.