Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Spekulatiiviseen fiktioon törmää nykyään miellyttävän monenlaisissa paikoissa. Lueskelin tammikuista New Scientistiä, kun silmiin sattui sivunmittainen juttu romaanista, jossa nuori tyttö saa mystisellä tavalla yliluonnollisia voimia, jotka voivat olla kuolemaksi niille jotka häntä uhkaavat – ja viattomille sivullisille. Tämä tuntui sivuavan oman Pahasilmäni teemoja kiinnostavan läheltä. Sitäpaitsi olen lukenut häpeällisen vähän afrikkalaista spefiä, joten e-kirja tuli tilattua saman tien.
Nigerialais-amerikkalainen Nnedi Okorafor on ehtinyt julkaista jo aikamoisen liudan romaaneja ja sarjakuvina – tunnetuimpina tietysti elokuvan innoittaneet Black Panther -tarinat, joita hän on käsikirjoittanut – joten uutta luettavaa riittää tämän jälkeenkin. Viime kuussa ilmestynyt Remote Control -pienoisromaani vaikuttaa alulta useamman romaanin sarjaan, joten kiinnostavaa luettavaa on odotettavissa jatkossakin.
Pienikokoinen, malarian heikentämä perhetyttö saa haltuunsa taivaalta pudonneen vihreän siemenen ja huomaa paria vuotta myöhemmin saaneensa siemeneltä mystisiä voimia. Niistä on hänelle hyötyä, sillä häntä pistämään pyrkivät malariasääsket putoavat kuolleina maahan. Pahempaa on, että mikäli tyttöä uhataan millään tavoin, hänestä huokuva vihreä valo surmaa uhkaajien lisäksi kaikki muutkin hänen lähellään olevat – myös hänen rakkaan perheensä. Tytöstä tulee koditon ja nimetön. Unohdetun oman nimensä sijaan hän alkaa kutsua itseään nimellä Sankofa, ”voipuu”, sillä tämän puun pähkinöistä saatava rasva pitää hänen vihreän valon rasittamaa ihoaan kunnossa. Hän lähtee kotikylästään, vihreän valon surmaamien ruumiiden keskeltä, etsimään vihreää siementä, joka on häneltä varastettu.
Remote Control sijoittuu lähitulevaisuuden Ghanaan, suurten tuloerojen maahan, jossa kuitenkin jokainen ihminen on tavalla tai toisella kytköksissä nettiin – kaikki paitsi Sankofa, jonka kosketuksesta jokainen tekninen laite kuolee niille sijoilleen. Pieneen kirjaan mahtuu monta mielenkiintoista teknistä laitetta ja kiinnostavia sovelluksia olemassaoleville teknisille keksinnöille, mutta scifi-ideoiden alla tarina on pikemminkin maagisrealistinen kansantarina, sadunomaisesti kerrottuna. Tämä kaikkihan liittyy afrofuturismin estetiikkaan, joka totisesti ansaitsisi parempaa perehtymistä.
Ja tämän kirjan perusteella olisi erinomaista lukea Nnedi Okoraforia myös suomeksi.
Linnean kanssa pidetyn julkkarihaastattelun mittaan putkahti ilmoille idea laatia soittolista Pahasilmässä mainituilta artisteilta, musiikista joka liittyy kirjaan. Listan Spotify- ja Tidal-versiot on jo julkistettu Facebookin kirjailijasivullani, mutta julkaistaanpa täälläkin. Ensin Spotify (mistä iso kiitos Sarille!):
Sitten Tidal:
Näistä molemmista puuttuu yksi kappale, kirjan ensimmäisessä luvussa mainittu Michelle Shockedin kaunis kantriballadi ”Prodigal Daughter (Cotton Eyed Joe)” albumilta Arkansas Traveler (1991). Vaikuttaa siltä, ettei artisti halua varhaistuotantonsa – ja ilmeisesti jyrkän konservatiivista uskoontuloaan edeltävän elämänsä – kuuluvan netissä. Levy kannattaa hankkia käsiin, se on nimittäin hieno.
Ja koska kaikki eivät välttämättä halua sotkeutua suoratoistopalveluihin, sama lista vielä selvänä tekstinä levykauppakierroksia varten:
• ”Prodigal Daughter”, Michelle Shocked, Arkansas Traveller • ”Denw”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Not a Pretty Girl”, Ani DiFranco, Not a Pretty Girl • ”Furry Sings the Blues”, Joni Mitchell, Hejira • ”Be Yourself – A Lonely Woman Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”Strange Things Happen Every Day”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”To Bring You My Love”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”What Is the Soul of Man?”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”Working for the Man”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”I’m a Red Hot Mama”, Victoria Spivey, Thursday Girl • ”Precious Memories”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Baba”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Didn’t It Rain”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Don’t Care – Angry Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”As You Sow, so Shall You Reap”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”One Hour Mama”, Victoria Spivey, The Victoria Spivey Collection 1926–27 • ”Sabu”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Hedonism (Just Because You Feel Good)”, Skunk Anansie, Stoosh • ”Untouchable Face”, Ani DiFranco, Dilate • ”Down By the Water”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”Crossroad Blues”, Rory Block, High Heeled Blues • ”Sahari”, Aziza Brahim, Sahari • ”Lalla”, Rokia Traoré, Beautiful Africa • ”Nterini”, Fatoumata Diawara, Fenfo • ”Djorolen”, Oumou Sangaré, Worotan
Tarkka lukija huomaa, että listassa on yksi artisti, jota Pahasilmässä ei mainita. Epätarkempikin lukija saattaa bongata romaanin sivuilta useampiakin artisteja, joita listalla ei mainita. Minusta nämä 25 kappaletta vain tuntuivat muodostavan hyvän, toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden, joka vähintäänkin sivuaa kirjan teemoja. Ja minähän sen kirjan kirjoitin, ja tämän listan laadin.
Tässä luvattu video minun ja Kujerruksia-Linnean tämänpäiväisestä etähaastattelusta.
Pahasilmässä puhutaan paljon musiikista. Palaverin mittaan syntyi idea tehdä soittolista, kirjassa mainitusta musiikista ja artisteista. Linkitän sen tänne lähipäivinä.
”Siis tää niinku tapahtuis lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa, joka on yhdistyny Kanadaan ja Meksikoon ja jossa vuodet on numeroinnin sijaan nimetty sponsorien tuotteiden mukaan, ja tässä olis salaiset palvelut ja quebeciläisten separatistien pyörätuolissa istuvien murhaajien järjestö etsimässä sellaista videoelokuvaa, josta jää riippuvaiseks jos näkee siitä pätkänkin eikä enää syö eikä käy vessassa eikä mitään ja saa hirveitä raivareita jos yritetään estää sen katsominen…”
David Foster Wallacen romaani Päättymätön riemu (alkuteos Infinite Jest 1996, suom. Tero Valkonen 2020) on niitä romaaneja, joista moni on, aivan aiheellisesti, kysellyt onko se Uuden Ajan Haastavan Klassikon maineessa siksi että sen tekijä on Romanttisen Traaginen Itsemurhaan Päätynyt Urbaani Amerikkalainen Miesnero, vai onko kirjalla ihan oikeita, kestäviä kirjallisia arvoja.
Minä en tiedä. Olen lukenut sen vain kerran, ja siitäkin lukemiskerrasta jätin suuren osan pisimmistä loppuviitteistä – niitä on reilut viisikymmentä sivua, ja osalla loppuviitteistä on myös alaviitteitä – kursorisen vilkaisun tasolle. Taisin pudota kärryiltä jokusen kerran itse tekstissäkin.
Wallace sijoittui kirjailijauransa alkuvaiheissa jonkinlaiseen ”itärannikon keskiluokkaisten valkoisten taidekirjailijoiden” ryhmään, ja se näkyy tekstissä ja henkilöhahmoissa varsin selvästi, siinä missä myös kirjailijan myöhemmät kokemukset päihderiippuvaisena ja ns. puolimatkan talon asukkina – samoin nuoruuden tennisura. Kirjan keskeinen hahmogalleria on joko bostonilaisen puolimatkan talon AA- tai NA-kokouksissa käyviä, epätoivoisesti kuivilla pinnisteleviä päihderiippuvaisia tai sitten talon lähettyvillä sijaitsevan tenniakatemia-sisäoppilaitoksen teini-ikäisiä urheilulahjakkuuksia. Jälkimmäisen laitoksen perustanut James O. Incandenza on vähän ennen kuolemaansa tehnyt muun muassa Viihteenä tai Päättymättömänä riemuna tunnetun, vakavasti addiktoivan videoelokuvan, jonka alkuperäinen masterkopio on joko haudattu tekijänsä mukana tai sitten jommankumman laitoksen tiloissa… kenties. Jos sitä on ylipäänsä olemassa. Puolimatkan talossa asuvat myös Incandenzan leski ja kaksi nuorempaa poikaa, kehitysvammainen Mario – isänsä jäljissä innokas videokuvaaja – ja lupaava, mutta hyvässä kannabisriippuvaisuuden alussa oleva Hal.
Näiden asetelmien päälle on rakennettu tuhatsivuinen, pienellä kirjasimella painettu romaani.
Kirja lähitulevaisuuskuvaus on hetkittäin hilpeää – esimerkiksi sponsorien nimeämät vuodet on ihan nokkela oivallus – mutta eittämättä mieleen tulee tuon tuostakin ajatus omahyväisestä Taidekirjailijasta, joka uskoo suunnattomalla lahjakkuudellaan osaavansa kirjoittaa tieteisromaaneja paremman tieteisromaanin viitsimättä tuhlata aikaansa mihinkään niin halpa-arvoiseen kuin tieteiskirjallisuus. En tiedä miksi, mutta välillä mieleeni putkahti muistikuvia Barrington J. Bayleyn Zen-aseesta, joka on aivan erilainen tarina aivan eri aiheista, ja luullakseni kehnoin tieteisromaani jonka olen koskaan lukenut.
Ei Päättymätön riemu nyt missään mielessä (niin) kehno ole. Ja tokihan osa Wallacen scifi-ideoista on surkuhupaisia lähinnä siksi että tekniikan (ja viihteen) kehitys on kulkenut vähän eri suuntiin kuin miltä Wallacen mielessä vaikutti 1990-luvun alkupuolella. Eikä ole välttämättä mitenkään oikeudenmukaista sijoittaa kirjaa tieteiskirjallisuuden lokeroon. Joissakin suhteissa se tuntuisi olevan läheisempää sukua vaikkapa James Joycen Ulyssekselle tai Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanille. Proustin suuntaan viittaisi myös tuntu teoksesta uudelleen alusta luettavana syklinä: kirjan ensimmäinen luku tapahtuu itse asiassa vasta kirjan lopun jälkeen, ja ikään kuin houkuttelee aloittamaan saman tien alusta uudelleen, kerran toisensa jälkeen, jotta saisi lopultakin selville mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu, mitä kaikki tämä tarkoittaa, ja mistä siinä Viihteessä oikein on kyse, asia jonka pitäisi kenties selvitä lukemalla teksti (ja etenkin ne loppuviitteet!) huolellisemmin. Tavallaan tämä kirja itsessään voi olla jollekin lukijalle Viihde, loputon addiktio.
Joku voisi sijoittaa teoksen myös jahkailukirjallisuuden kategoriaan, sillä siinä tapahtuu loppujen lopuksi perin vähän. Dialogit ovat enimmäkseen päämäärätöntä jaarittelua (paitsi tietystihän niissä on syvempiä tasoja joita pinnallinen lukija ei vain ymmärrä!), teksti arjen, tennisotteluiden ja -treenien, AA-kokousten ja tapahtumattomien päivien kuvauksia ja ihmisten aikaisempien vaiheiden kertailua. Kuka tahansa minun kustannustoimittajistani olisi käyttänyt punakynää huomattavasti innokkaammin (ja luultavasti pohtinut koko hoidon julkaisun mielekkyyttä), mutta luultavasti DFW olisi vain lisännyt (nekin) punakynätyt dialogit sun muut loppuviitteiksi (jolloin ne vielä pienemmällä kirjasinkoolla painettuna vievät vähemmän tilaa). Hänhän oli sentään Nero.
Tero Valkonen, mainio mies, on tehnyt kolminkertaisen koutoun arvoisen urakan järkäleen suomennoksessa. Muutaman yksittäisen termisuomennoksen kohdalla jäin miettimään mitähän alkutekstissä lienee lukenut,* mutta enimmäkseen teksti tuntuu toimivan tarinan edellyttämällä tyylillä. Luulisin – enhän ole alkuteosta avannutkaan.
Mutta voihan hyvin olla, että useampi lukukerta aukaisee tekstiä paremmin. Ajattelin olla kantamatta tiiliskiveä kirjaston kierrätyshyllyyn (sitten kun niiden luokse taas pääsee) jotta lukisin sen toistekin.
Mutta en saman tien perään, en.
On tässä muutakin tekemistä, esimerkiksi oman romaanin ilmestyminen ensi viikolla.
___ * Onko ”popvisa” ollut ”pop quiz”, onko ”vapaa-ajan puku” ollut ”leisure suit”? Enimmäkseen epäoleellista yksittäisyyksien ihmettelyä, siis.
Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) on hieman hämäävä teos. Se näyttää päällisin puolin melkein puolet ohuemmalta kuin vaikkapa Hunan, mutta sivuja siinä on enemmän, melkein kuusisataa. Pienuuden illuusion luo käytetty paperi, josta puolet on kierrätysmateriaalia: sileä, kellertävä ja ohut, kauniisti kirjan sivuja auki pitävä paperilaatu – samoin kuin onnistuneet kirjasinvalinnat ja taitto – sopivat sitä paitsi mainiosti 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvaan tarinaan.
Hämäävyyttä on toki myös sisällössä. Kirjan monet kertoja-näkökulmahenkilöt tuntuvat alkuun perin irrallisilta, oikeastaan vain (parin) ajankohdan yhdistämiltä, mutta vähitellen tarina saattaa säikeet yhteen. Näissä yhteensaattamisissa on paikka paikoin jopa dekkarimaisia piirteitä.
Keskeisin säie on joka tapauksessa Senni Margarita Sarakorpi, joka on seurannut sodassa menehtynyttä isäänsä pienen ja vaikeuksiin ajautuneen terveyskylpylän hierojan ammattiin. Omissa oloissaan viihtyvä Senni vaikuttaa toisaalta hyvinkin tyytyväiseltä pieneen, introverttiin elämäänsä, mutta toisaalta hänestä tuntuu että hierojana – ja monen asiakkaan uskottuna, hieronnan ajan – hänellä tulisi olla elämästä muutakin kokemusta kuin vain asuminen aikuisena naisena keittäjätär-leskiäitinsä kanssa kahden kesken. Erään elämänalueen kokemuksen hankkimisyritys johtaa katastrofiin, joka ensin vaikuttaa jonkinlaiselta Teuvo Tulio -melodraamojen uudelleenlämmittelyltä, mutta mutkaa sitten aivan toisiin ja toisenlaisiin suuntiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Senni muuttaa Helsinkiin, missä (edelleen omassa rauhassa ja omien mietteidensä parissa viihtyvä) nainen alkaa opiskella lääkintävoimistelijaksi ja työskentelee sairaalassa kuntouttamassa polion rampauttamia lapsia ja nuoria.
Eletään aikaa, jolloin tohtori Jonas Salkin poliorokote oli vasta tulollaan: siitä tiedettiin uutisista ja sitä odotettiin kiihkeästi. Tämä osuus Margaritasta tuntuu näinä covid-19:n aikoina ajankohtaisemmalta kuin Kytömäki on kirjoittaessaan ehkä ajatellutkaan. (Oletan, että teos on ollut tekeillä useamman vuoden, kuten teoksilla on yleensä tapana.) Se on myös väkevää muistutusta siitä, millaista jälkeä virusepidemiat voivat estämättöminä aiheuttaa, ja Margarita olisi terveellistä luettavaa kaikille ns. ”rokotekriittisille”, joiden lääketieteellisiä asioita koskevat muistot tai tiedot eivät tunnu ulottuvan juuri kymmentä vuotta kauemmaksi. Jos nettimeemejä pidempien tekstien lukeminen tuntuu heistä vaivalloiselta, tällaista porukkaa voi vaikka kehottaa tekemään haluamallaan hakukoneela kuvahakuja sanoilla ”polio” tai ”rautakeuhko”.
Kirjan nimi viittaa tietysti paitsi Sennin toiseen etunimeen myös kanteenkin kuvattuun jokihelmisimpukkaan eli raakkuun (tieteelliseltä nimeltään Margaritifera margaritifera) ja sitä myötä sodanjälkeisen pulakauden sekä rakennus- ja paperiteollisuusboomin aiheuttamaan ympäristötuhoon eri puolilla Suomea. Juuri tähän aikaan alkoi metsissä hillitön avohakkuukiima, jonka uhriksi joutuivat maan jotakuinkin viimeiset aarniometsät, samoin joet ja purot, joita oiottiin ja ruopattiin uiton tarpeita varten. Maan raakkukanta oli hätää kärsimässä jo helmien etsinnän vuoksi, mutta jopa parisataavuotiaaksi elävän eläimen tarvisemien puhtaiden, kirkkaiden vesien vähenemisen vuoksi laji oli 50-luvulla jotakuinkin sukupuuton partaalla. Muuan raakku toimii yhtenä kirjan kertojana, lyhyinä ja kirjaa ikään kuin osiin jaksottavina välipaloina.
Kuten kirjassakin kerrotaan, laji saatiin rauhoitettua 1950-luvulla ja se sinnittelee edelleen ainakin joissakin vesistöissä. Avohakkuukiimaa ei valitettavasti ole saatu lannistettua vieläkään, edelleen jatkuvista hyvistä yrityksistä huolimatta.
Muita viime syksyn F-ehdokkaita lukematta Margarita tuntuu kyllä ehdottomasti palkintonsa (ja kaikki kehunsa) ansainneelta. Se on monitasoinen ja -polvinen, rikas romaani joka ei kertalukemisella tyhjene. Melkein tekisi mieli aloittaa saman tien uudestaan, kirjan loppuratkaisujen avaamin uusin silmin.
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.
Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.
Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitarja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.
Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.
