Kategoria: kirjallisuus

Kertoma

·

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Kokoa kotona, pura matkan varrella

· Yksi kommentti ·

Olen maininnutkin, että olen elämässäni omistanut yhden ainoan auton, silloin kolmetoista vuotta vanhan ja parisataatuhatta kilometriä ajetun Saab 99:n. Käytetyn auton vähävaraisena omistajana varustauduin tietenkin ongelmien varalle hommaamalla käsiini kyseisen automallin korjausoppaan – itse asiassa kaksikin. Korjausoppaat ovat näitä nerokkaita opuksia, joita mainostetaan sillä että kirjaa tehtäessä ko. auto on purettu kokonaan osiin ja koottu. Sitä en epäile lainkaan, mutta huonolaatuisehkot valokuvat tahrattoman siisteistä, upouusista autonosista studio-olosuhteissa kuvattuina eivät juurikaan muistuttaneet mitään sellaista öljyistä, kuraista ja jäistä, mitä meidän Saabimme konepellin alla näkyi tammikuisena pakkasiltana parkkipaikan katulampun valossa. Eikä korjausopas sisältänyt juurikaan neuvoja siihen, mikä osa moottoria pitäisi purkaa ja korjata oireen X ilmaantuessa.

(Vanhemmillanikaan ei ollut autoa: isä ajoi kortin vasta yli viisikymppisenä, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois kotoa ja kuutisen vuotta sen jälkeen kun minäkin muutin pois kotoa. Äidillä ei ole korttia vieläkään. Eikä minulla ollut koskaan mopoakaan. Meillä oli kyllä moottoriveneitä, joiden moottorit rupesivat yleensä ennemmin tai myöhemmin oikkuilemaan – yleensä ennemmin. Polttomoottorit eivät kerta kaikkiaan kuulu kulttuuriperimääni, joten minulta puuttuu täydellisesti luontainen kyky ymmärtää niiden sielunelämää. Niinpä suhtaudun niihin edelleenkin kuin jonkinlaisiin villieläimiin.  Sähkölaitteet ovat minusta paljon helpompia, turvallisempia ja helpommin lähestyttäviä.)

Tämän kuun 20. päivänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta Apollo 11:n laskeutumisesta Kuun kamaralle – ensimmäisestä kerrasta, jolloin ihminen pääsi Maapallolta toiselle taivaankappaleelle. Edellä kuvatuista syistä ei ole mikään ihme, että vuosipäivää juhlistavista kirjauutuuksista minun sydämeni lumosi jo pelkällä kansikuvallaan tämä:

Totta puhuen kansi on lievää huijausta. Christopher Rileyn ja Phil Dollingin Apollo 11: Owner’s Workshop Manual (Haynes 2009) ei sisällä yksityiskohtaisia kaavioita ja ohjeita siihen, kuinka Saturn V -kantoraketti, SM-107 -huoltomoduuli, CM-107 -komentomoduuli tai LM-5 -kuumoduuli puretaan osiin ja kootaan taas toimivaksi avaruusalukseksi: ottaen huomioon systeemin osien määrän sellainen kirja olisikin varsinainen tiiliskivipakka.

Yhtä kaikki kyseessä on antoisa ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu yleiskatsaus niihin monenlaisiin laitteistoihin joita tarvittiin Apollo-retkikuntien lennättämiseen tuohon aivan silmänkantaman päähän, naapuriplaneetalle. Kirja keskittyy järkevästi nimenomaan tekniseen puoleen ja jättää kiertoratadynamiikan, Apollo-ohjelman poliittiset motiivit, astronauttien ja heidän perheidensä henkilöhistoriat, lentojen tieteelliset saavutukset sun muut lähinnä ohimenevien mainintojen varaan. Kuten kirja mainitsee useamman kerran, Apollo-ohjelma toteutettiin aikana jolloin ei itse asiassa ollut vielä tekniikkaa toteuttaa mitään sellaista. Omalta osaltaan tämä jättiläishanke edisti esimerkiksi puolijohteiden ja integroitujen piirien yleistymistä: aluksen tarvitsema tietokonejärjestelmä sai viedä tilaa vain parin tiiliskiven verran, kun sen maanpäällisellä vastineella oli kokoa kolmen jääkaappi/pakastinyhdistelmän verran. (Myös energiankulutus piti saada murto-osaan silloisten mainframe-koneiden vaatimista kilowattimääristä.)

Tieteiskirjoittajalle tällainen teos on tietenkin kullan arvoinen. Minähän olen juuri kirjoittanut Karstan, joka tapahtuu jokseenkin kokonaan avaruusaluksessa. Vaikka en teekään missää nimessä ns. kovaa scifiä eikä minun tarvitse olla niin tarkka yksityiskohtien suhteen, perusasioiden on silti oltava kunnossa. Siinä mielessä lukukokemus oli lohdullinen: en ilmeisesti ole unohtanut mitään oleellista omasta tarinastani. Tämä kirja pysynee jatkossakin käden ulottuvilla olevassa hyllyssä: yleiskatsausmaisuudestaan huolimatta se on näppärä hakuteos. Parempi hakuteos se tosin olisi, jos mittayksiköt olisi ilmoitettu tuumien ja mailien lisäksi myös SI-järjestelmässä: mutta keskiaikainen mittajärjestelmä on tietysti sikäli perusteltua, että sitä käytettiin myös Apollo-ohjelmassa.

Julkaisisikohan Alfamer tämän suomeksi? Minä voin kyllä mielihyvin suomentaa, kunhan hinnasta ja aikatauluista päästään sopuun…

Merenelävien puolustusliitto

·

Frank Schätzing: Pedot (Der Schwarm). Suomentanut Heli Naski. Bazar 2007.

Kuten Schätzingin ekotrillerissä moneen kertaan todetaan – eikä edes kovin omaperäisesti tai oivaltavasti – tiedämme oman planeettamme valtamerien syvyyksistä – eli suurimmasta osasta planeettamme pintaa – paljon vähemmän kuin päämmepäällisestä avaruudesta. Tämä yhdeksänsataasivuinen tiiliskivitrilleri pelaa tällä kortilla parhaimmillaan oivaltavasti, pahimmillaan selittelevästi tai, jopa näin kokemattoman trillerinlukijan silmissä, kliseisesti. Joka tapauksessa kirja on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu ja on paljon nopealukuisempi kuin mitä hillittömästä tekstimäärästä voisi kuvitella.

Perusasetelma on oikeastaan aika lailla samankaltainen kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekassa. Ihmiskunta kohtelee meriä miten sattuu, ottaa sieltä mitä haluaa miten paljon haluaa, dumppaa sinne sontaa lainkaan ajattelematta mitä siitä voisi seurata – kunnes seuraukset räjähtävät silmille, lähes kirjaimellisesti. Isomäki ei tarvitse tarinaan mitään sellaista mistä tiede ei olisi aivan hyvin selvillä jo nyt. Schätzing antaa merelle konkreettisen puolustajan, joka ihmiskunnan touhua aikansa katseltuaan ja siedettyään päättää lopulta raivata moisen vahingollisen tulokasloisen pois itselleen kuuluvaa planeettaa pilaamasta.

Olen tunnetusti kiinnostunut planeettamme parviälyistä ja olen itsekin leikitellyt niillä kirjoissani. Alshainissa oli Meren ääni, jossa on kieltämättä (tietämättä syntyneitä) yhtäläisyyksiä Schätzingin Yrriin. Neduissa – ja jossain määrin myös Karstassa – käsitellään ihmistä parviälynä. Yrr on kehitelty biologisesti paljon pidemmälle mihin minulla oli tarvetta tai oikeastaan haluakaan, mutta se kuuluu Schätzingin tyyliin – vähän liiankin kanssa. Hän selittää kirjassa esiintyvien (oikeiden tai ainakin oikealta vaikuttavien) asioiden ja ilmiöiden taustoja niin perusteellisesti, että infodumppaus alkaa kyllä paikka paikoin nyppimään: etenkin silloin, kun kirjassa tapahtuvan tsunamin vaikutusten kuvaamisen sijaan ruvetaan referoimaan aikaisempien tsunamien aiheuttamia tuhoja.

(Kirja on ilmestynyt ennen tapaninpäivän 2004 tsunamia, joten siihen ei viitata: kyseisen katastrofin jälkeen Schätzing tuskin olisi antanut ymmärtää, että Pohjanmerellä tapahtuneen valtavan merenalaisen maanvyöryn aiheuttama tsunami ei olisi tuntunut lainkaan Pohjois-Amerikan rannikolla tai aiheuttanut mitään vahinkoja täysin suojattomassa New Yorkissa.)

Sarasvatin hiekkaa sai minut tonkimaan innolla netistä kaikkea mahdollista Indus-kulttuuriin littyvää. Pedot ei aiheuta samaa reaktiota, kirja selittää aivan tarpeeksi ihan kaikesta. Tekstin taustalla on aivan jumalaton määrä pohjatyötä, joskin kirjan kannalta sivuseikammissa heitoissa asioita ei ole vaivauduttu tarkistamaan ”kaikkihan tietävät” -tasoa syvemmälle.

Kääntäjälle tällainen kirja on tuskallinen urakka, sekä kokonsa että vaatimansa taustatietomäärän osalta. Heli Naski tekee parhaansa, mutta joillakin osa-alueilla (joista minä kuvittelen tietäväni jotain) sanasto ja joskus asiakin lipeää paikoiltaan. Tosin voi olla, että kämmit ovat olleet jo alkutekstissä: kirjailijalta ei useinkaan vaadita niin suurta tarkkuutta kuin kääntäjältä.

Ihmiskuvauksessa Schätzing petraa Isomäestä. Hänen henkilönsä tuntuvat enemmän oikeilta ihmisiltä – aina loppupuolen suureen konfliktiin asti, jossa melkoinen määrä henkilöitä kutistuu taas pahvinohuiksi pahvipäiksi – ja/tai kokee tylsimmän ja latteimman mahdollisen kirjallisuudessa keksityn henkilökohtaisen loppuratkaisun. Minun varsin vähäisellä trillerien lukemisellani rakenne ja tapa rakentaa kohtauksia cliffhangereineen vaikuttavat varsin mielikuvituksettomilta ja tasapaksuilta, mutta tämän kirjan ansiot ovatkin toisaalla. Erinomaisen kiinnostava ja sujuvasti luettava kirja, joka ei kuitenkaan tee minusta trillerien tai ekotrillerien ystävää.

Kirjallisuushistoriallista tieteiskirjallisuutta

· 2 kommenttia ·

A S Byatt: Riivaus (Possession. A Romance.)

Suomentanut Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.

On brittiläisen kirjallisuuden suurmiehiin kuulunut viktoriaaninen runoilija Randolph Henry Ash, ja hänen aikanaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt aikalaisensa Christabel LaMotte. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa Ash nähdään vähän pölyisenä aikansa kirjallisena suurmiehenä – sellaisena, jonka tekstejä ja merkitystä opitaan koulussa ja unohdetaan sen jälkeen. LaMotte on taas saanut enemmän huomiota kuin eläessään, kun feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut hänet varhaiseksi naisen aseman ja mahdollisuuksien allegoriseksi tulkiksi. Asiaan on vaikuttanut myös LaMotten ilmeisesti lesbolainen suhde pitkäaikaiseen ystävättäreensä ja asuinkumppaniinsa.

Nuori Ash-tutkija Roland Mitchell löytää sattumalta Ashin kirjeluonnoksen, joka viittaa tapaamiseen LaMotten kanssa. Selvittelyt johtavat hänet tekemisiin LaMotte-tutkija Maud Baileyn kanssa, ja vähitellen alkaa paljastua, että Ashin ja LaMotten välillä on ollut lyhyt, mutta kiihkeä romanssi. Kirjallisuuhdenhistorian tutkijoiden piirissä kysymys on todella isosta sensaatiosta, ja nuorten tutkijoiden esiin kaivamista asiakirjoista kiinnostuneet tahot onnistuvat sotkemaan Rolandin ja Maudin elämän aivan raiteiltaan.

Kuten moni arvio on todennut, Byatt leikittelee romanttisen kertomuksen kaavamaisuuksilla ja myös seksuaalisuutta koskevilla asenteilla. Useinmiten on rinnastettu LaMotten ja Ashin suhteen kiihkeys Maudin ja Rolandin suhteen ”estoisuuteen” – mutta toisaalta: Maudin ja Rolandin harkittu pidättäytyminen vähitellen läheisemmäksi käyvän suhteen viemisestä ihostelutasolle on aivan yhtä radikaalia kuin viktoriaanisen ajan runoilijoiden holtiton heittäytyminen toistensa käsivarsille ja yhteiseen vuoteeseen.

Byatt upottaa kertomukseensa melkoisen määrän Ashin ja LaMotten (kuviteltua) tuotantoa – ynnä (yhtä kuviteltujen) tutkijoiden analyyseja heidän tuotannostaan. Näitä täydentävät pitkät sitaatit runoilijoiden lähipiirin (myös kuvitelluista) päiväkirjoista. Byattille tämä tarjoaa tietysti herkullisen tilaisuuden leikitellä tyyleillä ja valottaa tapahtumia eri reittejä pitkin. Kirjan lukijalle sivujen ja lukujen mittaiset sitaatit tekevät tekstistä osin raskaampaa, mutta toisaalta valaisevat tarinan eri kerrostumia paljon useammalla tasolla kuin peruskerronnassa pysytteleminen olisi mahdollistanut. Byatt on sen verran taitava kirjoittaja (ja Alopaeus ja Lehto riittävän taitavia kääntäjiä) että kokonaisuus toimii ja pysyy kasassa.

Toisinaan tulee pohdittua, miten mielekästä on kirjoittaa romaaneja, jotka käsittelevät kirjailijoita tai kirjallisuutta. Tällainen aihevalinta tietysti on monien arvostelijoiden mieleen. Steven Hallin Haiteksti on epäilemättä saanut paljon enemmän kritiikin suitsutusta kuin keskinkertainen ja kaavamainen fantasiaromaani olisi ehkä ansainnutkaan. Myös Riivaus on ollut kritiikin lemmikki, mutta minun mielestäni suitsutukseen on tämän kirjan kohdalla paljon enemmän aihettakin.

No, ehkä tämän kirjan voi ottaa rohkaisuna käyttää Neduista lopulta raakattua kerronnallista ideaa tulevissa hankkeissa, vaikkapa siinä seuraavaksi suunnittelupöydällä olevassa ei-tieteisromaanissa Muurahaispuussa. Mutta nyt on aika siirtyä taas kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Siinä lajissa minua nähtäneen livenä Finnconissa, sillä työn alle on näköjään päätymässä scifi-klassikko.

Kunhan saan lopultakin kaiken softan asennettua tähän itse koottuun, uudistettuun lattiatietokoneeseeni… hommaa on joutunut vaihteeksi tekemään moneen kertaan, Adoben Creative Suite 2:n aktivointiongelmien vuoksi. No, softien asentuessa on aikaa vaikkapa lukea tai kuunnella musiikkia.

Lähde länteen, saavut itään

·

Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.

Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen  aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.

Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.

(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)

Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.

Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.

Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.

(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)

Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.

John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.

—

* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.

Alku

· 3 kommenttia ·

Lukupiiri-blogi on näköjään taannoin pohtinut lukemaan oppimisen aikaa ja paikkaa. Itselläni on melkoisen vahva mielikuva siitä, miten itse opin lukemaan: ei muistikuva vaan mielikuva, sillä tapahtuneesta on noin kolmekymmentäkaksi* vuotta, ja tarinaa on kertoillut minun lisäkseni sekä isä että äiti, eikä kukaan meistä ole aina ja kaikilta osin kauhean luotettava muistaja tai muistelija. Kaikilla meistä on taipumus tarinointiin, liiotteluun, taipumus painaa legenda totuuden sijaan silloin kun legenda on hauskempi ja eheämpi kertomus.

Kahden toimittajavanhemman kodissa on aina ollut paljon kirjoja. Lukemista on arvostettu liiankin kanssa: syödessä lukeminen on paha tapa, josta en ole vieläkään päässyt irti. Ehkä tästäkin syystä tunsin jo viisivuotiaana, että lukutaidottomuus sulki minulta jonkun oleellisen informaatiokanavan, ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Minulle (myöhemmin) tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ilmeisesti tehnyt asiaintilan korjaamiseksi mitään – ennen kuin oltiin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Lähdimme nimittäin isän kanssa Karhulaan lomailemaan kahden kesken. Paikka oli pieni mökki, jossa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä: lähettyvillä oli puinen palovartijatorni, johon saattoi kiivetä katselemaan maisemia, jos uskalsi. Lähiseudun tiellä saattoi kävellä. Siinäpä se. Mökissä oli jonkinlainen aapinen, ja ilmeisesti vietin viikon sen parissa.

Tulimme sitten eräänä päivänä kävelleeksi läheiselle rautatieasemalle – tai seisakeko lieni? – ja isä tuli sanoneeksi: ”Mä ostan sulle taskut täyteen purkkaa, jos luet mulle mitä tuossa kyltissä lukee.”

Kuulemma istuin penkillä tunnin verran tuijottaen kylttiä kiinteästi, ennen kuin uskalsin epävarmasti paljastaa ratkaisuehdotukseni… joka oli oikea. Sain purkat. Kyltti oli tietenkin sellainen, jossa luki pelkästään sana ”KARHULA”.

Ehkä mieltymys lukemisen ja syömisen yhdistämiseen tulee tästä varhaisesta palkitsemiskokemuksesta?

—

* EDIT: Neljäkymmentäkaksi, tietenkin. Mikähän lipsahdus tuo oli?

Tähän ei eläin pysty

·

Michael S. Gazzanica:
Human – The Science behind what makes Us Unique.
 Ecco/HarperCollins, New York 2008.

Amerikkalainen aivotutkija Michael S. Gazzanica tekee kirjansa nimessä pitkälti selväksi mistä on kyse: vaikka ihminen on selvästi peräisin samasta evoluutiokehityksen sotkuisesta verkostosta kuin kaikki muukin tuntemamme Maan elämä, ihmisessä on koko joukko ainutlaatuisia piirteitä, joita – ainakaan kaikkia niitä – ei ole havaittu muilla planeettakumppaneillamme.

Gazzanican tärkeimpiä verrokkeja ovat parhaiten tutkitut eläintoverimme rotat ja muut ihmisapinat, etenkin simpanssit – ilmeisesti nimenomaan simpanssit, eikä geneettisesti (ja jossakin määrin käyttäytymiseltäänkin) meitä lähempänä olevat kääpiösimpanssit eli bonobot. Toinen Gazzanican lähtökohta on (ikään kuin Freudin velvoittavana perinteenä, hah) länsimainen kulttuuri ja sen erityispiirteet, jotka hän olettaa itsestään selvästi ”luonnollisena” ympäristönä: luonnollisena siinä mielessä, missä hän käyttää meistä ilmaisua ”fyborgi” eli ”funktionaalinen kyborgi”. Tällainen luontokappale on käytännössä täysin riippuvainen lajitoveriensa valmistamista keinotekoisista laitteista ja kapineista, joita ilman, entiseen luonnolliseen elinympäristöönsä Itä-Afrikan savannille päästettynä, fyborgi kuolisi luultavasti kuoli varsin pikaisesti. Näistä välttämättömäksi muuttuneista lisukkeista Gazzanica mainitsee esimerkkinä mm. kengät ja silmälasit.

Tietyssä määrin rajoittuneista lähtökohdistaan huolimatta Gazzanican kirja on vallan valaiseva ja mainio johdatus ihmisaivojen toimintaan sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Teksti pysyy koko ajan selkeänä ja käytännönläheisenä, ja mikä minusta ihailtavaa, se ei yritä luoda illuusiota siitä että kaikki olisi jo opittua. Ihmisaivojen toiminnasta ja ihmisaivojen fysiologian, biokemian ja fysiikan suhteesta ihmisen käyttäytymiseen tiedetään yhä vähän – erittäin paljon enemmän kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten, mutta edelleenkin hyvin vähän.

Minua jäi kuitenkin vaivaamaan melkoisesti tietynlainen sisäinen ristiriita kirjan eri osien välillä. Gazzanica pohtii perusteellisesti empatian ja ihmiselle viimeistään vauvaiässä kehittyvän ”toisten mielten teorian” merkitystä ihmiselle sosiaalisena eläimenä, mutta ihmisaivojen kehittymistä apinaserkuistamme erkaantumisen jälkeen käsitellään eräänlaisen lattapää-evoluutioteorian kautta: ”Mikä aivoihin vaikuttava mutaatio parantaa Y:n mahdollisuuksia päästä X:n pöksyihin ja tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä?” Monia ihmiselle luonteenomaisia piirteitä – taiteista ja musiikista alkaen – on nimittäin ilmeisen vaikeaa selittää näin yksinkertaisen evoluutiokäsityksen kautta.

Kirjan lopun nykyisyys ja tulevaisuus -osuudessa Gazzanica ottaa ihmisen fyborgiuden jo itsestäänselvyytenä eikä pidä fyborgiudesta GM-muunteluun ja kyborgiuteenkaan siirtymistä minään suurena hyppäyksenä. Ihminen nykyisellään on täysin riippuvainen lajikumppaneistaan eikä pystyisi lisääntymään ilman ei-sukulaistensa apua. Mutta onko tämä muka uusi ilmiö? Minusta on todennäköisempää, että tällainen ryhmävalinta-lamarckismi on alkanut vaikuttaa ihmisen evoluutioon jo viimeistään kivisen käsikirveen keksimisen ajoista alkaen, ja on saattanut olla jo tuolloin paljon lattapäädarwinistista lisääntyvimmän yksilön eloonjäämistä tärkeämpi valintaprosessi.

Jo bonobot ovat ”keksineet” sen, mikä saattaa olla ihmiskunnan ja ihmisyhteisön pärjäämisen kannalta hyvin merkittävää: seksuaalisuutta voi käyttää paljon muuhunkin vain tylsään lisääntymiseen. Sitä voi käyttää sosiaalisen yhteisöllisyyden tunteen kasvattajana, sitä voi käyttää konfliktien ratkaisukeinona, sitä voi käyttää… no, vaikka ihan silkkaan viihtymiseen ja hauskanpitoon. Seksuaalisuudelle on kehittynyt niin monia eri merkityksiä ja käyttötarkoituksia, että luontoäiti-evoluution on ollut pakko salata hedelmöittymisherkkä kierron vaihe mahdollisimman tarkkaan, jotta niitä jälkeläisiäkin tulisi joskus tehdyksi.

No, seuraavaksi lukulistalla on tietokirja, jonka käsittelemiä eläimiä on täysin mahdotonta tarkastella pelkästään yksilöiden kautta. Mutta siitä lisää myöhemmin.

(Kuvasta ja siinä näkyvästä joskus koulun käsityötunnilla tekemästäni kipsikoirasta tuli mieleen: Onko kukaan tarkastellut lemmikkieläinten pitämistä evoluutiobiologian näkökannalta? En tarkoita esimerkiksi eri koirarotujen kehittymistä susi-esi-isistään, vaan enemmänkin sitä, miksi lemmikkejä on alettu pitää ja miksi meille on niin helppoa pitää geneettisesti suhteellisen kaukana olevia eliöitä huolenpitomme kohteena? Gazzanica viittaa asiaan, mutta ei lainkaan kirjan kehitysosuudessa.)

(Ai niin: lisään tuonne linkkilistan sarjakuvaosuuteen Freefallin. Varsin mainiontuntuinen scifi-strippisarja. Arkiston läpikäymiseen voi mennä kyllä tovi, sillä sarja alkaa vuodesta 1998…)

Avaruusbluesia Lukupiirissä

·

Brian Francis Slatteryn Avaruusblues on päässyt Hesarin Lukupiiri-blogiin ihmeteltäväksi. Emäntä Kirsi Piha tuntuu olevan kirjan suhteen… öh, vähän hämmentynyt. Ei välttämättä mikään ihme, omalaatuinen teoshan kyseessä todella onkin.

(Pihan mainitsemista komisarioiden nimistä toinen on tosiaan viittaus juuri siihen mihin kirjallisesti sivistyneemmät ihmiset arvaavatkin sen olevan: BFS vahvisti asian käännösprosessin aikana vaihtamissamme sähköposteissa. Kirjassa vilahtaa myös Sturgeon-niminen lääkäri.)