Kategoria: kirjallisuus

Muistikuvia ja niitä oikeita

Jostakin lapsuuden hämäristä on jäänyt mieleen kummalliselta tuntunut satukirja. Muistin siitä vain mystisen tunnelman, jossain määrin pelottaviltakin tuntuneet kuvat ja sen, että tarinan aasi… ei kun siis sankari oli aasi. Olen useammankin vuoden ollut sitä mieltä että kirjan nimi oli luultavasti Piilomaan pikku aasi. Lopulta rohkaistuin, kävelin lastenosastolle (mikä on pelottava kokemus lapsettomalle nelikymppiselle) ja lainasin kyseisen opuksen. Juuri se sama kirjahan se oli.

Ehkä lastenkirjoja ei pitäisi lukea uudestaan aikuisena – ennen lukemattomia lastenkirjoja kyllä kannattaa lukea, niissä ei ole muistojen painolastia. Piilomaalla sitä painolastia on runsaasti, niin ison vaikutuksen se aikanaan teki. Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, Lea Pennasen tarina tuntuu… no, aikamoiselta tuubalta. Kornilta. Oikeastaan melkomoiselta kokoelmalta fantasiakirjallisuuden kliseitä. Aasin tilalle vain joku sikopaimen, Mukkelis Muulin tilalle Pahuuden Ruhtinas, kettujen tilalle örkkejä. Lasse Lämpän tilalle jonkinlainen keksijävelho ja niin edelleen, niin satukirjasta on tullut silkkaa nuorisofantasiaa.

Mutta Maija Karman kuvitus on edelleenkin vaikuttavaa. En tiedä mikä siinä pelotti: ehkä hampaat. Piilomaan aaseilla ja muuleilla on nimittäin monissa kuvissa melkoisen isot, näkyvät hampaat, mitä ei lastenkirjoissa useinkaan näytetä. (Paitsi ehkä pahisten tapauksessa.) Karman kuvat monine, pitkine, sarjakuvamaisine etenemisineen (portaissa, liukumäissä) ovat teknisesti tietoisen luonnosmaisia, karkeitakin, mutta samalla sisältävät paljon enemmän yksityiskohtia ja elämää kuin satukirjojen tavanomainen ylisiisti, huoliteltu ja sievistelty tyyli.

Sense of wonder lienee aikaan ja paikkaan sidottua. Muistan olleeni melkoisen otettu myös C. S. Lewisin Narnia-kirjasta Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin, mutta lukiessani sitä pari vuotta sitten uudestaan muistan ajatelleeni lähinnä: ”Mitähän tää kirjailija on oikein nappaillut tätä kirjoittaessaan?”

En tiedä miten tarina toimisi, jos sen lukisi ensi kertaa aikuisena. En uskalla suositella. Aikuisen luettavia satukirjoja sen sijaan ovat Shel Silversteinin Antelias puu (josta tulee aina pala kurkkuun) ja Crockett Johnsonin Valtteri ja violetti väriliitu, hillittömän voimaannuttava kirja täynnä sense of wonderia. Niin, ja tietysti muumit.

Tony Hillerman 1925-2008

Enää ei kannata norkoilla kirjakaupan ulkomaisen uutuushyllyn äärellä saadakseen tietoja Jim Cheen ja Joe Leaphornin uusimmista kuulumisista. Navajokansan ystävä, kirjailija Tony Hillerman on poissa, ja hänen mukanaan myös Chee ja Leaphorn ystävineen, tuttavineen ja klaanitovereineen ovat siirtyneet paperille painettujen muistojen joukkoon. Navajopoliisien elämäntarinat päättyvät The Shape Shifteriin.

En ole mitenkään erityisen suuri dekkarien ystävä, mutta Hillermanin romaanit eivät alun perinkään perustuneet pelkälle rikosjuonelle. Päähenkilöidensä tavoin kirjailija saattoi pysähtyä toviksi nauttimaan kauniista maisemasta, antamaan ajatuksille aikaa levätä ja muotoutua. Hän kertoi paljon myös toisenlaisesta amerikkalaiskulttuurista kuin mistä me olemme täällä tottuneet kuulemaan. Hänen navajonsa eivät olleet museovitriiniin jähmettyneitä muistoesineitä, vaan elävän oloisia, uskottavia nykyaikaisia ihmisiä, jotka joutuivat tasapainoilemaan kahden eri kulttuurin välillä. Toisinaan taitavammin, toisinaan kömpelömmin.

Kiitos.

Tilakokemuksia

Minun pitäisi leikata talteen kaikki lehtijutut joissa on yhtään mitään mieleenjäävää, minun pitäisi kirjanmerkittää kaikki kiinnostavat sivut ja bloggaukset. Nyt muistelen taannoin lukeneeni kolumnia kirjastoelämyksistä; kirjoittaja kertoi lapsuudenmuistoistaan Turun vanhassa kirjastossa ja kadehti nykylapsia, joiden ensimmäinen kirjastoelämys on Turun uusi kirjasto. (Upea tilahan se onkin.) Samainen kirjoittaja sitten kaipaili Helsingin uutta Keskustakirjastoa tuomaan samanlaisia elämyksiä uusille stadilaissukupolville.

Minun ensimmäiset kirjastoelämykseni ovat kirjastoautosta, joka pysähtyi kaksi kertaa viikossa Keinutien Elannon eteen. Olin oppinut lukemaan viisivuotiaana ja kuuluin kirjastoauton vakiokäyttäjiin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin olin jo siinä iässä että kävelymatka Kontulan ostarille oli normaalin liikkumisetäisyyden puitteissa (itse asiassa lähempänä kuin koulu, koska olin kansakoulun kolmannelle mennessäni siirtynyt Keinutien pään parakkikouluista Sakaraan), kirjastoauto lopetti käyntinsä kun Kontula sai oikean, paikallaanpysyvän kirjaston ostarin taakse, uimahallin viereen.

Kontulan kirjastosta minulle on jäänyt mieleen jo tilaelämyksiäkin. Ne eivät liity paikan arkkitehtuuriin, vaan kirjahyllyihin. Ja, ennen kaikkea, kirjahyllyjen väleihin. Hiljaisuuteen.

Kirjat ovat loistavia akustointielementtejä. Kirjahyllyjen välisessä käytävässä vallitsee yhtäkkiä aivan ainutlaatuinen äänettömyys, oma rauha, siirtymä laitosmaisesta hallista jonnekin aivan muualle. Ilmastoinnin huminakin vaimenee. Minulle kirjasto ei ole ollut oikeastaan koskaan sosiaalinen paikka (no, minähän ylipäänsä opin sosiaaliseksi vasta aikuisempana), vaan nimenomaan paikka jossa saatoin olla omissa oloissani, mutta samalla jossakin aivan muualla.

Kontulan kirjasto oli sen verran uusi ja minun makuni kehittyi muutamassa vuodessa sen verran esoteeriseksi (ei tosin millään erityisen tyylikkäällä tavalla), että käytin toisinaan jo kirjastoauton ajoilta tuttua kirjastoa Herttoniemessä. En ole käynyt paikalla vuosiin, mutta luulisin sen olevan arkkitehtonisesti vähän korkeammalle arvostettu kuin Kontula. Tila oli korkeampi, muistan myös jonkinlaisen valtavan ihmishahmopatsaan toisessa päässä. Herttoniemi ei ollut välttämättä sellainen paikka johon olisin jäänyt nautiskelemaan tilakokemuksista tai omasta rauhasta – sinne piti mennä bussilla ja mielellään samalla siirrolla takaisin kotiin, joten tärkeintä oli löytää kotikirjaston valikoimiin kuulumattomat herkkupalat suhteellisen nopeasti ja suoria sitten lainaustiskin tädin luokse. Herttoniemen kirjastossa oli usein myös nuorisoa viettämässä aikaansa, ja vaikka porukka olikin täysin asiallista ja lähinnä kavereistaan kiinnostunutta, koin joitakin vuosia nuorempana heidät jossakin määrin… ei sentään pelottaviksi, ehkä vähän hermostuttaviksi. Kontulan huikeaan hiljaisuuteen verrattuna Herttoniemessä kuului paljon keskustelun ääniä. Tila oli korkeampi ja kaikuvampi, jolloin hyllyjen teho akustointina oli paljon heikompaa.

Todellinen löytöretkipaikka löytyi varhaisteini-iässä, kun uskaltauduin kaupungin keskustaan asti: silloinen pääkirjasto, nykyinen Rikhardinkadun kirjasto. Myöhemmin puretun pääportaikon hallitsevasta asemasta huolimatta etenkin kolmannen kerroksen tietokirjaosaston sokkeloisissa sopukoissa olisi pystynyt viettämään vaikka koko päivän aivan omissa oloissaan, irrallaan kaupungin hälystä. Usein vietinkin siellä tuntikausia: silloisen suosikkikirjailijani C. S. Foresterin teokset olivat pääosin kirjavarastossa, joten niitä joutui odottamaan toista tuntia tilauksen jälkeen.

Sittemmin kirjastonkäyttö alkoi muuttua ja kirjastosta tuli enemmän paikka, josta käytiin hakemassa kirjoja, jotka luettiin sitten muualla. Näin yliopistossakin, vaikka käytin kyllä kausittain kohtuullisen paljon opiskelijakirjastojen lukusalejakin. Tässä vaiheessa aloin lopultakin käyttää kirjastoa myös sosiaalisena ympäristönä, tuttujen tapaamispaikkana. Myöhemmin, 90-luvulla, niistä tuli myös paikkoja tarkistaa sähköpostit ja vilkaista, mitä Yliopiston PortaComissa oli viimeisten tuntien aikana kirjoiteltu.

Yhdeksänkymmentäluvulla kirjastollinen kotini oli Tikkurilassa, etenkin Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla. Olin oikeastaan koko vuosikymmenen jotakuinkin persaukinen, joten reippaan ja mukavan puolen tunnin kävelymatkan päässä sijainti kotoa Korsosta oli suuri etu. Musiikkiosaston laaja ja monipuolinen valikoima mahdollisti tutustumisen sellaisiin musiikinlajeihin ja -tekijöihin, joista lehdissä ei kerrottu ja joita radiossa ei soitettu (paitsi korkeintaan Mustafa Blommilan ohjelmissa). Tikkurilakaan ei ollut oleilutila – menin, etsin ja lainasin. Sitten kotiin selvittämään, oliko kannen perusteella kiinnostava cd tai kirja oikeasti kiinnostava.

Käyn Tikkurilassa edelleen toisinaan – se on edelleen hyvän kävelymatkan päässä – mutta kirjaston käyttö on viime vuosina luiskahtanut ihan liikaakin sinänsä mainion HelMet-verkkojärjestelmän käytöksi ja kaukolainauksiksi. Käyn hakemassa varaukseni Malmilta, mutta sinänsä hyvään kirjastoon ei ole oikeastaan mitään tunnesiteitä. Se vain sattuu olemaan näppärässä paikassa vakiuimahallini ja liikenneyhteyksien kannalta lähistön parhaiden isompien elintarvikekauppojen vieressä.

Siinä(kin) mielessä oli tavattoman kiinnostavaa käydä tänään Evan kanssa Tapanilan kirjastossa. Paikka on toki tuttu, kävelymatkan päässä ja taiji-tuntieni pitopaikan vieressä: olen ollut kahdesti kirjastossa haastateltavanakin. Eva tutkii vaaliteemojensa mukaisesti kirjastojen esteettömyyttä, mutta siinä sivussa tulin pitkästä aikaa katselleeksi kirjastoa myös paikkana, jossa voisi oleilla. Tapanila kävisi siihen oikein hyvin: akustiikaltaan tila on miellyttävän hiljainen (ja toivottavasti on sitä vielä ilmastointirempan jälkeenkin), ja urheilutilojen siipirakennuksessa piileskelevässä paikassa on jotakin viehättävän kesämökkimäistä. Jos minulla ei olisi täällä kotona kirjojen täyttämää, hyvin hiljaista huonetta, saattaisin hyvinkin kävellä miltei päivittäin tuonne istuskelemaan, oleilemaan, lukemaan ja haaveilemaan.

Toisenlainen tilakokemus syntyi eilen, kun kävin Eino Leinon Seuran ihmisten kanssa tutustumassa Eduskunnan lisärakennuksen taideteoksiin. (Anita Konkan blogissa on muutamia valokuviakin samalta reissulta.) Epäilen, että jos Helsinkiin joskus rakennetaan Keskustakirjasto, se muistuttaa tilana enemmän tätä kuin minun nuoruuteni tärkeitä kirjastoja. Siitä tulee korea virasto, jossa on (arkkitehdin silmissä) hienoja arkkitehtonisia ratkaisuja, (aikuisen silmissä) hienoja taideteoksia. Siellä humisee tehokas koneellinen tuuletus, joka vie hiljaisuuden lisäksi mukanaan vanhojen kirjojen ainutlaatuisen tuoksun. Jokainen sopukkakin on suunniteltu niin tyylikkäästi, ettei sinne kehtaa leiriytyä lapaset taskussa selailemaan jännännäköistä kirjaa, miettimään haluaisiko sen lainata kotiin. Eduskunnan lisärakennuksen tyylikkäisiin tiloihin mennään olemaan vain, jos on työn vuoksi pakko.

No, jos Keskustakirjasto rakennetaan sinne mihin sitä on kaavailtu, ei sinne lapsia kyllä tulekaan elämyksiä etsimään. Mannerheimintien ja Töölönlahden välisellä monumantaalirakennussuikaleella rakennus on liikenteellisesti niin vaarallisessa paikassa, ettei lapsia voisi edes päästää menemään sinne ilman vanhempien valvontaa. Kävelymatkan päässä on hyvin vähän asuinrakennuksia, ja niiden asunnot ovat niin kalliita, että niissä ei asu kovin monia lapsiperheitä. Nuoria sinne ei tule, koska lähellä ei ole mitään nuoria kiinnostavaa – vain Sanomatalon nurmikko, jonne ei ihmisiä kaivata. Manskun meteliä tuskin saadaan vaimennettua edes kirjahyllyillä.

Tulevien aikojen lapset joutuvat etsimään tila- ja kirjastokokemuksensa jostakin muualta.

Cathy lähti Hämeenlinnaan

Viime keväänä suomeksi julkaistu Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin nuortenromaani Cathyn kirja saa jatkoa. Olen työstänyt Cathy’s Keyn käännöstä syyskuun alusta lähtien. Nyt se on lähtenyt sähköpostiliitteenä Kariston kustannustoimittajien tutkailtavaksi. Saan sen jonkin ajan kuluttua takaisin monilla korjausmerkinnöillä koristettuna. Niin pitääkin: omalle tekstilleen on aina sokea, toinen huomaa paremmin, missä olisi höyläämisen ja hiomisen varaa.

Sean Stewartin muiden romaanien (Kehä, Matkijalintu) tavoin Cathyn avain (oletan, että tuohon nimeen suomennoksessa päädytään) oli mukavaa käännettävää. Siinä(kin) mielessä oli ilahduttavaa saada vahvistus kirjan lopun antamalle aavistukselle, ettei Cathyn tarinasta ole vielä kerrottu ihan kaikkea. Sähköpostitellessani Seanille muussa käännökseen liittyvässä asiassa tulin kysyneeksi, mahtaako jatkoa olla tiedossa. Kyllä, hän kertoi – itse asiassa hän oli juuri lähettänyt viimeiset vedostarkistukset kustantajalle.

Kustantajalle Cathyn avain on edeltäjänsä tavoin melkoinen satsaus. Kirjan kaikki sivut on painettu kahdella värillä: kaikki sivunlaidat ovat täynnä taiteilija-Cathyn piirustuksia, raapustuksia ja kommentteja omaan tekstiinsä. Lisäksi etukannen sisäpuolella on muovitasku täynnä kaikenlaista kirjan tarinaan liittyvää materiaalia: kirjeitä, esitteitä ja muita ”todisteita”, joista osa antaa vihjeitä kirjaan liittyvillä nettisivuilla liikkumiseen.  Niitä ei käännetä, mutta ne on painettava ja julkaistava kirjan mukana. Kallista. Ilahduttavaa, että kustantaja uskaltaa satsata.

(Vihjeet eivät ole välttämättä helppoja: yhden jouduin tarkistamaan Seanilta, kun pelkäsin että vinkki on annettu kirjan käännettävissä teksteissä, jolloin olisin asiaa tajuamatta saattanut sotkea sen kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut ja ratkaisu oli lähempänä kun kuvittelinkaan – tai ehkä minä en vain ole kovin hyvä sellaisia vinkkejä tajuamaan?)

Nyt on vuorossa lyhyt käännöshomma – novellin ja reseptin yhdistelmä – sitten Kotistudion paluun työstäminen kustannustoimittajalle ja kuvittaja-Kivelle lähettämiskelpoiseksi. Sen jälkeen neljännen oman romaanin, Karstan, lopullinen suunnittelu- ja kirjoitusurakka. Niin, ja vaalikampanjan viimeinen viikko.

(Piti tuon verran leikkiä uudella skannerilla: ilmaiseksi saatu, SCSI-aikakaudella 1990-luvulla valmistettu edeltäjä alkoi olla jo aika oikullinen, joten tilaisuuden, tarpeen ja Kirjailijaliiton apurahan tullen päätin investoida uudempaan, pienikokoisempaan ja helppokäyttöisempään kuvanlukijaan. Mukana tullut ocr-ohjelmakin tuntuu pelaavan niin kuin pitää.)

Mukkula -> Messilä

Nyt se on sitten virallista – tai ainakin julkista. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous järjestetään vuonna 2009 perinteisen Mukkulan sijaan Messilässä, naapurikunnan puolella. Järjestelyissä mukana olevan Eino Leinon seuran johtokunnan jäsenenä olen tiennyt suunnitelmasta jo keväästä lähtien, mutta ratkaisu oli tietenkin mahdollista julkistaa vasta kun asianmukaiset sopimukset on tehty.

Omakohtaista Mukkula-kokemusta minulla ei ole kuin viime vuoden kokouksesta, jossa tapahtuman henkeen oleellisesti kuuluvaa kansainvälistä kaveeraamista häiritsi se, että ulkomaalaiset kirjailijat oli jouduttu tilanpuutteen vuoksi majoittamaan bussikuljetuksen päähän. Messilässä tätä ongelmaa ei pitäisi tulla, vaan homma pystytään hoitamaan niin kuin ennenvanhaan.

Silti – vajavaisenkin tapahtuman perusteella voin täydestä sydämestä suositella kirjailija- ja kääntäjätovereille mukaantuloa. Hieno reissu viime vuonna, taatusti hieno ja kannattava reissu ensikin vuonna.

*

Toinen erittäin suositeltava tapahtuma: Etran Finatawan ja Joel Sebunjon Etnosoi-konsertti Helsingin kulttuuriareena Gloriassa 8. marrakuuta. Etran Finatawa soittaa sellaista vähän monta kertaa kehumaani Tinariweniä perinteisempää, mutta silti sähkökitaralla höystettyä tuaregimusiikkia, joten keikka on ehdottoman pakollista kuultavaa kaikille juurimusiikin ja John Lee Hooker -henkisen bluesin ystäville.

Aikatauluasioita

Minulla on ensi viikon perjantaina Cathy’s Keyn käännöksen deadline ja sitä ennen vielä paljon tekemistä, joten en pääse toistaiseksi vaalikentille liikkumaan ja käymään pyydyksiin niin paljon kuin olisi ehkä aiheellista. Alla kuitenkin muutamia paikkoja ja aikoja, joissa minut voi bongata ja tulla juttelemaan:

• Sunnuntai 12. lokakuuta klo 11-14: Kirjakirppis Tapanilan työväentalolla
Osoite: Sompiontie 4, 00730 Helsinki, aivan Tapanilan rautatieaseman ja Dogtori-ravintolan vieressä.

• Lauantaina 18. lokakuuta kello 11-14: Koillis-Helsingin Vihreiden 12-vuotissyntymäpäivät Malmin nuorisotalolla. Osoite: Malmin raitti 3.

• Sunnuntaina 19. lokakuuta kello 10-15: Malmin markkinat Malmin raitilla

• Perjantaina 24. lokakuuta kello 14-18: Live-käännöstä Helsingin kirjamessuilla, Suomen Kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 6n47

• Lauantaina 25. lokakuuta kello 15-15:30: Kaffeeklatsch-tapaaminen Helsingin kirjamessuilla Scifiseurojen osastolla 1b20.

Sopii tulla juttelemaan!

Huippuyksilö tarrautuu johtajuuteen

Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho

suomentanut Seppo Loponen. WSOY 2007

Kas tässäpä oiva kirja kaikille huippuyksilöiden ja johtajuuden ihailijoille! Ngũgĩ wa Thiong’on ei ole tarvinnut kuvitella millaista on elämä vahvan johtajan komennossa. Hän on, suureksi surukseen, päässyt kokemaan sen. Kirjan fiktiivinen Aburĩria ja sen Valtias muistuttavat melkoisesti kirjailijan kotimaata Keniaa ja sen entistä johtajaa Daniel Arap Moita.

Toisin kuin Linkolat, kekkoslaiset ja muut romanttiset pellet kuvittelevat, vahva johtaja ei pistä asioita kuntoon eikä huolehdi ympäristöstä. Mielistely ja korruptio kukoistavat, ainoa mistä Valtias huolehtii on oman valtansa lisääminen, itseensä kohdistuvan kritiikin juuriminen keinolla millä hyvänsä ja oman henkilökulttinsa muuttaminen entistä ylettömämmäksi. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin Valtias haluaa. Ensinnäkin hänen mielistelevät ministerinsä yrittävät parhaansa mukaan vetää mattoa toistensa alta. Sen lisäksi Valtiaalla alkaa esiintyä kerrassaan kummallisia oireita. Apuun hankitaan salaperäinen noitatohtori nimeltä Variksen Velho.

Variksen velho voitti viime kesänä Tähtifantasia-palkinnon enkä lainkaan ihmettele. Tässä kirjassa on paljon samankaltaista maagista realismia, runsautta ja rehevyyttä kuin monilla etelä- ja keskiamerikkalaisilla kertojilla. Pitkä ja monipolvinen tarina keikahtelee kerran toisensa jälkeen odottamattomiin suuntiin. Kovin nopealukuisesta kirjasta ei tosiaankaan ole kyse, mutta vaivan arvoinen se on. Ja tarjoaa taas aivan toisenlaisen näkökulman itäafrikkalaiseen elämään kuin uutiset. Ngũgĩ wa Thiong’o ei ole kovista kokemuksistaan huolimatta kyyninen eikä katkera: hänen tekstissään elää usko ihmiseen.

Kunhan ne vahvat johtajat ja muut oman elämänsä huippuyksilöt vain ensin saadaan toimitettua jonnekin missä he eivät pääse tuottamaan vahinkoa.