Kategoria: kirjallisuus

Pitkä kilvoittelu

·

Ei ole ihan helppoa elättää itseään rockmusiikin tekemisellä suotuisissakaan olosuhteissa. Entistäkin hankalammaksi homma menee, jos sattuu olemaan Yhdysvalloissa nuoruutensa viettänyt, pakistanilainen uskovainen muslimi, joka musiikin tekemisen ohella haluaa kaataa raja-aitoja ja estää (suunnan tai toisen) ääriliikkeitä kaappaamasta uskontoaan ja uskontonsa käsitteitä käsikassaroikseen. Esimerkiksi käsitettä jihad, jonka pitäisi tarkoittaa pikemminkin samaa kuin kristillinen ”kilvoittelu” eikä ”pyhää sotaa”. Tästä syystä Salman Ahmad halusi pitää sanan omaelämäkertansa Rock & Roll Jihad (Free Press, 2010) nimessä.

Lahoressa vuonna 1963 syntynyt Salman Ahmad pääsi näkemään maailmaa tavallista enemmän jo lapsena, koska hänen isänsä työskenteli Pakistanin lentoyhtiössä PIA:ssa. Ahmadin teinivuodet perhe asui Tappanissa New Yorkin lähellä. Eräänä päivänä ”Sal” tuli ostaneeksi konserttilipun Madison Square Gardeniin koulukaveriltaan Danny Spitziltä*. Lipun ostaja ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut konsertin tähteä, englantilaista yhtyettä nimeltä Led Zeppelin. Siitä päivästä lähtien Sal Ahmad halusi tulla rockkitaristiksi.

Unelmat romahtivat ensimmäisen kerran, kun perhe joutui (jälleen isän työn vuoksi) muuttamaan takaisin Pakistaniin vuonna 1981 ja bändikaverit jäivät taakse. Vanha kotimaakin oli muuttunut toisenlaiseksi kuin lapsuuden ajan muistoissa: kenraali Muhammad Zia ul-Haqin diktatuurin myötä maahan oli juurtunut saudiarabialaisperuinen wahhabistinen fundamentalistiliike, jota tähän aikaan tuki myös Yhdysvallat: kaikki, mikä vastusti silloista Pahan Valtakuntaa Neuvostoliittoa, sai jenkkien siunauksen, ja rajan takana Afganistanissa islamistikapinalliset kävivät parhaillaan sotaa Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Pakistanissa kaikki oli kiellettyä, ja jos ei diktaattori kieltänyt, niin ainakin kiihkoilijat. Salman Ahmadin ensimmäinen konsertti päättyi siihen, että fundamentalistit rikkoivat hänen rakkaan kitaransa.

Perheensä toivomuksesta (ja saadakseen tulevan vaimonsa Saminan perheen suostumaan avioliittoon) Ahmad opiskeli lääkäriksi, mutta kitaran ja musiikintekemisen lumo ei kadonnut. Eräänlaisena rauhanomaisena Zian diktatuurin vastaisena maanalaisena liikkeenä alkanut Pakistanin rockmuusikkoyhteisö synnytti lukuisia bändejä, ja Ahmad oli lopulta mukana Vital Signsissa, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen Pakistanin televisiossa esiintynyt rockbändi. Tällöin Zia oli jo kuollut ja Benazir Bhutton pääministerikausi näytti vielä lupaavalta, ennen kuin Bhutto sortui korruptioon ja islamistien mielistelyyn – kuten seuraajansa Nawaz Sharifkin, Ahmadin entinen krikettijoukkuetoveri.

Vital Signsista erottuaan Ahmad oli perustanut laulaja Ali Azmatin kanssa Junoonin, jossa hänen missionsa oli yhdistää suufilaisen qawwali-musiikin ja rockin aineksia: tyylilajia on sittemmin kutsuttu sufi-rockiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin trioon liittyi Pakistaniin muuttanut Tappanin coverbändien aikainen soittokaveri, kitaristi/basisti Brian O’Connell. Junoonin esiintymisiä ja levyjä kiellettiin Pakistanissa eri aikoina eri syistä: siksi että lauluteksteissä käytettiin suufilaisia uskonnollisia ja/tai pakistanilaisten kansallisrunoilijoiden tekstejä, siksi että Junoon veljeili intialaisten kanssa ja keikkaili Intiassa, siksi että keikkayleisössä naiset ja miehet olivat sekaisin, siksi että rock oli länsimaista hapatusta – tai siksi, että fundamentalistien mielestä kaikki musiikki, tyylilajista tai sanomasta riippumatta, oli Saatanasta.

Mutta Junoon sinnitteli ja sai puolelleen yhä enemmän kuulevia korvia Pakistanin ohella myös naapurimaasta Intiasta (huolimatta siitä että virallinen Intiakin paheksui ”vihollismaan” musiikin kuuntelua) ja länsimaista: Junoon kierteli Yhdysvalloissa alkuun pakistanilaissiirtolaisten parissa ja vähitellen yhä isommilla estradeilla. Bändi soitti vuonna 2000 hienon keikan Roskilden festivaaleilla, ja onneksi minäkin satuin poikkeamaan kyseiselle lavalle vilkaisemaan bändiä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Keikka nimittäin oli todella komeaa kuunneltavaa ja katsottavaa.

Vuotta myöhemmin WTC-iskut palauttivat asenteet molemmin puolin takaisin mustavalkoiseen aikakauteen, ja YK:n hyvän tahdon lähettilääksi nimetty Ahmad joutui osittain aloittamaan asennemuokkauskampanjoitaan alusta uudelleen. Yhdysvaltain ja Pakistanin kaksoiskansalaisuus on tehnyt hänelle helpommaksi liikkua (kuviteltujen) rintamien molemmin puolin, mutta vaaratonta elämä ei ole ollut.

Ahmadin omaelämäkerran kerrontatyyliä voi hyvällä syyllä pitää jotakuinkin omahyväisenä. Mutta toisaalta – eipä omahyväisyyttä ole esimerkiksi Lemmynkään omaelämäkerrassa pidetty minään syntinä, ja Salman Ahmadilla on sentään aika paljon enemmän perusteita itsetyytyväisyyteen. Lukemisen (ja kääntämisen!) arvoinen kirja, joka tarjoaa myös näkökulmia ainakin minulle heikosti tuttuun Pakistanin lähihistoriaan.

Pistetään tähän perään Salman Ahmadin (joka lienee nykyään Junoonin ainoa ”virallinen” jäsen Azizin ja O’Connellin lähdettyä omille teilleen) yhdessä intialaistähtien (intialaisen klassisen musiikin laulajatar Shubha Mudgal ja näyttelijätär Nandita Das) kanssa duetoima ja vastanäyttelemä video ”Ghoom Tana”. Videon alkupuolella vilahtaa kuvauspaikkakunnan nimi: Patiala, kaupunki josta Ahmadin äidin perhe joutui pakenemaan henkensä kaupalla silloin, kun Intia jaettiin keinotekoisesti Intiaksi ja Pakistaniksi.

Videon YouTube-sivulla on sympaattinen kommentti, jonka Salman Ahmadkin todennäköisesti allekirjoittaisi:

The normal Indian and the normal Pakistani always feel like brothers , because we are sons of the same soil once upon a time. Its the extremist elements that brainwash and innocent man to a terrorist.

I love India. I love Pakistan too. Wish we never got divided. Imagine the cricket team we would have had. And also , hockey.  🙂 🙂

___

* joka sittemmin perusti Anthraxin.

Platonin tappio

· 2 kommenttia ·

Apostolos Doksiadis on vinkeä tapaus kirjailijaksensa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin viehättävän pikku romaanin nimeltä Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi (Like 2004), joka, kuten nimestä voi arvata, käsitteli päähenkilöidensä suhdetta (mm.) matematiikkaan. Doksiadisin yhdessä tekoälytutkija Khristos H. Papadimitrioun kanssa käsikirjoittama, Alekos Papadatosin piirtämä ja Annie Di Donnan värittämä sarjakuvaromaani Logicomix (suom. Tua Korhonen, Avain 2010) on onnistunut sarjakuvatarinalle harvinaisessa saavutuksessa: se on kehuttu mm. New Scientistist -lehdessä.

Se ei ole mikään ihme. Päähenkilönsä Bertrand Russellin kautta yli kolmesataasivuinen Logicomix tutustuttaa lukijan aikaan, jolloin Euklideen – ja hänen kauttaan Platonin – parituhatvuotinen kuristusote matematiikasta alkoi murtua, jolloin logiikka kehittyi omaksi tieteenalakseen matematiikan ja filosofian välille, jolloin Russell ja Alfred N. Whitehead yrittivät pelastaa logiikan platonilaisen absoluuttisuuden Principia Mathematicassa (missä he epäonnistuivat), jolloin Russellin oppilas Ludwig Wittgenstein ajatteli Tractatus Logico-Philosophicusin ja ns. Wienin piiri tulkitsi sen myöhemmin aivan vastakkaisella tavalla kuin Wittgenstein oli tarkoittanut, jolloin Kurt Gödel, David Hilbert, Henri Poincaré ja kumppanit veivät matematiikkaa (ja logiikkaa) aivan uusiin suuntiin, joiden pohjalta John von Neumann ja Alan Turing alkoivat luoda pohjaa tietojenkäsittelytieteelle ja tietokoneille.

Tietenkin Logicomix pohtii myös logiikan uranuurtajien ja heidän lähiomaistensa keskimääräistä pahempaa taipumusta mielenterveyden ongelmiin. Ehkä tämä ei ole niinkään yllättävää. Muinainen filosofian laudaturseminaarin vetäjäni* totesi eräällä tunnilla ohimennen, että paranoia on ainoa johdonmukainen maailmankatsomus. Yritykset pakottaa maailmaa ja ihmiskunnan kulttuureja pyörimään johdonmukaisten lakien mukaisesti johtaa ehkä väistämättä henkiseen ja psyykkiseen umpikujaan – aivan samoin kuin aukottoman, täydellisen logiikan rakentamisyritykset johtivat lopulta tieteelliseen umpikujaan. Pasifisminsa vuoksi vankilaankin päätyneen Russellin vaiheiden kautta Logicomix sivuaa myös sitä, millaiseen katastrofiin rationaalisuutta ja järjestystä korostaneet maailmankuvat johtivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa.

Jossakin mielessä Russell hengenheimolaisineen yritti pelastaa Platonin muinaista ajatusta siitä, että maailma koostuu täydellisten ideoiden (epätäydellisistä) heijastumista. Hänelle matematiikka ja logiikka olivat pitkään aidompaa todellisuutta kuin havainnot. Principia kuitenkin natisi liitoksissaan jo tekijöidensäkin mielestä, ja pian Wittgenstein ja Gödel osoittivat koko perusajatuksen seisovan huteralla pohjalla. Matematiikka oli perinyt toistasataa vuotta aikaisemmin ”tieteiden kuningattaren” kruunun teologialta, ja teologian lailla se menetti kruununsa: siitä tuli apuväline, työkalu todellisuutta tulkitsevien mallien – ei itse todellisuuden – rakentamiseen.

Wittgenstein kiinnostui myöhemmin entistä vahvemmin kielestä, kielen sopimuksista ja niiden suhteesta todellisuuteen. Todellisuutta puolestaan on alettu mallintaa ”ihmisten kielen” ohella tietokoneilla ja niiden käyttämällä kielellä, jonka senkään suhde todellisuuteen ei ole mitenkään ongelmaton. Platon on ehkä kuollut, mutta hänen ajattelunsa raato putkahtelee esiin tuolta ja täältäkin.

Hieman pinnalliselta vaikuttaneen alun jälkeen Logicomix on vallan mainio johdatus joihinkin 1900-luvun ajattelun keskeisiin suuntauksiin ja niiden kehittäjiin. Se ei juurikaan turvaudu logiikan puolimatemaattiseen työvälineistöön, mutta valottaa niiden takana vaikuttanutta ajattelua. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina joukosta ihmisiä työn, intohimojen, ihmissuhteiden ja ympäristön pyörryttävissä paineissa. Vähän kuivakkaan kankeasta piirrostyylistään huolimatta erinomaisen hieno kirja.

___

* Esa Saarinen, erinomainen seminaarinvetäjä, vaikka en muuten hänen touhuistaan, kirjoituksistaan ja ajattelustaan erityisemmin perustakaan.

Melkein kädestä pitäen

·

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Puhumattomuuden siunauksellisuudesta

· 2 kommenttia ·

Nelikymppinen Irma elää pientä elämää, käy töissä sairaalan siivoojana ja viettää vapaa-aikaansa lähinnä omassa seurassaan. Hänellä ei ole ystäviä – pari työkaveria vain, joille hän ei pahemmin puhu itsestään tai taustastaan. Hän on tyytyväinen elämäänsä sellaisena, ja hänellä on siihen hyviä syitä.

Ainoa, jonka kanssa Irma puhuu elämästään ja menneisyydestään, on naapurin mies, ilmeetön, eleetön ja puhumaton hahmo, joka käy kahdesti päivässä kävelyllä ja viettää lopun aikansa makaamalla kalustamattoman asuntonsa lattialla kattoon tuijottaen. Tämän mihinkään reagoimattoman hahmon kanssa Irma voi käydä yksipuolista dialogia, ja tunnustaa asioita joita ei ole kyennyt tunnustamaan oikeastaan itselleenkään.

Anu Holopaisen Ilmeetön mies (Karisto 2010) on tavallaan arkinen ja tavallaan yliluonnollinen, tavallaan eräänlainen kauhukertomus, tavallaan eräänlainen moraalitarinakin – ainakin niille, jotka luottavat Hammurapin lakiin – tavallaan eräänlainen arvoitustarina jonka arvoitus onkin vähän eri suunnassa kuin miltä ensin näyttää. Tarina ei anna herättämiinsä kysymyksiin välttämättä kovinkaan yksiselitteisiä vastauksia, yhtä lukuunottamatta, mutta ei sen tarvitsekaan. En ollut välttämättä kovinkaan ihastunut loppuratkaisuun, mutta eihän se olekaan minun loppuratkaisuni.

Joka tapauksessa Ilmeetön mies on pieni arkinen tarina joka ei lopulta olekaan aivan arkinen, sujuvanselkeä ja tiivis kertomus pienistä asioista, joista kasvaa ihmisen kokoisia asioita. Ja ihmisen kokoisia asioita isompia on vaikeaa yhteen elämään mahduttaakaan.

Tammisaaren pimeä puoli

· 2 kommenttia ·

Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.

Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa  Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.

Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.

Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.

Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.

Karjalainen ei ollutkaan arjalainen

·

Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä.
(The Master Plan. Himmler’s Scholars and the Holocaust. Suomentaneet Vappu Orlov ja Anna Orlova. Bazar 2009)

Tieteellisissä teorioissa on yksi kiusallinen piirre: havaintotuloksilla on paha taipumus puhua niitä vastaan. Entä jos tutkija on etsinyt koko uransa todisteita teorialle, jolle ei kerta kaikkiaan löydy todisteita? Joko hänen pitää todeta kylmän rauhallisesti ”olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” ja rakentaa koko ammatillinen ajattelunsa uudelleen – tai sitten purtava hammasta yhteen ja jatkaa todisteiden etsimistä entistäkin epätoivoisemmilla keinoilla.

Ajatellaanpa vaikkapa teoriaa siitä, että ihmiskunta olisi jaettavissa siististi ”rotuihin”, joihin kuuluvat voidaan erottaa toisistaan näppärästi henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella. Harvaa teoriaa on yritetty todistaa oikeaksi niin sinnikkäästi ja perusteellisesti, mutta helkutti sentään, kun ihmiskunta ei kerta kaikkiaan suostu jakautumaan rotuihin millään tolkullisella tavalla. Vieläkin lienee jokunen tutkija joka jaksaa uskoa sinnikkäästi rotuteorioihin – siis oikea tutkija eikä mikään Tatu Vanhasen tasoinen ”tutkija” – mutta Hesarin tiedetoimittajien kaltaisten näennäistieteilijöiden ja kaiken maailman puolikoulutettujen perssuomalaisten piirissä rotumyytti tuntuu yhä kituuttavan hengissä.

(No, okei: Svante Pääbon tutkijaryhmä osoitti, että ihmiskunta on ollut jaettavissa fyysisesti ja ehkä henkisestikin toisistaan poikkeaviin rotuihin. Mutta se toinen rotu – neandertalilaiset – kuoli sukupuuttoon kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Vähän heikäläisten geeniperimää näyttäisi yhä elelevän meidän eurooppalaistenkin soluissa.)

Kolmannen Valtakunnan ideologialle rotumyytti oli aivan keskeinen peruskivi. Kansallissosialistinen liike oli siinnyt 1920-luvun Saksan sekavissa oloissa vastauksena ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävään tappioon, massatyöttömyyteen, mielettömään inflaatioon ja maahanmuuttajien pelkoon. (Siihenkin aikaan Saksassa oli paljon siirtotyöläisiä mm. Puolasta.) Yhtenäinen Saksa ei ollut muutenkaan erityisen vanha eikä kunniakas valtio, joten yhtenäisyyttä yritettiin pönkittää luomalla mielikuvaa jalosta rodusta, joka oli hävinnyt sodan ainoastaan alhaisen kieroilun vuoksi. Kieroilijoiksi oli helppoa leimata juutalaiset, sillä antisemitismi on ollut yleinen mielenterveysongelma kaikkialla Euroopassa jo vuosisatoja.

Jotta juutalaisten, slaavien ja mongolien kaltaisten kieroutuneiden, rappeutuneiden alempien rotujen merkitystä saataisiin heikennettyä, oli tietysti siitettävä lisää mahdollisimman puhdasta herrarotua – juuri sitä rotua, jonka tiedettiin eläneen kadonneessa Atlantiksen valtakunnassa, rakentaneen Peruun palatseja jo miljoona vuotta sitten, tuhonneen neandertalilaiset tieltään ja johtaneen kaikkia suurvaltoja Skandinaviasta Intiaan. Tämä rotu tunnettiin vaaleista piirteistään ja hiuksistaan, sinisistä silmistään, jalosta muodostaan ja korkeista henkisistä kyvyistään – sekä siitä, että he, tai ainakin heidän esi-isänsä, puhuivat indogermaanisia kieliä. (Nykyään puhutaan mieluummin ”indoeurooppalaisista kielistä”.)  Tälle rodulle otettiin käyttöön vanhimman tunnetun indogermaanisen kielen, sanskritin ”ylhäistä” tarkoittavasta sanasta johdettu termi ”arjalaiset”. Arjalaisten puhdasverisyyden takaamiseksi alkuaan eräänlaiseksi henkivartijakaartiksi perustetusta SS:stä kehitettiin järjestö, jonka jäseneksi pääsivät vain rodullisesti parhaat, joiden edellytettiin levittävän siementään mahdollisimman paljon: tätä auttamaan Hugo Boss suunnitteli heille mahdollisimman tyylikkäät ja seksikkäät mustat univormut.

SS:n johtaja Heinrich Himmler halusi myös tieteellistä tietoa rotukäsitystensä tueksi, joten järjestön sisään perustettiin Ahnenerbe-niminen tutkimuslaitos, toisaalta selvittämään pohjoisen rodun loistavaa, miljoonavuotista historiaa ja toisaalta auttamaan rodunjalostusta esimerkiksi laatimalla täsmälliset, mitattavat kriteerit eri rotujen edustajien fyysisille ominaisuuksille. Molemmissa suhteissa Ahnenerbe epäonnistui surkeasti, loppujen lopuksi.

1930-luvun tutkimusretket Peruun, Islantiin, Karjalaan, Lähi-Itään tai Tiibetiin eivät tuoneet oikeastaan mitään konkreettisia todisteita pohjoisen rodun vaikutuksesta tai loisteliaasta menneisyydestä. Ahnenerben suomalaistutkija Yrjö von Grönhagen yritti kovasti vakuuttaa esimiehiään siitä, että kalevalainen lauluperinne olisi jäänne arjalaisten kunnian päiviltä, mutta epäonnistui ja sai lopulta potkut: vaikka hänellä oli saksalaisiakin sukujuuria, hän ei tietenkään voinut olla arjalainen, koska suomi tai karjala eivät kuulu indogermaanisiin kieliin.

Alempirotuisten, ennen kaikkea juutalaisten erotteleminen saksalaisten (tai muidenkaan eurooppalaisten) joukosta ei sekään luonnistunut kovin hyvin: pelkästään jo Saksan juutalaislapsista toistakymmentä prosenttia osoittautui vaaleahiuksisiksi ja sinisilmäisiksi, eivätkä läheskään kaikki juutalaiset aikuisinakaan kävelleet ryhdittömän laahustavasti, kuten teoria tiesi. Entistä sekavammaksi todisteiden etsintä meni Saksan ja liittolaistensa hyökättyä Neuvostoliittoon. Koska kaikkia puna-armeijan bolševikkikomissaareja pidettiin kategorisesti juutalaisina, kallonmittaukset antoivat sekavia tuloksia. ”Viimeisen goottilaisvaltakunnan” alueelta Krimin niemimaalta puolestaan löytyi sulassa sovussa eläviä ja keskenään risteytyviä juutalais-, muslimi- ja kristillisiä yhteisöjä, joiden tapakulttuuritkin menivät ihan miten sattui. Eivätkä arkeologitkaan löytäneet myyttisestä goottilaisvaltakunnasta mitään muuta jälkeä kuin vaatimattomia luolakaupunkeja.

(Sellaista ei ollut nimittäin koskaan olemassakaan: Krimillä asui jonkin verran gootteja vielä keskiajalla, mutta he olivat pieni ja yhdentekevä heimo Bysantin keisarikunnassa. Asterix tietysti leikitteli myöhemmin varsin vinkeästi natsien fantasioimalla saksalaisten ja goottien sukulaisuudella.)

Ja sitten Kolmannen Valtakunnan korttitalo alkoikin jo luhistua saatuaan aikaan ensin miljoonia ruumiita. Ahnenerben tutkijat yrittivät parhaansa mukaan hävittää todisteita puuhistaan ja tutkimuksiaan varten murhatuista, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä. Osa kuoli tai teki itsemurhan ennen oikeuden eteen joutumistaan, yksi tuomittiin kuolemaan, muutama muu pidempiin vankeusrangaistuksiin. Osa selvisi varsin vähällä, jatkoi tieteellistä työskentelyä (jonkun muun alan kuin ”rotutieteen” parissa) tai elätti itseään sodan jälkeen muuttuvassa maailmassa muilla keinoin.

Saksan liittolaisena Karjalan mäntyyn itseään hakanneen Suomen kansalaisena Pringlen kirja saa tietysti pohtimaan, miten suomalaisiin olisi suhtauduttu natsien kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Sodan aikanahan liittolaiseksi toki kelvattiin, mutta niin kelpasivat selkeästi alempaa mongolirotua edustavat japanilaisetkin. Suomen ansiosta Neuvostoliitto joutui venyttämään rintamaansa parituhatta kilometriä pidemmäksi ja huomattavan paljon vaikeammin puolustettavaksi.

Mutta eivät suomalaiset olisi arjalaisiksi kelvanneet, eivät koskaan. Ensinnäkään me emme puhu arjalaista kieltä. Toiseksi saksalaiset fyysisen antropologian tutkijat olivat jo 1900-luvun alussa osoittaneet suomalaisten kuuluvan mongolirotuun. Todennäköisesti suomalaisten kohtalona olisi siis aikaa myöten ollut orjatyö – ja Ahnenerben kaltaisten ”tutkimuslaitosten” aineistoksi päätyminen.

Erinomaisen hyödyllistä luettavaa itse kullekin.

Painavaa aineistoa

· Yksi kommentti ·

Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

Suomisen Olli lankeaa loveen

·

Olen luultavasti liikkunut Jyväskylässä keskivertohelsinkiläistä enemmän, parin ystäväni ja muutaman järjestön ansiosta. Se ei kuitenkaan oikein riittänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä (Atena, 2010) lukiessa. Aloin kaivata romaanista hyvin toimitettua e-kirjaversiota, johon olisi hyperlinkitetty Jyväskylän kartasto ja valokuvia keskeisimmistä kirjan tapahtumapaikoista. Sikäli kuin ne ovat ns. oikeasti olemassa. Samalla kirjaan voisi lisätä ainakin still-kuvia niistä klassikkoelokuvien kohtauksista, joihin kirjassa viitataan. E-kirjaan olisi sitä paitsi luultavasti helpompi upottaa kirjan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua.

Perinteinen paperikirja lähtee jyväskyläläisen kustantajan Olli Suomisen arkisesta elämästä ja uusien Facebook-tuttavien mieleen palauttamista lapsuudenmuistoista, tuo välillä hetkittäin mieleen Thomas A. Cookin verisen väkivaltaisia nuoruudenmuistoja luotaavat romaanit, ja tekee muutaman kuukauden tapahtuma-aikana vaikuttavan kaaren eräänlaiseen goottilaisen kauhutarinan ja pohjoisen šamanismin loveenlankeamiskuvauksen ristisiitokseen. Ollilta vaaditut tehtävätkin vastaavat perinteistä šamaanitarinaa, ja lapsuudenystävä Karri Kultanen on sekä fyysisten ominaisuuksiensa että kirjassa saamansa roolin osalta ilmeinen henkiopas. Leikittelin itse vähän samanlaisilla perinneaineksilla Neduissa, joten niitä oli helppo tunnistaa tästäkin tulkinnasta. Pasilla langettavat lovet tosin ovat vielä konkreettisemmin maanalaisia koloja – käytäviä – kuin minulla.

Oman lukemiseni kannalta pahimmaksi ongelmaksi muodostui päähenkilö-Suomisen hahmo. Alussa pitkään kuvatussa arkielämässä hän on tyhjä hahmo, oman elämänsä sivustakatsoja, jota klassisen suomalainen ”koivuklapiproosa”-kirjoitustyyli vain korostaa. Voisi kuvitella, että hän kokisi elokuvakerhon ja ensirakkautensa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ”cinemaattisen”* maailman jotenkin todellisempana, mutta ei: hän on sielläkin kuin kustantamon kokkareilla salin nurkassa tarjottua kuohuviinilasia kädessään pitelevä tyyppi, joka ei oikein itsekään tiedä, miksi hänet on bileisiin ylipäänsä kutsuttu ja miksi hän ei ole lähtenyt kotiin jo toista tuntia sitten.

(Olen ollut – oikeassa elämässä – sellaisilla kustantamon kokkareilla juuri sellaisena hahmona. Itse asiassa moniakin kertoja, ennen kuin minusta tuli ensin suomentaja ja sitten itsekin kirjailija. Pystyinkö siis sittenkin samaistumaan Olli Suomiseen? En.)

Vieraannuttamisefekti toimii vielä silloinkin, kun lukijan pitäisi uskoa Ollin heittäytyneen kokonaan uudelleen löytyneen rakkautensa ihmeelliseen maailmaan, ja vaikka teksti alkaa juosta paljon sujuvammin ja ilmavammin. Molempien loppukohtauksienkin elokuvallisuus jää pikemminkin jostakin Peter von Baghin kirjasta luetun juoniselostuksen elokuvallisuudeksi kuin itse teatterissa istutun ja koetun tuntuiseksi: rouge-version viimeinen virke tietysti viittaa siihen, että näin on tarkoituskin. Samaan tietysti viittaa Ollin halki koko elämänsä harjoittama, näköjään  jotakuinkin välinpitämätön suhtautuminen elämänsä tärkeiden ihmisten kuolemisiin, katoamisiin tai kidnappaamisiin. Tämä kirja kertoo ihmisestä, joka pysyy omassa elämässään sivustakatsojana, vaikka kuinka ravisteltaisiin?

Onhan siinäkin tietysti jotakin tuttua. Ja elokuvallista.

___

* Kirjan viljelevä sana cinemaattinen tökkii oikeakielisyyshenkistä kustannustoimittajaminääni. Sanan alkuperähän on kreikan liikkumista tarkoittavassa verbissä κινεῖν, samassa josta ovat peräisin vanha elokuvateatterien nimitys kino ja koulun fysiikan tunneilta tuttu liikeoppi eli kinematiikka, joten ns. oikeasti pitäisi tietenkin puhua kinemaattisista asioista. Mutta ehkä se ei kuulostanut riittävän cinemaattiselta?