Kategoria: kirjallisuus

Näin jatketaan

·

Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.

Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.

Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.

Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.

Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.

Taiteiden yö -mainoskertaus

·

Perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat ry kutsuu kirja-alan kuumia nimiä koko illan paneelimaratoniin idyllisessä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, 00530 Helsinki). Vuoden 2013 keskusteluteemana on:

KIRJALLISUUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN

Paneelikeskustelut genreittäin seuraavasti:

klo 18.30 Suomennettu kirjallisuus: Keskustelijoina Kersti Juva, Jyrki Lappi-Seppälä ja Riina Vuokko (juontajana J. Pekka Mäkelä)

klo 19.30 Nuortenkirjallisuus: Keskustelijoina Siri Kolu, Markus Majaluoma ja Salla Simukka (juontajina Laura Honkasalo ja Mika Wickström)

klo 20.30 -21.00 Musiikkiesitys ”Suomalaista runoutta musiikin kielellä”: Heta Keskinarkaus, laulu ja Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

klo 21.00 Näytelmäkirjallisuus: Sussa Lavonen ja Markus Pyhältö (juontajana Pia Houni)

klo 22.00 Proosakirjallisuus: Keskustelijoina Elina Ahlbäck, Leena Parkkinen ja Riikka Pulkkinen (juontajana Markus Leikola)

klo 23.00 Suomenruotsalainen kirjallisuus: Keskustelijoina Johanna Holmström, Barbro Teir ja Mathias Rosenlund (juontajana Petter Lindberg)

Villa Kiven pihaan parkkeeraa Taiteiden yönä Liesikiesi-ruokarekka! Tarjolla käsintehtyä street foodia.

Lämpimästi tervetuloa!

Villa Kiven taiteiden yö

·

Perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat ry kutsuu kirja-alan kuumia nimiä koko illan paneelimaratoniin idyllisessä Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, 00530 Helsinki). Vuoden 2013 keskusteluteemana on:

KIRJALLISUUDEN KANSAINVÄLISTYMINEN

Paneelikeskustelut genreittäin seuraavasti:

klo 18.30 Suomennettu kirjallisuus: Keskustelijoina Kersti Juva, Jyrki Lappi-Seppälä ja Riina Vuokko (juontajana J. Pekka Mäkelä)

klo 19.30 Nuortenkirjallisuus: Keskustelijoina Siri Kolu, Markus Majaluoma ja Salla Simukka (juontajina Laura Honkasalo ja Mika Wickström)

klo 20.30 -21.00 Musiikkiesitys: Heta Keskinarkaus, laulu ja Sigurdur Rögnvaldsson, kitara

klo 21.00 Näytelmäkirjallisuus: Sussa Lavonen, Markus Pyhältö ja Elina Snicker (juontajana Pia Houni)

klo 22.00 Proosakirjallisuus: Keskustelijoina Elina Ahlbäck, Leena Parkkinen ja Riikka Pulkkinen (juontajana Markus Leikola)

klo 23.00 Suomenruotsalainen kirjallisuus: Keskustelijoina Johanna Holmström, Barbro Teir ja Mathias Rosenlund (juontajana Petter Lindberg)

Villa Kiven pihaan parkeeraa Taiteiden yönä Liesikiesi-ruokarekka! Tarjolla käsintehtyä street foodia.

Lämpimästi tervetuloa!

Haahuilevat naamiot

·

Kaunokirjallista tekstiä ei pitäisi lukea kirjoittajansa persoonan – tai näennäisen persoonan – kautta. Fiktio on jo oletusarvoisesti keksittyä, epätodellista: vaikka jotkut minua tuntevat ovat joissakin romaanieni henkilöissä nähneet minua itseäni, he ovat nähneet väärin. Toki käytän itseäni ja kokemuksiani työkaluna romaanihenkilöitä hahmotellessani, mutta yksikään heistä ei ole minä.

Kaikesta tästä huolimatta on hyvin vaikeaa lukea Kesyttömiä teorioita (Las Teorias salvajes, suom. Einari Aaltonen 2012) ja olla hahmottamatta kirjaa ja sen henkilöitä sen Pola Oloixaracin kautta, jonka tapasin puolitoista kuukautta sitten Messilän kirjailijakokouksessa. Nuori, akateeminen, hämmentävä, yllättävä käänteissään, ei välttämättä paljasta itsestään juuri pintaa enempää. Enkä puhu nyt Polasta, en siitäkään Polasta joka vilahtaa eräiden bileiden vieraana oman romaaninsa lopulla.

Kesyttömien teorioiden opiskelijanuoret – toisiinsa lomittuvissa aikatasoissa – haahuilevat, opiskelevat, mullistavat oppiaineitaan (ainakin omissa haaveissaan), solmivat parisuhteita, rikkovat parisuhteita, käyttävät toisiaan hyväksi, etsivät seksuaalisuuttaan tai ainakin omaa käsitystään siitä mitä seksuaalisuus on (eikä se välttämättä ole mitään erityisen kaunista tai romanttista). Lopussa, melkein yllättäen, joukolle (noin nykyajan) heitä löytyy hanke ja tavoite, johon he paneutuvat porukalla. Hankkeen seuraukset jäävät kuvailematta, mutta jos sellainen onnistuisi, temppu olisi kyllä kieltämättä aikamoinen nettiajan teekkaripila. Tai ei pila, vaan vakavampi keino kertoa jotakin ajastamme. Tai lähitulevaisuudesta. Tämä kirja voi hyvin olla, pohjimmiltaan, jonkinlaista lyhyen aikavälin scifiä. Sen perusteella mitä Polaa opin tuntemaan, hän on meidän naisiamme.

Tai sitten kyse on eräänlaisesta metataideteoksesta, jolla vakavamieliset kirjallisuuskriitikot saadaan näkemään tässä kirjassa jotakin, mitä se ei lopultakaan ole. Loppuratkaisun voisi oikeastaan lukea niinkin. Tulkinnoille Oloixaracin akateemista ilmaisua parodioiva teksti antaa hyvin, hyvin paljon kyynärpäätilaa.

Elämää Xuyassa

·

Ensimmäinen kosketukseni Aliette de Bodardin kirjalliseen tuotantoon oli Tähtivaeltajaan suomentamani novelli ”Laivan synty” (”Shipbirth”). Mainio Osuuskumma-kustannusosuuskunta julkaisi Alietten Finncon-kunniavierauden kunniaksi kuuden samaiseen Xuya-maailmaan sijoittuvan novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.

”Xuya” näyttää pinyin-järjestelmällä translitteroidulta kiinalta (jolloin se lausuttaisiin suunnilleen ”hsu ja”), mutta minun pieni sanakirjani ei tarjonnut nimelle selkeää suomennosta: Alietten mukaan sen pitäisi tarkoittaa ”auringonnousun rantaa”, mutta hän ei tullut tarkistaneeksi asiaa kiinantaitajilta ennen kuin alkoi käyttää sitä… Näiden tarinoiden maailmassa kyseessä on meidän maailmamme Yhdysvaltain läntisten (ja osittain eteläisten) osavaltioiden alueella sijaitseva valtakunta, jonka kiinalaiset perustivat löydettyään meritien Amerikkaan satakunta vuotta ennen eurooppalaisia. Sittemmin Xuya on itsenäistynyt, mutta väestö on edelleenkin pääosin kiinalaista. Valtion rajanaapureita ovat sulkeutunut, rasistinen ja ahdasmielinen kehitysmaa nimeltä Yhdysvallat sekä Suur-Mexica, vanhan atsteekkivaltion perustalle kehittynyt voimakas valtio, joka tunnetaan erityisesti tietotekniikan tuottajana. Meidän aikanamme, siis: de Bodardin vaihtoehtohistoria jatkuu kauas tulevaisuuteen, jolloin xuyalaiset, vietnamilaiset ja muutamat muut kansakunnat ovat levittäytyneet laajalle avaruuteen.

Ensimmäiset kolme tarinaa – ”Varjo Jaguaarien huoneessa”, ”Aamulla putoava perhonen” ja ”Kadonnut morsian” – sijoittuvat suunnilleen ”nykyaikaiseen” Xuyaan, valtion suurimpaan kaupunkiin Fenliuun (joka sijaitsee suunnilleen meidän San Franciscomme tietämissä). Ensimmäinen on tarina kapinaliikkeestä, kaksi jälkimmäistä hyvinkin klassisen henkisiä salapoliisikertomuksia. Näissä nousee vahvasti esiin siirtolaisuus, pakolaisuus ja toiseus, mikä ei vietnamilais-amerikkalais-ranskalaisen Alietten tapauksessa ole tietenkään mitenkään yllättävää. Kolme viimeistä novellia – ”Kasvattaja”, ”Aluksen veli” ja ”Kaksi siskoa maanpaossa” – tapahtuvat kaukaisessa, tähtienvälisessä tulevaisuudessa ja keskittyvät Xuya-maailman avaruusaluksiin, joiden sydämenä toimii Mieli, osin keinotekoinen mutta vapaaehtoisten (tai ”vapaaehtoisten”) naisten synnyttämä olio.

Nämä tarinat ovat oikeastaan paljon arkisempia kuin ”Laivan synty”, ja siinä on niiden voima. Myös ”Kasvattajassa” on kyse Mielen synnyttämisestä ja siihen liittyvistä komplikaatioista, vaikka tarina ei ole yhtä dramaattinen. ”Aluksen veli” koostuu äidin kirjeestä kauan sitten kotoa karanneelle pojalleen. ”Kaksi naista maanpaossa” kertoo kuolleesta avaruusaluksesta ja sen Mielestä, jotka tuodaan kotiin haudattavaksi ja surtavaksi. Pienet tarinat tavoista, perinteistä, uskomuksista ja niiden aiheuttamista ristiriidoista tekevät maailmaa paljon uskottavammaksi kuin tarkat kuvailut vaatteista, taloista tai avaruusaluksista. Tämä kuuden tarinan maistiainen saa kaipaamaan lisää kertomuksia Xuya-maailmasta: onneksi Obsidian and Blood -trilogia tulikin jo hommattua e-kirjalukijaan siinä lapsellisessa uskossa että ehtisin sen lukea ennen conia.

Tämän kuuden novellin valikoiman suomentajat Christine Thorel ja Markus Harju ovat tietääkseni ensi kertaa asialla ja selviävät urakasta paljon paremmin kuin minä ensimmäisessä suomennosjulkaisussani. Muutamia pikkuasioita jää tökkimään: yletön mies-sanan käyttö he-pronominin suomennoksena (luullakseni), jokunen kömpelö lauseenvastike, ”kirottua”-sanan käyttö manauksena (kuin 50-luvun seikkailukertomuksissa!) ja ilmeisesti suoraan englanninkielisestä alkutekstistä kopioitu suuryrityksen nimi ”Leiming Tech” joka näyttää suomenkielisessä tekstissä naurettavalta: ei kai mikään arvonsa tunteva xuyalaisyritys (jolla ei kerrota olevan mitään yhteyksiä kehitysmaa-Yhdysvaltoihin) käyttäisi puoliksi englanninkielistä nimeä? Mutta nämä ovat pelkkiä pikkukiusoja, jotka tuskin häiritsevät kovin monen lukukokemusta.

Tähän kirjaan ja kirjailijaan nimittäin kannattaa kyllä tarttua. Xuya on kaikkinensa tavattoman kiehtova maailma.

Pian on Finncon

·

Enää viikko ja kaksi päivää Suomen jotakuinkin suurimpaan kirjallisuustapahtumaan Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla.

Minun osaltani esiintymisaikataulu näyttää seuraavalta:

On Writing

Saturday 6.7. 10:00 Pannuhalli

Tom Crosshill (PJ), Aliette de Bodard, Peter Watts, J Pekka Mäkelä
The Guests of Honour talk about the Art of Writing.

Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet

Sunday 7.7. 10:00 Puristamo

Shimo Suntila (PJ), Siri Kolu, JS Meresmaa, J. Pekka Mäkelä

Kolme fiktiivistä hahmoa yrittää vakuuttaa yleisön siitä, että heidän maailmansa olisi paras kesälomakohde yleisölle.

Blindsight/Sokeanäkö

Sunday 7.7. 13:00 Puristamo

Peter Watts, J. Pekka Mäkelä

Peter Watts lukee englanninkielistä alkuteosta ja J. Pekka Mäkelä tekemäänsä suomennosta.

Vielä Messilästä

·

Tarkoitus oli kirjoittaa muutama sana Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen asioista, kunhan alustukset ovat ehtineet tapahtuman sivuille. No niin, tänään niin tapahtui, joten voitte lukea ne itse. Erityisesti haluaisin kiinnittää huomiotanne Heikki Aittokosken väkevään ja tehokkaaseen retoriikkaan hänen tekstissään ”Avoin kirje suljetulle piirille”, jonka piirit ovat kolmannen maailman eliittiä, todellisia muurienrakentajia, ja monessakin suhteessa maansa köyhyyden ylläpitäjiä siinä missä kolmannen maailman eliitistä hyötyvät ja heitä hyödyttävät länsimaiset suuryritykset.

Toinen huikea alustus kuultiin sisilialaiselta Davide Enialta. Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko hänen isoisästään kertova ”Rytmiä uhmaten” tosi vai ei, se on mielettömän hieno tarina, jota kuunteli henkeään pidätellen, vaikka tavallaan tiesikin lopputuloksen: kysehän oli Daviden isoisästä, joten se antaa ymmärtää jotakin lopputuloksen suhteen.

Davide oli muutenkin mainio tapaus. Häneltä kuultiin sunnuntai-illan ”open mike” -illassa railakasta sisilialaista katutarinointia cuntoa, jonka intensiteetissä ja vimmassa olisi muutamakin asia opittavaa kenelle tahansa räppärille. Tai blueslaulajalle. Tai puheita pitävälle poliitikolle: Olisipa hauska kuulla tuollaista meininkiä eduskunnan puhujapöntöstä…

Itse en alustanut (tälläkään kertaa), osallistuin kyllä parilla kommentilla keskusteluun (joskin erään kerran unohdin puolessa välissä kommenttia mitä minun pitikään sanoa, joten ajatuksenjuoksuni taisi jäädä aika hämäräksi). ”Open mike” -illassa minä kyllä esiinnyin, jo perinteiseen tapaan. Minua pyydettiin etukäteen ottamaan kitara mukaan, mutta niin en tehnyt, vaan lainasin soittopelin illan juontajalta Elia Lennekseltä. Soittamani ja laulamani kappale ”Sininen” meni omasta mielestäni perin epävarmasti, mikä ei sinänsä ollut yllätys: olin tehnyt sen pari viikkoa aikaisemmin ja kokeillut soittaa sitä normaalikitaralla ensi kertaa vasta edellisenä päivänä. Yleisö kuitenkin tykkäsi melkoisesti, ja laulusta tuli kiitosta seuraavina päivinä monilta.*

Yllättävää oli, että tämä suomenkielinen, hiljainen laulu toi minulle yhteistä pohjaa kokouksen virallisen duracellpupun Pola Oloixaracin kanssa. Laulu nimittäin pohjautuu Carl Saganin kirjoitukseen ”Pale Blue Dot” (joka on julkaistu samannimisen kirjan esipuheena ja josta on olemassa myös upea Zen Pencils -sarjakuvaversio), ja seuraavan päivän alustuksessaan Pola kertoi käyneensä nuorena kirjeenvaihtoa NASA:n väen ja ilmeisesti Saganin itsensäkin kanssa.

Polan alustus ”Koodien murtamista vallankumoustyyliin” oli lyhyt referaatti hänen esikoisromaaninsa Kesyttömät teoriat episodista ja kiinnostava ajatuskehitelmä internetistä jatkuvasti muuttuvana tarinana. Johonkin spekulatiivise(hko)n fiktion tyylilajeihin sijoittuva kirja tarttui reissulta mukaan ja menee ehdottomasti luettavien pinon yläkerroksiin.

Monikielisessä kokouksessa ei ollut, kiinnostavaa kyllä, ketään joka olisi puhunut englantia äidinkielenään, vaikka englanti olikin kokouksen lingua franca ainakin vapaa-ajalla. (Alustukset ja alustuksista herännett keskustelut tulkittiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, siitä kuulokkeet.) Kiinnostavaa kyllä, mukana oli myös monta kirjailijaa, jotka eivät kirjoittaneet äidinkielellään vaan olivat löytäneet työvälineensä kielestä, jonka olivat oppineet (ehkä) vasta aikuisiällään. Esimerkiksi iranilainen Kader Abdolah oli – kehitettyään ensin teinivuosinaan kotitekoisen viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa – asunut uudessa kotimaassaan Hollannissa ja opetellut sen kieltä vain muutamia vuosia ennen kuin alkoi julkaista romaaneja hollanniksi ja saada palkintoja, ja nimenomaan parhaiden hollantilaisten kirjojen palkintoja. (Hänenkin alustuksensa oli lumoava ja riemukas, mutta valitettavasti sitä ei ole kokouksen sivuilla julkaistu. Kader oli esityksensä ulkopuolella hiljainen, rauhallinen herrasmies, mutta kun oli hänen vuoronsa puhua, hän otti koko kokousteltan haltuunsa. Upea puhuja!)

Toinen monessa puheessa esille noussut asia oli kirjailijan ulkopuolisuus. Minähän olen omissa teksteissäni jauhanut miltei päähänpinttymäisesti parviälyistä ja laumasieluisuuden loistavuudesta, mutta tunnistan silti itsessäni tunteen ulkopuolisuudesta. Ei niin, että kärsisin siitä että olen sivussa – sellaisiakin kausia on ollut – vaan pikemminkin osaan nauttia tarkkailijan asemasta. Moni meistä tuntui jakavan asenteen, ja samalla nauttivan siitä että kykeni olemaan osa tätä yhteisöä. Sillä eihän kokous ollut pelkkää puhetta, vaan mukaan mahtui myös jalkapalloa, tanssia ja laulua. Kaikki ovat perinteisiä ryhmähengen herättäjiä.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous syntyi 1960-luvulla Mukkulan kartanoon yhdistämään kylmän sodan jakaman maailman kirjailijoita, antamaan heille tilaisuuden tutustumiseen ja ajatustenvaihtoon rennossa ilmapiirissä, puolueettomalla maaperällä. Kylmän sodan pitäisi olla ohi, mutta kaikkien maailman hallitusten mielestä tällainen kansainvälinen kaveeraaminen on yhä liian vaarallista heidän kansalaisilleen. Valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu kokoukseen ja halusi tulla, mutta hänen maansa despoottinen hallinto ei antanut matkustuslupaa.

___
* Tulette kuulemaan laulun baritonikitaralla soitettuna versiona Finnconissa viikon päästä perjantaina, ja siellä pitäisi olla myös myynnissä Studio Yrttimaa -levy, jolta kappale löytyy kymmenen muun sävellykseni joukosta.