Kategoria: kirjallisuus

Sosiaalinen sivullinen

· 2 kommenttia ·

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Toinen Rooma (ennen kolmatta)

· 4 kommenttia ·

Historiasta aina kiinnostuneenakin joudun tuon tuostakin myöntämään, että on alueita joiden vaiheista tiedän häpeällisen vähän, eivätkä kyseessä ole läheskään aika mitkään täältä Pohjolasta katsoen kaukaiset tai eksoottiset tienoot. Isoja aukkoja tietämyksessäni on esimerkiksi yhdestä Euroopan merkittävimmästä myöhäisantiikin ja keskiajan valtiomahdista, jolla on ollut valtava vaikutus Suomen naapurimaan – ja Karjalan – historiaan ja henkiseen ilmapiiriin. Tarkoitan sitä valtiota, joka koulun historiankirjoituksessa ainakin minun aikanani kuitattiin lähinnä sivulauseissa nimellä ”Itä-Rooma”.

Paavo Hohtin tuore kuusisataasivuinen Bysantti – tuhat draaman vuotta (WSOY 2021) paikkaa ainakin jokusen aukon, mutta samalla jättää mielenpohjalle vähintään yhtä paljon kysymyksiä. Hohti myöntää esipuheessaan, että historiankirjoituksen pohjaksi käytettävissä on ollut arkeologisten löytöjen ohella lähinnä aikalaiskronikoita, jotka ovat keskittyneet enimmäkseen hallitsijoiden tekemisiin ja sotimisiin. Siinä mielessä Bysantin hiukan kuivakkaan ja välillä vähän luettelomaisen tekstin lukeminen oli liki nostalginen kokemus: tällä tavalla historiaa opetettiin ennen vanhaan. Tärkeintä olivat heidän hallitsijansa, heidän sukujuurensa, sukupuolielämänsä, sotansa ja muut touhunsa, ”rahvas” mainittiin vain poikkeustapauksissa ja silloinkin sivulauseissa.

Toisaalta tavallisen kansan jääminen sivummalle on mahdollistanut toistatuhatta vuotta pitkän historian tiivistämisen vajaaseen kuuteensataan sivuun, sillä paljon on kerrottavaa näinkin. Hohti aloittaa tarinan Rooman keisari Konstantinus I:stä 300-luvulla jaa., jolloin tämä perusti uudeksi hallintokaupungikseen Konstantinopolin (nyk. Istanbul), ja päättää tarinan 1400-luvun puoliväliin, kun osmanisulttaani Mehmed II:n joukot valloittavat tämän ”Toisen Rooman”, jolloin bysanttilainen keisarikunta lakkaa lopullisesti olemasta…

… tai ainakin siirtyy pohjoisemmaksi ”Kolmanteen Roomaan” eli Moskovaan, jonka suuriruhtinaille muutama viimeisen bysanttilaisen keisarisuvun tyttäristä naitettiin.

Toinen Rooma peri ensimmäisestä monen muun asian ohella huonot vallanperimyskäytännöt, mikä tarkoitti sitä että myös Konstantinopolissa vallanvaihdokset tapahtuivat sotkuisesti, johtivat usein kilpailevien vallantavoittelijoiden murhiin tai vähintäänkin silpomisiin – etenkin silloin jos kilpailijat sattuivat olemaan veljiä tai serkkuja ja siten yhtä ”oikeutettuja” keisariuteen – sekä mutkikkaisiin kanssahallitsijajärjestelmiin. Ehkä hieman yllättävästi ns. kansalla – käytännössä Konstantinopolin kaupungin asukkailla – oli ainakin toisinaan jonkin verran päätösvaltaakin hallitsijanvalinnassa, enimmäkseen kyllä huutoäänestyspohjalta kansankokouspaikkana käytetyllä suurella Hippodromilla. Toisinaan myös naisilla, keisarinnoilla, saattoi olla hyvinkin paljon valtaa, etenkin jos ”varsinainen” keisari sattui olemaan alaikäinen.

Yksinvaltaisessa järjestelmässä ongelmana on aina, että yksinvaltiaan tulisi kyetä loistamaan kaikilla hallinnon aloilla yhtä aikaa. Hohti ja ilmeisesti myös aikalaiset mittasivat hallitsijan kuntoisuutta ensisijaisesti sotilastaidoilla, ja kun bysanttilaisten hallitsijoiden sotataidot vaativat mukanaoloa sotaretkillä ja taistelukentillä, ja keisarikunta oli yleensä kaiken aikaa sodassa keskimäärin kahdella eri rintamalla eri puolilla valtakuntaa, on selvää että yleensä melkoinen osa muuta hallintoa jäi keisarin agendalla toissijaiseksi. Bysanttilaiskeisareilla oli vielä lisäriesana sekin, että heidän oli enimmäkseen oltava Konstantinopolin patriarkan rinnalla teologian asiantuntijoita aikana, jolloin kristikunta rakoili monen eri fraktion, opin ja harhaopin suuntaan. Keisarit eivät välttämättä aina olleet samaa mieltä patriarkkojensa kanssa, joten näiden päät olivat usein yhtä huterasti hartioilla kuin keisareiden itsensä. Jos keisari (tai useampi kanssakeisari) keskittyi sotaretkiin ja/tai uskonnollisiin kysymyksiin, saattoi valtakunnan taloudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen jäädä varsin vähälle huomiolle. Tokihan yksinvaltiaat delegoivat asioiden hoitamista alaisilleen, mutta historia on osoittanut (muuallakin) että yksinvaltiaiden kyky löytää nuoleskelevien suosikkiensa (ja/tai sukulaistensa) joukosta oikeita miehiä oikeisiin virkoihin on yleensä kerrassaan surkeaa. Bysantissa tämä johti usein kapinoihin, jotka joskus jopa onnistuivat keikauttamaan keisarin valtaistuimeltaan.

Silti tämä kakkosversio Rooman valtakunnasta kesti jotakuinkin koossa toistatuhatta vuotta, itse asiassa pidempään kuin ”alkuperäinen” Rooma, joskin Konstantinopolin hallitsijat katsoivat johtavansa samaa valtakuntaa Konstantinopolista jota oli aikoinaan johdettu Rooman kaupungista (ja sittemmin Ravennasta). Historiankartastoja katsellessa tulee helposti vaikutelma, että nuo toistatuhatta vuotta olivat pelkkää alamäkeä, sillä valtakunnan pinta-ala pieneni jatkuvasti. Todellisuudessa Bysantti pysyi kuitenkin sekä taloudellisena että kulttuurillisena suurvaltana hyvin pitkään, oikeastaan aina vuoteen 1204, jolloin neljännen ristiretken ainoaksi sotilaalliseksi saavutukseksi jäi Konstantinopolin miehitys ja silmitön ryöstäminen sekä ”kreikkalaisen” keisarin korvaaminen ”latinalaisella” yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Tämä episodi oli oikeastaan se viimeinen pisara, joka lopullisesti katkaisi ”idän” ja ”lännen” kristikuntien välit ja kasvatti jo aikaisemminkin hyvällä alulla olleen ”itäisen” epäluulon ”länttä” kohtaan – epäluulon, joka jatkuu yhä montaa Bysantin perintöä (ortodoksisen uskonnon ohella) vaalivalla Venäjällä, joka aikanaan omi tunnuksekseen jopa Bysantin viimeisen Palaiologos-keisarisuvun vaakunalinnun, jakomielisen kaksipäisen kotkan.

Etenkin Venäjän tämänhetkisen järjettömän Ukrainan sotaretken aikana Bysantin historiaa on vähän turhankin helppo peilata nyky-Venäjään, poimia yhtäläisyyksiä yksityiskohdista: niin tuntuu tekevän Venäjän ortodoksikirkkokin, tai ainakin ne jotka uskovat että ”Kolmas Rooma” on se lopullinen, joka kestää aina tuomiopäivään asti.

Toisaalta Bysantin ja myös sen ympäristön kansakuntien historia on erinomainen todiste siitä, miten liikkuvaisia ihmiset ovat, ja miten sattumanvaraisia väestöryhmien päätymiset sinne missä ne nykyään majailevat: esimerkiksi unkarilaiset ajautuivat nykyisen Unkarin alueelle (joka bysanttilaisena aikana tunnettiin ”Pannoniana”) ja turkkilaiset (osmanit) nykyisen Turkin tietämiin (”Anatoliaan”) jostakin paljon itäisemmiltä seuduilta vain, koska toiset kansanryhmät heitä sinne työnsivät. Valtioiden ja kansakuntien ”historialliset”, ”oikeat” ja ”ikuiset” rajat ovat enimmäkseen hyvin lyhytaikaisia ja keinotekoisia.

Vain viikko Coniin!

·

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

· 2 kommenttia ·

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kaksi Agricolaa

·

Todellisten henkilöiden elämiin perustuvat historialliset romaanit ovat olleet viime vuosina varsin trendikäs kirjallisuudenlaji: tokihan minä tiedän, koska kerran olen yhden sellaisen itsekin kirjoittanut. Silti on kiinnostavaa, että sama henkilö on innoittanut peräti kahta suhteellisen lähekkäin ilmestynyttä tuoretta tomaania. Mikael Agricola (n. 1510–1557) on siinä suhteessa tietysti kerrassaan mainio valinta. Hänen todellisesta elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, julkista toimintaa ja kirjoituksia – ja ennen kaikkea suomennoksia – lukuun ottamatta, joten tilaa mielikuvituksen käytölle riittää.

Roope Lipastin Mikaelin kirja (Atena 2021) on kaksikosta selkeästi perinteisempi historiallinen romaani, joka keskittyy Agricolan hengen vieneeseen rauhanneuvottelumatkaan Moskovaan Iivana-tsaarin luokse talvella 1556–7. Vuoroluvuin seurataan Agricolan vaivalloista matkaa Turusta Suomenlahden rannikkoa pitkin ensin Viipuriin, Novgorodiin ja Moskovaan sekä paluumatkaa aina Uudenkirkon järven jäälle asti, missä päähenkilö menehtyi matkan rasitusten aiheuttamaan sairauskohtaukseen. Vuoroluvuin seurataan Agricolan Birgitta-rouvan elämää Turun piispantalossa miehen poissaolon aikana, ja niitä vaikeuksia johin tämä joutuu yritettyään parantaa aivoinfarktin saanutta äitiään lukemalla ääneen pakanallisen loitsun ”Mikaelin kirjasta”, keskeneräisestä käsikirjoituksesta johon hänen miehensä on koonnut muistiin merkitsemiään kansanparannusneuvoja.

Lipastin Agricola on työteliäs, keskittynyt ja omanarvontuntoinen patriarkka, vaikka ei olekaan rauhanvaltuuskunnan korkea-arvoisin henkilö. Sekä Mikael että Birgitta ovat ensimmäiset puolisonsa (ja ensimmäiset lapsensa) menettäneitä, monessa suhteessa perin keski-ikäisen oloisia vanhempia yhteiselle Kristian-pojalleen, niin monien historiallisten romaanien lailla jossain määrin aikaansa nähden hieman liian moderneilta tuntuvia hahmoja. Taustatyöt on toki tehty, ja miljööt – 1500-luvun Turku, Novgorod ja Moskova sekä loputtomat vaunu- ja rekireitit hyytävän kylmänä talvena – tuntuvat uskottavilta. Teksti on erinomaisen luistavaa, pienestä kuivakkuudestaan huolimatta.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) on sitten jotakin aivan toisenlaista. En ole lukenut Jari Tervoa aikaisemmin – en kyllä Lipastiakaan – joten en voi verrata tätä hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tämä romaani ottaa vahvoja vaikutteita Cervantesilta ja monilta muilta klassisten (tragi)koomisten veijari- ja vaellusromaanien kirjoittajilta, eritoten Rabelaisilta, päätellen runsaista vatsantoimitusten ja muiden kehollisten eritteiden ynnä juopottelun kuvauksista. Veijariromaaniperinteen mukaisesti sankari-Agricola on vähän hömelö mutta hyväntahtoinen ja herkkäuskoisehko introvertti, ja hänellä on tietenkin myös sidekick, lapsuudenkaveri Petrus (joka varhaisessa vaiheessa paljastuu myös velipuoleksi).

Tervo jakaa tarinan neljään osaan (kirjaan): ensimmäisessä ollaan lapsuudenkodissa Pernajan Torsbyssa, toisessa opiskelemassa Lutherin Wittenbergissä, kolmannessa (ja lyhyessä neljännessä) samaisella rauhanneuvottelumatkalla Moskovaan, josta Lipasti kirjoittaa. Tervo kirjoittaa Agricolalleen (harha)näkyjä aiheuttavan epilepsian, jota tämä yrittää salailla (koska moinen paholaisentauti olisi vienyt mahdollisuudet sekä virkaan että avioliittoon), ja tekee Birgitasta vihkiäisten aikaan parikymmentä vuotta miestään nuoremman lapsivaimon (mikä ei välttämättä ollut erityisen poikkeuksellista tuohon aikaan), ja etenkin Lutherista jokseenkin vastenmielisen omahyväisen ahmatin ja juopon. Mielenkiintoista kyllä, tsaari Iivana IV Julma saa tässä versiossa paljon enemmän inhimillisyyttä ja monitasoisuutta, vaikka kyllä Tervo muistaa kertoa sadismistaan kuuluisaan suuriruhtinaaseen liitetyt tarinat siitä kuinka tämä esimerkiksi lapsena pudotteli koiranpentuja torneista ja juoksi sitten katsomaan, kuinka ne kuolivat luut murskana. Kaiken kaikkiaan sekä Tervo että Lipasti piirtävät talvisesta 1500-luvun Venäjästä, sen eliitistä ja virkamiehistöstä erittäin negatiivisen kuvan, mikä ei välttämättä ole mitenkään väärä… vieläkään.

Tervon kertoma tarina rönsyilee välillä Laurence Sternen hengessä laajoille sivupoluille. Runoilijataustainen Tervo käyttää erittäin rikasta kieltä ja sanastoa, joista kaikki ei tokikaan ole ihan epookkiin istuvaa – mutta se on pointtikin. Historiaa hiemankin tunteva löytää tarinan lomasta lukuisia heittoja, joiden ei ole tarkoituskaan vaikuttaa sellaisilta mitä joku 1500-lukulainen olisi ns. oikeasti ajatellut tai kirjoittanut. Pääskyt ei ole eikä yritäkään olla oikeaoppista kuvausta siitä miten epookkina oltiin ja ajateltiin – vaikka taustatyöt on kyllä selvästi tehty huolella tässäkin – mutta toisaalta karnevalistinen tyyli on oikeastaan lähempänä sitä miten uuden ajan alkupuolella syntyneitä romaaneja oikeasti kirjoiteltiin. Kiinnostavaa kyllä Tervo sivuuttaa Agricolan kirjallisen toiminnan lähes kokonaan, mainitsee vain sivulauseissa kuinka Mikaelin omakustanteet näyttivät hänen omissa silmissään ankeilta ja nuhjuisilta – ja kuinka niiden suomenkieltä olisi kuulemma sen ajan suomalaisen lukeneiston (ts. lukutaitoisen vähemmistön) joukossa pilkattu ja naureskeltu.

Ei ole mitään mieltä yrittää asetella näitä kahta perin erilaista romaania minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä, kirjoitustyyliltään ja tavoitteiltaan perin erilaisia teoksia, jotka käyttävät päähenkilönsä niukkoja elämäkertatietoja omien, erilaisten tarinoidensa kerrontaan. Molemmat kyllä vallan tutustumisen arvoisia.

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

·

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.

Menneisyyden teemapuistossa

·

Hollantilaiskirjailija ja runoilija Ilja Leonard Pfeijfferin teos Grand Hotel Europa (suom. Sanna van Leeuwen, 2021) olisi voinut olla kiinnostava esseekokoelma. Hän tekee varsin teräviä huomioita Euroopan kulttuurin – etenkin ns. korkeakulttuurin – jumittumisesta palvomaan loistavaa menneisyyttään: renessanssin kuvataiteilijaneroja, 1700-luvulta 1800-luvun loppuun asti kestäneen pienen ajanjakson säveltäjiä, joiden teoksia yritetään esittää mahdollisimman ”autenttisesti”. Ylipäänsä siihen enemmän tai vähemmän rasistiseen omahyväisyyteen, jolla Eurooppa suhtautuu itsenssä, kulttuuriinsa ja ylemmyyteensä muiden maanosien nousukkaita kohtaan. Pfeijfferille Eurooppa on maanosa, jossa ns. villi luontokin on todellisuudessa huolella hoidettuja ja vaarattomiksi tehtyjä puistoja. Koska suomalaisena kuulun enemmän tai vähemmän ulkoeurooppalaiseen nousukaskulttuuriin – Pfeijfferille ”Eurooppa” on lähinnä Keski-Eurooppa ja Välimeren vanha kulttuuripiiri, etenkin hänen toinen kotimaansa Italia – tulee monta tilaisuutta nyökytellä hyväksyvästi. Toki olen eri mieltä siitä, että nousukaskulttuurit, joista kirja nostaa esiin ennen kaikkea Kiinan ja Yhdysvallat, olisivat mitenkään enemmän vapaita sairaalloisesta menneisyydenpalvonnasta. Ei, kyllä kunniakas historia on tärkeää propagandaväline joka maan nationalisteille ja muillekin valtaapitäville.

Pfeijffer pohdiskelee paljon turismia, eikä ainoastaan nykyajan ”massaturismia” vaan yhtä lailla kultivoituneempaa matkailua sekä historiallisena ilmiönä että sinä vahinkona, mitä ”turisteja” ja ”turistipaikkoja” inhoavat matkailijat tekevät niille kulttuureille ja ilmiöille, joita he ovat kunnioittavinaan – ja miten helppoa heitä on huijata näennäisellä aitoudella. Tässä suhteessa ensisijaiseksi esimerkiksi nousee Venetsia, jossa ei nykyään ole, ainakaan kirjan mukaan, oikeastaan mitään muuta elinkeinoa kuin turismi, ja jossa kukaan muu ei oikeastaan pysty enää edes elämään, koska vuokrat ovat kauan sitten karanneet käsistä ja jossa sinnittelevien asukkaiden on matkustettava turistien täyttämillä vaporettoilla mantereelle asti päästäkseen edes ruokakauppaan, koska ne ovat kadonneet laguunikaupungista turistiputiikkien tieltä.

Pfeijfferillä on itseironiankin tajua kertomuksessaan: hän piirtää itsestään kuvan ihmishahmoisesta menneisyyden teemapuistona, jossa loppujen lopuksi ei ole juuri mitään aitoa.

Grand Hotel Europa ei kuitenkaan ole esseekokoelma, vaan romaani. Se kulkee kahdessa aikatasossa, vuoroluvuin. Kehyskertomuksessa Ilja Leonard Pfeijffer -niminen kirjailija asettuu asumaan epämääräisessä paikassa sijaitsevaan perinteikkääseen, hienostuneeseen Grand Hotel Europa -nimiseen hotelliin kirjoittamaan turismia käsittelevää romaaniaan, jonka päätarina muodostaa samalla rakkaustarinan samaisen Ilja Leonard Pfeijffer -nimisen kirjailijan ja italialaista markiisisukua olevan kuvankauniin taidehistorijoitsija Clion kanssa, ja ennen kaikkea aika jona he asuvat kaksin Venetsiassa.

Tämä romaanitarina on ongelmallinen monessa suhteessa. Räikein vika on tietysti lukuisien seksikohtauksien penetraatiokeskeinen, kliseinen, nihkeä ja lattea tunkkaisuus, mutta ehkä vieläkin pahemmin keskeisten henkilöhahmojen, etenkin naisten paperinohut kliseisyys. Minähenkilö-kirjailijan eksän, ”kuuluisan historioitsijan” ainoa mainitsemisen arvoinen ominaisuus ovat hänen isot tissinsä. Hotellin asukkaisiin kuuluva ranskalainen runoilija Albane on kuin parodia jonkun persjunttilan machokakaran kuvitelmasta siitä millaisia feministit ovat, jopa sitä myöten että hän eheytyy feminismistään saatuaan eräältä toiselta hotellivieraalta, köh, isoa. Sitten on hotellissa piipahtavan pikkuporvarillisen amerikkalaispariskunnan lihava rouva ja heidän purkkaa jauhava teinityttärensä – (”se ei ole minihame, vaan vyö”) – joka tietysti hyppää keski-ikäisen minäkertojakirjailijan kanssa sänkyyn. Minäkertojan suuri rakkaus Clio puolestaan on (tietysti!) kuvankaunis, fyysisesti täydellinen italiatar hienosta suvusta, mutta katkeroitutunut ja poikaystäväänsä kohtaan ylimielisen arvosteleva valtapelailija.

Romaanin loppua kohti alkupään keskusteluiksi naamioitujen esseiden näkemyksekkyys ja itseironia katoavat varsin sukkelaan ja lopputuloksena on surkeaa, pölyisyyttään yskivää ruikutusta eurooppalaisen kulttuurin loiston katoamisesta, kun kaikki päätyy niille jotka näkevät taiteesta vain hinnan, eivät arvoa. Vironniemen sanomien kirja-arvostelussa kehuttiin kirjan loppupuolelle sijoitettua Pfeijfferin analyysia Damien Hirstin muutaman vuoden takaisesta Venetsian biennaalin aikaan pidetystä Treasures from the Wreck of the Unbelievable -näyttelystä, mutta itse en siinä kauheasti nerokkuutta havainnut. Loppujen lopuksi Hirstin jättiläismäisistä muka-antiikkisista puolipsykedeelisistä teoksista koostuva näyttely julistaa yhtä lailla sitä miten tärkeää on, että teos on kallis (toteuttaa) sen mahdollisen taiteellisen arvon sijaan.

Sanna Van Leeuwenin käännös pitäytyy jokseenkin kirjallisessa, ylätyylisessä ilmaisussa, mikä toki sopii hyvin Pfeijfferin tyyliin ja ilmaisuun. Urputain vain jälleen kerran siitä pikku detaljista, että ”kaljuuna” ei ole mikään laivatyyppi, vaan tietyn aikakauden purjealusten rungon osa.

(Epä)tasa-arvoisuuden (esi)historiaa

·

Olen erinäisissä yhteyksissä esitellyt teoriaani Raamatun 1. Mooseksen kirjassa (ja Koraanissa, ja monissa muissa ”Kirjan kansojen” teksteissä ja tarinoissa) kerrotusta tarinasta, kuinka ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Minun teoriani mukaan kyse oli siitä traumasta joka syntyi kun ihmisyhteisöt joutuivat – monista syistä – siirtymään metsästäjä- ja keräilytaloudesta karjanhoitoon ja maanviljelykseenja joutuivat tekemään työtä. On nimittäin niin, että keräily ja metsästys ovat itse asiassa varsin leppoisia elinkeinoja: eläinten tai peltojen hoitaminen vaatii paljon enemmän työtä, minkä lisäksi tartuntataudit lisääntyvät, koska lehmät, siat, lampaat ja vuohet ovat varsin tehokkaita zoonoosien levittäjiä lajista toiseen. Ravitsemuksen yksipuolistuminenkin heikensi ihmisten hyvinvointia ja lyhensi elinikiä. Niinpä siirtymälle on täytynyt olla pakottavia syitä: Lähi-Idässä, erityisesti (nykyisen) Persianlahden ympäristössä sellainen olisi voinut olla esimerkiksi jääkauden päättymisen aiheuttama merenpinnan merkittävä nousu, jolloin aikaisemmin niin kuivillaan ollut Persianlahti alkoi täyttyä mereksi ja ihmisten oli paettava Eufratin ja Tigrisin yläjuoksulle, jossa olosuhteet olivat huomattavasti vaikeammat.

Hauska teoria, jossa saattaa olla jotain perääkin – ainakin periaatteessa, ainakin arkeologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen amatöörin teoriaksi. Näiden alojen oikeiden tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ammatinvaihto ollut aikoinaan lainkaan niin yksinkertainen, yksiselitteinen tai edes yksisuuntainen tapahtuma.

Viime vuonna kuollut, anarkistin maineessa ollut Occupy Wall Street-liikkeen aktivistinakin toiminut antropologi David Graeber oli kymmenkunta vuotta sitten alkanut pohtia vähän konservatiivisemman arkeologin David Wengrow’n kanssa yhteiskunnallisen epätasa-arvon syntyjä syviä molempien tutkimusalojen, etnografisten aineistojen ja arkeologisten löytöjen perusteella. Tuloksena on vasta Graeberin kuoleman jälkeen ilmestynyt, seitsemänsataasivuinen teos The Dawn of Everything: A New History of Humanity (Farrar, Strauss and Giroux, 2021). Kirja on tuoreeltaan saanut paljon huomiota ja ristiriitaisiakin arvioita, sillä se laittaa uusiksi monia ainakin populaarikirjallisuudessa yleisiä käsityksiä ihmiskunnan, ihmisyhteisöjen ja erityisesti kaupungistumisen varhaishistoriasta – ja suhtautuu samalla hyvinkin kriittisesti vähän samoilla vesillä liikkuneisiin, Yuval Noah Hararin ja Jared Diamondin kaltaisiin muotikirjailijoihin.

(Hararia en ole itse lukenut, mutta Diamondia kyllä. Hän on nostanut esiin erinomaisia pointteja, mutta olen kyllä itsekin huomannut hänen suhtautuneen aivan turhan kritiikittömästi moniin käyttämiinsä kyseenalaisiin lähteisiin, esimerkiksi siinä mitä tulee tuliaseiden merkitykseen atsteekkivaltakunnan kukistumisessa, tai Pääsiäissaarella ennen espanjalaisten tuloa muka vallinneeseen nälänhätään, joka on aivan ilmeisesti ollut pelkkää espanjalaisten valheellista propagandaa.)

Erityisesti Graeberin ja Wengrow’n hampaissa on ”kulttuurievolutionistinen” teoria siitä, kuinka ihmisyhteisöt ovat siirtyneet kehitysvaiheesta toiseen: metsästäjä/keräilijät ovat ruvenneet viljelemään maata ja asettumaan kyliin, missä on tarvittu koordinaatiota, joka on johtanyt päälliköihin, ja kylien kasvaessa niistä on tullut kaupunkeja ja päälliköistä ruhtinaita ja kuninkaita, joka on johtanut hierarkiaan, aatelistoon, armeijaan ja valtioihin ja niin edelleen.

”Evoluutio”-sanaa on tosiaan käytetty tässä yhteydessä jo toistasataa vuotta, mutta se perustuu täysin virheelliseen käsitykseen biologisesta evoluutiosta. Biologisella evoluutiolla ei ole suuntaa eikä määränpäätä, eivät ihminen (tai ylipäänsä mikään ”älyllinen” olento) tai koronavirus ole mitään väistämättömiä tuloksia vaan pelkkää muutaman miljardin vuoden sattumaryteikköjen tuotosta. Sitä Graeber ja Wengrow korostavat myös yhteisöjen kehityksessä – mutta siinä on mukana, sattuman ohella, toinenkin merkittävä tekijä: tietoinen valinta. He korostavat, että jo paleoliittisen kauden metsästäjä/keräilijät saattoivat olla hyvinkin tietoisia ja analyyttisiä sen suhteen, miten elävät, mitä syövät ja millaisia rituaaleja noudattavat.

Graeber ja Wengrow ovat tykästyneet termiin schismogenesis (”skismogeneesi”), joka heidän ihmisyhteisöjensä tapauksessa viittaa siihen, että yhteisöä koossapitävänä voimana voi olla erottuminen toisista: ”Me ei ainakaan olla niin kuin noi.” Näin esimerkiksi metsästäjä/keräilijäyhteisö saattaa olla hyvinkin tietoinen maanviljelyksen ideasta, mutta ei vain ole kiinnostunut muuttamaan elämäänsä sen suhteen – tai viljelee ainoastaan esimerkiksi joitakin rituaaleissa tarvittavia kasveja (kuten Pohjois-Amerikassa tupakkaa) mutta ei varsinaisia ruokakasveja. Samalla tavoin hierarkkinen yhteisö tai tasa-arvoisuus voi olla täysin tietoinen valinta, tai jopa vuodenkiertoon liittyvä rituaali: esimerkiksi jotkut amerikkalaisyhteisöt kokoontuivat tiettyyn aikaan vuodesta suuriin juhliin, joiden aikana vallitsi tiukka kuri ja järjestys ja joissa valvoo tiukka poliisijoukko (jolla oli oikeus langettaa jopa kuolemantuomioita), mutta juhlakauden jälkeen porukka hajaantuu tahoilleen, anarkistisen tasa-arvoisiin porukoihin, ja seuraavana vuonna poliisihommat olivat eri porukan velvollisuus. Puhetta on myös Stonehengen ja Pohjanlahden rannikon ”jätinkirkkojen” kaltaisista megaliittimonumenteista, jotka ovat saattaneet olla juuri sellaisia vuodenaikaisrituaaleja, joihin porukka on kokoontunut eri puolilta ympäristöä elääkseen kuukauden tai pari hierarkkista ja johdettua elämää monumentteja rakentamalla, kunnes ovat sitten palanneet vapaaseen arkeensa.

On myös mahdollista että esimerkiksi ns. Mississippi-kulttuuri ja sen pääkaupunki Cahokia sortuivat siihen, että porukat saivat tarpeekseen hierarkiasta, hallitsijoista, kurista ja valtiollisesta väkivallasta (joka tarkoitti myös ihmisuhreja) ja yksinkertaisesti lähtivät lätkimään. Sittemmin monille pohjoisamerikkalaisille kansoille vapaudesta tuli erittäin merkittävä arvo, jota he korostivat vertaillessaan mailleen tunkeutuneiden eurooppalaisten yhteiskuntaolojen huonommuutta omiinsa verrattuna. On hyvin mahdollista, että Jean-Jacques Rousseau oli lukenut edeltävällä vuosisadalla Ranskassa julkaistuja raportteja ja pohjasi niihin ajatusleikkinsä siitä kuinka ihmiskunta on alkuaan elänyt paratiisimaisessa tasa-arvossa, ehkä matriarkaatissakin, kunnes ”sivistys” on tuhonnut kaiken. Tämä ajatusleikki on kuitenkin yhtä ilmeisen huuhaata kuin Thomas Hobbesin 1600-lukuinen kuvitelma ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, josta sivistys ja valtiovalta ovat ihmiset pelastaneet.

Graeber ja Wengrow korostavat myös, että ainakin jotkut ensimmäiset yhtään suuremmat kaupungit – kuten nykyisessä Turkissa sijaitseva Göbekli Tepe – ovat olleet nimenomaan metsästäjä/keräilijäyhteisöjen koteja – seudulla, jossa on päivämatkan säteellä ”jo” ollut pienempiä maanviljelijäyhteisöjä – ja että niiden alkuperäisessä rakennuskannassa ei ole merkkejä siitä, että jotkut olisivat eläneet rikkaampaa ja/tai leveämpää elämää tai heillä olisi ollut enemmän valtaa kanssaihmisiinsä. Kirjoittajien mukaan on mahdollista sekin, että esimerkiksi nykyisessä Meksikossa sijaitseva Teotihuacan oli espanjalaisten tullessa jonkinlaisen neuvoston johtama ”demokratia” (eikä kuningaskunta, kuten Diamond väittää) ja että heikäläisten päätös liittoutua espanjalaisten kanssa atsteekkeja vastaan olisi ollut nimenomaan tällaisen neuvoston päätös.

Tässä kirjassa luin ensi kertaa Ukrainan, Romanian ja Moldovan alueella kukoistaneesta Tripoljen kulttuurista ja sen synnyttämistä, ajankohtaan nähden valtavista kaupunkimaisista asutuksista, jotka ovat ehkä olleet stonehengemäisiä rituaalipaikkoja – tai sitten ainakin osanvuotisia asuinpaikkoja. Niissäkin rakennusten tasakokoisuus viittaa Graeberin ja Wengrow’n mielestä siihen, ettei kukaan ollut (juuri) toista korkeammassa tai rikkaammassa asemassa. Myös nykyisessä Irakissa sijaitsevan Urukin varhaisin rakennuskanta puhuu heidän mukaansa tasa-arvoisehkosta yhteiskunnasta.

Aikamoisia johtopäätöksiä, ja monessa tapauksessa johtopäätöksiä on vedelty varsin vauhdikkaasti. Siitä huolimatta The Dawn of Everything tekee perusteellisesti selväksi sen, etteivät varhaisten kulttuurien kehitysvaiheet mahdu mitenkään yksille suoraviivaisille tikkaille pienistä metsästäjä/keräilijä-sukuyhteisöistä* maanviljelykylien kautta kuninkaiden kaupunkeihin. Ja että Rousseaun ja Hobbesin fantasiat ihmiskunnan yhtenäiskulttuurisesta aamunkoitosta on syytä sysätä huuhaateorioiden roskakoriin. Niille ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

____
* Tässä tekijät siteeraavat useammankin erilaisiin 1800–1900-luvuilla eläneiden metsästäjä-keräilijäkulttuurien informanttien toteamusta, johon useimmat meistä ”korkeakulttuurienkin” edustajista voivat yhtyä: Kuka helkutissa haluaisi elää koko elämänsä vain omien sukulaistensa seurassa?