Kategoria: kirjallisuus

806686 merkkiä

·

Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.

Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.

Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.

Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

All work and no play

·

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Satakaksikymppisillä

·

Eilen illalla noin kolmannes meistä Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä – eli kaksi ja puolisataa henkeä – kokoontui Helsinkiin juhlistamaan järjestömme 120-vuotista toimintaa. Kirjailijaliitto on siis kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta. Pienestä, lähinnä toimittajataustaisten helsinkiläisten herraseurasta on kasvanut taiteilijajärjestöksi kohtuullisen vaikutusvaltainen ja arvostettu liitto, joka on ollut mukana monessa muussakin järjestössä ja kampanjassa puolustamassa tekijöiden oikeuksia ja sananvapautta. Tekemistä riittää edelleen, ja muutoksillekin on tarvetta. Aikoinaan kävi, valitettavasti niin, että ruotsiksi kirjoittavat suomalaiskirjailijat järjestyivät omaan järjestöönsä ja Kirjailijaliitosta tuli nimenomaan suomeksi kirjoittavien ammattilaisten organisaatio. Kuten puheenjohtaja Jyrki Vainonen juhlapuheessaan totesi, lähivuosina Liitto joutuu muun muassa pohtimaan, ottaako jäseneksi muilla kielillä kirjoittavat suomalaiset kirjailijat, kasvava ja (kansainvälisestikin) yhä merkittävämpi joukko.

(Eräästä heistä bloggailen luultavasti pikapuoliin lisää.)

Kirjailijoiksi tapaa päätyä suhteellisen introverttejä ja omissa oloissaan viihtyviä ihmisiä, ja tunnistan piirteet perin selvästi itsestänikin. Siinä mielessä on aina riemastuttavaa huomata, miten mukavaa porukkaa kollegat ovat. Toisaalta työn luonne vaikuttaa omalta osaltaan tällaisiin ajoittaisiin sosiaalisuuden puuskiin: vaikka iso osa meistä tekee päätoimisesti ns. oikeita töitä, monet jopa ns. oikeissa työyhteisöissä – opettajina, toimittajina, sairaanhoitajina, kirjastovirkailijoina ja niin edelleen – kirjoitustyö on kuitenkin yksinäistä puuhaa, alan epävarmuudet, itseluottamusongelmat, ilot ja surut yhdistävät. Monet meistä, minä mukaan luettuna, käytämme Facebookia virtuaalisena työyhteisönä silloin kun emme kerkiä tavata silmästä silmään.

Olin eilisessä porukassa iän puolesta luullakseni lähellä keskiarvoa, mutta virkaiältäni varsin nuori: aloin julkaista omia tekstejäni vasta yli nelikymppisenä, viitisentoista vuotta sitten, ja pääsin Liittoon tuoreena kahden kaunokirjallisen teoksen julkaisseena reilut kymmenen vuotta sitten, parikymppisenä esikoisensa julkaisseiden, kymmeniäkin teoksia tehneiden mutta minua nuorempien joukkoon. Kun vielä ponnistan joidenkin (kenties) mielestä vähän nenäänyrpistyttävästä spefin kentästä, on aina ilahduttavaa huomata keskinäinen reilu me-henki. Tuttava-, kaveri- ja ystäväpiiriin on näidenkin vuosien mittaan kertynyt melkoisen kirjava joukko spefistejä, runoilijoita, dekkaristeja, arjen kuvaajia, historiallisten romaanien tekijöitä, novelisteja, nuoria toivoja, pitkän linjan veteraaneja, entisiä rakennustyöläisiä ja sijoitusneuvojia, koko työikänsä (ja ylikin) kirjoittaneita.

On tietysti totta, että mahdolliset nenänvarttaan pitkin katsovat epäsosiaalisen eliitin kirjailijaedustajat tuskin vaivautuvat tällaisiin kekkereihin sekalaisen rahvaan joukkoon. Jos heitä sitten loppujen lopuksi on edes olemassa. Mutta jos on, se on heidän ongelmansa, ei meidän. Ja kyllä näin sateenkaarenkirjavaan joukkoon mahtuu kuulumaan myös, vaikka ei siihen haluaisikaan kuulua, hah.

Satakaksikymppisten tavallisia Liiton bileitä juhlavammasta tunnelmasta huolimatta elävää musiikkia tarjoamaan oli palkattu aikaisemmissa Villa Kiven kirjailijatalokekkereissä mainioksi tanssibändiksi todettu WHAT?: eräänlainen kädenojennus suomalaisen kirjallisuuden kielimuurin yli, sillä rock- ja soulklassikoita soittavassa ja laulavassa kokoonpanossa vaikuttavat muiden muassa Henrika Andersson ja Westön veljekset Kjell ja Mårten.

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

·

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Puolensa ja puolensa

·

Luen nolon vähän runoutta. Tuttavapiirissä on hienoja sanankäyttäjiä, ja kuuntelen oikein mielelläni, jos he (tai joku muu) lausuu tekstejään. Ehkä tämä johtuu siitä, että minun lyriikka-taustani on lauluteksteissä, ei kirjoitetussa runoudessa. Yhtä kaikki pitäisi prosaistinkin perehtyä teksteihin, joissa sanoja käytetään merkityksen lisäksi niiden soinnin ja rytmiikan vuoksi.

Sain helmikuussa käsiini Merja Virolaisen tuoreen kaksoiskokoelman Aprilia / Kekri (Tammi) ja sain sen luettua vasta nyt – tosin luin sen peräjälkeen kahteen kertaan. Molemmat osat ovat sen verran kompakteja (60–70 sivua) että lukeminen sujuu joutuisasti vaikka tekstejä lausuisikin samalla mielessään (mikä tässä tapauksessa on miltei väistämätöntä), ja runojen tarinat ja tunnelmat kestävät monta lukukertaa.

Kirja on itse asiassa kaksi tunnelmiltaan jossain määrin erillistä kirjaa samoissa kansissa: kirjoitustyylit muistuttavat toisiaan, ja Kekrissä viitataan Apriliaan useaan kertaan. Molemmissa myös putkahtelee samoja, absurdihkoja sanoja ja asioita – vaikkapa snapsilasisetti – odottamattomissa paikoissa.

Hilpeämpi ja (ainakin pintapuolisesti) kepeämpi Aprilia on eräänlainen turistimatka samannimiseen maahan. Matkailijajoukko tutustuu nähtävyyksiin, käy aprilialaiselle suurmiehelle omistetussa museossa (katkelma yllä), tutustuu merkilliseen luontoon ja eläimistöön: laiskiaisiin, narsuihin, kuorolaulaviin sikoihin, partavaraaneihin, tuhatutareeseen. Niin, ja harrastaa seksiä. Kieli kertoo kokemuksista rehevästi, heittäytyy välillä silkaksi nonsenseksi, keksii sanoja, liioittelee ja leikittelee.

Omalaatuisen sanatorion potilaista ja henkilökunnasta kertova Kekri on tummasävyisempi, mutta rehevän burleskimaisella tavalla. Potilaiden tarinoita ja tunnelmia täydentävät hoitaja Olga Soismaa-Hillon muistiinmerkitsemät ”epikriisit” asiakkaista, jotka usein alkavat kuin oikeat potilaskertomukset, mutta eivät sellaisiksi pääty. Tämänkin osan tekstit leikittelevät mehukkaasti kielellä (ja seksillä), herkullisilla yksityiskohdilla ja kokonaisuuden absurdiudella.

Itse miellän Kekrin kokonaisuuden jälkimmäiseksi osaksi, lähinnä siksi että yhden sanatoriolaisen mainitaan käyneen Aprilian maassa. Tai ehkä siksi, että huhtikuu on kalenterissa aikaisemmin kuin kekri, joka nykyään usein yhdistetään kelttiläisperuiseen halloweeniin. Osat voi toki lukea haluamassaan järjestyksessä tai vaikka poimia jommastakummasta runon sieltä ja toisen täältä lausuttavaksi viihdyttääkseen ja naurattaakseen juhlavieraita. Siihen moni näistä paloista sopii vallan mainiosti.

Käännöksestä suomennokseksi

·

Luullakseni ensimmäinen kerta, jolloin muistan kiinnittäneeni huomiota tietokirjan käännökseen (mahdollisia yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta) oli kesäyliopiston tähtitieteen oppikirjana käytetyn Gunnar Larsson-Leanderin teoksen Johdatus tähtitieteeseen (Ursa 1975) kohdalla. Kirjan kääntäjä, Suomen ehkä ensimmäinen astrofyysikko Jaakko Tuominen, kiinnitti lukijan huomion käännöstyöhönsä jo esipuheessaan kirjoittamalla, ulkomuistaakseni, jotenkin seuraavaan tapaan:

Tämän kirjan käännöstyöstä on onneksi jäänyt puuttumaan kiusallinen vaihe, eli aiheeseen perehtymättömän, hyvää tarkoittavan kielenuudistajan ”parantelu” – – – Tässä kirjassa on käytetty sellaista suomenkieltä joka kelpasi jo ennen sotia.

Kirjan kielellinen ilmaisu olikin niin heikkoa, että kun muutamaa vuotta myöhemmin pääsin ”oikeasti” yliopistoon lukemaan fysiikkaa ja kävin (vähän paremmilla matemaattisilla valmiuksilla varustettuna) tähtitieteen peruskurssin uudelleen, Larsson-Leanderin kirjaan suhtauduttiin jo perin kiusaantuneesti – sen olemassaolosta mainittiin, mutta sitä ei todellakaan käytetty kurssimateriaalina. Muutamaa vuotta myöhemmin Ursa taisi julkaista kunnollisen tähtitieteen perusoppaan lopultakin suomen kielellä, vailla sellaisia ilmauksia kuin tähtimodellit tai efektiivinen temperatuuri. Tuomisen väännösjulkaisu oli vanhentunut jo kauan ennen kuin kirjan tietosisältö olisi kerinnyt vanhentua. Astrofyysikkona Tuominen oli kiistattoman pätevä, tietokirjallisuuden suomentajana täydellinen amatööritohelo, joka olisi tuosta kielenraiskauksestaan ansainnut – vanhan kansan ihmisiä kun kerran oli ja sillä vielä ylpeili – kunnollisen selkäsaunan.

Tuominen vaikuttaa olleen kääntäjäntaitojensa suhteen sen verran katteettoman omahyväinen, että Natasha Vilokkisen muutama viikko sitten julkaistu opas Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino) olisi jäänyt lukematta. Vaikka Vilokkinen itse määrittelee kirjan kohderyhmäksi aloittelevat kääntäjät – sekä käännöstöihin joutuneet jonkun erityisalan ammattilaiset että tuoreet kääntämisen ammattilaiset – mukana on paljon asiaa ja hyvää muistutettavaa myös kokeneemmille suomentajille, kustannustoimittajille, kriitikoille ja kelle tahansa, jota kääntäminen kiinnostaa. Hetkittäin tuntuu, että tämä kirja kannattaisi vähintään selailla läpi aina uutta käännöstyötä aloittaessa, ja mielellään uudelleen siinä vaiheessa kun tekee periaatteessa valmiiseen käännökseen kielellistä parantelua ja korjauksia – kun tekee käännöksestä suomennoksen, kuten Vilokkinen asian muotoilee.

Osa kirjan luvuista on suunnattu selkeämmin aloittelijoille, mutta iso osa kirjasta on pohdittua puhetta teosten (yleensä indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvan) lähdekielen ja suomen rakenteellisista eroista ja siitä, millaisiin ongelmiin voi joutua kun tulkitsee (esimerkiksi) kovin adverbi- ja substantiivipainotteista, runsaasti virkkeensisäisiä parenteeseja – siis tällaisia sivuhuomautuksia – sisältävää ja kieliopillisista syistä sanajärjestykseltään perin sidottua tekstiä suomelle, joka on puolestaan varsin verbivetoinen ja jossa voi sanajärjestyksellä tehdä yhtä ja toista ilmaisun selkeyttämiseksi ja virkkeensisäisten painotusten saamiseksi kohdalleen.

Vilokkinen käyttää esimerkkinä paljon omaa suomennostaan Scott Stosselin kirjasta Pelosta sekaisin – Yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen (WSOY 2016), sekä käännöksen raakaversiota että lopullista suomennosta. Samojen virkkeiden esittäminen alekkain avaa mainiosti, miten paljon luettavammaksi tekstiä voi saada, kun käyttää koko suomen kielen työkalupakkia sen sijaan että ripustautuisi sitkeästi (tai asiaa edes tajuamatta) vieraan kielen ilmaisutapoihin ja lauserakenteisiin, joista on käännetty vain sanat, ei virkkeen sisältöä. Joissakin kohdissa olisin kyllä kaivannut kolmanneksi vielä alkuperäistä englanninkielistä virkettä selventämään eri versioiden pieniä (mutta joskus hyvinkin tärkeitä) sävy- ja merkityseroja.

Vertaistukiasenne toimii, vaikka J. A. Hollo -palkintoraatilaisena Vilokkisella olisi ollut käytössään paljonkin esimerkkejä huomattavasti epäonnistuneemmista (julkaistuista!) käännöksistä. Hänen omat raakisversionsa eivät ole huonoja käännöksiä, mutta ne voisivat olla parempia, ja hän näyttää monia tapoja millä niistä voi (esimerkiksi) saada parempia. Ihan kaikista ratkaisuista en ole samaa mieltä, mutta se lienee tarkoituskin: onpahan minut lukijana saatu pohtimaan, miten minkäkin virkkeen saisi sanottua sujuvammin ja luontevammin.

Toivottavasti asenne säilyy vielä siinä vaiheessa kun painan taas kerran suomentajanhatun päähäni. Toivottavasti asenne säilyy vielä sitä ennenkin, kun editoin oman kirjani kieltä.

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

·

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.

Sodan nurkkaan unohdetut

·

Joulukuun alussa 1941 Shanghain eurooppalaiset elävät jokseenkin rauhassa sellaista hyvinvoivaa elämää, johon toimilupa-alueiden asukit ovat tottuneet jo vuosikymmenien ajan. Heidän maailmansa on Pikku-Eurooppa, jota muun Kiinan tapahtumat – tai kiinalaiset – eivät pahemmin häiritse. Edes vuonna 1937 alkanut japanilaismiehitys ei ole tilannetta muuttanut.

Kaikki muuttuu joulukuun 8. päivän aamuna. Samana aamuna kansainvälisen päivämäärärajan toisella puolella, missä valkeni vasta joulukuun 7., Japanin laivaston ilmavoimat hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Japani oli nyt sodassa Yhdysvaltain lisäksi Britannian, Hollannin, Australian ja muiden liittoutuneiden maiden kanssa, ja niiden kansalaiset Shanghaissa olivat nyt vihollisia.

Kaoottisessa tilanteessa vauraan perheen yksitoistavuotias Jim-poika kadottaa vanhempansa. Entinen maailma ympärillä on äkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja Jim viettää viikkokausia asuen Shanghain kadulla, ennen kuin onnistuu lopulta kiinnittämään japanilaissotilaiden huomiota niin, että hänet kuljetetaan internointileirille.

Olen aikaisemmin lukenut J. G. Ballardilta riemastuttavan pervon Crashin ja odotuksia paljon kliseisemmän ja tylsemmän Tornitalon. Auringon valtakunta (1984, suom. Jussi Nousiainen 1988) poikkeaa molemmista jo lähtökohdiltaan. Historiallinen romaani perustuu vahvaasti Ballardin omaan varhaisnuoruuteen Shanghaissa ja Lunghuanin internointileirillä.

Jimin ja muiden internoitujen nelivuotinen vankikausi on sotaa nuhjuisimmillaan ja surkeimmillaan, päämäärätöntä olemista päivästä toiseen, väkivallan uhkaa, puutostauteja, nälkää, juonittelua, tuttavien kuolemisen seuraamista, olemista vailla elämistä. Ehkä he ovat oikeasti jo kuolleet, Jim pohtii moneen kertaan, heidän kehonsa eivät ole vielä vain tajunneet asiaa. Sellaisena kirja on aikamoisen vaikuttava kuvaus siitä, mitä on olla sodassa olematta sodassa: jäädä jalkoihin, tulla unohdetuksi nurkkaan sillä aikaa kun historiaa tehdään jossakin lähellä, jäädä alaviitteeksi ja tilastotiedoksi. Jim oppii leirillä inhoamaan maanmiehiään, jollakin tapaa ihailemaan japanilaisia  – jopa viereisen kentän kamikazelentäjiä – ja haaveksimaan sellaisista amerikkalaisista joita loppuunselatuissa lehdissä näkee. Entinen elämä vanhempien huomassa muuttuu yhä kaukaisemmaksi, epätodellisemmaksi.

Japanilaisten sensuuriyrityksistä huolimatta leiriläiset ovat (tämän lukijan mielestä) jopa epäuskottavan hyvin perillä ulkomaailman tapahtumista jopa lentokenttää pommittavien lentokoneiden mallinimiä ja ominaisuuksia myöten. Japanin sotamahdin hidas luhistuminen ei heitä yllätä. Heidän kohdallaan sota, nälkä tai kuolema eivät kuitenkaan pääty siihen kummalliseen välähdykseen, joka (ehkä) kantautuu satojen kilometrien päästä Nagasakista.

Auringon valtakunta  on kiistämättä vahva, tärkeä ja lukemisen arvoinen sotakirja, sellainen sotakirja joka tiivistää sodasta paljon sitä mikä jää sankaritarinoiden ja lapsellisten hyvä/paha-asetelmien tuolle puolen. Valitettavasti käännös tuntuu kovin kiireellä hutaistulta: suomentaja minussa kiemurtelee myötähäpeästä viimeistään aina silloin kun Jim saa syödäkseen ”makeita perunoita”.