Kategoria: kirjallisuus

Aikuinen lapsessa

·

Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.

Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.

Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.

Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.

Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.

Kevytvelhoilua

·

Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.

Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.

Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)

Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.

 

Pääskynen ja Leskinen

·

Ystävä antoi minulle äskettäin D. M. Thomasin romaanin Pääskynen (Swallow 1984, suom. Hilkka Pekkanen), koska kirja sijoittuu Lahden kirjailijakokoukseen. Tai, jos tarkkoja ollaan, kirjan tapahtumat sijoittuva monipäiväiseen kirjalliseen tapahtumaan, joka sijoittuu Mukkulan kartanohotellin tammien katveeseen, kirjailijakokouksen perinteiseen pitopaikkaan. Kyseessä on kuitenkin kirjallisten tarinoiden suullisen improvisoinnin olympialaiset, jossa eri puolilta maailmaa paikalle saapuneet eri maiden edustajat lausuvat usean tunnin pituisia runo- tai proosamuotoisia tarinoita ja yhtä kansainvälinen raati sitten valitsee joukosta voittajan. Alkuun romaanin lukeminen on melkoisen hämmentävää, sillä Thomas vaihtaa useita kertoja ennalta varoittamatta, paikoin epäloogisestikin, olympialais-kehyskertomuksestaan kilpailijoiden tarinoihin, joista suurin osa kirjasta koostuu. Keskeisten henkilöiden kertomuksista vain kaksi jää esittämättä, toinen siksi että se on ymmärtääkseni aika pitkälti Thomasin aikaisemman Ararat-romaanin juoni, ja toinen ilmeisesti siksi, ettei Thomasin kantti tai taidot ole riittäneet tieteiskertomuksen sepittämiseen.

Netistä löytyvissä arvosteluissa Pääskystä on ylistetty monitasoisesta kirjailijan työn kuvauksesta. Sitä romaani epäilemättä onkin, ja vetoaa varmasti niihin joiden mielestä rockbändien kiertue-elämä on oiva aihe rockbiisien sanoituksille. Aivan erityisesti Thomas tuntuu kommentoivan hänen aikaisempia romaanejaan kohtaan (ilmeisesti) esitettyjä plagiointiväitteitä: hän tuntuu haluavan sanoa, että kaikkihan me hyödynnämme kaikkea kuulemaamme ja lukemaamme niin paljon kuin vain ikinä pystymme. Mikäs siinä. Erityisen paljon Thomas leikittelee H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivoksilla ja mukailee tekstiä hyvän matkaa kohti miltei Pahkasika-maista parodiaa.

Nykylukijan mieleen jäävät kyllä ehkä vahvemmin asenteiltaan kovin kuuskyt-seiskytlukulaiset äijä-niljakkaat seksifantasiat, joiden ilmeinen tarkoitus on kyllä alun alkaenkin saada lukija kiusaantuneeksi. Muutenkaan Thomas ei tavoittanut tämän lukijan sydäntä, mikä osittain saattaa johtua suomennoksesta, jota leimaa kiireen tuntu: kirjan antanut ystävä arveli Pääskystä alun alkaenkin tilaustyöksi, mitä en välttämättä itse usko. Suomennos on kuitenkin haluttu kauppoihin samana vuonna minä alkuteos on julkaistu, joten kiireen ymmärtää (vaikka ei hyväksyisikään).

Kirjan nimi muuten viittaa linnun ohella neuvostoliittolaisiin nuoriin naisiin, jotka koulutettiin hankkiutumaan sukupuolisuhteisiin länsimaisten miesten kanssa kiristys- ja/tai vakoilutarkoituksissa. Kirjaan upotetuista kertomuksista pisin (ja kiusaannuttavin, monessakin mielessä) kertookin nimenomaan (miespuolisesta) neuvostorunoilijasta, hänen matkastaan Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisvieraista hänen luonaan Pietarissa. Ja, ennen kaikkea, hänen sukupuolisuhteistaan.

Esa Keron ja Juha Metson Pieni kirja Juhani Leskisestä (Multikustannus 2007) on vähän kummallinen tapaus. Metson hienoja valokuvia viimeisiä vuosiaan eläneestä Juicesta lomittavat Keron siteeraamat katkelmat Juicen sanoituksista ja hänen omat kommenttinsa, joiden keskeinen sisältö on, ettei Kero koskaan nähnyt Juicea keikalla (mutta kuuli kerran nuorena järven yli), tapasi Juicen vain kerran (kun molemmat olivat sairaalassa dialyysissa), ei omien sanojensa mukaan ymmärrä mitään musiikista eikä hänellä ole juuri mitään sanottavaa teksteistäkään. 80-sivuinen muistokirjoituskirja on oikeastaan venytetty versio Keron entisen työnantajan Vironniemen sanomien Kuukausiliitteen runollisemmista valokuvajutuista, ja olisi ehkä toiminut paremmin sellaisena. Jos Kerolla oli ollut muita tavoitteita tätä kirjaa tehdessään, ne ovat menneet minulta ohi; osittain siksi että eripuhe ja jälkisanat on painettu pikkuriikkisillä harmailla kirjasimilla mustalle pohjalle, joten niistä oli perin vaikeaa saada mitään selvää.

Fiksusti valittu kirjannimi

· 2 kommenttia ·

Tulevan romaanini työnimenä on ollut Hunan niin kauan kuin kirjaprojekti on ollut olemassa edes pilkkeenä kirjansasuunnittelijan silmäkulmassa. Tavallaan se on ollut itsestäänselvä nimi: suurin osa kirjan tapahtumista asettui jo suunnitteluvaiheessa Hunanin maakuntaan (tai provinssiin) Kiinassa, missä kummitätini vietti suurimman osan lähetyssaarnaaja-aikaansa. Sitä paitsi kustantamossani todettiin jo useampi kirja sitten, että minulle ovat muodostuneet eräänlaiseksi tavaramerkiksi kirjannimet, jossa on vain yksi lyhyehkö ja erikoinen sana.

Viime viikkoina nimikandidaatti on herättänyt hämmentävän paljon huomiota sen jälkeen kun se näkyi painettuna Lahden kirjailijakokouksen osallistujaesittelyvihkosessa. Ensin tuli haastattelu gbtimesiin, sitten Radio Classicin haastattelu (joka on edelleen kuultavissa Soundcloudissa), ja lopulta kutsu Elämyksiä Kiinasta -tapahtumaviikon avajaisiin. Viikon teemana sattuu nimittäin olemaan Hunan.

Töölönlahdenrannan virtuaalitodellisuustelttaa emme päässeet (ainakaan vielä) kokeilemaan, mutta Musiikkitalon aulassa oli esillä runsaasti hunanilaisia taidekäsitöitä ja avajaistilaisuuden videoscreenillä vilahtaneista maisemista saattoi havaita, että Hunanin pääkaupunki Changsha on muuttunut melkoisesti niistä ajoista kun siellä kävin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Zhangjiajien kansallispuiston alue näyttäisi sentään olevan edelleen yhtä henkeäsalpaavan huikea kuin silloinkin… oli aikoinaan häkellyttävää tajuta, etteivät vanhojen kiinalaisten maalausten pystysuorat sormivuoret ole suinkaan taiteilijan vapaudella maalattuja, vaan ns. oikeastikin samannäköisiä.

Matkailun kasvattaminen lieneekin oleellisin syy valita teemaksi juuri Hunan. Provinssi on ainakin ulkomaalaisten silmistä epäilemättä jäänyt tunnetumpien alueiden varjoon. Itse kyllä palaisin maakuntaan mielelläni, viime reissulakin pari vuotta sitten tuli vain lennettyä vanhojen maisemien yli.

Avajaistilaisuudessa saatiin esimakua viikon kohokohtiin kuuluvasta Akrobatian taikaa -esityksestä, mutta vain esimakua, sillä kaikki parhaat palat säästettiin varsinaiseen esitykseen Musiikkitalon isossa salissa. Ison osan avajaisista veivät asiaankuuluvat juhlapuheet, pääosin englanniksi ja kiinaksi. Jälkimmäisistä kasvoi pitkästä aikaa hinku jatkaa kauan sitten alkutekijöihinsä jääneitä kiinankielen opintoja, kun huomasin pystyväni (edelleen) poimimaan puheen seasta tuttuja sanoja, ja ainakin kuvittelin että olisin saattanut pystyä nauhoitteesta kirjoittamaan tekstin ylös pinyinillä ja sitten tulkkaamaan (hyvin hyvin työläästi!) sanakirjan kanssa.

Onneksi puheiden ohella kuultiin myös pari lyhyttä mutta hyvähenkistä musiikkiesitystä, jotka rakensivat siltoja Suomesta Hunaniin: eihän meidän ja Kiinan välissä ole sentään kuin yksi muu valtio… kuulimme esimerkiksi sikermän osana ”Myrskyluodon Maijan” teemaa kiinalaisten perinneinstrumenttien ja suomalaisen deejiin yhteistulkintana.

Ilta päättyi Akrobatian taikaa -esitykseen, ja sitä kannatti odottaa. Esityksen runkona oli kansantarinanomainen kertomus urhean nuorukaisen ja feeniks-keijun romanssista, jota lomitettiin ajan kulua kuvastamaan sijoitetuilla perinteisemmillä temppujaksoilla. Kokonaisuus oli tasoltaan selvästi korkeammalla kuin muutama aikaisemmin kohdalle sattunut ”turistiesitys”, ja ryhmän osaaminen oli kiistämättä huikeaa. Muutamassa kohtaa kaikki ei mennyt putkeen, ja oli ilahduttavaa nähdä miten huippuammattilaiset selviävät yli pikkukämmäyksistä. Ne loivat samalla lisäjännitettä niihin hetkiin, kun lavalla tapahtui jotakin todella hengenvaarallisen näköistä.

Esityksiä on tänään vielä kaksi – kello 13 ja 18 – joten jos tilaisuus on, suosittelen katsomaan menemistä. Minä puolestani toivon, ettei Hunaniin kohdistuva kiinnostus jää Hunan-viikkoon vaan jatkuu sittenkin kun Hunan lopulta ilmestyy ensi vuoden alkupuolella.

 

#liwre2017 kolmannessa kokouspaikassa

·

Olin etukäteen vähän epäluuloinen sen suhteen, miten Lahden kansainvälinen kirjailijakokous mahtaisi toimia keskellä kaupunkia, Lahden kansanopiston hulppeassa kivilinnassa. Katoaisiko kokousväen yhteisöllisyys, livahtaisivatko kaikki kaupungin humuun sen sijaan että pysyisivät porukassa juttelemassa virallisen ohjelman ulkopuolellakin? Tällä kerralla ulkomaiset vieraat oli sitä paitsi sijoitettu Kansanopiston asuntolakerrosten sijaan hotelliin, mikä omalta osaltaan jakoi porukkaa osiin.

Sitä paitsi kokouksen aikataulua oli kustannussyistä jouduttu kiristämään, joten aikaisempien kolmen päivän sijaan kokous tiivistyi vain kahteen.

Enimmäkseen arveluni osuivat väärään. Kansanopiston komea kivilinna osoittautui kerrassaan mainioksi kokouspaikaksi, ja kauniin ilman ansiosta sen pieni mutta kaunis puutarha korvasi omenapuineen mainiosti Mukkulan tammet. Muutamaa sadekuurohetkeä lukuun ottamatta puutarhasta löytyi jotakuinkin aina ohjelman ulkopuolella kollegoja juttuseuraksi, jos sellaista kaipasi.

Keskeisen sijainnin ansiosta paikalle pääsi myös runsaasti yleisöä kuuntelemaan ja kommentoimaankin. Jotkut kirjallisuustoimittajat – eivät itse kirjailijat – ovat männävuosina toivoneet että saisimme kokoontua ”rauhassa”, mutta minusta yleisö on yksinomaan oleellinen, iloinen ja antoisa asia. Kirjailijalle uudet ja joskus yllättävätkin näkökulmat asioihin ovat tärkeitä bongattavia. Ilman niitä kirjallisuudesta tulee aivan yhtä tylsää kuin niistä rokkibändien biiseistä, jotka kertovat siitä millaista on soittaa rokkibändissä.

Kolmanneksella vähentynyt alustus- ja keskustelusessioiden määrä kyllä tuntui. Neljän session mittaan oikeastaan vain yksi alustaja, Riitta Jalonen, keskittyi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Jotakuinkin kaikkien muiden alustusten teemat liikkuivat politiikan, ympäristökysymysten, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden ympärillä. Nämä ovat tärkeitä aiheita myös kirjallisuuden ja kirjailijoiden kannalta – ja ajankohtaisuutta ei tosiaankaan voi moittia – mutta jäin kaipaamaan aikaisempien vuosien virkistäviä irtiottoja, jolle kolmas kokouspäivä olisi antanut enemmän tilaa.

Aikaisempi oheisohjelma oli saatu istumaan yllättävän hyvin kahteen päivään ja niitä edeltävään iltaan, jolloin porukka vieraili perinteisessä kokouspaikassa Mukkulassa, jossa pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu ja minä debytoin jalkapalloselostajana kokeneemman kollegan Seija Helanderin kanssa. (Olimme kuulemma olleet ihan kohtuullisen hauskoja peliasiantuntemuksen lievää vakavammista puutteista huolimatta. Luulen että humoristinura ei kuitenkaan ole minua varten. Tai urheiluselostajanura.) Ohjelmaan oli vielä lisätty mainio iltapäivän proosamatinea Lahden kaupunginkirjastossa.

Oheisohjelman lemppareitani on aina ollut Open Mic -tilaisuus, jossa itse kukin kirjailija- ja kääntäjäkollega pääsee esittämään esiintymiskykyään viiden minuutin setissä haluamallaan tavalla. Enimmäkseen kuulimme tälläkin kertaa lausuntaa, mutta mukaan mahtui myös musiikkia Esa Hirvosen kurkkulaulusta minun jo joulukuun Cohen-muistokonsertista tuttuun ”Tower of Song” -suomennokseeni, johon illan isäntä, kustannustoimittaja Elia Lennes soitti tyylikkään jazzahtavan säestyksen. (Sain esityksestä miltei nolostuttavan paljon kiitoksia koko loppukokouksen ajan sekä tutuilta että tuntemattomammilta, joten kai se ihan hyvin meni… no, itsestänikin oli kiva esiintyä.) Erityisesti Andy Willoughby jäi mieleen esityksistään, joissa lausunta yhdistyi runouteen. (Sitä kuultiin myös seuraavan päivän ”Kansainvälisessä runoillassa” Lahden konserttitalossa, missä Felix Krohn -salin kehno akustiikka valitettavasti yritti puurouttaa kaikkien esitykset.) Ilta päättyi Heikki Aittokosken jo jotakuinkin perinteiseen ja riemukkaaseen ”Tis Is Finland Män” -lausuntaan ja ”Kalliolle kukkulalle” -yhteislauluun.

Tälläkin kertaa Lahden kokouksesta jäi käteen ja mieleen ajatuksia, ideoita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Ynnä tietysti univelkaa. Kaikki syitä suunnata Lahteen kahden vuoden päästä taas uudelleen.

Ajattelin, että kun olen saanut Hunanin kustannustoimittajalle ja ”selvinnyt” sekä Orilammin kääntäjäkoulusta ja Lahden kokouksesta, voisin ottaa lopun kesää aika rauhallisesti ennen kuin syksyiselle deadlinelle sovittu romaanikäännösprojekti alkaa aiheuttaa ansaittua stressiä. Huomaan kuitenkin, että ennen syksyä on saatava johonkin tilaan useampikin vallan kiinnostava ja (ainakin yhdessä tapauksessa) kiinnostavia uria ehkä aukova hanke. Mutta mikäs siinä. Kyllä tuossa välissä ehtii sentään piipahtaa vähän lomailemassa ja festaroimassakin, hyvällä omallatunnolla.

Orilammen opit

·

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

806686 merkkiä

·

Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.

Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.

Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.

Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

All work and no play

·

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.