Kategoria: Kiina

Hunan Malmilla

·
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Malmin kirjastoon ei kertynyt kovin suurta yleisöä, mikä on ehkä hyväkin: Tulin sanoneeksi ääneen erään Hunaniin sisällyttämäni (hieman kevytmielisehkön) viittauksen erääseen aikaisempaan romaaniini, jota ainakaan haastattelija Jani Saxell ei ollut tullut huomanneeksi. Kirjassa on noita ainakin yksi toinenkin, ja haluan mielelläni säilyttää ne tarkkaavaisten lukijoiden löytämisen ilona.

Mutta reilun tunnin mittainen keskustelu oli erinomaisen miellyttävä kokemus myös haastateltavalle, mistä kiitos hyviä kysymyksiä laatineelle ja niitä pohjustaneelle Janille, Malmin kirjaston väelle ja paikallaolleille!

 

Keskiviikkona 12.9. kello 18 Malmin kirjastossa

·

Aivan niin, ensi keskiviikkona keskustelemme kirjailija- ja reaalifantastikkokollega Jani Saxellin kanssa Hunanista Malmin kirjastossa, kävelymatkan päässä täältä meiltä kotoa ja helpon julkuneuvomatkan päässä melkein kaikkialta pääkaupunkiseudulta. Tervetuloa! Luulen, että tulossa on vallan kiinnostava keskustelu.

Muinaisen Maan muistaja

·

Liu Cixinin romaani 三体 herätti kansainvälisen sf-lukijakunnan huomion viimeistään siinä vaiheessa kun Ken Liun englanninnos The Three-Body Problem voitti Hugo-palkinnon vuonna 2015 kaikkien aikojen ensimmäisenä käännösromaanina. 三体 jatkui sitten kahdella muullakin romaanilla 地球往事-nimiseksi trilogiaksi (englanniksi Remembrance of Earth’s Past). Aula & Co julkaisee Kolmen kappaleen probleeman syksyllä Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Olen ollut mukana käännöksen toimitustyössä, enkä ensimmäisen osan jälkeen malttanut jättää trilogian loppua tulevien suomennosten varaan. Asiassa auttoi, että sähkökirjaversio kolmannesta osasta 死神永生 (englanniksi Death’s End) kuului viime kesän Worldconin jäsenten saamaan Hugo-äänestyspakettiin, ja kakkososa 黑暗森林 (englanniksi The Dark Forest) löytyi Elisan sähkökirjakaupasta.

Kolmen kappaleen probleema alkaa perin epäscifimäisesti keskeltä Kiinan 1960-luvun lopun kulttuurivallankumousta, kahden punakaartin fraktion keskinäisestä aseellisesta yhteenotosta.* Sen jälkeen kirja kuvaa kulttuurivallankumouksen vuoksi syrjäiselle radioteleskooppiasemalle karkoitetun astrofyysikon elämää ja sitä kuinka hän havaitsee erään Auringon sisärakenteen kerrostuman toimivan äärimmäisen tehokkaana signaalinvahvistimena tietynlaisille radiosignaaleille. Hän lähettää avaruuteen viestin – ja saa vastauksen miltei yhdeksän vuoden päästä. Nykyhetkessä tutkitaan lukuisten huippuluokan fysiikantutkijoiden itsemurhia. Kolmantena säikeenä on merkillinen Three Body -niminen tietokonepeli. Peli sijoittuu kummalliseen maailmaan, jossa aurinko  kulkee taivaalla pitkiä aikoja aivan normaalisti, mutta välillä tulee aikakausia jolloin aurinko on taivaalla valtavan suurena ja polttaa maailman karrelle, tai vetäytyy kauas, jolloin maailma jäätyy. Välillä aurinkoja näkyy taivaalla kaksi, tai – kuten nimestä voi arvata – kolme. Tämän maailman asukkaat kykenevät kuivattamaan itsensä ja näin säilymään jonkinlaisessa horroksessa hengissä kaaoksen aikojen yli. Kirjan loppua kohti nämä säikeet alkavat yhdistyä, perin uhkaavalla tavalla.

Joel Martinsenin englannintama kakkososa The Dark Forest jatkaa tarinaa huomattavasti suoraviivaisemmalla tavalla. Kirjan keskeisenä lankana on ensimmäisen kirjan lopussa konkretisoitunut koko ihmiskuntaa koskeva vaara ja yritykset kamppailla vaaraa vastaan. Vaikka ihmiskunnan tieteellinen perustutkimus on tietyistä syistä halvaantunut, olemme kuitenkin tässä lähitulevaisuudessa saaneet käyttöömme hiberanaatiomenetelmän, jonka avulla (yksittäiset) ihmiset kykenevät nukkumaan talviunta vuosikymmeniä ja jopa -satojakin. Tämän ansiosta kirjailija pystyy pitämään sekä kakkos- että kolmososissa koko kirjan kaaren ajan samat päähenkilöt. Tästä on myös se hyöty (tai haitta), että hibernaatiosta herätetty päähenkilö Luo Ji (ja kolmannen kirjan Cheng Xin) tarvitsevat melkoista infodumppausta edellisten vuosikymmenien (tai -satojen) tapahtumista kuin kirjan lukijakin. Tarinallisesti kakkososan keskeisiä elementtejä ovat Maan asukkaiden yritykset varautua ensimmäisen kirjan lopussa ilmenneeseen tuhon uhkaan sekä kuinka näille yrityksille sitten käy. Kirjan nimi viittaa osan keskeisiin teemoihin kuuluvaan hypoteettiseen ”pimeä metsä” -selitysyritykseen Fermin paradoksille ja ottaa hypoteesin synkästä perusvireestä jotakuinkin kaiken irti.

Ken Liun englannintama kolmososa Death’s End jatkaa monessa suhteessa kakkososan linjoilla, mutta aikaperspektiivi kasvaa kakkosen vuosikymmenistä ensin muutamiin vuosisatoihin ja sitten… varsin pitkäksi. Hibernoiva ja välillä (eri syistä) herätetty Cheng Xin seuraa ihmiskunnan muutoksia edellisissä osissa esitetyn ja sitten paljon laajamittaisemmaksi (joskin abstraktimmaksi) muuttuneen uhkan edessä enimmäkseen sivustakatsojana – mutta kahtena aivan ratkaisevana hetkenä ainoana ihmisenä, jolla on koko ihmiskunnan edestä päätösvalta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näiden päätöstensä seurauksia ja niistä aiheutuneita omantunnonkysymyksiä hän joutuu kantamaan loppuikänsä. Ei sillä että kirja kovinkaan paljoa kieriskelisi Cheng Xinin psyykessä tai omatunnonongelmissa, ei. Henkilöhahmona hän jää melkein yhtä ohkaiseksi kuin (tässäkin kirjassa mukana oleva) kakkososan keskeinen henkilö Luo Ji.

Henkilökuvaus ei tunnu muutenkaan olevan Liu Cixinin vahvuuksia tai ainakaan keskeinen kiinnostuksenkohde koko trilogiassa. Näiden kirjojen tavoitteet ovat muualla. New Scientist mainitsi taannoisessa kesälukemislistassaan kirjakolmikon perustuvan vankasti tieteeseen, mutta siinä suhteessa olen vahvasti eri mieltä: vaikka mukana on hyvinkin pätevää tieteellistä pohjaa, jo ensimmäisen osan loppuvaiheessa esitetty sofoni-käsite heittää asetelman varsin villin fantastiseksi. Toisaalta etenkin kakkososa kuvailee hyvinkin konkreettisesti ja selkeästi, miten mielettömän valtavan iso alue jo pelkkä Aurinkokunta on ja miten kauan kestää liikkua paikasta toiseen.

Tämänaamuisten Vironniemen sanomien juttu kiinalaisten käyttämien emojien piilomerkityksistä osui minun kannaltani varsin oivaan kohtaan, sillä tunnistin Liu Cixinin romaanista paljonkin asioita ja heittoja, jotka voin helposti tulkita pieniksi (tai suuremmiksi) piikeiksi kirjailijan kotimaan vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Kiinalainen lukija luultavasti tunnistaisi enemmänkin. Toisaalta kolmososassa Liu ikään kuin paljastaa korttinsa sisällyttämällä tekstiin pitkän ja suhteellisen absurdin sadun, jonka avulla muuan kirjan henkilö kertoo Chen Xinille elintärkeitä tietoja, joiden kertominen suoraan olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa sekä kertojalle että kuulijalle.

Muutamakin trilogian lukenut tuttava on kuvannut kokemusta ”tajunnanräjäyttäväksi”. Pakko on itsekin myöntää, että Liu Cixinin visiot ovat valtaisia, kiehtovia ja ajatuksia herättäviä: Kolmen kappaleen probleema on näistä romaanina ehdottomasti vahvin, kakkos- ja kolmososat taas visiopuolella (ja sivumääräisesti) painavampaa tavaraa. Lukemisen ja suomentamisen arvoisia nekin. Ja, kuten viime kuun Finnconissa todettiin: jos haluat varmistaa, ettei trilogian suomentaminen jää tällä(kin) kertaa ensimmäiseen osaan, kannattaa ostaa se ensimmäisen osan suomennos.

____

* Eero Suoranta kertoi tämän kesän Finnconin esitelmässään, että Kiinassa julkaistussa ensimmäisessä kirjamuotoisessa painoksessa tämä alkukohtaus oli siirretty kirjaan keskemmälle, jotta se ei saisi niin suurta huomiota ja painoarvoa.

Mengdong-joella 1991

· 4 kommenttia ·

Matka 1990-luvun alun Hunaniin jatkuu nyt vesitse, sillä teimme Dayongista pienen päiväretken Mengdong-joelle. Mengdong on pienempi haara Lishui-joessa, joka puolestaan laskee Jangtseen, toiseen Kiinan kahdesta mahtavimmista historiallisista joista. Käytännössä kaikki Hunan-romaanissakin mainitut Helvi-tädin ja muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden asemapaikat olivat Lishuin varrella.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut korostaa romaanissa vähän enemmänkin sitä, että joet olivat vielä 1930-luvun Kiinassa merkittävin kulkuväylä – usein käytännössä ainoa kulkuväylä. Rautatie kulki maan halki pohjois-eteläsuunnassa, maantiet olivat puolentoistasadan vuoden sissisotien ja vähintään yhtä pitkän korruption ajan jäljiltä kehnossa kunnossa.

Vielä vuonna 1991 soudettavat ja sauvottavat veneet olivat ilmeisen yleinen kulkuneuvo. Perämoottoreita näkyi jonkin verran, muutama purjevenekin. Turistivesibusseja näkyi vähänlaisesti, omamme lisäksi.

Mengdongin rannat ja ympäristön kukkulat ovat Kiinan valtion virallisesti tunnustamiin vähemmistökansojen joukkoon kuuluvien miaojen kotiseutua. Joki on vuosituhansien ja -miljoonien mittaan kaivanut itselleen niin syviä kuruja, että rantatontit ovat enimmäkseen pystysuorassa eivätkä siten ole herättäneet enemmistökansalaisissa sen suurempaa halua ajaa etnisiä porukoita pois. Nykytilanteesta en tiedä.

Eräällä töyräällä mies ruokki apinalaumaa. On hyvin mahdollista että ruokkiminen oli ainakin ajoitettu nimenomaan meidän turistiveneemme iloksi.

Apinat ovat perinteisesti olleet Kiinassa hyvinkin arvostettuja eläimiä. Apinakuningas ja jopa ihmisten ja apinoiden yhteiset lapset ovat monien tarinoiden (ja niistä tehtyjen näytelmien ja oopperoiden) vakioaineistoa.

Jokiretken jonkinlaisena huipentumana toimi tippukiviluola. Sisäpuolelta minulla ei ole kunnollisia kuvia, koska ainoana valonlähteenä olivat muutamat värivalot, mutta äiti nappasi minusta sentään tämän kuvan luolan edustalla.

Jokiristeilijämme keittiöfasiliteetit näyttävät (ja näyttivät jo silloin) varsin vaatimattomilta, mutta aivan kelvollinen lounas tässä keittiössä laitettiin. Olimme aluksen ainoat ulkomaalaiset, sillä tähän aikaan nämä nurkat olivat enimmäkseen pelkästään kiinalaisten turistien ulottuvilla. Meidän seuranamme aluksessa oli miespuolinen työporukka, joka paluumatkalla intoutui tarjoamaan äidille runsaasti nestemäisiä matkaeväitään, ilmeisesti aikomuksena juoda eurooppalaisrouva pöydän alle. No, lopputuloksena oli että eurooppalaisrouva käveli perille päästyä laivasta omin jaloin, mutta muutamat kiinalaismiehistä tarvitsivat toveriapua.

(Ryyppäyskilpailun voittamisessa ei tietenkään ole mitään erityistä ylpeilyn aihetta, ja äidin 1960–70-luvun toimittajapiireissä opettelemat kosteat juomatavat epäilemättä vähintäänkin pahensivat hänen jo tämän reissun aikaan oireilleita elämäntapasairauksiaan.)

Päätetään tämä jakso suosikkikuvaani meidän hurmaavasta kiinalaisoppaastamme ja tulkistamme Edithistä. Vauva ei ole hänen omansa, vaan pyydetty kantokoreineen lainaksi Dayongin venesataman luona kaupustelleelta miaorouvalta. Edithillä oli kyllä omakin lapsi, muutamia vuosia lainavauvaa vanhempi.

Kirjoittelimme Edithin kanssa satunnaisesti 1990-luvun mittaan, ja äiti ilmeisesti vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Sittemmin yhteydet ovat valitettavasti katkenneet – kuulin, että hänellä oli tullut jonkinlainen välirikko Hunanin kristillisen kirkon kautta, mutta sen jälkeisestä elämästä en tiedä mitään. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi ja koulutettu sairaanhoitaja – joka oli työskennellyt mm. spitaalisiirtolassa, joita Kiinassa edelleenkin lienee – joten hän lienee jo eläkkeellä, jos on elossa.

Dayong (Tayung) 1991

·

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden takainen matkamme Hunanin maakunnan pikkukaupunkeihin ja seurakuntiin jatkuu.

Zhangjiajien kansallispuistosta matka jatkui kohti Dayongin kaupunkia, jonka nimi kirjoitettiin Hunan-romaanin tapahtuma-aikoihin ”Tayung”, vaikka Helvi-tädin päiväkirjoissa paikkakunnan nimi näkyy toisinaan muodossa ”Taajung”.

Matkalla oli pakko pysähtyä valokuvaamaan muita tienkäyttäjiä. Tämä leppoisaan tahtiin laumansa kanssa etenevä ankkapaimen päätyi erääseen Hunanin kohtaukseenkin, koska mikäpäettei. Sopuisasti tienlaitaa jotakuinkin paririvissä marssineita ankkoja oli suunnilleen kolminkertainen määrä verrattuna kuvaan mahtuneisiin yksilöihin.

Dayongissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kilpailevan maahantunkeutujauskonnon temppeliin. Buddhalaisuus saapui Intiasta Kiinaan parisentuhatta vuotta sitten ja on kehittynyt aikojen kuluessa omiin suuntiinsa. Dayongin temppeli oli kiinalaiseen tyyliin iso, puistomainen alue lukuisine paviljonkeineen.

Vaikka buddhalaisuus on perimmiltään ateistinen, jumalia vailla oleva uskonto, sen lukuisissa eri versioissa on monenlaisia jumaluuksia ja henkiolentoja ihmisten kunnioitettavaksi. Ilmeisesti kehitys on ollut samankaltaista kuin katolisuudessa, joka omi lukemattomia kansan kunnioittamia paikallisjumaluuksia osaksi pyhimyshahmojaan.

Temppelin ulkopuolella kävi niin kuin kovin monessa muussakin Hunanin taajamassa: meistä turisteista tuli itsestämme nähtävyyksiä. Näillä seuduilla ei ole kovin monia eurooppalaisia liikkunut sitten lähetyssaarnaajien aikojen.

Dayongin kristillisen seurakunnan tilat olivat varsin paljon vaatimattomammat, vaikka noudattivatkin vähän samanhenkistä ”sivurakennuksia vehreiden pihojen ympärillä” -arkkitehtuuria. Kuulemma seurakunnan johto haaveili kunnon kirkon rakentamisesta, mutta ison hankkeen vaatima rahoitus puuttui ja osa porukkaa piti hankeideaa lähinnä suuruudenhulluutena. En tiedä, onko homma sittemmin edistynyt.

Dayongissa piipahdimme ihmettelemässä myös paikallista kauppakeskusta. Vaate- sun muiden myyjien kojujen ja rekkien keskellä oli myös oiva tila vanhoille ja nuoremmillekin herroille pelata lautapelejä. Erinomainen ajatus.

Tämä vekotin, joka näyttää jonkinlaiselta latoma- ja vahamonistuskoneen ristisiitokselta, lienee sittemmin poistunut käytöstä. Tähän aikaan Kiinassa kuulemma vakavasti puuhattiin siirtymistä latinalaiseen kirjaimistoon, koska toistakymmentätuhattamerkkinen kiinalainen kirjoitusjärjestelmä oli tietokonekäytössä vähän hankala. Onneksi tietokoneet ovat sittemmin kehittyneet, ja Kiinasta on itsestään tullut tietotekniikan uusi suurvalta. Vanha kirjoitusjärjestelmä – jota tosin on vuosikymmenien kuluessa monien mutkikkaampien merkkien osalta yksinkertaistettu korvaamalla niitä vanhoilla pikakirjoittajien käyttämillä yksinkertaisemmilla versioilla – on yhä voimissaan eikä tuota ongelmia nykytietotekniikassa.

Dayongissa ollessamme teimme myös päiväristeilyn joelle ennen jatkamista Shimeniin (Shihmeniin). Mutta palataan niihin kuviin seuraavalla kerralla.

 

Zhangjiajie (Changkiakai) 1991

·

Reilu kuukausi sitten alkanut vuoden 1991 reissulla otettujen Hunanin tapahtumapaikoilta otettujen valokuvien hitaanlainen sarja jatkuu.

Tämän kerran ensimmäinen kuva on peräisin matkalta edellisen postauksen Cilistä (kirjassa käytetyn vanhan translitteraation mukaan Tzelistä) Zhangjiajieen (Changkiakaihin) ja on varsin tyypillinen näky. Vanhastaan Kiinassa ei ole harrastettu hautausmaita (kuten ei, perinteisesti, esimerkiksi kaikkialla Yhdysvalloissakaan) vaan edesmenneet saivat leposijansa omien peltojen laidasta, parhaasta paikasta tarkkailla myöhempien polvien elämää.

Zhangjiajien kaupungin lähellä sijaitseva, hiekkakivipilareistaan kuuluisa Wulingyuanin kansallispuisto ei liity varsinaisesti Helvi-tädin (alkuperäiseen) tarinaan eikä siten vuoden 1991 reissumme tavoitteisiin, mutta oppaamme halusivat näyttää meille tämän kieltämättä vaikuttavan paikan, jonka maisemat ovat tuttuja vanhoista kiinalaisista maalauksista. Hunan-romaaniin alue pääsi sitten Johannin ja Anneliesen häämatkakohteena.

1930-luvulla alue on ollut huomattavan paljon vaikeakulkuisempaa kuin nykyään. Meille kerrotun mukaan 1960–70-lukujen kulttuurivallankumouksen aikana maaseudulle työhön karkoitetut ”intellektuellit” tekivät polkuja ja louhivat kallioon reittejä pakkotyönä, joka luultavasti vaati aika monen hengen.

Oletin romaania kirjoitaessani, että kuvan kaltaisia lepotaukosyvennyksiä on ollut jo sen tapahtuma-aikoihin – tosin niissä lienee ollut vähemmän matkamuistokauppiaita – ja sijoitin henkilöni sellaiseen huilaus- ja piirustustauolle. Etummaisena kuvassa istuva vanha rouva on muuten kirjassakin pari kertaa vilahtanut entinen sairaanhoitaja ja lähetystyöntekijä Annikki Sipilä, joka vieraili seurueemme mukana vanhalla työalallaan, ja toimi kerran toisensa jälkeen tulkkina. (”Virallinen” Hunanin kristillisen kirkon tarjoama matkanjohtajamme ja tulkkimme Edith Shi istuu hänen takanaan.)

Kantotuoli oli 1930-luvulla yleinen varakkaamman väen kulkuneuvo maakunnan kehnoilla teillä. Zhangjiajiessä niitä oli tarjolla jyrkkien polkujen ja portaiden uuvuttamien turistien tarpeisiin.

Zhangjiajiestä matkamme jatkui jo tutuksi käyneellä Liteacella kohti Dayongia (Tayungia). Matkalla kohdalle sattui jotakin, jota ei ehkä enää Kiinan maaseudulla(kaan) näe: pieni metallivalimo. Siihen aikaan kun kiinalainen kommunismi edes yritti olla kommunismia eikä yksipuoluekapitalismia joku sai nerokkaan idean, että maan teollistuminen saisi vauhtia siitä että joka kylässä ja talossa alettaisiin valaa metallia raskaan teollisuuden tarpeisiin. Niin ei käynyt.

Cili (Tzeli) 1991

·

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.

Hunan Pekingissä

·

Tiesin asiasta etukäteen – ja minulta oli pyydetty lupa – mutta silti Hunanin ateljeekriitikkonakin toimineen kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan Riina Vuokon minulle äsken lähettämä kuva hytkäytti.

Riina on pitänyt Pekingin vieraiden kielten yliopistosta valmistumisvaiheessa oleville suomen pääaineopiskelijoille FILI:n järjestämää kurssia suomalaisen kirjallisuuden kiinantamisesta. Kurssin käännettävänä materiaalina on ollut yksi luku Hunanista.