Kategoria: reilu peli

Epäoikeudenmukaista olla elossa

·

Uudessa New Scientistissä (lokakuun 29. päivän numero tuli vaihteeksi ajallaan, eikä viikon–parin perästä) on mielenkiintoinen aukeaman juttu, jonka mukaan (erityisesti) Israelissa on viime vuosina käyty monta oikeudenkäyntiä, jossa kehitysvammainen henkilö on nostanut syytteen lääkäriä vastaan siksi, että lääkäri ei ole suositellut hänen vanhemmilleen aborttia, vaan on antanut kantajan syntyä.

Tällaisia oikeudenkäyntejä on erityisen paljon nimenomaan Israelissa monestakin syystä. Ensinnäkin maan lääketiede on varsin korkealla tasolla, ja laajat sikiötutkimukset ovat yleinen käytäntö. Monet kehityshäiriöt voidaan todeta jo varhaisessa vaiheessa, joten vanhemmilla on mahdollisuus harkita aborttia. Jos lääkäri ei huomaa tai jättää kertomatta jostakin sellaisesta ongelmasta jonka pitäisi olla havaittavissa, hänen voidaan katsoa laiminlyöneen tehtäviään. Vauraassa maassa on tietenkin myös mahdollista saada melkoisen isoja korvauksia, jotka helpottavat vamman kanssa toimeentulemista koko loppuelämän ajan.

Toinen syy on, että israelilaiset ovat tavallista alttiimpia perinnöllisille sairauksille. Vaikka maahanmuuttajien osuus väestöstä saisi perssuomalaiset kakkimaan alleen, monet tulokkaatkin ovat peräisin perin sulkeutuneista yhteisöistä, jotka eivät ole juurikaan sekoittuneet ympäröivien väestöjen kanssa. Monet perinnölliset sairaudet ilmenevät vasta silloin, jos ”viallisen” geenin saa sekä isältään että äidiltään. Lähi-Idässä on muutenkin harrastettu paljon lähisukulaisten keskeisiä avioliittoja, eikä kyse ole pelkästään konservatiivisista juutalaisyhteisöistä: perinnöllisten tautien kasautuminen riepoo yhtä lailla myös Israelin kristittyä ja beduiiniväestöä.

Joissakin konservatiivisissakin uskonnollisissa yhteisöissä on tämän vuoksi joustettu perinteistä ja sallittu sekä sikiötutkimukset että abortti, mikäli syntyvä lapsi esimerkiksi sairastaisi kystistä fibroosia. Israelin terveysviranomaiset ovat ottaneet järkevältä tuntuvan asenteen, joka ei tuomitse sisäsiittoisia avioliittoja: ”Mene kaikin mokomin naimisiin serkkusi kanssa, mutta ole perillä riskeistä.”

Sisäsiittoisuus on vanha ongelma myös Suomessa, vaikka tilanne ei olekaan koskaan päässyt niin vakavaksi kuin Israelissa: olemme peräisin kahdesta pienestä populaatiosta Pähkinäsaaren rauhan rajan kahdelta puolelta, ja myös meillä on suosittu avioliittoja mieluummin oman kylän väen kuin vieraiden kanssa. Monien harvinaisten perinnöllisten sairauksien maailmankartalla näkyy iso kasauma jossakin Pohjanmaan kunnassa ja muutama tapaus Pohjois-Amerikassa tai Australiassa: niillä seuduilla, joihin sisäsiittoiset suomalaiset ovat asettuneet ja pariutuneet kotiseudun tyttöjen ja poikien kanssa.

Sikiöseulontojen sopii siis yleistyä. Tämä maailma ei kaipaa lisää väkeä, mutta syntyvistä soisi suuremman osuuden olevan ihmisiä, jotka voivat olla vilpittömästi onnellisia siitä että ovat syntyneet, ja tietävät olevansa toivottuja.

Apurahataiteilija

· 2 kommenttia ·

Hesari on viimeisen viikon aikana nostanut tapetille kirjailijoiden apurahat; onhan se tietysti, hah, vaihtelua Kirjailijaliiton jäsenvalinnan* pöyristelyyn.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, olen vuosina 2005–11 – eli sinä aikana kun minut on millään muotoa voitu katsoa julkaiseeksi kirjailijaksi – saanut Kuukausiliitteen jutussa pohdittua kaunokirjallisuuden ns. kirjastoapurahaa** yhteensä 31 500 euroa. Tämä jää bubbling under -osastolle verrattuna lehden listaamiin vuosien 2000–11 huippusaajiin, jäisi silloinkin jos keskimääräinen vuotuinen kirjastoapurahani laskettaisiin myös vuosikymmenen alkuvuosille. Tyytyväisyyteen on syytä. Vähälevikkisenä kirjailijana vuotuiset palkkiotuloni kirjailijana ovat suunnilleen 300–1500 euroa, riippuen siitä olenko ko. vuonna solminut uuden kustannussopimuksen ja saanut siinä yhteydessä ennakkoa tulevien vuosien myynneistä.***

Muita apurahoja on tullut vaihdellen, nollasta muutamaan tonttuun vuodessa. Kun palkkiotulot päätoimestani kirjallisuuden kääntäjänä ovat jääneet yleensä selvästi alle pariinkymmeneen tuhanteen euroon vuodessa ja muita tuloja**** mitataan satasissa, kirjastoapuraha on väistämättä merkittävä osa toimeentuloani. Siihen on myös tottunut luottamaan, ehkä turhankin paljon. Toukokuussa, ennen kuin tieto kirjastoapurahasta tulee, iskee aina pieni paniikki: entä jos tänä vuonna ei tulekaan? Toistaiseksi on tullut, mutta kulttuuriministeri on (taas) arvioimassa apurahansaajia uudelleen, joten varmuutta ei jatkossa(kaan) ole.

Ei tämä ole valitusta: olen tämänhetkiseen tilanteeseen ihan tyytyväinen, vaikka tietysti elämä mukavoituisi melkoisesti, jos tulotasosta olisi jonkinlaista varmuutta edes puoli vuotta eteenpäin. Sama ongelma on tietysti ns. menestyskirjailijoillakin: kirjan X hyvä myynti tänä tai viime vuonna ei takaa mitään siitä, miten uusi kirja Y myy, tai myykö edes X enää kuin hajakappaleita. Siinä mielessä kirjailijan ”hyvätuloisuuden” arvioiminen on perin vaikeaa, ja apurahalta tipauttaminen muutaman vuoden takaisen menestyksen vuoksi voi viedä ahkerankin kirjailijan kerkeästi sosiaalitoimiston jonoon. Suomen markkinat ovat niin pienet että hyvin harvalla kirjailijalla on varaa pistää myyntituottoja jemmaan pahan päivän varalle.

Ei säännöllisessä palkkatyössäkään käyminen ole enää nykyään – jos on ollut koskaan – kauhean turvallista ja ennakoitavaa, mutta palkkatyöläinen saa sentään työnantajaltaan ilmaiseksi käyttöönsä työvälineet ja palkallisen loman, minkä lisäksi työnantaja maksaa palkan lisäksi työntekijänsä eläkevakuutukset. Siitä voisi halutessaan olla kateellinen, mutta itse olen kyllä voinut henkisesti paljon paremmin kotona nyhertävänä freelancerina eli ”yrittäjänä”, joka kustantaa itse tietokoneensa, kynänsä, lähdeteoksensa ja nettiyhteytensä sekä pakolliset YEL-eläkevakuutuksensa (palkkiotuloista) ja MYEL-eläkevakuutuksensa (apurahoista).

Ei sillä etteikö kirjastoapurahan jakamista olisi ehkä hyvinkin aiheellista pohtia uudelleen. Ensinnäkin apurahan nimi olisi aiheellista muuttaa, sillä sillä ei ole tietääkseni koskaan ollut oikeastaan muuta tekemistä kirjastojen lainaustoiminnan hyvittämisen kanssa kuin kaunis alkuperäinen periaate. Ei tunnu myöskään kohtuulliselta, että isoja kirjastoapurahoja on jaeltu ihmisille jotka eivät (ilmeisesti) lainkaan kirjoita***** tai saavat muista töistä kohtuullista (ja ennen kaikkea säännöllistä) eläkettä. Toki myös kirjastoapurahalautakunnan jäseniä voisi kierrättää. Ongelma on vain siinä, että kovin harvalla on varaa jäävätä itsensä kirjastoapurahan saajana, joten kyseeseen tulevat vain ne, joilla on esimerkiksi useampivuotinen taiteilija-apuraha, eikä heitä ole kovin monta.

___
* Tässä asiassa lehden toimittaja levitti muuten virheellistä tietoa: Kirjailijaliiton jäsenhakemuksia ei arvioi johtokunta, vaan erillinen jäsentoimikunta, jonka jäsenten velvollisuutena on perehtyä hakijoiden tuotantoon. Päätöksiäkään ei tee johtokunta, vaan liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotusten perusteella.
** Kirjailijana, siis: lisäksi olen saanut kaunokirjallisuuden kääntäjälle osoitettua kirjastoapurahaa vuosina 2000–11 yhteensä noin 32 000 euroa: ”noin” siksi, että ensimmäisinä vuosina summat olivat markkoja.
*** Jatkossa on tiedossa kenties satanen–pari lisää per vuosi perintöosuutenani edesmenneen isäni vanhojen kirjojen myynnistä, kunnes olemassaolevat painokset on myynty loppuun tai makuloitu: uusia tuskin tulee. Tekijänoikeudet ovat (tietääkseni) ainoa määräaikainen omaisuuden muoto, mutta 70 vuoden suoja-aika tekijän kuoleman jälkeen on tässä tapauksessa perin teoreettinen kausi. Veikkaisin että WSOY haluaa tyhjentää varastonsa faijan teoksista viimeistään viiden vuoden kuluessa.
**** Kokouspalkkioita luottamustoimista, lähinnä, sekä pari hunttia uutta lainauskorvausta.
***** Jotkut kirjat tietysti ottavat aikansa – joskus jopa toistakymmentä vuotta. Suurin osa kirjan kirjoittamistyöstä on näkymätöntä eikä tuota näkyvää tulosta. Tekstin tuottaminen paperille tai tietokoneelle on kuitenkin vain se proverbiaalinen jäävuoren huippu. Vaikea kuvitella että kukaan puurtaisi toistakymmentä vuotta pelkästään kirjaa tekemällä ilman mitään muuta ansiotyötä. Ei tunnu edes mielekkäältä ajatukselta.

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

Hiljaisuus.

·

Tämän aamun uutisten jälkeen ei voi muuta kuin sytyttää kynttilän Norjassa terroristi(e)n joukkomurhassa kuolleiden muistolle ja ottaa osaa heidän läheistensä suruun.

Väistämättä tulee kuitenkin pohtineeksi, miksi yhä edelleen jokaisen terroriteon oletettu tekijä on islamisti, kun tilastojen mukaan lähes kaikki Euroopassa toimineet terroristit ovat ei-muslimeja ja ei-islamisteja.

Ei niin (mutta toisaalta)

·

Olen joutunut toisinaan muuttamaan mielipiteitäni eräistä poliitikoista – oli järkyttävä kokemus, kun Poliittinen Broileri Numero Yksi eli Harri Holkeri rupesi lopulta puhumaan minun mielestäni ihan fiksuja – mutta Raimo Ilaskivi aiheuttaa minussa yhä samanlaisia reaktioita kuin pitäessään 1980-luvun puolivälissä Helsingin ylipormestarina radiopakinoita Radio Cityssä. Hänen itserakas, hyveellisen närkästyksen tuottamasta mielihyvästä värisevä äänensä olisi saanut kilteimmänkin koulutytön haluamaan lähteä kadulle vetämään kamaa ja hakkaamaan heikompiaan.

Päivän Hesarin yleisönosastossa hänen hyveellinen närkästyksensä kohdistuu niihin, jotka niin järkyttävällä tavalla syyttävät hänen vanhaa ritarikuntatoveriaan Yrjö von Grönhagenia natsiksi. Ilaskiven mukaan pelkkä kulttuuriattašeana Berliinissä sodan aikana toimiminen ei tarkoita sitä, että ko. henkilö on natsi. Ei niin. Se, että hän työskenteli SS-joukkojen ”rotutieteelliselle” Ahnenerbe-yksikölle erinäisiä vuosia yrittäessään todistaa suomalaisia – ja erityisesti karjalaisia – osaksi muinaista arjalaista herrakansaa sitten toisaalta viittaisi jonkinlaiseen natsiuteen. Tietysti voidaan (melkein perustellusti) todeta, että eihän hän mikään natsi edes voinut olla, koska sai lopulta Ahnenerbestä potkut siksi, etteivät suomalaiset (tai karjalaiset) lopulta olleetkaan kyseisen tutkimuslaitoksen ”tutkimusten” mukaan arjalaisia eivätkä herrakansaa vaan jotakin alempaa (ja epäilemättä lopulta tuhottavaa) aasialaisrotua.

En tiedä von Grönhagenin tekemisistä sodan jälkeen – puhumattakaan hänen Suomeen tuomastaan Konstantinus Suuren ritarikunnasta – mutta mielestäni ihmisellä on ja tuleekin olla oikeus muuttaa mielipiteitään. Ottaa laput silmiltään. Jopa Ilaskivellä. Ehkä minullakin, hah.

Sitä odotellessa ehtii hyvin käymään vaikkapa tämän kesän Finnconissa Turussa! Itse en paikalle pääse, mutta ei se tarkoita sitä etteikö teidän kaikkien muiden kannattaisi kokoontua!

Vielä viisuista

·

Düsseldorfin euroviisujen televisioinnissa ei ollut voinut olla kiinnittämättä huomiota laulujen johdantona (lavajärjestelyjen aikana) esitettyihin ”postikortti”-videoihin. Saksa ylpeilee maahanmuuttajillaan. Näinä aikoina hienoa nähdä.

En mitenkään erityisemmin perustanut Azerbaidžanin voittajakappaleesta – se oli sellaista tavanomaista, kasvotonta sarjatuotantopoppista (itse äänestin Bosnia-Herzegovinan sympaattisen akustista laulaja/lauluntekijämeininkiä) – mutta olenpahan tullut käväisseeksi ensi vuoden todennäköisessä viisukaupungissa. Livistimme silloisen avovaimoni kanssa viettämään vuoden 1986 joulua Kaukaasian kiertomatkalla, jonka ensimmäinen etappi oli Baku.

Todennäköisesti ainakin liikenne on niistä päivistä vähän vilkastunut.

 

 

Geronimo

·

Päivän uutisten mukaan SEAL-erikoisjoukkojen koodinimi Osama bin Ladenille oli ”Geronimo”. Tämän johdosta ajattelin poiketa normaalirutiinista ja tuputtaa teille musiikkivideota jo näin keskiviikkona. Sillä aikaa kun mainio Raging Slab -yhtye esittää lauluaan ”Geronimo”, voimme itse kukin miettiä, miksi terroristijohtajan koodinimeksi oli valittu amerikkalaisen vapaustaistelijan nimi.

Tuossa valokuvavideossa ei tainnut olla yhtään kuvaa Geronimosta (1829–1909, oik. Goyaałé) tai hänen kansastaan chiricahua-apaššeista, tai edes heidän kotiseudultaan, nykyisistä Yhdysvaltojen lounaisosista. Laitetaan siksi tähän loppuun Wikimedia Commonsista löytyvä kuva, joka näyttäisi olevan Geronimon vanhuudenpäiviltä, jolloin häntä päästettiin vankilasta ainoastaan messuille poseeraamaan, kadonneen ajan ja tuhotun kansakunnan muistona.

Ulkoisesta olemuksestaan ja ”Lynyrd Skynyrd kohtaa Metallican” -musiikistaan huolimatta newyorkilaista Raging Slabia voisi joskus soittaa lisääkin. Bändi, jossa on kolme kitaristia – ja joista vieläpä kaksi soittaa slideä – ei voi olla paha, vaikka onkin myönnettävä, että ’Slab-tuntemukseni kyllä rajoittuu aika lailla heidän kakkosalbumiinsa Raging Slab vuodelta 1989.

Lisätäänpä vielä tähän linkki Channel4:n mainioon juttuun joka pohtii samoin Geronimo-nimen synboliikkaa.

Tarvetta toimenpiteisiin?

·

Kuninkaan puhe pisti, jälleen kerran, pohtimaan myös yhtä vanhaa suosikkikeppihevostani. Elokuvan ”Bertien” lapsuus todettiin moneen kertaan jotakuinkin karmeaksi. Ei kavereita, vain kiusaava isoveli. Vanhemmat etäisiä ja kiireisiä, näkivät lapsiaan ainoastaan kerran päivässä järjestetyssä tilaisuudessa. Muun ajan lapsi viettää vaihtuvien lastenhoitajan hoivissa.

Ei sellainen ole normaalia lapsuutta, eikä elämä muutu yhtään normaalimmaksi senkään jälkeen. Kavereita ei ole luvassa sittenkään, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia valita elämänuraa tai opiskelupaikkaa omien kiinnostusten pohjalta. Nuorta ei kohdella kuin ihmistä, vaan pelkkänä esi-isiensä jälkeläisenä. Kapinaikä? Ei tule kuuloonkaan. Ja jos tulee, niin siitä kuullaan sitten ympäri maailmaa.

Ei ihme, jos viiraa päästä, tai tulee muuten ongelmia. Se ei ole perinnöllistä, vaan luonnottoman ja sairaan ympäristön, lapsuuden ja nuoruuden tuotosta. Samanlaisia kärsimysnäytelmiä koetaan vieläkin monissa muka sivistyneissä maissa yhä edelleen. Ehkä kuninkaallisten lapset pitäisi ottaa jo mahdollisimman pian syntymän jälkeen pois vanhemmiltaan ja sijaiskotiin, niin heillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaisiksi?