Kategoria: ”Alshain”

Niska edellä eteenpäin

·

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Ja tänne asti menty

·

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.

Kahdella mantereella

·

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Vuosi lisää

· 4 kommenttia ·

Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.

Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.

Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.

Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.

Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.

Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.

Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Hetken laulu syvässä päässä

· 2 kommenttia ·

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Viimeisiä viedään

· 2 kommenttia ·

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Pimeän sisällä

·

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.