Kategoria: sää
Drink up, dreamers, the cup is running dry
Meidän monien, etenkin ns. länsimaisen kulttuurin lasten on usein vaikea hahmottaa, miten pienestä kiinni ovat monet itsestäänselvinä pitämämme päivittäiset asiat. Etenkin päivittäin käyttämämme kasvikunnan tuotteet. Kaikki kaupan lukuisat perunalajikkeet ovat alkuaan peräisin pieneltä Perun vuoristoalueelta ja geneettisesti lähestulkoon identtisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erittäin herkkiä kasvisairauksille ja loisille. Pikku hiljaa Suomenkin pelloille leviävä koloradokuoriainen on luultavasti vasta alkusoittoa.
Vielä herkempi ja arempi kasvi on kahvi.
Käytännöllisesti katsoen kaikki kauppojen erilaiset kahvilaadut perustuvat yhteen ainoaan kasvilajiin, Coffea arabicaan, jonka osuus maailman kahvintuotannosta on noin kaksi kolmannesta, kertoo taannoinen New Scientist. Arabicaan sekoitetaan lopullisia kahvilaatuja valmistettaessa muutamia muitakin kahvilajeja, ennen kaikkea Coffea canephoraa, jonka baristat tuntevat kauppanimellä ”Robusta”. Mutta paras aromi tulee nimenomaan arabicasta.
Arabica on puolestaan peräisin parista kasvista, jotka kuljetettiin Etiopian ylängöiltä Jemeniin joskus 500-luvun tietämissä, ja joiden jälkeläiset levisivät sitten ympäri maailmaa 1600-luvulta alkaen, kun eurooppalaiset innostuivat arabien juomaherkusta. Kaikki maailman arabicat ovat parin yksittäisen kasvin jälkeläisiä, ja geneettisesti siis jotakuinkin identtisiä. Tämä tekee niistä erittäin arkoja loisille, joista tunnetuin on kovakuoriainen nimeltä Hypothenemus hampei.
Mutta ei tässä kaikki. Arabica on äärimmäisen kranttu kasvuympäristönsä suhteen, niin arka että ilmastonmuutos ja epävakaiden, vaihtelevien säiden lisääntyminen vaikuttavat satoihin jo nyt etenkin Keski-Amerikassa ja itäisessä Afrikassa. Kahvinviljelyn vaatimia hyvin vakaita kasvukauden säätiloja on yhä harvemmin. Tämä on yksi keskeinen syy viime vuosien raakakahvin hinnannousuun, loisten ohella.
Sekä lois- että säänkestävyysongelmiin auttaa sama lääke kuin monien muidenkin eliöiden kohdalla: on kasvatettava geneettistä diversiteettiä. Arabican geenipohjaa on laajennettava ja monipuolistettava. Tätä varten tutkijat ovat palanneet kahvikasvin alkuperäiselle kotiseudulle, Etiopian ja Etelä-Sudanin vuoristoseuduille, mistä ensimmäisten viljeltyjenkin arabicojen esi-isät ovat peräisin. Risteyttämällä viljelylajikkeita villien sukulaistensa kanssa saadaan monipuolisempi geenikirjo ja, toivon mukaan, sitkeämpiä lajikkeita. Asiassa on vain yksi ongelma. Villi-arabicaa ei enää tahdo löytyä sieltä missä sitä tiedetään kasvaneen vielä muutama vuosikymmen sitten. Seudun säätilat ovat muuttuneet niin paljon, että vanhojen kotiseutujen kasvusto on kokonaan muuttunut. Voi olla, että villi kahvikasvi on kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on vain kitukasvuisia, huonokuntoisia yksilöitä. Voi olla, että ne ovat juuri sellaisia sitkeämpiä geenimuunnoksia joita kaivataan, mutta eivät ne kovin satoisilta vaikuta. Voi olla, että arabican viljelystä tulee harvinaisuus jo muutamassa vuosikymmenessä, ja me kahvinystävät joudumme tyytymään maultaan heikompaan Robustaan.
Voi olla, että tulevaisuudessakin ennen oli kaikki paremmin.
(Otsikko on tietenkin mukaelma Peter Gabrielin klassisesta laulusta ”Here Comes the Flood”.)
Ei uida luomuna, ei
On aina kiinnostavaa huomata pitävänsä itsestäänselvyyksinä asioita, joita ei ehkä aina olisi niin järkevää pitää itsestäänselvyyksinä. Ajatellaan nyt vaikkapa viime vuosien urheilurakentamisen kukkasta, hiihtotunneleita. Aivan älytöntä energianhaaskausta, eikö vain? En itsekään tullut ajatelleeksi, että niiden energiankulutus on itse asiassa ihan samaa luokkaa kuin uimahallien. Ja uimahallithan ovat itsestäänselvyys, eikö vain?
Ovat ainakin minulle. Uiminen on yksi ehdottomia mieliliikuntalajejani kävelemisen ja taijin ohella. Meditatiivinen tuokio, tilaisuus antaa ajatusten leijailla omia ratojaan kehon keskittyessä rytmiin, kun silmillä ei ole juurikaan muuta näkemistä kuin altaan kaakelipohja eikä korvilla juurikaan muuta kuulemista kuin veden lorina korviin ja korvista pois. (Uin enimmäkseen kroolaamalla, osittain siksi että olen aina ollut surkea rintauimari.)
Täällä Koillis-Helsingissä vallitsee näinä päivinä idyllinen talvi. Pikkupakkanen, puut postikorttimaisen lumisina. Lisää lunta on tulossa, ja pian on edessä sama ongelma kuin viime talvena: pihaa on paha kolata, kun lumelle ei ole tontilla kunnolla tilaa. Kulkuväylien molemmille puolille kasautuu parimetriset vallit.
Oli hämmentävää käydä eilen, pitkästä aikaa, Helsingin keskustassa. Paikka on täynnä loskaa, ja katujen auraus on niin kehnoa, ettei sellaista siedettäisi täällä sivistyneemmissä kaupunginosissa. Esikaupunkilaiselle keskustasta tulee muutenkin mieleen ennen kaikkea likaisuus ja meluisuus, joten ostokset ja muun elämän tekee mieluiten jossakin muualla – siis sellaisessa muualla, jonne pääsee julkuneuvolla. Sen verran kaupunkilainen olen, etten suostu autoa omistamaan. Sitä paitsi keskustan likaisuus ja meluisuus johtuu ennen kaikkea juuri sinne väenväkisin tuppaavista henkilöautoilijoista.
On maamme köyhä, siksi jää
Näinä iljanteisina aikoina leppoisa aamukävely uimahallille muuttuu muutaman kilometrin jatkuvaksi jännittämiseksi. Pukeutumistaan miettii lämpimyyden sijaan pikemminkin sen perusteella, mikä suojaisi parhaiten, jos (kun) liukastuu ja lentää rähmälleen.
Näinä aikoina energiantuhlauksen kannalta niin kyseenalainen ajatus lämmitetyistä kaduista ei tunnukaan lainkaan älyttömältä: mieleen palaa, miten juhlallisen rentoa oli eilen kokouksesta palatessa siirtyä jäisestä Esplanadipuistosta flaneeraamaan* Espan ja Aleksin sulille, kuiville jalkakäytäville.
Tai sitten pitäisi muuttaa toisaalle, sisämaahan kauas meren nollaannuttavasta, lunta sulattavasta ja sitten vettä ja loskaa jäädyttävästä vaikutuspiiristä. Tai etelään. Vironniemelle en kyllä asettuisi asumaan lämmitetyistä jalkakäytävistä huolimatta. Pitäähän nyt asumisessakin olla joku taso – ja minun kohdallani tasovaatimuksiin kuuluu niin puhdas ilma, että pyykkiä voi halutessaan kuivattaa ulkosalla, sekä niin hiljainen ympäristö, ettei henkilöautojen mökää joudu peittämään aivoja mädättävällä taustamusiikilla.
—
* Pohdimme eilen kokouksen lomassa ”flaneerata”-sanan viimeaikaista yleistymistä. Sanahan on vanhaa ruotsinvoittoista Stadin hienostoslangia, mutta alkoiko sen uusi tuleminen Kjell Westön mainion Missä kuljimme kerran -kirjan (suomennoksen) myötä?
