Okei, en osaa latinaa, joten otsikko on vähän sinne päin.
Yritän vain sanoa, jos ette ole jo huomanneet, että Google Street View -palvelu ulottuu myös Pompeijin raunioille. Virtuaalimatkalle Vesuviuksen tuhkan hautaamaan roomalaiskaupunkiin pääsee vaikka tältä kadulta alkaen.
Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.
Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.
Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.
Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.
Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.
Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.
Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.
Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.
Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.
Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.
Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä. Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.
Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.
Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.
Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.
Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.
En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.
Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.
Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.
Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.
Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.
Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.
Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.
Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.
En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.
Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.
Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.
Kuten on aina ennenkin ollut oikein.
Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.
* * *
Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.
Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.
Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.
(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)
Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.
Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.
(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)
Perjantaina seisoimme hetken aikaa lissabonilaisella kävelykadulla kuuntelemassa sokeaa fado-laulajaa, joka säesti itseään triangelilla. S totesi, että hänelle tuli mieleen Kihauksessa nähty Dona Rosa. Tämänpäiväinen googlailu paljasti, että kysymyksessä tosiaan taisi tosiaan olla useita levyjä tehnyt ja maailmanmusiikin merkittäväksi persoonallisuudeksi mainittu Dona Rosa itse.
(Apollo 11:n laskeutumispaikka Lunar Reconnaissance Orbiterin kuvaamana 17. heinäkuuta 2009. Elokuussa LRO:n pitäisi siirtyä matalammalle radalle ja saada tarkempia kuvia.)
Tasan neljäkymmentä vuotta sitten isä ja äiti herättivät minut katsomaan televisiota. Muistini mukaan mustavalkoisessa lähetyksessä näkyi suurimman osan aikaa studion pöytä, jonka ääressä joukko nimikyltitettyjä asiantuntijoita keskusteli tapahtumista vajaan neljänsadantuhannen kilometrin päässä, Kuun Rauhallisuuden meressä. Välillä nähtiin lyhyitä, suhruisia katkelmia suorasta televisiolähetyksestä Kuun pinnalta. Ilman studioväen selostusta en olisi luultavasti erottanut, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Joka tapauksessa olin seitsemänvuotias, menossa kansakoulun toiselle luokalle ja näin suorana lähetyksenä, kun ihminen käveli ensi kertaa toisen taivaankappaleen pinnalla.*
Seuraavan vuoden mittaan ilmestyi montakin kauniskuvaista kirjaa, jonka nimessä, alaotsikossa tai viimeistään takakannessa mainittiin sanat ”avaruuden valloitus”. Taisin kyllä tajuta jo hyvin pian, että avaruus oli yhtä valloitettu kuin Amerikka olisi ollut valloitettu jo silloin, kun maahanmuuttajataustainen espanjalaiskapteeni Cristobal de Colon koetti isovarpaallaan Atlantin vettä seistessään tukevasti espanjalaisella rannalla.
Silti: jostakinhan se oli aloitettava.
Sittemmin aurinkokunnan tutkimus on siirtynyt huomattavasti parantuneiden automaattilaitteiden tehtäväksi. Tässä neukut olivat pioneereja: heillä ilmeisesti oli miehitettyjen kuulentojen projekti, joka kuitenkin lakkautettiin heti kun jenkit olivat onnistuneet ensimmäisinä. Neukut onnistuivat kuitenkin ensimmäisen kauko-ohjatun kuukulkijan lähettämisessä. Lunahodeja on seurannut monien amerikkalaisten, venäläisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten luotainten ja kulkijoiden joukko. Miehitettyjä avaruuslentoja ei ole tehty matalia Maan kiertoratoja korkeammalle sitten 1970-luvun alkupuoliskon. Nyt on taas uho päällä: kiinalaiset ja intialaiset aikovat Kuuhun, jenkkien on tietysti pakko pistää paremmaksi ja julistaa menevänsä aina Marsiin asti.
Onnea matkaan.
Ei, ihan vilpittömästi. Minä haluan, että edes pieni osa tämän planeetan populasta käväisee muuallakin kuin aivan kotikulmilla ja välittää kokemuksensa meille lopuille kuudelle miljardille. Vaikka avaruustutkimus yleensä ja miehitetyt avaruuslennot erityisesti nielevät suunnattomia määriä rahaa ja resursseja, summat ovat kyllä vallan vaatimattomia verrattuna paljon pahempiin turhakkeisiin, kuten puolustustekniikkaan. Hyötyjäkin on saatu. Ilman Apollo-ohjelmaa käytössäni olisi luultavasti paljon vaatimattomampi mikrotietokone: NASA:n tarve saada parin jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen tietokone pienennetyksi tiiliskiven kokoon antoi melkoisen potkun integroitujen piirien kehitystyölle.
Mutta tärkeimmät hyödyt ovat toisaalla.
Kuulennot olivat – kaikesta kylmän sodan ja propagandan taustastaan huolimatta – melkoisen yhdistävä kokemus. Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan.
Moni astro- ja kosmonautti on sitä paitsi kertonut valaistumisen kokemuksestaan tuolla ylhäällä, kuinka rajoja oli mahdotonta nähdä, kuinka Maa näytti yhtenäiseltä, kauniilta – ja hauraalta. Tässä oli sentään kyse nationalismilla aivopestyistä entisistä taistelulentäjistä. Soisin, että kaiken maailman Halla-Ahot, Ahmadinejadit, Wildersit ja Mugabet pääsisivät samanlaisen valaistumisen äärelle.
Astronauttien ajatukset ja mukanaan tuomat kuvat yhtenäisestä, pienestä ja hauraasta planeetastamme olivat omalta osaltaan tönimässä eteenpäin ympäristöliikettä, tuomassa esiin ajatusta ettei ole olemassa paikkaa nimeltä ”pois”: kaikki vaikuttaa kaikkeen, jätteet eivät katoa minnekään silloin kun ne työnnetään taloyhtiön roska-astiaan. Ilmaa sai siipiensä alle myös Gaia-hypoteesi, ajatus Maan biosfääristä jonkinlaisena symbioottisena, mahdollisesti jopa jollakin tapaa tietoisena kokonaisuutena.
Mutta ei siinäkään vielä kaikki.
Ihmisen luontoon kuuluu ottaa kavereita mukaan ja lähteä katsomaan, mitä noiden kukkuloiden takana on. Siksi me kaikki emme enää asu Olduvain rotkon kulmilla. Arkeologia ja paleontologia alkavat näköjään osoittaa yhä kiistattomammin, että moni ihmiskuntaa riivaava ongelma sai alkunsa silloin, kun aloimme asettua paikoillemme, kun vaihdoimme luonnollisen keräilijä/metsästäjäelämäntavan paratiisin maanviljelyksen ja karjankasvatuksen kaltaiseen raskaaseen työhön ja yksipuoliseen ravintoon. Paikalleen asettumisen myötä alkoi myös sodankäynti: vanhemmalta ajalta on erittäin vähän merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan. Ei ihme, että ihmiset tuntevat niin paljon vetoa poislähtemisen ajatukseen – merille, toiseen maahan, avaruuteen. Ei se ole hölmöä romantiikkaa, vaan tervettä paluuta ihmisen arvoiseen elämään.
Meitä on nykyään niin paljon, meidän yhteisömme ovat niin monimutkaisia ettei lähteminen onnistu kaikilta, metsästäminen ja keräileminen eivät elätä kaikkia. Siksi on hyvä, että voimme matkustaa edustajiemme välityksellä, tutkia kaverien avulla, mitä noiden vuorten takana olevassa laaksossa on, millaista seutua on tuon meren takana. Sillä toinen ihmisyyden oleellinen osa on, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kaverit voivat mennä ja kaverit voivat kertoa, ja kokemus on miltei yhtä upea ja aito kuin jos olisi käynyt itse. Joskus aidompikin.
Avaruusmatkailu on siis, jossakin mielessä, juuri sitä mitä ihminen tekee ollakseen ihminen. Sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä.
* Tämä suora lähetys nähtiin uusintana sunnuntain vastaisena yönä – ja se tulee uusintana tänään tiistaina päivällä – ja huomasin muistikuvieni olleen osin vääriä: kaksi- ja puolituntisen kuukävelyn ajan kuva pysyi koko ajan laskeutumismoduulin videokamerassa, studion paperimassakulisseihin palattiin vasta sen jälkeen kun astronautit olivat palanneet kuumoduuliin. Mukana oli jonkin verran värikuvaakin Houstonin lennonjohdosta. Uskomatonta, miten jännää kuukävelyä oli seurata ”suorana” vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin! Minä en nykyään juuri jaksa katsella telkkaria ja istuin tiiviisti ruudun ääressä nelisen tuntia.
Studiossa asiantuntijoina oli mm. Pertti Jotunin, Martti Tiurin ja Birger Wiikin kaltaisia, myöhemminkin tuttuja nimiä. Muistin äsken, että kävin vanhempieni kanssa katsomassa, kun yleisölle esiteltiin Wiikin yhdysvaltalaisilta saamia kuukivinäytteitä. En muista, missä näyttely oli, mutta muistan pitkän jonon, lasivitriinin ja suurennuslasin, jonka alla näkyi suunnilleen lapsen peukalonpään kokoinen, sinertävänharmaa kivenmurena.
Olen maininnutkin, että olen elämässäni omistanut yhden ainoan auton, silloin kolmetoista vuotta vanhan ja parisataatuhatta kilometriä ajetun Saab 99:n. Käytetyn auton vähävaraisena omistajana varustauduin tietenkin ongelmien varalle hommaamalla käsiini kyseisen automallin korjausoppaan – itse asiassa kaksikin. Korjausoppaat ovat näitä nerokkaita opuksia, joita mainostetaan sillä että kirjaa tehtäessä ko. auto on purettu kokonaan osiin ja koottu. Sitä en epäile lainkaan, mutta huonolaatuisehkot valokuvat tahrattoman siisteistä, upouusista autonosista studio-olosuhteissa kuvattuina eivät juurikaan muistuttaneet mitään sellaista öljyistä, kuraista ja jäistä, mitä meidän Saabimme konepellin alla näkyi tammikuisena pakkasiltana parkkipaikan katulampun valossa. Eikä korjausopas sisältänyt juurikaan neuvoja siihen, mikä osa moottoria pitäisi purkaa ja korjata oireen X ilmaantuessa.
(Vanhemmillanikaan ei ollut autoa: isä ajoi kortin vasta yli viisikymppisenä, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois kotoa ja kuutisen vuotta sen jälkeen kun minäkin muutin pois kotoa. Äidillä ei ole korttia vieläkään. Eikä minulla ollut koskaan mopoakaan. Meillä oli kyllä moottoriveneitä, joiden moottorit rupesivat yleensä ennemmin tai myöhemmin oikkuilemaan – yleensä ennemmin. Polttomoottorit eivät kerta kaikkiaan kuulu kulttuuriperimääni, joten minulta puuttuu täydellisesti luontainen kyky ymmärtää niiden sielunelämää. Niinpä suhtaudun niihin edelleenkin kuin jonkinlaisiin villieläimiin. Sähkölaitteet ovat minusta paljon helpompia, turvallisempia ja helpommin lähestyttäviä.)
Tämän kuun 20. päivänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta Apollo 11:n laskeutumisesta Kuun kamaralle – ensimmäisestä kerrasta, jolloin ihminen pääsi Maapallolta toiselle taivaankappaleelle. Edellä kuvatuista syistä ei ole mikään ihme, että vuosipäivää juhlistavista kirjauutuuksista minun sydämeni lumosi jo pelkällä kansikuvallaan tämä:
Totta puhuen kansi on lievää huijausta. Christopher Rileyn ja Phil Dollingin Apollo 11: Owner’s Workshop Manual (Haynes 2009) ei sisällä yksityiskohtaisia kaavioita ja ohjeita siihen, kuinka Saturn V -kantoraketti, SM-107 -huoltomoduuli, CM-107 -komentomoduuli tai LM-5 -kuumoduuli puretaan osiin ja kootaan taas toimivaksi avaruusalukseksi: ottaen huomioon systeemin osien määrän sellainen kirja olisikin varsinainen tiiliskivipakka.
Yhtä kaikki kyseessä on antoisa ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu yleiskatsaus niihin monenlaisiin laitteistoihin joita tarvittiin Apollo-retkikuntien lennättämiseen tuohon aivan silmänkantaman päähän, naapuriplaneetalle. Kirja keskittyy järkevästi nimenomaan tekniseen puoleen ja jättää kiertoratadynamiikan, Apollo-ohjelman poliittiset motiivit, astronauttien ja heidän perheidensä henkilöhistoriat, lentojen tieteelliset saavutukset sun muut lähinnä ohimenevien mainintojen varaan. Kuten kirja mainitsee useamman kerran, Apollo-ohjelma toteutettiin aikana jolloin ei itse asiassa ollut vielä tekniikkaa toteuttaa mitään sellaista. Omalta osaltaan tämä jättiläishanke edisti esimerkiksi puolijohteiden ja integroitujen piirien yleistymistä: aluksen tarvitsema tietokonejärjestelmä sai viedä tilaa vain parin tiiliskiven verran, kun sen maanpäällisellä vastineella oli kokoa kolmen jääkaappi/pakastinyhdistelmän verran. (Myös energiankulutus piti saada murto-osaan silloisten mainframe-koneiden vaatimista kilowattimääristä.)
Tieteiskirjoittajalle tällainen teos on tietenkin kullan arvoinen. Minähän olen juuri kirjoittanut Karstan, joka tapahtuu jokseenkin kokonaan avaruusaluksessa. Vaikka en teekään missää nimessä ns. kovaa scifiä eikä minun tarvitse olla niin tarkka yksityiskohtien suhteen, perusasioiden on silti oltava kunnossa. Siinä mielessä lukukokemus oli lohdullinen: en ilmeisesti ole unohtanut mitään oleellista omasta tarinastani. Tämä kirja pysynee jatkossakin käden ulottuvilla olevassa hyllyssä: yleiskatsausmaisuudestaan huolimatta se on näppärä hakuteos. Parempi hakuteos se tosin olisi, jos mittayksiköt olisi ilmoitettu tuumien ja mailien lisäksi myös SI-järjestelmässä: mutta keskiaikainen mittajärjestelmä on tietysti sikäli perusteltua, että sitä käytettiin myös Apollo-ohjelmassa.
Julkaisisikohan Alfamer tämän suomeksi? Minä voin kyllä mielihyvin suomentaa, kunhan hinnasta ja aikatauluista päästään sopuun…
Viime vuoden helmikuisen hienon Luxorin matkan viimeisenä iltana käväisimme hieman (nykyaikaisen) kaupungin ulkopuolella Karnakin temppelissä kokemassa ääni- ja valoshow’n. Ajatus kuulostaa kornilta ja tosi turistilta, mutta homma toimi itse asiassa melkoisen komeasti suurimman osan aikaa. Loppu pyhän lammen rannalla tosin oli hidas ja laahaava – minkä lisäksi silloin alkoi kaupungilta kuulua iloista älämölöä. Egypti oli juuri voittanut jalkapallon Afrikan mestaruuden, ja torilla tavattiin.
Egyptin uuden valtakunnan pääkaupungin keskeisiin temppelialueisiin – ja siten myös Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen keskeisiin paikkoihin – kuuluneeseen Karnakiin voi nyt tutustua myös virtuaalisesti. Digital Karnak on Kalifornian yliopiston tutkimusprojektin hanke, josta löytyy videoita, tietoa ja kaikenlaista muuta kivaa. Ainakin pikavilkaisten vallan kiinnostava sivusto.
Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.
Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.
Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.
(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)
Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.
Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.
Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.
(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)
Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.
John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.
—
* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.
