Kategoria: kuvia

Matkapäiväkirja: Florida

26.10.2012 ·

Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.

Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.

Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.

Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.

Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.

Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.

Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.

Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.

Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…

Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.

Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.

Se on nimittäin valtava.

Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.

Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.

Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.

Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.

Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.

Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.

Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.

Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…

Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki

17.10.2012 ·

Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.

Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?

Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:

Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.

Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.

Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).

Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.

Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:

(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎

Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.

Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.

Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.

Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…

Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.

Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.

Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.

Kemiallisen kuvaamisen pikainen paluu

23.4.2012 ·

Taannoin esittelemäni lapsuuden Flexaret-kamera toimii. Ainakin suurin piirtein.

120-koon filmirullaan mahtuu kaksitoista 6 × 6 -koon valokuvaa. Niiden ottamiseen kotona ja pihapiirissä meni noin tunti. Filmin kehittämiseen meni reilu viikko. Kuvien skannaamiseen useampi tunti. Vasta sen jälkeen oli mahdollista todeta, millaista jälkeä kamera tekee, tai tekeekö lainkaan – varsinkin, kun minulla ei ole enää nykyään erillistä valotusmittaria. Onneksi digitaalijärkkärin näyttö kävi valotusmittarista, ja aukko- ja valotussäädöt oli mahdollista säätää edes sinne päin.

Kyllä tuo kuvia tuottaa. Tosin saattaa hyvin olla, että optiikka (joka ei välttämättä ole ollut alkuaankaan ihan maailman priimaa) on aikaa myöten saanut kolhuja. Pääsääntöisesti filmille kuvaamiseen pätee kuitenkin sama kuin vinyyleihin ja ääninauhaan: se, että tallennusmetodi on analoginen, ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita sitä että lopputulos olisi digitaalituotosta laadukkaampi.

On minulla vielä toinenkin filmirulla. Heräsi ajatus käväistä Keinutiellä kuvaamassa Muurahaispuun kanteen päätynyt maisema nykytilassaan, tosin entisen huoneeni ikkunan sijaan vain rapun alaovelta. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä asunnossa nykyään asuu, enkä aio ruveta tunkeilemaan heidän elämäänsä. Ei se ole enää minun kotini.

En tiedä, oliko silloinkaan. Jokaisen terveen lapsen ja nuoren tavoinhan minäkin vietin ison osan aikaani haaveilemalla siitä, että muuttaisin muualle, kauas pois, jännittävämpiin paikkoihin.

Kaukaa menneisyydestä viisas

1.2.201215.2.2012 ·

Olen aina ollut melkoinen filminkuluttaja. Osittain kyse oli siitä, että olin oppinut toimittajavanhemmilta (ja heidän lehtikuvaajatuttaviltaan) että samasta kohteesta pitää ottaa aina monta kuvaa, niin että lopputuloksissa on ainakin yksi julkaisukelpoinen, jossa kellään ei ole silmät kiinni eikä kukaan vääntele naamaansa. (Filmiaikoina valokuvien retušoiminen oli huomattavasti vaikeampi taito kuin nykyään.)

Kaikenlaista tulikin sitten räpsittyä, kuten huomasin pari vuotta sitten ryhtyessäni skannaamaan tallessa olleita vanhoja negatiivejä. Ujona ihmisenä en kuvannut mitenkään hirveästi ihmisiä, enemmänkin kaikenlaista tavaraa. Ja maisemia. Esimerkiksi huoneeni ikkunasta.

Tämä ruutu on kuvattu talvella joskus vuoden 1974–75 tienoilla. Pitkän talon päädyn tuolla puolella olleet parakkikoulut (joissa itse kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa) on purettu, mutta nykyistä Keinutien ala-astetta ei ole vielä rakennettu. Kuva on otettu joko omasta huoneestani tai vanhempieni työhuoneen ikkunasta Keinutie 11:n O-rapun ylimmästä kerroksesta.

Isä oli antanut minulle vanhan Flexaret-kaksipeilikameransa. Se ei valitettavasti ole enää tallella: olen edelleenkin sitä mieltä, että kuiluetsin on makeinta mitä valokuvaustekniikka on koskaan kehittänyt. Kamera käytti laadukasta, kookasta 6×6-filmikokoa, minkä ansiosta negatiivit ovat säilyneet kinofilmejä paremmassa kunnossa. Toisaalta 12 kuvan filmirullat olivat myös hintavia, ja niiden lataaminen kameraan oli oma temppunsa: filmin suojana ei ollut minkäänlaista suojakuorta tai -kasettia kuten kinarifilmeissä, joten homma oli viisasta suorittaa mahdollisimman pimeässä tilassa.

Takana näkyviä Keinulaudantien taloja tulin siis tuijottaneeksi aika ison osan lapsuudestani, vaikka en tainnut tuntea sieltä kovinkaan monta henkeä (lukuun ottamatta paria kansakoulukaveria ja myöhempää Limes-hallituskumppaniani Heiniä, johon tutustuessani olin kyllä jo muuttanut Keinutieltä pois). Ehkä juuri siksi talot tuntuivat niin hyvältä paikalta Muurahaispuun Kari Lännenheimon lapsuudenkodiksi.

Tämä taas oli erinomainen syy käyttää juuri tätä kuvaa Muurahaispuun kansikuvan pohjana.

Kuvassa on talvi ja Muurahaispuu tapahtuu viime vuoden touko–syyskuussa. Kirjassa puhutaan kuitenkin paljon Karin lapsuudesta – ynnä lapsuudenaikaisista valokuvista. Ja kaitafilmeistä. Joten talvikansi on ihan paikallaan.

Joten oli ihan fiksua räpsiä aikanaan näitä valokuvia kodin ikkunasta.

Ruississa, pitkästä aikaa

11.7.2011 ·

Festivaalien alla tulin pohtineeksi, koska olen mahtanut viimeksi käydä Ruisrockissa, ja vaikuttaa siltä että näin on päässyt käymään viimeksi joskus vuoden 1983 tienoilla. Maailma on (onneksi) muuttunut hivenen niistä ajoista. Rockfestaritkin ovat (onneksi) muuttuneet, ruoka on parempaa ja juomaksi alueelta saa muutakin kuin lämmintä limpparia ja yleistä halveksuntaa asiakaskuntaa kohtaan.

Tällä kertaa Ruissalossa tuli käytyä ihan vain päiväpiipahduksena, minkä voi tietysti ajatella olevan nostalgiapaluuta ensimmäiseen Ruisrockiini vuonna 1980 ja seuraavaan Ruisrockiini vuonna 1981, silloin kun festari oli vielä yksipäiväinen.

Tuomari Nurmion sopivasti rosoisen soolokeikan jälkeen kävimme katsomassa monen kehumaa Fleet Foxesia, joka ei kuitenkaan tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Stemmat ja melodiat soivat kyllä ylimaallisesti ja toivat mieleen 1970-luvun alun ynnä Crosby, Stills & Nashin: se taisikin olla ongelma, CS&N (tai myöhempi CSN&Y) ei yrityksistä huolimatta ole oikein koskaan kuulostanut minun korvissani muulta kuin tylsältä.

Onneksi Mark Lanegan ja Isobel Campbell osoittivat seuraavaksi, miten hienoa, koskettavaa, lyyristä ja tummissa uomissa virtaavaa musiikkia on mahdollista synnyttää oikeastaan hyvinkin samankaltaiselta, vanhahtavalta countryrock-pohjalta.

Tutuista nimistä huolimatta (Laneganiin olen törmännyt väkisinkin jo pelkästään Nirvana-aiheista kirjallisuutta suomentamalla) duon musiikki on jäänyt minulta kokonaan väliin, joten tätä voin pitää tämän festivaalin löytönä ja syynä tehdä vähintään yksi piipahdus myös levykauppaan. Hesarin kriitikkoa ärsyttivät muutaman kappaleen taustanauhalisäkkeet, ja turhia ne minustakin olivat: ei tällaista musiikkia ole oikeastaan mitään mieltä yrittää saada livenä kuulostamaan samalta kuin levyllä, se ei tarvitse sitä. Muuten ei totisesti valittamista, paitsi että viimeisten laulujen aikana viereiseltä lavalta kuuluva rytmi-ilotulitus häiritsi keskittymistä.

Manu Chaon takiahan Turkuun tuli lähdettyä, eikä herra tosiaankaan tuottanut pettymystä. Tällä kiertueella taustayhtyeenä toimi aikaisempien isojen kokoonpanojen sijaan La Ventura -niminen kitaristin, basistin ja rumpalin trio. Soitannollinen ote nojasi ehkä vähän näkyvämmin punkkiin kuin levyillä, mutta kohdalle sattuneiden livetallenteiden perusteella näin on ollut aikaisemminkin. Chaon musiikki on jatkuvaa ryöpsähtelyä tyylistä toiseen, näennäistä remellystä, joka (vaikkapa Gogol Bordellon tapaan) kuitenkin on äkkinäisten rytmivaihdosten (ja muunkin soitannan) tarkkuuden perusteella hyvinkin tarkkaan treenattua ja mietittyä. Mutta mitäs väliä sillä on? Jos homma toimii ja yleisö on ns. kybällä messissä, homma toimii.

Musiikki- ja festivaaliaiheisia kirjoituksia on lähiaikoina tulossa muutama muukin, koettakaa kestää.

Hiljaisuus hälyn keskellä

18.5.2011 ·

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.

Urania

10.3.201110.3.2011 ·

Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.

Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.

Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.

Aivan kuten ennenkin.

Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.

Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.

Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.

Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.

Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.

Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.