Kategoria: kulttuuri

Ei-me

· 3 kommenttia ·

Hesari arvioi Toiset näyttävästi kulttuuriosaston etusivulla. Mainiota.* Vesa Sisättö tulkitsee Miévillen Besźel/Ul Qoman kahtiajakoa samalla tavoin kuin minäkin niin usein: kerjäläiset, narkkarit, syrjäytyneet,…

Juttelin Toisista taannoin tuttavien kanssa ja mieleeni palautui odottamatta muistikuvia Lontoosta. Viimeisestä reissusta sinne päin taitaa olla jo yli kaksikymmentäviisi vuotta. Tykkäsin paikasta, mutta viimeisellä reissulla olimme lähdössä junamatkalle Skotlantiin ja tuli nähtyä Charing Crossin rautatiaseman ympäristön kaduilla nukkuvia kodittomia. Lontoon vapaamielisyys, rentous ja suvaitsevaisuus näytti toisen puolensa: välinpitämättömyyden ja – näkemätöntämisen.

Kyse ei ole Lontoossakaan pelkästään syrjäytyneistä. Brittiläinen luokkayhteiskunta osaa olla näkemättä kaikkea muutakin, joka ei liity omaan elin- ja tuttavapiiriin, vaikka tämä väärää murretta** murretta vääntävä toiseus asuisi naapurikorttelissa. Heidät on näkemätönnetty ainakin niin kauan, kuin heidän toimintansa ei häiritse meidän normaalia elämää. Brittiläisessä vasemmistopolitiikassa mukana toimineelle Miévillelle tämä on epäilemättä perin tuttu ja tutkiskelun arvoinen ilmiö.

Sama toistuu tietysti – ehkä vähemmän irvokkaassa  muodossa*** – myös Suomessa. Viimeistään kevään eduskuntavaalien jälkeen on tuntunut, että perussuomalainen vähemmistö ja me muut suomalaiset suhtaudumme toisiimme kuin vieraisiin kansakuntiin, joilla on toisenlaiset tavat, toisenlainen kieli, toisenlainen uskonto, toiset arvot. Tai vähäisemmällä, pinnallisemmalla tasolla: Tulin viikonloppuna linkittäneeksi Naamattuun Saku Tuomisen firmatyökulttuuria arvostelevan Kodin Kuvalehden kolumnin. Tuomisen teesit sopivat oikeastaan aika hyvin siihen miten minä teen työtäni, miten minun on mahdollista tehdä työtäni. Mutta kuten muutamakin linkkiini kommantoinut tuttava huomautti, meidän kummankaan ei pidä näkemätöntää, että meidän omakin elämämme pyörii perin vahvasti niiden varassa, joille emme itsekään soisi samanlaista työkulttuuria. Jos oikein kuluneen klišeen kautta asian ilmaisisi: Tuominen saisi luultavasti raivokohtauksen, jos hänen aamiaiscroissanttiensa leipoja noudattaisi hänen työkulttuuriteesejään.

___

* Suomennoksesta ei sanottu sanaakaan, taaskaan, mutta onhan tässä tottunut jo suhtautumaan kääntäjän työhön kuin basisti omaansa: jos siihen ei kiinnitetä huomiota, ei ole tullut mokattuakaan.
** Ei välttämättä edes väärää kieltä puhuva: murre erottelee englantilaisjuurisetkin toistensa lomissa eläviin erillisiin, kohtaamattomiin kansakuntiin.
*** <dramaattisella äänellä ukkospilvien säestämänä:> Ainakin toistaiseksi.

Pelkojen keskellä

·

Olen ehkä maininnutkin, etten kuulu oopperataiteen ylimpiin ystäviin. En erityisemmin pidä laulutyylistä enkä (pahimmillaan) harlekiinikirjatasoisista tarinoista. J. Robert Oppenheimerin elämään ja maailman ensimmäisen ydinpommin räjäytykseen paneutuva John Adamsin säveltämä Doctor Atomic oli kuitenkin aiheensa perusteella kiinnostava. Olen aikaisemmin nähnyt  Nixon in Chinan, jossa tykkäsin myös musiikista: kuuntelin paljon alkuaikojen Rockradiota 1980-luvun alussa, jolloin toimittajilla oli valta soittaa mitä vain, joten Motörheadin ja David Bowien välissä saattoi aivan hyvin tulla biisi-pari Philip Glassia. Nixonin musiikissa oli hyvinkin paljon samoja aineksia.

(Kuva Kansallisoopperan sivuilta)

Doctor Atomicin musiikki on kuitenkin toisenlaista. Joskus toisen näytöksen alkupuolella olin tunnistavinani vuoteen 1945 sijoittuvan tarinan musiikin lähteeksi 1940–50-luvujen elokuvamusiikin, etenkin rikoselokuvat ja Bernard Herrmanin musiikin Hitchcockin elokuviin. Nyt äänimaailma (jota orkesteri- ja syntetisoija-ainesten lisäksi täydensi hillityhkö ääniefektien käyttö) tuntui ikään kuin loksahtavan paikoilleen epookinluojana. Laulutekniikasta, -tyylistä tai -melodioista en kyllä edelleenkään viehättynyt. Adams tuntui välttelevän järjestelmällisesti kaikkea, mitä kukaan voisi kuvitella lisäävänsä millekään ”Parhaat ooppera-aariat” -kokoelmille.

Yksi musiikin ongelma (minun kannaltani) oli libreton toteutus: kaikki teksti on peräisin muista lähteistä, asianosaisten muistelmista, John Donnelta, Baudelairelta, Bhagavad Gîtâsta, Muriel Rukeyserilta. Tekstejä ei ole tarkoitettu laulettaviksi, ja laulettuina niihin tulee yltiökirjallista, epäluontevaa, halvan teennäistä näennäisälyllisyyttä. Tällainen ilmaisu toimi hyvin Nixonin ironisoivissa poliittisissa puheissa, mutta ei Doctorin tutkijoiden, sotilaiden ja heidän omaistensa yksityisissä keskusteluissa ja pohdiskeluissa. Pääosanesittäjien laulullisia suorituksia en ole kykenevä arvioimaan, pääosin en niistä sen suuremmin pitänyt, joskin Mika Kares (Edvard Teller) esitti silloin tällöin minun korvaanikin vetoavaa äänenkäyttöä. Permannon viitosriviltä kuunneltuna laulajat jäivät sitä paitsi jonkin verran orkesterin pauhun* jalkoihin. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia.

Visuaalinen toteutus oli kuitenkin koko teoksen ajan huikeaa. Siihen oli satsattu aikaa, ajatusta, vaivaa ja rahaa, ynnä ihmisiä kuoroineen ja avustajineen.

___

* Eilisiltaisen jytkähtelyn perusteella en kyllä lainkaan ihmettele taannoisen Riffi-lehden laajan kuulonhuoltojutun artikkelin toteamuksia, että muusikoiden korvien kannalta klassinen musiikki on nykyään paljon vaarallisempaa kuin ns. rock. Jälkimmäisellä puolella kuulo-ongelmista puhutaan paljon ja kuuloa suojellaan, klasaripuolella asia tuntuu olevan edelleen tabu. Harvojen tutkimusten mukaan jopa 90 prosentilla orkesterimuusikoista saattaa olla kuulo-ongelmia.

Traanin takia

·

Tapio Koivukari luki viime kesänä Messilän kirjailijakokouksen Avoimen mikin illassa pätkän valmistumaisillaan olevaa romaaniaan Ariasman: kertomus valaanpyytäjistä (Johnny Kniga 2012), ja kun kirja sitten ilmestyi, piti se saada käsiin jo ihan tuon pätkän vetovoimasta.

Eletään 1600-luvun alkua. Islannin vesillä alkaa liikkua baskilaisten valaanpyytäjien suuria laivoja. Islantilaisten itsensä suhtautuminen vaihtelee ihmisestä ja tilanteesta riippuen ilahtuneisuudesta epäluuloon ja, lopulta, myös silmittömään vihaan. Kaukaa etelästä tulleiden suurten laivojen mukana syrjäisellä saarella tapahtuu pitkästä aikaa edes jotakin uutta. Toisaalta tummapintaisten etelänmiesten uskotaan tulleen pahoissa aikeissa, viemään rehellisten islantilaisten valaat (joita islantilaiset eivät itse osaa pyytää), lampaat, elinkeinot ja (tietenkin) naiset.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin.

Ariasman perustuu vahvasti tositapahtumiin ja pian tapahtumien jälkeen muistiin kirjoitettuun aikalaiskertomukseen. Koivukarille pitkään pohdiskellun tarinan uuden version kirjoittaminen on epäilemättä motivoitunut osittain siksi että se on, monessakin suhteessa, edelleen perin ajankohtainen. Muukalaispelon harhaisimmat, lapsellisimmat ja naurettavimmatkin muodot putkahtelevat pintaan milloin mistäkin, joskus jopa akateemisten kansalaisten muka vakavaan tietoon perustuvina ”totuuksina”. Mutta tässä romaanissa kyse ei ole pelkästään siitä. Kirjan nimen motiivi selvisi vasta vähitellen, kun erään henkilön motiivit (ja mahdollisuudet) lietsoa muukalaisvihaa alkoivat paljastua. Toisaalta leppoisantahtisen tarinoinnin myötä paljastuu, miten lähellä kaukaisten maiden kansojen edustajien toiveet, haaveet, tarpeet ja tavoitteet pohjimmiltaan ovat. Ongelmana on kommunikaatio, ennen kaikkea sen puute, ja lyhytnäköinen tahtootahtoo-ajattelu, sekä auktoriteettiusko, johtajuuden ottaminen ja palvominen, joiden jalkoihin luontainen terve järki, reiluus ja inhimillisyys kovin kerkeästi jäävät.

Kirja kertoo, osin rivien välissäkin, myös siitä miten suuria ympäristömuutoksia ihmiset ovat aiheuttaneet jo kauan ennen teollistumisen aikakautta. Syy baskien yhä kauemmaksi ulottuville johtui siitä, ettei tuotetta enää saanut lähempää. Traania eli valaanrasvaa oli poltettu jo satoja vuosia (mm.) kirkkojen kynttilöissä, ja Biskajanlahden kotivesien muinoin runsas valaskanta oli teurastettu sukupuuttoon jo monta sukupolvea sitten. Islantilaiset ovat puolestaan jääneet rantavesien kalastajiksi, muistelemaan menneiden aikojen laivanrakentajia ja merenkulkijoita, koska menneiden aikojen laivanrakentajat ovat kaataneet saaren harvat metsät laiva- ja polttopuita saadakseen. Nuorempi polvi joutuu keräilemään satunnaisesti rantaan kulkeutuvia ajopuita ja rakentamaan pienet kalastusveneensä ja talonsa niistä, niistä ja rantaan ajautuneiden kuolleiden valaiden luista ja hetuloista. Muuta ei ole, paitsi kiviä ja kehnoja laitumia lampaille. Nämä asiat on hyvä muistaa nykymaailmassa, jolta on muutamassa vuosikymmenessä loppumassa sekä traanin korvikkeeksi keksitty maaöljy että moni harvinainen, mutta kommunikaatio- ja tietotekniikalle korvaamattoman arvokas metalli.

Koivukari kuvaa 1600-luvun maailmaa, merenkulkua ja valaanpyyntiä leppoisan tarinoivaan, murteensävyiseen tyyliin. Epäilen, etten olisi pysynyt merielämän kuvausten kohdalla kartalla lainkaan niin hyvin, ellen tietäisi asioista jo valmiiksi yhtä ja toista; paha toisaalta sanoa, olisiko lukunautinto siitä mitenkään suuresti vähentynyt. Sillä hieno kirja on kyseessä.

Kaltevia strategioita

·

Tulipa tuossa taannoin mieleen ajatus kehitellä jonkinlainen kirjallisuusversio Brian Enon ja Peter Schmidtin klassisista Oblique Strategies -korteista. Enon korttipakka on tarkoitettu musiikintekijöille, äänittäjille ja tuottajille. Ideana on tarjota apua pulmatilanteissa: jos mikään ei tunnu etenevän, vedetään pakasta kortti, jossa saattaa olla vaikkapa neuvo Tarkastele tekemiesi asioiden järjestystä tai Koristele, koristele tai Vettä tai Tarkastele huolellisesti kaikkein nolostuttavimpia asioita ja korosta niitä. Monet neuvoista saattaisivat toimia kirjoittajalle (tai suomentajalle, tai minkä tahansa muun taiteen tekijälle) oikeastaan suuremmitta muutoksitta.

En kuitenkaan ruvennut hommaan. Ensinnäkin Oblique Strategies -korttipakka on (tai sen pitäisi olla) tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa, joten sitä ei pidä kenenkään ilman tekijöiden lupaa räpeltää ominensa. Toiseksi kortteja on aika tavalla ja niiden hyvä suomentaminen ja lokalisoiminen vaatisi hyvinkin työtä. Ja töitä minulla on näinä aikoina ihan kiitettävästi, onneksi.

Joten turvaudun luuseriratkaisuun: tarjoan linkin eräälle monista Oblique Strategies -sivuista. Saatte itse tehdä omat käännöksenne, tulkintanne ja sovelluksenne.

Jos Metsään haluat mennä nyt

·

Joskus on erinomainen idea lähteä näkemään, kuulemaan tai kokemaan jotakin, josta ei tiedä juuri mitään. Olen harrastanut tätä usein Roskilden festivaaleilla, jossa on tullut aikanaan törmätyä esimerkiksi Junooniin ja Tinariweniin, koska ne olivat musiikkia jollaista en (käsiohjelman kertoman perusteella) ollut koskaan kuullut. Eilen tuli kokeiltua samaa menetelmää teatterissa menemällä katsomaan näytelmää, josta tiesin oikeastaan vain nimen ja alkuperämaan. Tällä kertaa kokemus osoittautui itse asiassa pikemminkin hyvin nostalgiseksi.

Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saanut Aleksandr Ostrovskin Metsä on venäläisen teatterin suuria klassikoita. Tähän versioon oli vielä saatu ohjaajaksi venäläinen teatterilegenda Juri Solomin (jonka jotkut muistanevat myös Kurošavan Dersu Uzalan toisesta pääosasta), ja näyttelijäkuntaan melkoinen liuta suomalaisen teatterin tähtiä. Tämä selittänee, miksi esillepanoonkin oli satsattu. Lavastus teki vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista.

Siinä mielessä oli hämmentävää, kun homma lopulta käynnistyi ja tuntui kohkaamisen, tarinan ja  ylidramaattisen replikoinnin ansiosta hetkittäin melkein puskateatterilta. Pikku hiljaa, toiseen näytökseen mennessä, mieli rauhoittui ja muisti, että tällaistahan teatteri on ollut ennenkin, silloin kun äiti vei katsomaan klassikoita lapsena ja vielä teininäkin. Näin tämä homma toimi silloin, ja kun ilmaisuun hieman totuttelee, niin toimiihan se vieläkin. Enimmäkseen. Asiassa auttoivat tietysti Lasse Pöystin komea esitys vanhana viisaana palvelijana, samoin Asko Sarkolan tyylikkäästi esittämä työtön tragedianäyttelijä.* Entisen pianonsoitonopettajani** Tiina Pirhosen suoritukseen puumamaisena kartanonrouvana oli hieman hankalampi suhtautua ennen kuin paksuun tajuntaan lopulta upposi, että näytelmä on 1800-luvulta, joten hahmoon pitää suhtautua siltä kannalta. Samoin kuin näytelmän tarinaankin kopeine herrasväkineen, kieroine nousukkaineen ja solidaarisine köyhineen.

Erityisen nostalginen näytelmä oli S:lle, joka opiskeluvuotenaan Pietarissa näki paljon tämän tyylistä näytelmää teatterien lisäksi myös televisiossa. Mutta kyllä minullekin tuosta tavallaan aika kodikas olo sitten lopulta tuli. Liikuttavimmaksi kohtaukseksi kuitenkin jäi ohjaaja Solominin tulkattu kiitospuhe ensi-iltanäytelmän jälkeen.***

___

* Jonka sapekkaat kommentit teatterinjohtajien ymmärtämättömyydestä tulivat varmaankin… eh, sydämestä.
** Tämä tapahtui 1970-luvulla, jolloin Tiina asui meidän alakerrassamme. En ollut erityisen lahjakas enkä ahkera oppilas, joten en osaa vieläkään soittaa koskettimia kuin hivenen. Pikkusiskoni teki enemmän hommia ja pärjäsi paremmin – ja onnistui ilmeisesti välittämään kiinnostuksen myös pojalleen Oskarille, jonka pianismia voi kuulla vaikkapa tuohon sivupalkkiin linkatulla A Glance Beyond Nature -levyllä. Osku on treenannut samalla isoäitipuolemme peruja olevalla venäläisellä pianolla, jonka päätyminen meidän perheemme haltuun sai meidät kaksi ainakaan tunneille lähtemään.
*** Syy ensi-iltayleisöön päätymiseen näin huonolla teoksen tuntemuksella johtuu siitä, että satun olemaan vaatimattoman kunnallispoliittisen urani ansiosta Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajiston jäsen: kerran vuodessa meidät kutsutaan ensi-iltaan, ja tänä vuona kappaleena oli juuri Metsä. Kiitoksia kutsusta!


Työn perään

·

Ville Tietäväisen Näkymättömiin käsiin (WSOY 2011) on satsattu, ja se näkyy. Tietäväisellä on ollut taloudelliset rahkeet perehtyä tarinaansa perusteellisesti, myös paikan päällä. Myös kustantamo on satsannut teokseen ehkä enemmän kuin sarjakuvaromaaneihin on yleensä katsottu aiheelliseksi. Satsaus on ilmeisesti osoittautunut kannattavaksi, ja hyvä niin. Kirja on kiistämättömän lukemisen – ja ostamisen – arvoinen.

Tietäväinen piirtää tummin, maanläheisin sävyin tarinaa, joka voisi melkein yhtä hyvin kertoa Amerikkaan muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1900-luvun alkupuolella tai Ruotsiin muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1960–70-luvuilla. Köyhyyteen ja työttömyyteen sekä ympäristön painostukseen tympääntynyt perheenisä lähtee ulkomaille töihin. Heikosti kielitaitoista tulokasta stritataan silmään kaiken aikaa, raaka ja turvaton työ vaikuttaa terveyteen, kotona odottavan perheen elintason kohottamisyritykset tuntuvat valuvan kerta toisensa jälkeen hiekkaan. Vähitellen ikävä, ahdistus ja epäinhimilliset olot alkavat syödä myös miehen psyykeä.

Vaikka Tietäväinen pystyy hyvän pohjatyön ansiosta sitomaan tarinansa Marokon ja Espanjan nykytilanteeseen perin uskottavaksi, tarinassa on riittävästi ajattomuutta tekemään siitä kestävän klassikon, luullakseni.*

Tietäväinen saa lukijan pohtimaan myös Gibraltarin – Jabal Tāriqin (جبل طارق) – salmen merkitystä. Sen tiedetään olleen tuhansien vuosien ikäinen väylä maanosasta toiseen, reitti ihmisten ja kulttuurien hitaalle virralle pohjoiseen (ja aika ajoin eteläänkin). Nyt siitä halutaan tehdä Eurooppa-linnoituksen tarkkaan vartioitu, suljettu portti – portti joka vuotaa tarkoituksella, jotta pohjoisen ahneet sadistit saavat lisää nöyryytettäviä?

Kohtelivatko Euroopan neandertalilaiset samoin ensimmäisiä Homo sapienseja, jotka ajelehtivat puukanooteillaan ja hätävarapuunrungoillaan vaarallisen salmen yli etsiessään parempia elämisen mahdollisuuksia?

___

* Mikään ei ole niin hauskaa kuin lukea muutamankymmenen vuoden takaisten taiteen ammattilaisten tai harrastajien virheelliseksi osoittautuneita kuvitelmia siitä, mikä kestää aikaa ja mille nauretaan halveksivasti jo puolen vuoden päästä. Tulevaisuus, me olemme sinun vahingoniloasi varten!

 

Messumuistutus

·

Kertauksenomaisesti: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna, jos joku ei ole huomannut. Jos joku haluaa nähdä siellä minut, kannattaa tulla joko

  • pääkaupunkiseudun scifi-seurojen messuosastolle (7P50) lauantaina kello 14–15, missä olen tavattavissa Meet your maker -henkisessä rennossa jutustelutilaisuudessa kertomassa kirjoistani, kirjoittamisestani ja kääntämisistäni.
  • Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolle (7t49) sunnuntaina kello 12–14, missä olen päivystäjänä vastailemassa kaikenlaiseen kääntämistä koskevaan. Osastolla myös suomentajia tekemässä työtään julkisesti.

”… tajunnan ulkopuolella / omituisen rauhallisina / sodan sydämentykytys…”

·

No niin, sain lopultakin luettua Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian (Otava 2009).

Pitkän lukutauon jälkeen Siltalan alussa omahyväiseltä, teennäiseltä ja sekavalta vaikuttanut ilmaisu tuntui kirjan loppua kohti tiivistyvän. Aihekin tiivistyi, kun sodan esinäytösajan ilmapiirin kuvaamisesta siirryttiin itse lyhyeen sotaan ja sen jälkiseurauksiin.

Siltala lähestyy aihettaan poimimalla ajan säilyneistä kirjoituksista pätkiä, yhdistelemällä niitä temaattisesti teksteissä esiintyvien kielikuvien, sanontojen ja vertausten perusteella, halvanoloisten psykologisten stereotyyppilinjausten mukaan: tukahdutettu seksuaalisuus, äitimyytti, yhteisö ihmiskehona, toteemit ja niiden vampirismi (”Lippu juo vain parhaiden verta”) ja niin edelleen.

Mielenkiinto tällaisiin asioihin on tietysti peräisin jotakuinkin samalta aikakaudelta ja samojen yhteiskuntaluokkien piiristä: 1900-luvun alkupuolella lehtiin ja kirjoihin kirjoittelutaitoiset tulivat lähinnä kaupunkien varakkaammasta väestönosasta, samoin kuin sellaiset käsitykset, joiden mukaan kirjoittajan henkisestä tilasta voidaan päätellä yhtä ja toista vaikkapa hänen käyttämiensä, kenties hyvinkin sattumanvaraisten ja toisista yhteyksistä omaksuttujen kielikuvien perusteella. Otos on siis erittäin valikoitu, väistämättä. Toisaalta Siltala tuntuu riviensä välissä normittavan oikeaa (ja vääristynyttä) suhtautumista äitiyteen, seksuaalisuuteen jnpp. nykyajan normien mukaan. Ehkäpä tulevaisuuden psykohistorioitsijat tulevat huomaamaan Sisällissodan psykohistorian hyvinkin valaisevaksi kertomaan jotakin 2000-luvun alun Suomen henkisestä tilasta?

Toisinaan tekstiä tulee luettua ainoastaan Siltalan valikoimista sitaateista poimimien lihavointien kautta, eräänlaisena sekavan kömpelönä, mutta ehkäpä Siltalan sieluntilaa paljastavana eroottisena(kin) runoutena, tyyliin

elämää antava ja kasvattava voima
mahtava mamma, hellällä äidillä vitsa
lasta
puinen neitsyt Maarian kuva
hameen alla teräviä neuloja
pieniä veitsenteriä
rakkauden syleilyssä

Mutta kyllä Siltala onnistuu kaivamaan laajasta aineistostaan esille myös aidosti kiinnostavia näkökulmia. Olen tähän asti olettanut Jussi Halla-ahon blogitekstien olevan enimmäkseen tämän eteläslaavilaisten kielten tutkijan suomentamia ja lokalisoimia katkelmia serbialaisesta sotapropagandasta Jugoslavian hajoamissodan ajoilta. Siltalan suomentamien sitaattien perusteella myös vuoden 1918 Hufvudstadsbladet saattaa toimia pyhän vihan lähteenä: sama kaiku on lauseiden.

Siltalan kiinnostus seksuaalisuuteen saa hänet korostamaan molempien osapuolten vastapuolelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ja ihmettelemään valkoisen puolen punaisia naistaistelijoita (ja sellaiseksi epäiltyjä) kohtaan tuntemaa mieletöntä vihaa. Mielenkiintoinen on erityisesti valkoisella puolella sodan jälkeen virinnyt ilmeisen hurmioitunut lapsisotilaiden ihannointi: merkittävä osa valkoisen(kin) puolen taistelijoista oli 10–20-vuotiaita koululaisia. Olen viime aikoina pohdiskellut ajatusta sodasta eräänlaisena jälkiaborttina, jossa yhteiskunnan tarpeettomimmaksi koettu väestönosa – nuoret miehet – lähetetään kuolemaan ennen lisääntymistään, koska maatalouteen siirtymisen jälkeen heitä ei ole voitu lähettää kuolemaan pitkille metsästysretkille, pois yhteisön piiristä, joka sekin on ollut arvostettua ja ihailtua toimintaa juuri siksi, että eniten ihailua ja huomiota kaipaavasta porukasta päästäisiin tällä vapaaehtoismenetelmällä eroon: ”Nuorukaisen kuolla kuuluu.”