Kategoria: kulttuuri

AW

· 3 kommenttia ·

Ennakkoon nähtyjen kuvien perusteella Sara Hildénin taidemuseo vaikutti jotakuinkin täydelliseltä paikalta Andy Warhol -retrospektiiville. Ankeinta mahdollista betonifunkkista heijastelevat homeitiöiset salit ja sarjatuotannolla leikittelevät kuvat voisivat olla kertakaikkisen osuva yhdistelmä.

Ja kyllähän ne tavallaan olivatkin.

Samassa paikassa tuli kuitenkin nähtyä vain muutama kuukausi sitten Ellen Gallagherin huikeiden teosten oivalluksia, informaatiota, sävyjä ja ajatuksia. Sen rinnalla Warholin (vähintäänkin valokuvina) moneen kertaan nähdyt klassikot näyttivät… nähdyiltä ja latteilta. Jälkimmäistä kovin usein kirjaimellisesti: Warholin tunnetuimpien teosten estetiikkaan kuuluu korostettu kaksiulotteisuus, syvyyden puute, jota kirkkaat mainosvärit vielä korostavat. Hildénin laaja retrospektiivi toki tuo Warholin taiteesta esiin muitakin puolia, enemmän sävyjä ja ulottuvuuksia. Mukana on myös videotaidetta, muun muassa joitakin kiehtovan Screen Tests -sarjan lyhytfilmejä, sekä Warholin levykansitaidetta 1960-luvun varhaisista (eikä kovin omaperäisistä) jazzlevykansista Velvet Undergroundin ja Sticky Fingersin kaltaisiin kohuklassikoihin.

Suurin oivallus näyttelyssä on, miten pitkä ura Andy Warholilla oli takanaan ennen kuin hänestä tuli Andy Warhol. 1960-luvun loppupuolen Factory ja mediapersoona-Warhol olivat oikeastaan vain jälkinäytös huolelliselle, harkitulle, ahkeralle, toistakymmentä vuotta kestäneelle pohjatyölle, monien tyylilajien ja tekniikoiden kehittelylle. Joissakin niistä – etenkin serigrafian käytössä taidegrafiikassa – Warhol oli kiistaton pioneeri.

Silti Warholin merkittävin teos ei suinkaan ollut silkkipainettu, kirjava ja eri väreissä toistettu versio Marilyn Monroesta eikä tomaattikeittotölkkikasa, ei Velvet Undergroundin löytäminen eikä yksikään hänen kokeellisista elokuvistaankaan, vaan teos nimeltä Andy Warhol, platinablondiperuukkia käyttänyt hahmo, melkein yhtä monen Maapallon asukkaan tuntema hahmo kuin vaikkapa Chaplinin kulkuri. Tämä traaginen mediataideteos osoittautui tekijälleen jotakuinkin yhtä tuhoisaksi kuin vaikkapa Kurt Cobain -mediataideteos oli Kurt Cobainille. Warhol kesti hahmonsa sisällä paljon kauemmin, mutta hänkin menetti kykynsä astua sen ulkopuolelle. Pörröinen platinaperuukki ei enää lähtenyt irti, eikä Andy kyennyt enää erottamaan mediataideteosta oikeasta minästään. Hän oli teoksensa koko ajan, ympäri vuorokauden, eikä hänelle tullut luultavasti mieleenkään, että saattaisi joskus tehdä ihan hyvää kammata tukkansa, pestä naamansa, kiskoa tuulipuku päälle ja painua vaikkapa päiväkävelylle sellaisena taviksena jota kukaan vastaantulija ei tunnista.

Andyneula

Meemiensä levittäjä

·

Juuso Kekkosen monologi Pilkkaa jumalaa tuntui aika pitkälti jonkinlaiselta jälkikirjoitukselta erinomaiseen, reilu viikko sitten nähtyyn Outo homo -monologiin. Tai oikeastaan sarja alaviitteitä: Pilkkaa jumalaa ei ollut ollenkaan niin johdonmukainen, selkeä tarina kuin monologitrilogian ykkösosa. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että kakkosen esityksiä on takana vasta kymmenkunta, ja Kekkosella oli sivupöydällä luntti josta tarkistaa, mistäs aiheesta seuraavaksi pitikään puhua. Joissakin kohtaa monologia tuntui myös aiheelliselta tietää Oudon homon kertoma tarina: siihen viitattiin useita kertoja.

Kekkonen lähtee liikkeelle Richard Dawkins -nimisen kuuluisan uskonnollisen kiihkoilijan kehittämästä meemi-käsitteestä. Meemi voi olla ajatus tai tarina, joka keksimisensä jälkeen alkaa levitä suusta suuhun, ihmiseltä toiselle, fb-tililtä toiselle. Uskonnot ovat eräänlaisia meemejä, niin vitsitkin, samoin tekniset keksinnöt kivikirveestä alkaen. Kekkosen monologin perustana ovat nimenomaan uskonnot – tai, jos tarkkoja ollaan, kristinusko – meeminä. Vaikka hän tunnustautuukin Dawkinsin lailla ateististen näkemysten kannattajaksi – hänellä on siihen hyviä, perusteltuja syitä – hän ei näe samalla tavalla uskontoja sellaisena absoluuttisena pahuutena kuin iso D. Hän löytää Raamatun tarinoista kiinnostavia detaljeja: esimerkiksi tulkinta ”käännä toinenkin poski” -kehoituksesta oli herkullinen, normaalia tulkintaa vähemmän pasifistinen ja minulle aivan uusi.

Meemeihin monologi myös päättyy, ja internetiin: siihen miten monikansallinen tietoverkko muuttaa vanhoja, asuinpaikkaan liittyviä käsityksiä yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta.

Oudon homon tavoin kuulimme myös juttuja Juuso Kekkosen pippelistä – joka tälläkin kertaa myös nähtiin, sillä hän astui lavalle alastonna – ja hänen seksuaalisista mieltymyksistään. Monologin näihin puoliin on helppo tarttua, ja ehkä Kekkonen on halunnut antaa hänen (ehkä) tärkeämpiä sisältöjä karsastaville katsojille mahdollisuuden tarttua (hah!) johonkin jolla perusteella tyrmätä teksti jonkinlaisena julkisena masturbaationa. Aika ajoin hyvin henkilökohtaiselle tasolle vieminen tuki (minun mielestäni) isompia teemoja, toisinaan harhautti sivupoluille. Toisaalta kyseessä on selvästi myös eräänlainen taiteilijana kasvamisen riitti, oman itsensä peliin panemisen hyvin konkreettinen muoto.

Pilkkaa jumalaan on käynyt katsomassa myös Kujerruksien Linnea, joka asustaa vielä lyhyemmän kävelymatkan päässä teatteri Tuikkeesta kuin me. Suosittelen joka tapauksessa sekä Oudon homon että tämän jatkomonologin katsomista, vaikka sattuisitte asumaan etäämmälläkin. Teatteri Tuike sijaitsee aivan Tapanilan aseman vieressä, joten sinne on helppo tulla vaikka kaukaiselta ja syrjäiseltä Vironniemeltä asti.

Pienet ympyrät, pienempi kehä

·

Ethan ja Joel Coenin uusi elokuva Inside Llewyn Davis on saanut vähän ristiriitaisia arvioita. En tiedä ovatko arvioitsijat odottaneet jonkinlaista uutta versiota jostakin minkä Coenit ovat tehneet aikaisemmin, ja pettyneet koska tämä ei ole sellainen. En tiedä. Me kyllä nautimme tästä pienestä ja hiljaisen vaivihkaisesta elokuvasta vallan paljon.

Llewyn Davis pyörii Greenwich Villagen folk-kuvioissa 1960-luvun alussa, yrittää pärjätä keikkapalkkioillaan – heikosti, sillä hänellä ei ole varaa omaan kämppään, vaan yöt kuluvat kaverien sohvilla. Tai joskus kaverien tyttöystävien vuoteissa, mikä aiheuttaa sitten hyvin nopeasti lisämenoja ja -riesaa. Davis on tehnyt yhden levyn duettokaverin kanssa – joka sittemmin hyppäsi sillalta – ja sen jälkeen yhden soololevyn, joista kumpikaan ei myy yhtään. Elokuvan viikon kaaren aikana Davis yrittää järjestää itselleen keikkoja ja saada manageria, sillä vaihtoehtona on oikeastaan enää vain luovuttaminen: paluu töihin kauppalaivalle.

Elokuvan epookki on tehty pienin, mutta toimivin keinoin: se ei hypi silmille, mutta näyttää uskottavalta. Oscar Isaac on uskottava periaatteessa ihan hyvänä, mutta tylsänä ja ei-omaperäisenä folktähti-wannabenä, itsekeskeisenä mulkkuna joka ei kovin paljoa opi edes silloin kun lyhytnäköisyyden seuraukset tulevat kalliiksi. Elokuva tekee viikon kaarellaan taitavan ja ilkeän ympyrän, joka voisi olla toisin tehtynä ankean kliseinen, mutta toimii tässä: Coenin tavanomaisten Odysseia-viitteiden lisäksi minun mieleeni juolahti varsin toisenlaisesta kehänkiertämisestä kertova Dostojevskin Pelurit. Samoin toimii lopun pieni vihjaus siitä etteivät nämä pienen kaveripiirin folk-ympyrät pyöri enää kovin kauaa samanlaisina: muutosvoima nousee Gaslight Cafén lavalle känisemään Davisin kävellessä kyllästyneenä salista ulos.

Coenin elokuville tyypillisesti musiikki toimii hienosti, ja laulujen annetaan soida kokonaan: siitä isot pisteet tässä musiikin raa’an silppuamisen kulttuurissa. Maestrona onkin toiminut armoitettu modernin juurimusiikin tuottaja/lauluntekijä/kitaristi T-Bone Burnett – joka oli mukana jo huikeassa Voi veljet missä lienet -elokuvassa – joten tyylitaju ei ole siinäkään suhteessa mikään yllätys.

Outo mutta oikeastaan aika normaali

·

Viimelauantaisen bloggauksen hengessä meillä oli erinomainen tilaisuus nauttia laadukkaasta kulttuurista kävelymatkan kanssa, kun Juuso Kekkosen monologi Outo homo oli nähtävänä Tapanilan teatteri Tuikkeessa.

Kekkonen on kiertänyt esityksensä kanssa jo hyvän aikaa ja tehnyt siitä myös kouluissa kiertävän, yläasteikäisille soveltuvan ilmaisversion. Erään vironniemeläisen paikallislehden jutussa kerrotaan monologissakin esitetty tarina, joten sen pääkohdat voinee kertoa. Tarina kyllä kantaa, vaikka kuvion tietäisikin: itseään jotakuinkin perusheterona pitänyt Juuso rakastuu naiseen, jolla on jo poikaystävä. Tunne ei ole kuitenkaan yksipuolinen, joten suhteesta tulee, kaikkien osapuolten tahdosta, polyamorinen. Vähitellen tyttöystävä uskaltautuu paljastamaan Juusolle, että hän kokee olevansa mies, joten hänestä on – lääketieteen avustuksella – tulossa mies myös fyysisesti.

Kolmituntinen monologi kuulostaa aika rankalta pläjäykseltä, mutta ei se siltä tuntunut. Esitys kantoi pituutensa vallan komeasti. Kekkosen monologissa on stand up -komiikan rytmiä, samanlaista poukkoilevaa ”tuostapatulikinmieleeni”-henkeä aina siinä mitassa, että välillä hän kommentoi asioita jotka ovat tapahtuneet aikaisemmilla esityskerroilla tai koulukeikoilla. Huumoriakin toki on mukana, ei kovin paljon stand up -komiikan mittapuulla, mutta samanlaisella terveellä itseironialla. Eipä monologia voisikaan tehdä pistämättä itseään peliin, nahkoineen ja karvoineen – tällä kertaa jotakuinkin kirjaimellisesti.

Esitys on ns. taiteen lisäksi myös hyvin avoimesti valistuksellinen, mutta faktojen runsaus ei ainakaan minua mitenkään kiusannut, vaikka iso osa asioista olikin ainakin jollakin etäisellä teoreettisella tasolla tuttua.* Näistä asioista on syytä puhua isompaankin ääneen ja näistä asioista on syytä puhua. Meillä voisi olla sukupuolineutraalin avioliittolain lisäksi myös sukupuolineutraali sosiaaliturvatunnus: miksi hitossa tämä naurettava juridinen detalji jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään, kun erilaisia X- ja Y-kromosomien yhdistelmiä on (ainakin esityksen mukaan) olemassa yhdeksäntoista, eivätkä kromosomeista edes voi välttämättä tietää minkä sukupuolen edustajalta niiden haltija näyttää aikuisena, jos saa kasvaa luonnollisesti? Puhumattakaan siitä, millaiseksi hän itsensä tuntee.

Suomi voisi tässä olla oiva edelläkävijä, meillähän on etuna vielä sekin ettei meidän kielemme jaottele maailmaa keinotekoisesti kahteen (tai kolmeen) osaan kuten kaiken maailman naurettavat indoeurooppalaiset kielet naurettavine maskuliineineen, feminiineineen ja neutreineen. Ehkä jo seuraava eduskunta ryhtyy toimiin? Vaaleihin ei ole enää kauaa.

Outo homo siis kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, etenkin jos sitä esitetään kävelymatkan päässä.

___

* Vaikka itse satunkin kuulumaan seksuaalisuuden osalta aika lailla vaniljaiseen, perusheteroon kansanosaan, ystävä-, kaveri-, sukulais- ja tuttavapiirissä on kyllä aikamoinen kirjo sellaista väkeä mistä esitys puhui. Kuten useimmilla lienee, tietävävät he asiasta tai eivät. Nämä tuntemani ja tietämäni ihmiset vain sattuvat olemaan siinä onnellisessa tilanteessa että he voivat olla vähän avoimemmin sitä mitä ovat.
Minäkin muuten luin varhaisteininä Herra Jackin ihmeellistä huonetta, mutta se ei vaikuttanut minuun samoin kuin Juusoon. Ehkä se johtui siitä, että minun ei tarvinnut varastaa kirjaa kirjastosta, vaan poimin sen meidän kotimme kirjahyllystä. Salaa, tosin, mutta olisi sen voinut tehdä avoimestikin. Ehkä vaikutusta laimensi, että olin aloittanut seksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden lukemisen jo vähän aikaisemmin poimimalla samaisesta hyllystä Mastersin ja Johnsonin tiiliskivitutkimuksen nimeltä Raportti ihmisen seksuaalisista reaktioista. Se – sekään – ei auttanut ujoa teiniä yrityksissä lähestyä kiinnostuksen kohteita.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Kumpujen yöstä

·

Luoja ei luonut intiaaneja. Hän lauloi ja tanssi heidät.

Joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta joitakin jaksoja sarjaa, jossa luettiin historiankirjaa ääneen. Vain luettiin, sen kummemmin dramatisoimatta. Luulen, että se tuli silloisesta Radiomafiasta, mutta en ole varma. Tummat, julmat pienet tarinat tekivät vaikutuksen. Kirja – tai trilogia, jos tarkkoja ollaan – meni heti hankintalistalle.

Siis sille listalle, jonka kirjat hankkisin sitten kun minulla olisi rahaa. (Siihen aikaan sitä ei ollut yhtään.)

Trilogian kakkos- ja kolmososa sattuivat sittemmin silloin tällöin kohdalle, ykkösosaa ei. Joulun alla en enää odotellut kadonnutta alkua, vaan hankin ne kaksi muuta. Ykkönen löytyi lainaksi kirjastosta.

Alkuaan vuonna 1984 ilmestynyt Eduardo Galeanon Tulen muistot (suom. Anu Partanen, Loki-kirjat 1992–97) on merkillinen Amerikan kaksoismantereen historia. Lähdeviitteet ovat kohdallaan, mutta tarina kulkee lyhyinä, yleensä alle sivun pienoiskuvaelmina, hypähtelee mantereen laidalta toiselle, maasta toiseen, kylästä tai kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen, palaa toisinaan takaisin samoihin ihmisiin, ehkä vuosia myöhemmin. Osa sen kuvaamista ihmisistä on historian suurnaisia tai -miehiä, osa tavallisia tallaajia jotka ehkä vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Ensimmäinen osa Vanha uusi maailma alkaa eri intiaanikansojen luomismyyteistä, siirtyy sitten nopeasti aikakausien halki espanjalaisten ja portugalilaisten miehitykseen ja päättyy vuoteen 1700. Kasvot ja naamiot käy läpi seuraavat kaksi vuosisataa, miehityksen jatkumisen, kapitalismin nousun ja Amerikan valtioiden itsenäistymisen. Tuulen vuosisata paneutuu 1900-lukuun.

Tänään La Pazin keskuaukiolla pidetään näytös. Siellä uhrataan intiaanikapinan kaksi naispäällikköä. Túpac Catarin vaimoa, Bartolina Sisaa, tuodaan köysi kaulassa ja hevosen häntään sidottuna sotilasparakeilta. Túpac Catarin sisarta, Gregoria Apazaa, tuodaan aasin selässä. Kummallakin on keppi oikeassa kädessä, valtikan tapaan, ja päässä piikkikruunu. Vangit lakaisevat tietä heidän edestään. Bartolinaa ja Gregoriaa kuljetetaan monta kertaa auion ympäri, ja he karsivat hiljaisina kun heitä kivitetään ja pilkataan intiaanikuningattariksi, ja sitten koittaa hirttämisen hetki. Tuomio määrää, että heidän päänsä ja kätensä viedään nähtäväksi seudun kyliin.

Kuvittelen tienneeni Amerikoiden historiasta edes jotakin ennen trilogian lukemistakin, mutta aukkoja tiedoissa kyllä riittää, sekä historian että maantiedon osalta: Galeano heittelee henkilöiden ja paikkojen nimiä lukijalle tuttuina, vaivautumatta selittelemään, mikäli kyseessä on merkkihenkilö tai mikäli hän kertoo jotakin jonkun tunnetun tapauksen tai taajaman liepeiltä. Mutta kirjan teksti vetää mukaansa vaikka ei aina tietäisikään, ollaanko Meksikossa vai Uruguayssa. Kirjan kertoma historia myös järkyttää, kerran toisensa jälkeen.

Hyväntahtoinen isoisä Martínez, joka murhasi kolmekymmentätuhatta salvadorilaista, uskoo että muurahaisten tappaminen on suurempi rikos kuin ihmisten tappaminen, koska muurahaiset eivät voi syntyä uudestaan. Joka sunnuntai maestro Martínez puhuu kansalle radiossa maailman poliittisesta tilanteesta, suolistoloisista, sielujen jälleensyntymisestä ja kommunismin vaarasta.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tulo Amerikkaan (omien vapaussotiensa keskeltä) tuhosi inkojen ja atsteekkien veriset sotilasdiktatuurit, mutta muutti mantereen entistäkin pahempien järjestelmällisten joukkomurhien ja -raiskausten sekä riiston ja orjatyön keskitysleireiksi. Jos erehtyy lausumaan ääneen ajatuksen siitä, että intiaaneilla ja neekereillä saattaisi olla sielu ja/tai ihmisoikeuksia, ei eurooppalainen ihonvärikään suojaa teloitukselta ilman oikeudenkäyntiä. Amerikan valtioiden itsenäistyminen ja entisten hyväksikäyttäjävaltioiden vaikutusvallan romahtaminen 1800-luvun alussa näyttää ensin muuttavan tilannetta, mutta Simón Bolívarin unelma yhtenäisestä amerikkalaisesta valtiosta kuolee nopeasti: uusille riistäjille, Yhdysvalloille ja Englannille, on edullisempaa junailla mantereelle pieniä, keskenään sotivia valtioita: näin ne saadaan tuottamaan halvalla teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita ja ostamaan kalliilla omista raaka-aineistaan jalostettuja tuotteita.

Teollistumisen aikakauden Eldorado sijaitsee Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat on yhtä kuin Amerikka.
Etelässä toinen Amerikka ei osaa enää edes änkyttää omaa nimeään. Äskettäin julkaistu tutkimus paljastaa, että kaikilla tämän toisen Amerikan mailla on kauppasopimuksia Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa, mutta ei ainoatakaan sopimusta keskenään. Latinalainen Amerikka on helposti höynäytettävien valtioiden saaristo, jotka on saatu eristäytymään toisistaan ja opetettu keskinäiseen vihanpitoon.

Tällaisena tilanne jatkuu trilogian lopulle saakka, vuoteen 1980: monissa maissa sotilasvallankaappausten määrä lasketaan jo kolminumeroisilla luvuilla.

Viime vuoden heinäkuussa [1976 Brasilian] sotilasdiktatuuri kielsi Movimento-viikkolehteä julkaisemasta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776, koska siinä sanotaan että kansalla on oikeus ja velvollisuus kaataa despoottinen hallitus. Sen jälkeen sensuuri julisti pannaan muun muassa Bolshoi-baletin, koska se on venäläinen, Pablo Picasson eroottiset kuvat, koska ne ovat eroottisia, ja Surrealismin historian, koska yhden luvun otsakkeessa on sana vallankumous (Vallankumous runoudessa).

[…]

Samaan aikaan Platajoen toisella rannalla argentiinalaissotilaat kaappaavat vallan. Yksi uuden diktatuurin päälliköistä, kenraali Ibérico Saint-Jean julistaa:
– Ensin tapamme kaikki kumoukselliset. Sitten tapamme heidän liittolaisensa. Sitten heidän kannattajansa. Sitten epäröitsijät. Ja lopuksi me tapamme välinpitämättömät.

Mutta ei Galeano toivoton ole. Hän kertoo Etelä-Amerikan viidakoissa toistasataa vuotta sinnitelleestä karanneiden orjien valtakunnasta. Hän huomaa toivoa, näkee merkkejä uudesta. Hän tunnistaa vapaudenkaipuun taiteessa, jota ei saada enää tukahdutettua. Vuosisatainen despotismin kierre alkaa pikku hiljaa helpottaa.

Uruguayn diktatuuri järjestää kansanäänestyksen ja häviää.
Vaikenemaan pakotettu kansa vaikutti mykältä, mutta nyt se avaa suunsa ja sanoo ei. Vaikka vuosia kestänyt hiljaisuus huusi, sotilaat olivat tulkinneet sen alistumiseksi. He eivät odottaneet tällaista vastausta. Kaiken huipuksi he kysyivät kansalta vain muodon vuoksi, niin kuin kokki käskee kanaa kertomaan, minkä kastikkeen kanssa se haluaa tulla syödyksi.

Tulen muistojen päättymisen jälkeen muutos on vain nopeutunut, eikä Latinalaisessa Amerikassa ole enää montaakaan diktatuuria, kun Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt muille mantereille eikä sillä ole ollut aikaa ja rahaa paapoa takapihan despootteja. Kohtalon ivaa(kin) on, että viimeiset sinnittelijät ovat niitä harvoja maita, joissa Galeanon arvostamat vapaustaistelijat onnistuivat. Mutta totta on, että Castrot, Chavezit ja Ortegat ovat pelkkiä pasifistisia pikkutekijöitä Batistoihin, Trujilloihin, Pinocheteihin ja muihin silmittömiin joukkomurhaajiin verrattuina.

Eduardo Galeano istui vankilassa 1970-luvulla kotimaassaan Uruguayssa ja vietti sittemmin monta vuotta maanpaossa: hänen näkökulmansa ei missään mielessä ole erityisen puolueeton eikä Tulen muistoja voi missään mielessä pitää minään tasapuolisena historiateoksena. Se ottaa avoimesti kantaa, on salailematta mieltä. Joitakin asioita se vähättelee, joitakin se korostaa. Siinäkin mielessä se tuo mieleen poliittisen kartan vastakkaiselta laidalta ponnistaneen suomalaisedeltäjänsä, upseerin ja taidemaalarin Aarno Karimon 1920–30-luvuilla kirjoittaman ja kuvittaman järkäleen Kumpujen yöstä, jota luin nuorna moneen kertaan ja perusteellisesti, ja jonka yksisilmäisyys omalta osaltaan vaikutti siihen että suhtaudun edelleenkin erittäin kriittisesti oikeistolaisiin historiantulkintoihin.

Eurooppalaiselle Tulen muistot on valaisevaa luettavaa sikälikin, että monet meidän näkökannaltamme katsottuna tärkeät ”maailmanhistorian” tapahtumat jäävät siinä paljon vähäisemmälle huomiolle kuin olemme tottuneet: tärkeämpiä ovat aivan toiset ”maailmanhistorian” tapahtumat. Juttelin viime perjantaina Gummeruksen päivällisillä Loki-kirjoja aikanaan pyörittäneen Niko Aulan kanssa, ja hän tuntuu olevan yhä innoissaan Tulen muistoista. En ihmettele. Mistähän löytyisi kustantaja ottamaan trilogiasta uuden painoksen? Tässä on tärkeä kirja erinomaisesti suomennettuna, eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole teoksen tärkeyttä vähentänyt.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kontulan aika! ja expat

·

Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.

Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.

Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)

Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.

HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.