Kategoria: maailmankaikkeus

Pilven pojan paluu

Vaikka Los Angeles ei vastaa onkin ollut aina suosikkini sir Fred Hoylen tieteisromaaneista, kyllä Musta pilvikin teki vaikutuksen – siitä huolimatta, että sen sankari saa pari päivää sitten veronmaksajien elätettävänä olemisen lopettaneen suurisuisen ja vähätekoisen piripää-pikkurikollisen vaikuttamaan humaanilta. (No, verrattuna Infernossa mesonneeseen pissipäähän Kingsley on sentään lähestulkoon yhteiskuntakelpoinen…)

Viime vuosina on huomattu varsin mutkikkaiden molekyylien pystyvän syntymään avaruudessa, joten Hoylen spekuloima ajatus mustista pilvistä elämän ”tavallisena” muotona ja planeettaelämästä jonkinlaisena harvinaisena kummallisuutena on noussut esiin vakavammassakin mielessä. The Daily Galaxy -nettilehti siteeraa Freeman Dysonia, joka on ilmeisesti ryhtynyt pohtimaan vakavissaan elävien mustien pilvien kaltaisia olentoja.

Tämä ei ole ainoa esimerkki kohtalle sattuneista pohdiskeluista, joissa varovasti ehdotellaan, ettei ”Missä kaikki ovat?” olekaan oikea kysymys. Parempi olisi ”Mistä pitäisi etsiä?” Ja, ehkä, on ihan mahdollista, että vieras elämä on koputtanut ovelle ja olemme vastanneet: ”Mene pois, me etsimme vierasta elämää.” Ehkä me emme ole etsineet vierasta elämää, vaan toisia itsejämme, ikään kuin nämä viisi ja puoli miljardia itseämme eivät olisi aivan sopiva määrä tälle maailmankaikkeudelle.

Oikeus yöhön

Vanhana tähtitieteen harrastajana haaveilen tuon tuostakin kunnon kaukoputkesta. Hyvät tosin maksavat melkoisesti: on vaikeaa arvioida, monenko illan ilo hyväkään putki olisi vuoden mittaan. Ilmastonmuutos tuskin ainakaan lisää pilvettömien öiden määrää.

Toinen hankala ongelma on pimeiden paikkojen puute. En tiedä oikeastaan yhtään lähiseudun paikkaa, jossa olisi edes kohtuullinen rauha kaikkialle pursuavasta valosaasteesta.

Teininä Kontulassa kävin usein tarkkailemassa tähtiä läheisellä urheilukentällä, jonka valot sammutettiin kymmenen tienoilla illalla. Vielä parempi paikka oli niin sanottu Alppipuisto. Tontille kasatut jätemaakumpareet peittivät sopivasti lähikatujen ja -talojen valot. Siellä otin muutamia tähtikuviakin – tavallisella kameralla ja tavallisella jalustalla sekä kolmesataamillisellä kauko-objektiivilla, joten tähtösistä tuli jo minuutin valotusajalla melkoisia viiruja, kuten oheisesta Plejadien kuvasta näkyy.

Urheilukentän ympärillä, ihan vieressä, on nykyään Kurkimäen taloja. Alppipuisto tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona ja sinne on rakennettu katuvalaistus.

Sitä paitsi Kontulaan olisi nykyiseltä kotiseudultani vähän turhan pitkä kävelymatka, etenkin jos pitäisi raahata kaukoputken kaltaista möykkyä. Töyrynummen lähikulmilta en tiedä oikeastaan yhtään sopivan pimeää, katuvalotonta paikkaa. Pohjantähdenpuisto Keravanjoen rannalla on mahdollinen – ehkä sieltä löytyisi paikka, jossa on edes pikkaisen rauhaa kävelyteiden katuvaloilta. Tai sitten pitää lähteä anoppilaan Kiihtelysvaaraan. Kuun kuva tuossa vieressä on parin viikon takaa – käsivaralta, talon etuportailta.

Pointti on ensinnäkin siinä, että tällainen minua kiusaava valosaaste ei hyödytä ketään. Teiden turvallisuutta tai niillä kulkevien mielenrauhaa ei lainkaan paranna, että katuvalaistus räikyy suurimman osan tehostaan taivaalle. Kysymys on yksinkertaisesti typerästä energian haaskaamisesta. Kunnon heijastimilla kaikki lampun valo saataisiin suunnattua sinne mihin se on tarkoitettu.

Pointti on toiseksi siinä, että valosaasteesta on harmia muillekin kuin meille tähtitieteen ystäville. Valosaaste, etenkin heijastusten myötä polarisoitunut valosaaste, on vahingollista valon perusteella suunnistaville eläimille. Ihmisten kohdalla valosaaste sotkee vuorokausirytmiä, huonontaa unen laatua ja sotkee hormonitoimintaa, mikä saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Valosaaste riistää ihmisiltä myös erään tärkeimmistä ihmiskunnan kulttuuriperinnöistä: tähtitaivaan. Se on innoittanut rakentajia jo kivikaudella, se on innoittanut korkeakulttuureja, se on innoittanut taidetta ja tiedettä. Ei mikään ihme: pilvetön yötaivas valosaasteettomassa, pimeässä paikassa on henkeäsalpaava kokemus.

Niinpä onkin korkea aika alkaa kiinnittää asiaan huomiota. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden 2009 teemoihin kuuluu myös Dark Skies Awareness -kampanja valosaasteen hillitsemiseksi. Koska Helsinginkin yötaivas on yhtä upea kuin valosaastetta rajoittavassa Flagstaffissa?

Optimismia

Eugene MalloveGregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

Tietämyksen päivitys (ennen seuraavaa päivitystä)

Heikki Oja: Aurinkokunta uusiksi. Ursa 2008.

Tietämys oman Aurinkokuntamme toiminnasta, rakenteesta ja siellä vipeltävistä kappaleista on kasvanut melkoisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia on jouduttu kumoamaan toista todistavien havaintojen myötä. Niin pitää ollakin, koska niinhän tiede toimii. Täydellistä varmuutta ja absoluuttisia totuuksia on etsittävä ihan toisaalta. Mutta juuri tämä uuden löytäminen ja ainainen ennakkokäsitysten kyseenalaistamisen tarve tekee tieteestä (ainakin minulle) paljon uskontoja (myös ateismia) kiinnostavamman elämän alueen.

”Täytyi olla Newton nähdäkseen että Kuu putoaa, kun kaikki voivat selvästi nähdä että se ei putoa.”

Heikki Ojan Aurinkokunta uusiksi päivittää tietämystä takapihamme maailmoista suunnilleen viime kesän tasolle, ja näyttävästi tekeekin. Hieno kuvitus tekee teoksesta mainion katselukirjan. Toisaalta kuvia korostava taitto tuo minulle jotenkin mieleen 1970-luvun alun ”nuorten tietokirjat”, joiden visuaalinen näyttävyys peitti usein – näin jälkeenpäin arvioiden – kovin kepeätä ja tyhjää tekstisisältöä. Ojan tapauksessa tästä ei onneksi ole kyse. Teksti on pätevää eikä minun silmissäni sorru taannoisen Aurinko-kirjan lässyttävyyteen.

Toisaalta Aurinkokunta uusiksi ei ole välttämättä kaikkein paras mahdollinen perusopas aiheeseensa: se on selkeästi suunnattu tähtitieteestä, planeetoista ja muusta ympärillämme vipeltävästä tavarasta jo kohtuullisen paljon tietäville ja keskittyy esittelemään viime aikojen uutta tietoa. Pohjat pitää lukea ensin jostakin muualta ja täydentää sitten tämän kirjan tiedoilla.

Tällainen rakenne tekee kirjasta tietenkin myös nopeasti vanhenevan. Kirjan sivuilla on runsaasti viittauksia jo kirjoitusaikoina matkalleen lähteneisiin luotaimiin, jotka saavuttavat kohteensa joskus 2010-luvun alkupuolella. Silloin Aurinkokunta jouduttaneen panemaan jälleen uusiksi. Kotoisilla kulmakunnilla on taatusti vielä monta yllätystä takataskussaan.

Hissillä kiertoradalle

Aasian avaruusmahtien marssi jatkuu. Intialaisen Chandrayaan-1 -luotaimen mukana kiertoradalle matkustanut törmäysluotain MIP osui perjantaina Kuun pintaan suunnitelmien mukaisesti – Pandit Jawaharlar Nehrun syntymäpäivänä. Määräpäivä johtuu siitä, että Intian avaruusohjelma käynnistettiin Nehrun pääministerikaudella vuonna 1962. Kiitän, sillä kyseessä sattuu olemaan myös minun syntymävuoteni. Lisää Science Daily -sivuston uutisessa.

Daily Galaxy -sivusto puolestaan kertoo, että Japani satsaa avaruushissitekniikan kehittämiseen. Muiden muassa Arthur C. Clarke -vainaan kehittelemä avaruushissi tekisi (geosynkroniselle) kiertoradalle pääsystä noin 95 prosenttia halvempaa kuin rakettitekniikalla, joten ensimmäisten hissien haltija käytännössä ottaisi haltuunsa koko nupullaan olevan avaruusbisneksen. Sen lisäksi avaruushissi on tietenkin myös melkoisen paljon vihreämpää avaruustekniikkaa kuin raketit.

Hinta merkitsisi myös sitä, että avaruusturismista tulisi mahdollista myös muille kuin miljardööreille. Ehkä mekin vielä kerran…

Alshain-kirjassani avaruushissit olivat itsestäänselvä kulkureitti kiertoradalle: tosin järjestelmän rakenne oli kirjassa paljon massiivisempi kuin vain muutama nanokuitukaapeli – niin massiivinen, että se näkyi hyvässä ilta-auringon (no, ilta-Alshainin) valossa tuhansien kilometrien päähän.

Isoäiti

Huomaan, vanhoja valokuvia skannaillessani, käyneeni kamera kourassa keväällä 1978 Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevässä näyttelyssä. Paikka on ollut erään kuvan kattopalkeista päätellen uuden uljas Messukeskus, luultavasti se osa mitä silloin kutsuttiin Paasikivi-halliksi. (Kirjamessuilla huomasin, että sf- ja mangaväki oli tungettu pois oikeiden kirjojen tieltä siihen edelleenkin tunnistettavaan tilaan, joka oli siihen aikaan nimeltään UKK-halli ja jossa näin aikanaan jokusen erinomaisen konsertin.)
.

Tämä hämäräperäisen näköinen laite on jäljennös Lunahodista, kaikkien nykyisten automaatti-planeettaluotaimien esiäidistä, joka vaelteli Kuun pinnalla marraskuussa 1970. Silloin neukkujen automaattivekottimeen suhtauduttiin vähän pilkallisesti: pelkkä kauko-ohjattava robottiauto ei tuntunut ollenkaan niin hienolta kuin amerikkalaisten harrastama tieteellisesti täysin koulimattomien taistelulentäjien lähettäminen hyppelemään planeettamme kaksoselle. Mutta niin vain muunkin maailman avaruustutkimus on seurannut sittemmin Lunahodin jälkiä Apollojen sijaan.

Olettekos muuten huomanneet, että parhaillaan Kuuta tutkii kolme automaattiluotainta, joista yksikään ei ole amerikkalainen, eurooppalainen eikä neu- eikun venäläinen?

Niistä yksi on japanilainen, toinen kiinalainen ja kolmas intialainen.