Kategoria: tieteet

Viimeinen askelma on muita korkeampi

·

Vuosi ja pari päivää sitten istuimme hotellihuoneessamme Washingtonissa, kun tuli mieleen: ”Tänäänkö sen piti hypätä?” Netti toimi, ja kävi ilmi että ajatus oli tullut mieleen juuri oikeaan aikaan. Saimme yhteyden suoraan lähetykseen vain vähän ennen kuin Felix Baumgartner avasi ilmapallonsa paineistetun kapselin oven, astui pari askelmaa metallitikkailla ja hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Yhdeksän minuutin vapaapudotuksen ja laskuvarjojarrutuksen jälkeen hän laskeutui maanpinnalle.

Vaikuttava temppu, vaikka sen tieteellinen merkitys ehkä olikin suhteellisen vähäinen (kuten Bad Astronomy -blogin mainio Phil Plait toteaa). Vaikuttava on myös nyttemmin julkaistu hyvälaatuinen kypäräkameravideo, joka kannattaa suurentaa koko ruudun kokoiseksi:

.

.

Hyppyä vuosi sitten katsellessa Alas oli suunnittelupöydällä, ja vaikka peruslinjat olivatkin jo pitkälle hahmoteltuja, kaikki uudet ideanpoikaset olivat tervetulleita. Joten jos joku on tullut pohtineeksi, mahtoiko Baumgartnerin hyppy jotenkin vaikuttaa parin kirjan hahmon ratkaisuihin heidän elämänsä kriisitilanteissa, myönnän suoraan: kyllä vaikutti.

 

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Liian vähän tai liikaa vettä

·

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Koiran virkkaus

·

Hesarin nettisivuilla on mielenkiintoinen tiedeuutisotsikko: ”Rakkaus perunaan kesytti koiran”. Jani Kaaro kertoo siinä tutkimuksesta, jonka mukaan koiran geenit ovat eriytyneet sen veljestä sudesta joidenkin aivotoimintaan liittyvien asioiden lisäksi siinä, että koirat pystyvät susia paremmin käyttämään hyväkseen tärkkelyspitoista ruokaa. Tämä viittaa siihen, Kaaron mukaan, että jotkut susista ovat alkaneet ihmiselämään tutustumisensa tonkimalla tunkioita: ”Tunkiolla on harvemmin kuitenkaan ollut lihaa, vaan hiilihydraattipitoista jätettä, kuten viljaa tai perunaa.”

Raks, raks.

Aloitetaan perunasta. Kyseessä on alkuaan Andien vuoristosta, nykyisen Perun alueelta, kotoisin oleva kasvi, jonka leviäminen paikallisia yhteisöjä laajempaan maanviljelyskäyttöön alkoi suunnilleen 1500–1600-luvuilla jKr eli neljä–viisisataa vuotta sitten. Viljaa, erilaisia viljakasveja, on toki viljelty paljon kauemmin: nykytiedon mukaan ensimmäiset ihmisyhteisöt luopuivat liikkuvasta keräilijä-metsästäjäelämästä noin 6000–7000 vuotta sitten asettuessaan aloilleen ja ryhtyessään viljelemään maata. Arkeologisten löytöjen perusteella on arvioitu koiran kesyyntyneen sudesta kuitenkin jo paljon aikaisemmin, 15 000 – 35 000 vuotta sitten. Silloin ei ollut tunkioita, ei viljaa eikä perunaa. Ensimmäisten keräilijä-metsästäjien siirtyessä Amerikan mantereille yli 10 000 vuotta sitten he veivät kesyjä koiria mukanaan, sikäli kuin tiedämme. Maanviljelys ja karjankasvatus keksittiin Amerikoissakin vasta myöhemmin, mahdollisesti itsenäisesti.

Aluksi arvelin, että Kaarolle on tapahtunut vain sellainen tulkinnallinen kömmähdys, jollaisia sattuu useinkin kun ei-ammattikääntäjä kääntää vieraskielistä tekstiä. Ne eivät ole, tunnetusti, harvinaisia silloinkaan kun kyse on omasta mielestään hyvin kieltä ja aihepiiriä osaavasta toimittajasta. Esimerkkejä on runsaasti. Kaaro viittaa Naturen artikkeliin, jonka synopsis ei puhu mitään perunoista tai maanviljelystä. Saman tutkimuksen perusteella tehty New Scientistin uutinen kuitenkin viittaa samaan anakronistiseen ajatukseen: ”Ensimmäisten viljelijöiden jätteet saivat sudet koirankoppiin”.

Onko jollekulle ”oikealle” tutkijalle tapahtunut näin karkea ajatus- tai ajoitusvirhe? Ei mahdotonta. Tämä ei silti ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun genetiikan tutkimus antaa paleontologian ja arkeologian ajoitusmenetelmistä poikkeavia aikamäärityksiä. Näinhän tiede toimii: eri menetelmät tuottavat vähän ristiriitaisia tuloksia, mikä johtaa siihen että kaikkien menetelmien käyttötapaa ja soveltuvuutta arvioidaan ja kalibroidaan uudestaan, jolloin niistä saadaan luotettavampia ja tarkempia. Juuri tästä syystä minä enimmäkseen luotan tieteen varmistettuihin tuloksiin paljon enemmän kuin… no, vaikkapa pseudotieteen tuloksiin. Jos havainnot ovat ristiriidassa teorian kanssa, teoriaa muutetaan eikä havaintoja kiistetä tai väitetä tutkijoiden kansainvälisen salaliiton juonitteluksi.

Voi siis olla, että käsityksemme siitä, milloin sudesta kesyyntyi koira, vaatii pientä säätöä. Tai voi olla, että käsityksemme siitä, milloin maanviljely on saanut alkunsa, vaatii pientä säätöä. Toisaalta voi hyvin olla, että käsityksemme geneettisen muuntelun ”kellon” toiminnasta ja nopeudesta vaatii pientä säätöä. On myös erittäin mahdollista, että käsityksemme siitä, mitä paleoliittisen kivikauden metsästäjä-keräilijät käyttivät ravinnokseen, vaatii pientä säätöä: jos jotkut sudet tosiaan tykästyivät syömään esi-isiemme jätteitä niin paljon, että ottivat heidät laumakseen, voi hyvin olla että kyseiset porukat olivat enemmän keräilijöitä – juuresten ja kasvien syöjiä – kuin metsästäjiä.

Aika näyttää.

*

Täydennetäänpäs vähän. Science-lehden sivulla on vähän laajempi selostus tutkimuksesta, josta syntyy vaikutelma, ettei tutkimuksessa olekaan arvioitu ajankohtaa, jolloin koiran ruoansulatukseen vaikuttavat geenit ovat eriytyneet susista. Eli koiran kyky sulattaa tärkkelyspitoista ruokaa voi hyvinkin olla vasta maanviljelyksen jälkeen kehittynyttä. Siinä tapauksessa tulkinta susien kiinnostuksesta ihmisten jätteisiin ja kesyyntymisestä sen seurauksena kuulostaakin vain vähän turhan kapea-alaisen tutkijan (ja tiedetoimittajien!) harkitsemattomalta, katteettomalta spekuloinnilta.

Sciencen jutussa on myös tutkimuksen tärkeä pointti koiranomistajille: nykykoirille ”luonnollinen” ruokavalio ei suinkaan ole sitä mikä on luonnollinen ruokavalio susille (riista ja raadot), sillä koiran ruoansulatus on kehittynyt ja muuttunut vuosituhansien myötä melkoisesti. Joten viljaa sun muuta lihatuotteiden lisäksi sisältävät koiranruoat ovat luultavasti ihan käypää ravintoa.

Drink up, dreamers, the cup is running dry

·

Meidän monien, etenkin ns. länsimaisen kulttuurin lasten on usein vaikea hahmottaa, miten pienestä kiinni ovat monet itsestäänselvinä pitämämme päivittäiset asiat. Etenkin päivittäin käyttämämme kasvikunnan tuotteet. Kaikki kaupan lukuisat perunalajikkeet ovat alkuaan peräisin pieneltä Perun vuoristoalueelta ja geneettisesti lähestulkoon identtisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erittäin herkkiä kasvisairauksille ja loisille. Pikku hiljaa Suomenkin pelloille leviävä koloradokuoriainen on luultavasti vasta alkusoittoa.

Vielä herkempi ja arempi kasvi on kahvi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki kauppojen erilaiset kahvilaadut perustuvat yhteen ainoaan kasvilajiin, Coffea arabicaan, jonka osuus maailman kahvintuotannosta on noin kaksi kolmannesta, kertoo taannoinen New Scientist. Arabicaan sekoitetaan lopullisia kahvilaatuja valmistettaessa muutamia muitakin kahvilajeja, ennen kaikkea Coffea canephoraa, jonka baristat tuntevat kauppanimellä ”Robusta”. Mutta paras aromi tulee nimenomaan arabicasta.

Arabica on puolestaan peräisin parista kasvista, jotka kuljetettiin Etiopian ylängöiltä Jemeniin joskus 500-luvun tietämissä, ja joiden jälkeläiset levisivät sitten ympäri maailmaa 1600-luvulta alkaen, kun eurooppalaiset innostuivat arabien juomaherkusta. Kaikki maailman arabicat ovat parin yksittäisen kasvin jälkeläisiä, ja geneettisesti siis jotakuinkin identtisiä. Tämä tekee niistä erittäin arkoja loisille, joista tunnetuin on kovakuoriainen nimeltä Hypothenemus hampei.

Mutta ei tässä kaikki. Arabica on äärimmäisen kranttu kasvuympäristönsä suhteen, niin arka että ilmastonmuutos ja epävakaiden, vaihtelevien säiden lisääntyminen vaikuttavat satoihin jo nyt etenkin Keski-Amerikassa ja itäisessä Afrikassa. Kahvinviljelyn vaatimia hyvin vakaita kasvukauden säätiloja on yhä harvemmin. Tämä on yksi keskeinen syy viime vuosien raakakahvin hinnannousuun, loisten ohella.

Sekä lois- että säänkestävyysongelmiin auttaa sama lääke kuin monien muidenkin eliöiden kohdalla: on kasvatettava geneettistä diversiteettiä. Arabican geenipohjaa on laajennettava ja monipuolistettava. Tätä varten tutkijat ovat palanneet kahvikasvin alkuperäiselle kotiseudulle, Etiopian ja Etelä-Sudanin vuoristoseuduille, mistä ensimmäisten viljeltyjenkin arabicojen esi-isät ovat peräisin. Risteyttämällä viljelylajikkeita villien sukulaistensa kanssa saadaan monipuolisempi geenikirjo ja, toivon mukaan, sitkeämpiä lajikkeita. Asiassa on vain yksi ongelma. Villi-arabicaa ei enää tahdo löytyä sieltä missä sitä tiedetään kasvaneen vielä muutama vuosikymmen sitten. Seudun säätilat ovat muuttuneet niin paljon, että vanhojen kotiseutujen kasvusto on kokonaan muuttunut. Voi olla, että villi kahvikasvi on kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on vain kitukasvuisia, huonokuntoisia yksilöitä. Voi olla, että ne ovat juuri sellaisia sitkeämpiä geenimuunnoksia joita kaivataan, mutta eivät ne kovin satoisilta vaikuta. Voi olla, että arabican viljelystä tulee harvinaisuus jo muutamassa vuosikymmenessä, ja me kahvinystävät joudumme tyytymään maultaan heikompaan Robustaan.

Voi olla, että tulevaisuudessakin ennen oli kaikki paremmin.

(Otsikko on tietenkin mukaelma Peter Gabrielin klassisesta laulusta ”Here Comes the Flood”.)

Sir Patrick Moore 1923 – 2012

·

Kävin lukion ensimmäistä luokkaa, kun jotakuinkin tasan 34 vuotta sitten äiti ilmoitti, että minun osuuteni perheen joulusiivouksesta käsitti kirjahyllyjen siivoamisen ja järjestämisen. Homma eteni hitaasti, minulla oli taipumusta juuttua lukemaan kaikenlaista kiinnostavaa, mitä runsaiden ja täysien hyllystöjen kätköistä paljastui. Yksi kirjoista oli Patrick Mooren Tähtitaivas.

Sen luin monta kertaa joululoman aikana, ja useita kertoja sen jälkeenkin. Alkuaan vuonna 1960 ilmestynyt ja neljä vuotta myöhemmin suomennettu (Martti P. Raudas) The Sky at Night oli vuonna 1978 jo vanhentuneen puoleinen, mutta synnytti nuoreen mieleen edelleenkin jatkuvan kiinnostuksen tähtitiedettä ja maailmankaikkeutta kohtaan. Olin valinnut lukiossa pitkän matematiikan hetken mielijohteesta, mutta nyt minulla oli motiivi lukea niin matikkaa kuin fysiikkaakin, ja konteksti johon koulussa opittua soveltaa. Molempien aineiden arvosanat kohosivat vähitellen usealla numerolla. Kävin kesäyliopistossa kuuntelemassa tähtitieteen peruskurssia ja pari vuotta myöhemmin pyrin ja pääsin yliopistoon lukemaan fysiikkaa.

Vaikkei minusta koskaan tullutkaan tähtitieteilijää, fyysikkoa tai mitään muutakaan akateemista, merkittävä osa siitä mitä olen elämässäni tehnyt sai alkunsa pölyisestä vanhasta pokkarista, joka sattui käteen tuona, hah, kohtalokkaana joulukuun iltana. Sir Patrick Moore, tähtitieteilijä ja eksentrinen televisiopersoona, on vastuussa paljosta.

Uutiset ovat kertoneet tänään, että Patrick Moore on kuollut 89-vuotiaana monien pitkäaikaisten sairauksien uuvuttamana. Niinpä on vain kohotettava katse korkealle ja sanottava kylmään yöilmaan ”Kiitos”.

Matkapäiväkirja: Florida

·

Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.

Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.

Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.

Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.

Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.

Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.

Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.

Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.

Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…

Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.

Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.


Se on nimittäin valtava.

Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.

Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.

Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.

Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.

Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.

Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.

Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.

Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…

Harhailua II

· Yksi kommentti ·

Suhtaudun hyvin epäluuloisesti väitteisiin, joiden mukaan maailmanmenossa on nykyään jotakin perustavanlaatuista vikaa ja kaikki oli jollakin mystisellä tavalla paremmin Kekkosen, Mannerheimin, Santeri Alkion, Baudelairen, Rikhard Wagnerin,  Kustaa II Aadolfin, Platonin tai jonkun muun kauan sitten kuolleen neropatin aikaan. Sen perusteella, mitä olen elämäni aikana historiaa lukenut: Ei totisesti ollut. Hyvin, hyvin harva esimerkiksi demokratiaan ja tasa-arvoon kriittisesti suhtautuvista haluaisi oikeasti elää absoluuttisen aatelis- tai kuningasvallan aikana. Todennäköisyys sille, että juuri he itse sattuisivat siihen pieneen eliittiin, joka vanhempiensa aseman ansiosta pääsee asemiin ja sanomaan yhtään mitään yhtään mistään, olisi häviävän pieni.

Kulttuuriantropologian opintojen jäljiltä olen jo pitkään epäillyt, että kuvitteellisten kulta-aikojen ihannointi ja kaipuu on peräisin inhimillisen elämän tähän asti pahimmasta katastrofista: siitä, että jouduimme luopumaan lajityypillisestä elämästämme keräilijä-metsästäjinä, meidät karkoitettiin paratiiseistamme ja tuomittiin työhön maanviljelijöinä, karjankasvattajina ja jähmeiden, hierarkkisten organisaatioiden rattaina. Muurahaisten ja kaljurottien kaltaisista aitososiaalisista lähisukulaisistamme ja ihmislajin aitososiaalisista piirteistä vakavasti kiinnostuneena (ja kaikesta siitä paljon kirjoittaneena) minua tietysti kiehtovat nämä organisaatiotkin – ja niiden kiistämättömät edut – tavattoman paljon.

Kuutisentuhatta vuotta maanviljelyskulttuurien organisaatiot olivat enimmäkseen perin jähmeitä. Vasta joskus 1800-luvun tietämissä säätykierto alkoi nitisten ja natisten toimia monissa maailman paikoissa. Tätä kehitystä tietysti vastustettiin ankarasti kadonnutta kulta-aikaa haikailtaessa. Säätykierto, ja sääty-yhteiskunnan hapertuminen ja katoaminen ovat kuitenkin selvästi kehittäneet ihmisten – oikeastaan koko ihmiskunnan – luovuutta sekä taiteissa että tieteissä. Ongelmiakin on tullut, toki, pahoja ongelmia, mutta voi hyvin sanoa että iso osa ongelmista johtuu siitä että osa nykypäättäjistä elää  edelleenkin  sääty-yhteiskunnan vastuuntunnottomilla asenteilla: ”Edut meille, ongelmat muille!”

Pienemmässä mitassa tämä näkyy myös Suomalaisessa koulujärjestelmässä. Maan nousu raaka-ainetuottajasta haitekin ihmemaaksi tapahtui siinä vaiheessa, kun työelämän leipiin astuivat tasa-arvoisen peruskoulun ja jatko-opiskelumahdollisuuksien kasvatit. Korkeampaan koulutukseen pääsi varakkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempien lapsien sijaan (myös) muunlaisista kodeista ponnistavia lahjakkuuksia. Se on näkynyt. Vähitellen opintotuki on kuitenkin heikentynyt, ja puhe lukukausimaksuista pitää sisällään ajatuksen, ettei köyhien kakaroilla pitäisi olla asiaa korkeakouluihin. Ei ole mitenkään yllättävää, että samaan aikaan Suomen maine huipputeknologian ja -tutkimuksen maana rapistuu, ja elinkeinoelämän päättäjät intoilevat kaivostoiminnasta uutta suomalaista… kultakaivosta.

Niinpä niin. Eniten kaivannaisteollisuuden tuotoista riippuvainen manner on Afrikka, ja se näkyy kansan elintasossa, tasa-arvossa ja koulutusmahdollisuuksissa. Onneksi Suomen ei ole pakko edetä siihen suuntaan.

Kuten sielläkin, täälläkin jotkut tahot ihannoivat ajatusta vanhempien työn jatkamisesta. Onneksi minulla ei ole ollut sellaisia paineita. Olisin tuskin kovinkaan hyvä tekstiilitehtaan työntekijä, pankkivirkailija, meijerin isännöitsijä tai veturinkuljettaja, kuten isovanhempani. Toimittajantöitä olen tehnyt, kuten vanhempani, mutta inhosin alaa enkä ollut siinä kovin hyvä.

Kuusituhatta vuotta erilaisia sääty-yhteiskunnan muunnelmia on osoittanut aivan riittävän selvästi, että jonkin tietyn alan lahjakkuus ei yleensä periydy, yrityksistä huolimatta. Erityisen selvää tämä on tietenkin hallinnollisen, sosiaalisen ja sotilaallisen lahjakkuuden alalla: aateliston historia todistaa karmaisevan selvästi näiden lahjojen periytymättömyyden. Ihmisten on parempi oppia olemaan luottamatta vanhempien aloihin ja harhailtava omalle, omalta tuntuvalle alalleen.