Kategoria: meni jo

Missä kuljemme kerran jos toisenkin

·

Jenni Linturin toinen romaani Malmi, 1917 (Teos 2013) sijoittuu tähän lähikulmille. Siltamäessä käydään, Malmin kylässä ollaan, asutaan – ja taistellaan. Välillä piipahdetaan junalla pääkaupungissa kauempana etelärannikolla.

Linturin romaani kuvailee hyvin sisällissotaa edeltävien kuukausien elämän ja lojaliteettien kaoottisuutta. Ruotsinkieliset halveksivat suomenkielisiä ja päinvastoin, kaikki säätyläiset halveksivat työttömiä ja mustalaisia. Liittoutumisia tapahtuu pakosta, ja rakastumisen seurauksena. Kaunat johtavat veritekoihin, veriteot toisiin. Säätyläisyhteiskunta hengittää viimeisiään, mutta mitä tulee tilalle, paitsi epäluulon ja vihan myrkyttämä kaaos? Mitä väliä on yksilön kyvyillä, haaveilla ja unelmilla, kun muu maailma tuntuu tekevän parhaansa tuhotakseen ne?

Vanhahtava kieli sanoineen ja sanontoineen on tyylikäs epookin luoja. Linturin niukka ilmaisu ja lyhyet, katkeilevat kohtaukset tuovat välillä mieleen kaurismäkeläisen elokuvatyylin, mutta tässä romaanissa ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Romaani on sarja irrallisia, lyhyitä katkelmia, joiden ajallinen suhde edellisiin jää usein lukijalle epäselväksi. Jatkuvuus uupuu. Muutenkin kirjan tapahtumien tarkemmat ajankohdat jätetään epämääräiseksi, lukija joutuu päättelemään niitä säätilasta ja vuodenkiertoon liittyvistä maininnoista, mikä on hieman harmillista mikäli haluaisi suhteuttaa tätä pienen kylän kertomusta sisällissodan ja itsenäistymisen historiallisten tapahtumien kronologiaan.

Mutta kyllä Malmi, 1917 parisataasivuisen mittansa kantaa, muutenkin kuin paikallishistorian ja tuttujen tiennimien bongaamisen mielessä.

Kaksi päivää neljästä

· 2 kommenttia ·

Panokseni tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla oli suhteellisen vähäinen, vaikka jalat kyllä ovat eri mieltä jouduttuaan kannattelemaan kehoa lauantain ja sunnuntain päämäärättömän vaeltelun ja lauantaisen kaksituntisen SKTL:n osastolla päivystäjänä seisoskelun ajan. Koivet kestävät kyllä oikein sujuvasti kymmenen kilometrin reippaan kävelylenkin (ja hyvässä lykyssä parin kilsan uimisen siihen päälle), mutta seisoskelu ja hidas lumpustelu ovat tietenkin paljon raskaampia lajeja.

Pääosin puheissa kanssani ollut porukka tuntui tapahtumaan vallan tyytyväiseltä. Kauppa oli käynyt, järjestöjen kojuilla oli käynyt mukavasti väkeä – ne oli sijoiteltu aikaisempia vuosia huomattavasti paremmille paikoille – eikä tunnelma ollut runsaasta väkimäärästä huolimatta niin tukahduttavan ahdistavan tungokseinen kuin joskus aikaisemmin.

En voi väittää ettenkö olisi ollut lainkaan mustasukkainen kun salissa vaellellessani tuntui että jokaisella sivuuttamallani lavalla istui joku tuttu tai puolituttu kollega haastateltavana uudesta kirjastaan – Hei, oletteko huomanneet että minulta ilmestyi muutama kuukausi sitten uusi, vallan mainio romaani??!! – mutta toisaalta tiedän hyvin, miten hankalaa kaikkia uusia julkaisijoita on saada mahdutettua lavojen tai edes kustantamojen osastojen ohjelmaan. Kirjoja ilmestyy niin paljon* ja messut kestävät vain neljä päivää. Minun kohdallani paras markkinointimenetelmä tuntuu joka tapauksessa olevan vanha kunnon viidakkorumpu, esiintymiset tai edes kirja-arvostelut (tai niiden puuttuminen) eivät vaikuta juuri mihinkään.

Enkä minä itsekään jää pahemmin katselemaan kenenkään kirjamessuesiintymisiä, puhumattakaaan siitä että tekisin ostopäätöksiä niiden perusteella.

En myöskään osaa pahoittaa mieltäni Suomen kuvalehden messujen aikana ilmestyneen numeron suurta paheksuntaa herättäneestä kansijutusta suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, jonka ansiosta (SK:ta julkaisevan) Otavan toimitusjohtaja määräsi lehden poistettavaksi kustantamon osastolta. Yhden lukaisun perusteella olisin melkein valmis ennustamaan, että niiden muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jolloin tämän hetken suomalaisen kirjallisuuden tilaa voidaan mitenkään mielekkäästi arvioida, jutun kirjoittajat ja haastateltavat muistetaan (jos ylipäänsä muistetaan) lähinnä siitä, miten huonosti ja pinnallisesti he suomalaista kirjallisuutta ja sen tilaa ovat tunteneet.

Voin tietysti olla väärässäkin. Yleisesti ottaen olen kyllä sinnikkäästi sitä mieltä, että ”nykyään ei kirjoiteta sellaista kirjallisuutta, mistä minä olen aikaisemmin ollut innoissani” on yhtä pöljää ajattelua kuin ”ennen listapoppikin oli parempaa”. Tai ylipäänsä henkilökohtaisten mieltymysten nostaminen absoluuttisiksi laatukriteereiksi.

Enemmän löysin literääriä hengenheimolaisuuttani haastateltavastani Hugh Howiesta. Minullahan on ollut taipumusta väittää, että scifi (tai fantasia, tai spekulatiivinen fiktio ylipäänsä) on ennen kaikkea oman aikansa peili, ja sellaisena monasti rehellisempi ja paljastavampi kuin niin sanottu realistinen kirjallisuus. Yllätyin silti, kun Howie mainitsi sunnuntaiaamun bloggaritapaamisessa ajattelevansa Siiloa (myös) satiirina omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Ihan noin pitkälle en ollut itse kirjaa lukiessani ajatellut tai tulkinnut, mutta… miksipäs ei.

Howie vaikutti muutenkin fiksulta ja sanavalmiilta tyypiltä sekä haastateltavana että lauantai-illan päivällisseurana likeläisten ja muutamien muiden Like-kirjailijoiden porukassa. Yksi meistä – kokenut, monelle kielelle käännetty, myyvä ja arvostettu kirjailija – oli tosin jossain määrin hämmästynyt Howien ”kaupallisesta” asenteesta julkaisutaajuuteen†, mutta muuten he(kin) tuntuivat tulevan juttuun oikein hyvin. Sunnuntainen haastattelumme meni myös hyvin, huolimatta siitä että jännitin itse etukäteen tilannetta melkoisesti: en ole koskaan ennen simultaanitulkannut haastatteluja saman tien kieleltä toiselle olin melkoisen peloissani, miten aivoparka koettelemuksesta selviää. Taikakirjainten Raijan mielestä haastattelumme spoilasi joitakin kirjan alkupuolen tapahtumia, mistä vilpittömät pahoittelut. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, ettei hyvä kirja menetä yleensä lainkaan tenhoaan tai nautittavuuttaan, vaikka sen juonen osaisi ulkoa. Olisi joka tapauksensa pitänyt olla varovaisempi kysymyksissä. Toisaalta kirjasta on vaikeaa puhua, jos kirjan tapahtumista ei voi puhua.

___
* Ei, en liity edelleenkään siihen kuoroon jonka mielestä kirjoja julkaistaan ”liikaa”.
† Kirja vähintään kerran vuodessa, kolme parhaassa. Ja huolellinen taustatutkimustyö siihen päälle. Eri kirjailijoilla on perin erilaiset työrytmit.

Messun arvoinen

·

Omalta osaltani Turun kirjamessut päättyivät jo eilen, joten univelatkin alkavat olla pääosin maksettuja. (Ei, en valvonut hyvin, vaan nukuin huonosti.) En olekaan käynyt Turun messuilla toviin, mikä on valitettavaa. Helsingin meluiseen, hälyisään ja ahtaaseen megatapahtumaan nähden Turun perinteikkäämpi (reilun kymmenen vuoden erolla) tapahtuma on pienimuotoisempi, intiimimpi ja leppoisampi. Näyttää siltä, että molemmille – ja monille muille – on riittämiin tilaa ja yleisöä. Jo näiden kahden välillä on tapahtunut selvää profiloitumista: siinä missä Helsingin messut painottuvat isoihin kustantamoihin, suomalaisen kirjallisuuden suurin tämän hetken tähtiin ja yhteiskunnalliseen (kauno- ja tieto)kirjallisuuteen, Turussa saavat enemmän tilaa pienet kustantajat ja kaikenlaiset kirjallisuusgenret, runot ja novellit. Mielenkiintoista kyllä, Turun messut monta vuotta lähinnä pienillä riviuutisilla sivuuttanut Helsingin Sanomatkin tuntui ottavan tänä vuonna tapahtuman tosissaan.

Kirjailijalle messut ovat tietysti, periaatteessa, ennen kaikkea myynninedistämistilaisuus, tilaisuus kertoa mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle, miksi juuri tämä kirja kaikista täällä messuilla esitellyistä saattaisi olla oikea ostos juuri sinulle. Ainakin siinä mielessä perjantainen lava-aika Erkki Kauhasen kanssa tuntui toimivan mainiosti. Johanna Sinisalolla oli erinomaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Hän kiinnitti muun muassa huomiota meidän molempien kirjojen naishahmoihin. Alasissahan kolme viidestä kertojasta on naisia, ja yksi heistä on kirjan ainoa todella vahva hahmo, toimija eikä sivustaseuraaja, kuten kirjojeni keskeiset hahmot ovat niin usein. Yleisöä lavan edustalla oli mukavasti, ja he tuntuivat seuraavan juttujamme kiinnostuneina. Lauantainen kaffeklatsch scifi-seurojen osalta oli pienimuotoisempaa ja vapaampaa jutustelua, mutta mukavaa yhtä kaikki.

Markkinointiin kuuluu tietysti myös ns. jalkautuminen: kirjamessuilla me poistumme norsunluutorneistamme ja kuljemme joukossanne kuin ketkä tahansa teistä. Meidän kanssamme voi tulla juttelemaan astellessamme päämäärättömästi hallin käytäviä ja norkoillessamme erilaisilla osastoilla. Siksi haluankin pyytää anteeksi lukijalta, joka yhteisten tuttujen kertoman mukaan oli perjantaina halunnut saada minulta signeerauksen kirjaan, mutta ei uskaltanut lähestyä. Ensi kerralla yritän olla vähemmän pelottavan oloinen.

Kirjailijalle messut ovat samalla tilaisuus tavata kollegoja. Tokihan heitä tapaa kustantamojenkin tapahtumissa, mutta ei lisä haittaa lain: useimmat puurtavat tekstejään omissa oloissaan, omassa työ- tai makuuhuoneessaan, ja toverien kohtaaminen livenä on harvinaista herkkua. Niinpä tämänkin reissun parhaisiin hetkiin kuuluivat muutamat pitkäksi venähtäneet turinatuokiot puolituttujen kollegojen seurassa. Mielenkiintoista kyllä, niistä useimmat tapahtuivat nuorisokirjailijoiden osastolla: vaikka en itse kirjoitakaan (erityisesti juuri) nuorille, huomasin pian että sieltä löytyy mukavaa juttuseuraa.

(Viime aikoina olemme muutamien tuttujen kanssa kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjailijat kohtaavat enimmäkseen tilaisuuksissa, jotka ovat joko kustantajien tai (Kirjailijaliiton kaltaisten) järjestöjen puuhaamia. Toimenpiteisiinkin on ryhdytty, ja sen seurauksena tulin taannoin huomanneeksi, että täältä Pohjois-Helsingistä voi lähteä baari-iltaan Hämeenlinnaan ilman että matkoihin kuluu välttämättä paljoakaan kauemmin kuin jos lähtisi Helsingin keskustaan: tuosta aivan läheltä sattuu nimittäin kulkemaan bussivuoro suoraan Tikkurilan asemalle, ja toisaalta suora bussiyhteytemme Rautatientorille kiemurtelee pientaloalueiden halki pienen iäisyyden.)

Messujen suurin ongelma on usein ollut kotimatkan kantamukset. Siinä suhteessa onnistuin tällä kertaa itsehillitsemään itseäni, matkaan tarttui vain Cosmic Comic Cafén näyttelystä sarjakuvataiteilija/Oma studio -työtoverilta Kivi Larmolalta ostettu uusi Georg Büchner -henkinen sarjakuvaromaani Timo (Kumiorava 2013) – ja Timo-paita, jolla voi hämmentää paidan kaimoja sopivissa tilaisuuksissa. Niin, ja uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottelijaiden tekijöiden upouusin novellikokoelma Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat 2013).

Lisätään vielä loppuun Hanna van der Steenin ja Magdalena Hain loistavat vinkit kirjamessupöhinän parantamiseksi.

Aika tarkentaa muistot

·

Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1987 esitettiin konsertti, joka edellenkin on minun kirjoissani yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kolho, ankea ja holtittomasti kaikuva Helsingin jäähalli on paikkana aika epätoivoinen, ja istumapaikkani oli sitä paitsi kaukana takaparvella. Silti tunne välittyi, ja sounditkin olivat loppujen lopuksi paremmat kuin tuollaisessa betonihallissa olisi ollut mitään oikeutta odottaa. Huikea keikka. Asiaa tietysti auttoi, että olin ollut melkoinen Peter Gabriel -fani jo kesästä 1980, jolloin tulin puolivahingossa ostaneeksi III-albumin.

Tulin paikalle turhan myöhään, sillä lämmittelyesiintyjänä kiertueella ollut Youssou N’Dour Super Etoile de Dakar -yhtyeineen oli ehtinyt jo settinsä loppupuolelle. Silti tämä oli ensimmäinen kosketukseni pian tämän jälkeen melkoiseksi supertähdeksi nousseeseen N’Douriin. Onneksi tilaisuuksia uusiin konserttikokemuksiin hänen osaltaan on ollut.

Peter Gabrielin ja hänen nelihenkisen bändinsä ympärille rakennettu lavastus oli hyvin yksinkertainen verrattuna myöhempien kiertueiden elaboraatteihin rakennelmiin, mutta selvää oli ettei se ollut mikään halpistoteutus. Lavalla oli neljä kiskoilla kulkevaa, kääntyvillä ja taipuvilla varsilla ohjattua valopuomia, joita välillä käytettiin eräänlaisina näyttelijöinä – ei muuta. Muuta kikkailua harrastettiin perin vähän. ”Lay Your Hands On Men” aikana PG heittäytyi selkä edellä yleisön kannateltavaksi, kulkeutui käsien varassa salin puoliväliin ja takaisin lavalle. ”In Your Eyesiin” ja ”Bikoon” bändiä täydennettiin N’Dourilla ja Super Etoilen soittajilla. Mutta kaiken aikaa painopiste oli musiikissa, musiikki kantoi, ja voimallisesti kantoikin. En ole ainoa, joka keikkaa on vuosien mittaan ylistänyt.

Jonkinlainen mainio tilaisuus kokemuksen uudelleen elämiseen oli vuonna 1990 julkaistu VHS-kasetti PoV (eli Point of View), joka oli kuvattu saman kiertueen päätöskonsertissa Ateenassa. Itselläni ei ollut tuolloin nauhuria (eikä muuten edes televisiota), mutta onnistuin moisen vekottimen hankittuani löytämään kohtuukuntoisen käytetyn kasetin, jota tuli katseltua moneen kertaan. Kasetin nimen hengessä live-kappaleita kuvittivat välissä PG:n itsensä kuvaamat lyhyet kaitafilmipätkät kiertue-elämästä ja muualtakin, mutta tällainen tauhka syö aina väistämättä konsertin jatkuvuutta.

Monta vuotta myöhemmin lainasin kasetin Rumba-Eerolalle, ja sillä tiellä se on edelleenkin. Kirjastosta löytyi sittemmin varsin kulunut PoV-kappale, jonka poltin DVD:lle, mutta laatu ei ollut suunnattoman hyvä, kuten arvata saattaa. Niinpä kuuluinkin vuosien ajan niihin Peter Gabriel -uutisryhmien ja -foorumien faneihin, jotka sopivissa ja sopimattomissa paikoissa muistivat kysellä tämän konsertin DVD-julkaisun perään. Mutta mitään ei kuulunut, paitsi Still Growing Up -dvd:n ekstroissa julkaistu parin laulun satsi.

Mutta nyt Ateenan keikan materiaali on lopultakin julkaistu uudelleen Peter Gabriel Live in Athens 1987 -nimisenä BluRay-levynä. Ja kyllä, jumaliste, odotus kannatti.
.

.

PoV:n kaitafilmivälikkeet on jätetty pois ja mukana on kaksi kappaletta lisää – sekä viiden kappaleen mittainen osuus Youssou N’Dourin lämmittelysetistä. Kuvan- ja äänenlaatu ovat erinomaisia, 5.1-miksaus on hillitty ja toimiva. (Konsertti kuvattiin alkuaan filmille, joka kestää aikaa videonauhaa paremmin.) Musiikista kuulee nyt paljon enemmän detaljeja kuin muinoin VHS:ltä: kuuluu myös selvästi, että bändillä oli käytössään myös taustanauhoja ja/tai sekvensserejä oman soittonsa täydennyksenä. Yleensä en erityisemmin välitä tällaisesta ”puolikuolleesta” musiikista, mutta tässä konetaustat eivät häiritse liikaa – paitsi oikeastaan ”Sledgehammerissa”, jossa taustakuorot ovat liian selvästi jonkun muun kun lavalla laulavien äijänköriläiden kurkuista. Muuten ei valittamista. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja PG:n koko soolouran luottobasisti, huikea Tony Levin, kuulostavat ja näyttävät bändiltä.

BluRay-paketissa tuli lisäksi bonarina Play-niminen dvd, jolla nähdään tärkeimmät PG:n musiikkivideot 1970-luvun lopulta (bonarina oleva ”Modern Love”) 2000-luvun alkuun (”Father and Son”, ”Growing Up”, ”The Drop”, ”Barry Williams Show”). Tähän suhtauduin etukäteen… bonarina. Vaikka PG onkin ollut musiikkivideotaiteen edelläkävijöitä – toisin sanoen hän on antanut laulujensa videoilla tilaisuuden monelle kokeilunhaluiselle videontekijälle – en ole tällaisista pätkistä koskaan jaksanut niin innostua. Katselen kyllä musiikkia mielelläni telkkarista, kunhan kyseessä on oikea konsertti.

Mieliala alkoi muuttua, kun tajusin että 5.1-julkaisua varten vanhatkin laulut on tietysti miksattu uudelleen, ja asialla on enimmäkseen ollut sankarini Daniel Lanois (yhdessä Richard Chappellin ja Paul Gradyn kanssa, parilla kappaleella toinen tuottajaäänittäjäguru Tchad Blake. Tulokset osoittautuivatkin odotettua kiinnostavammiksi. Parhaiten ja positiivisimmin ero entisiin kuuluu kolmoslevyn raidoissa (”Games Without Frontiers” ja ”I Don’t Remember”), jotka aukeavat ja avartuvat todella komeasti. Taustakaiuttimia käytetään enimmäkseen varsin hillitysti, mutta ainakin minun korvaani mielekkäästi. Musiikki leviää kuulijan ympärille luontevana ja kikkailemattomana. Hienoa!

(Valitettavasti varhaisempien video-originaalien kuvanlaatu ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin filmi, ja jälki näyttää nykysilmin vähän suttuiselta. Mutta kun kyse on musiikista, tärkeämpää on ääni.)

Ai niin, näinä päivinä on julkaistu myös muutaman vuoden takaisen Scratch My Back -albumin rinnakkaislevy And I’ll Scratch Yours, jolla lukuisat artistit esittävät omia versioitaan Peter Gabrielin lauluista. Pelkään pahoin, että sekin on pakollista ostettavaa.

***

Edit. Tämän artikkelin kommentointi meni kiinni, jostakin syystä se kerää käsittämättömiä määriä japaninkielistä spammia.

Ennen oli taidekin samanlaista

·

Taannoisella muutaman päivän Lontoon reissulla yksi kohteista oli British Museum. Koko reissun olisi tietysti voinut viettää tuossa lumoavassa talossa, kokonaisen kuukaudenkin reissun, mutta kyllä muutaman tunnin piipahduksestakin on iloa. (Etenkin kun sisäänpääsy – joitakin erikoisnäyttelyjä lukuun ottamatta – on nykyään ilmainen.)

Tällä kertaa jätimme väliin Kreikasta, Egyptistä ja Irakista varastetut tavarat, sillä halusin kokeilla mahtaisiko yksi ensimmäisen Lontoon-reissuni elämys aiheuttaa vieläkin elämyksen. Olin ennen tuota vuonna 1974 tehtyä reissua lukenut montakin arkeologiaa käsittelevää kirjaa, ja yhdestä niistä oli tarttunut mieleen ja silmiin suffolkilaisen Sutton Hoon angosaksisen ajan laivahaudan kuvaus. Oli aikamoinen elämys nähdä kirjan kuvista tutut esineet nenän edessä, oikeasti.

Vaikuttavia olivat esineet edelleenkin, sitten kun ne lopulta löytyivät väistötilasta (varsinainen näyttelytila oli remontissa). Samaisessa väistötilassa oli muitakin vitriinejä, ja huomasin ajautuvani väistämättä erään ääreen, jossa oli Sutton Hoon kultaan ja koristeisiin verrattuna varsin vaatimattoman näköisiä ja krumeluurittomia kiviä. Syy oli tietenkin, että tämän vitriinin käsikirveet sattuvat edustamaan sitä mitä on jäljellä neandertalilaisten huipputeknologiasta.

”Käsikirveeksi” kutsutut esineet ovat itse asiassa varsin monipuolisia työkaluja kaikenlaiseen viiltämiseen, kaapimiseen, leikkaamiseen, kaivertamiseen sun muuhun… mutta ei ehkä niinkään lyömiseen, mihin (vanhentunut) termi viittaa. Kapineet ovat nimittäin aikamoisen ohuita ja niiden kärki luultavasti katkeaisi yhtään jämäkämmästä iskusta mihinkään kovaan.

Vitriinin edessä mietiskellessä tulin myös pohdiskelleeksi, ettei tämän oman aikansa sveitsinlinkkarin* mistään järkevästä syystä tarvitsisi olla niin symmetrinen eikä ehkä ohutkaan. Tuon viereisen kuvan käsikirveen tyylikkäästi kiertyvä muoto lienee myös, periaatteessa, turha. Se kertoo siitä, että kapineen tekijällä on ollut a) runsaasti aikaa puuhaansa ja b) tietoinen aikomus tehdä käyttöesineestä myös, omasta mielestään, hyvännäköinen. Hän on luultavasti myös tehnyt näitä kapineita elämässään enemmän kuin mitä olisi omiin tarpeisiinsa tarvinnut, joten hän on osannut valita lopputulokseen sopivan kiven ja työstää siitä (meidän silmissämme) vaatimattomilla puu-, luu- ja kivityökaluillaan juuri sellaisen kun on halunnut. Hän on ehkä jopa ollut ammattilainen, tai innokas harrastaja, samaa heimoa kuin ne kanssaihmisemme, jotka jaksavat loputtomiin keskustella tietynmerkkisten yläjyrsimien, polkupyöränrunkojen tai sähkökitaroiden käyttö- ja näyttöominaisuuksista. Sellainen kunnon tyyppi, joskin vähän rasittava sellaisessa seurassa joka ei ole ihan yhtä innoissaan samoista asioista.

Tämän pohdiskelun jälkeen ei ollutkaan mitenkään yllättävää että museokaupasta tarttui hihaan jo päättyneen erikoisnäyttelyn vuoksi julkaistu Jill Cookin teos Ice Age Art: Arrival of the Modern Mind (British Museum Press, 2013).

Cookin kirja keskittyy pääosin suunnilleen aikaan 30 000 – 10 000 eKr ja käyttää esimerkkeinään pääosin näyttelyyn lainattua esineistöä, joten jääkautisen ajan taiteen tunnetuimmat teokset – Altamiran ja Lascaux’n kaltaisten luolien huikeat seinä- ja kattomaalaukset – jäävät vähemmälle. Painotus on oikeastaan ihan virkistävä, koska näin tulee esiin esimerkiksi juuri käyttöesinekoristelun kaltaiset asiat, jotka helposti jäävät wau-taiteen jalkoihin.

Alueellisesti Cookin teos keskittyy Euraasiaan ja ennen kaikkea muutamaan löytökeskittymään toisaalta Baikal-järven läheisyydessä ja toisaalta läntisessä Manner-Euroopassa Saksasta Pohjois-Espanjaan. Näiltä tämäntapaisia löytöjä on kieltämättä tehty ylivoimaisesti eniten. Osittain tämä taatusti johtuu siitä että kiinnostus vanhojen luolien tonkimiseen heräsi ensinnä juuri eurooppalaisen kulttuurin piirissä, mutta Cookin arvion mukaan ”moderni mieli” taiteen tarpeineen on nimenomaan syntynyt juuri Euroopassa kolmisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin afrikkalaisperuinen nykyihminen niemimaallemme levisi ja syrjäytti ainoat oikeat eurooppalaiset eli neandertalilaiset. Mielenkiintoista kyllä Cook vähättelee erittäin voimakkaasti nykykäsitystä siitä että nykyihmiset ja neandertalilaiset olisivat olleet (jopa lihallisesti) toistensa kanssa tekemisissä** ja korostaa moneen kertaan, kuinka nedut (ja denisovalaiset) olivat kadonneet kultakin seudulta jo kauan ennen nykyihmisten saapumista.

Ehkä niin. Toisaalta tulee väistämättä mieleen, että lukemattomat taiteen ja tieteen kultakaudet näiden aikojen jälkeen ovat saaneet alkunsa kohtaamisista muunlaisten ihmisten kanssa: Voisihan olla, että ”moderni mielikin” on saanut ensimmäiset sytykkeensä tällaisista toiseuden tapaamisista. Kenties.

Miellyttävää kyllä, Jill Cook ei väitä tietävänsä mihin mitäkin pienoisveistosta ja muuta kapinetta on kenties käytetty. Ovathan ne voineet olla kulttiesineitä, ovathan ne voineet ihan vain koristeita, ovathan ne voineet olla jotakin aivan muuta: tekijät ja käyttäjät eivät voi enää kertoa. Melkoisen negatiivisesti Cook suhtautuu kyllä vanhaan ajatukseen pulleista ja povekkaista ”venusfiguureista” jonkinlaisena paleoliittisen ajan äijien pornografiana*** ja osoittaa, aivan järkeenkäyvästi, että hahmot näyttävät usein vain vähän tyylitellyiltä tulkinnoilta siitä miltä nainen näyttää ollessaan viimeisillään raskaana. Sukuelimiä ei korosteta eikä välttämättä edes ole esitetty ja hahmon kädet on kuvattu ristiin vatsan päälle.

Cook korostaa, moneen kertaan ja ilmeisen aiheellisesti, miten suurta taitoa yksinkertaisilta näyttävät kiviveistokset tai luukaiverrukset ovat vaatineet. Materiaalit eivät totisesti olleet helppoja työstettäviä etenkään kivi-, luu- ja puutyökaluilla. Hän ihailee monen tekijän taitoa luoda miltei kolmiulotteisia piirroksia muutamalla yksinkertaisella viivalla sekä eläin- ja ihmishahmojen ilmeikästä luontevuutta. Hiukan ehkä koomisesti hän vetää yhtäläisyyksiä näiden kivikauden säilyneiden teosten ja 1900-luvun ”modernin” taiteen tyylien välille – vaikka onkin jo ehtinyt tunnustaa, että etenkin Pablo Picasso oli erittäin tietoinen jo 1800-luvulla löydetyistä jääkautisista teoksista ja ihaili niitä avoimesti, eikä hän ollut suinkaan ainoa joka koki nämä muinaisen kultakauden löydöt elävämmiksi, rikkaammiksi ja ilmaisuvoimaisemmiksi kuin oman aikansa tunkkaisen romantiikan ja  realismin.

Kiinnostavasti Cook vihjaa abstraktimpien kuvien mahdolliseen symboliikkamerkityksiin (”soikea muoto näissä piirroksissa saattaa viitata lampeen tai lähteeseen”), mutta ei oikeastaan pohdi sen enempää, olisiko tässä mahdollisesti kyseessä jopa jonkinlaisen kirjoitusjärjestelmän alku.

***

Eilen tuli koettua vähän modernimpaakin taidetta, Kansallisteatterin Lavaklubin runsaasti huomiota saanut Näillä mennään -monologi. Kyseessähän on aikoinaan onnettomuudessa halvautuneen näyttelijän Pekka Heikkisen yksinpuhelu omasta tilanteestaan ja elämästään pyörätuoliin sitomisen jälkeen – ja samalla hänen paluunsa näyttämölle ensi kertaa onnettomuuden jälkeen.

Aihe olisi tietysti antanut mahdollisuuksia aikamoiseen tearjerkeriin, mutta siitä Heikkinen ja ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen ovat järkevästi pysytelleet poissa. Eipä moinen varmasti istuisikaan Heikkisen olemukseen, joka on pyörätuolista huolimatta perin äijämäinen. Äijämäisyyden kautta hommaa lähdetään purkamaan, ja puretaan koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Tämä on esityksen voima ja heikkous: homma pysyy koko ajan vähän kuivakkaan etäisenä, miten henkilökohtaisia asioita lavalta sitten puhutaankin. Äijä kertoo, ja varmasti kertoo rehellisesti ja alastomasti, mutta äijä ei kosketa.

Sinänsä Lavaklubin formaatti on erinomainen: baari salin takana (itse esityksen ajan suljettuna, tietenkin) ja riittävän kompakti esitys yhdellä viinilasillisella katsottavaksi. Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.****

___

* Mitä ei kuvista voinut hahmottaa oli että käsikirveet ovat pienempiä kuin ainakin omat mielikuvani: suurin pituus on tosiaan samaa luokkaa kuin modernilla linkkuveitsellä umpeen taiteltuna. Vaikka esivanhemmillamme lienee ollut hieman pienemmät kädet (koska he ovat muutenkin olleet meitä hieman pienikokoisempia, myös nedut jotka olivat aikansa nykyihmisiä vähän kookkaampia ja rotevampia), todellinen koko viestii vahvasti siitä että kyseessä on huolelliseen työhön tehty tarkkuustyökalu.
** Hän selittää eurooppalaisten ja aasialaisten neandertalilaisgeenit yhteisillä esi-isillä. Luulisi että samat geenit löytyisivät sitten myös afrikkalaisserkuiltamme, vai kuinka?
*** British Museumin vitriinissä oli myös pieni, sormenpituinen paleoliittinen kiviveistos, joka selvästikin esitti pariskuntaa yhdynnässä. Se oli aika kaunis ja romanttinen. (Luolamaalauksissa on kyllä esitetty paljon, eh, graafisempiakin kuvauksia seksuaalisuudesta, ei siinä mitään.)
**** Itse asiassa muinainen Provokaattori-monologimme (missä Matleena Kuusniemi esitti monologin ja minä säestin tekemällä bassolla äänitaustaa ja vähän, köh, laulahtamallakin) toimi aika samanlaisella konseptilla, vaikka sitä esitettiinkin taidegalleriassa klubin sijaan.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Yhdeksäntoista vuotta sitten

·

Kuten edellisessä viestissä kerroin, minulla oli Rumba-aikoinani tilaisuus tehdä puolituntinen puhelinhaastattelu viime perjantaina menehtyneestä musiikillisesta sankaristani J. J. Calesta. Tekstitiedosto ei ole enää tallella, mutta muutama vuosi sitten tulin skannanneeksi jutun kuvatiedostoksi. Tällaisia juttelimme hiljaisen mestarin kanssa kesällä 1994.

Juttu oli muuten vähällä jäädä tekemättä. Itse haastattelu sujui mukavasti ja tarkistin kyllä sen jälkeen, että keskustelutuokio oli tallentunut asianmukaisesti sanelukonekasetille. Koska jutulla ei ollut kiire, lähdin sitten lomalle purkamatta nauhaa. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi. En tiedä mitä nauhalle oli tapahtunut – yleensä kyllä säilytän ne huolellisesti – mutta kun parin viikon päästä kuuntelin sitä uudelleen, nauhalta kuului lähinnä kohinaa, ja muutama sana siellä täällä. Onneksi Calen kanssa puhuminen oli sen verran iso elämys, että pystyin näiden satunnaisten avainsanojen perusteella palauttamaan keskustelumme mieleen aika hyvin. Ja juttu syntyi sittenkin.

Väessä on voimaa

· 4 kommenttia ·

Olen nähnyt Patti Smithin livenä… odotas… viitisen kertaa, joista yksi kerta oli ns. ”spoken word” -keikka, jolla tosin myös laulettiin ja soitettiin. Plus yhden laulun setin vuoden 2010 Roskilden avajaisseremonioissa. Ei ollut siis epäilystäkään, etteikö odotettavissa ollut kunnon meininkiä. Enemmän hirvittelin konserttipaikkaa: Musiikkitalon suuri sali on kyllä kaunis, mutta sen akustiikka on tehty peittelemään klasarimuusikoiden rytmisen soittotaidon puutteita, joten salikaikua piisaa turhan paljon mihinkään, missä on biittiä.

Alkuun soundit vaikuttivatkin parvipaikoillemme melkoisen puuroisilta ja tasapainottomilta. Hämmentävästi kappaleiden välisissä hiljaisissa kohdissa saattoi kuulla terävän (akustisen) napsahduksen, kun Smithin luottokitaristi ja sielunveli Lenny Kaye polkaisi jonkun pedaalinsa päälle tai pois. Kaikkialle lavan ympärille levittäytyvä ”viinitarhasali” vaikutti sekin vähän oudolta, kun bändi oli asettunut lavalle soittamaan yhteen suuntaan: he kyllä pyrkivät kunnioitettavasti huomioimaan keikan mittaan myös backlinekamojen takana istuvat yleisön edustajat. Nuorena musiikkitoimittajana legendaarisen Nuggets-garagekokoelman toimittaneen Kayen laulaessa muun bändin kanssa mainiota garagepunksikermää Smith kävi lavantakaisessa katsomossa kättelemässä ja tervehtimässä väkeä.

Vähitellen keikka kuitenkin alkoi saada kierroksia alleen. Ei voi kuin kunnioittaen katsella, millaisella itsevarmuudella reilusti yli kuusikymppinen Patti Smith ottaa salin kämmenelleen, tanssii pitkin lavaa, laulaa kuin nuoruutensa päivinä ja pistää itsensä peliin koko kehollaan. Muusta bändistä rinnalla pysyi lähinnä Lenny Kaye, muut – lähes yhtä kauan mukana pysynyt PSG-rumpali Jay Dee Daugherty, basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Tommy Shanahan ja kitaristi/basisti Jack Petruzelli – pysyttelivät enemmän taustalla, vaikka sooloja kyllä kuultiin.

Jonnekin puoleenväliin asti keikka pysytteli sellaisella paremmalla ”ihan hyvä” -asteella, mutta peräkkäin soitetut ”Because the Night” ja ”Gloria (In Excelsis Deo)” alkoivat nostaa intensiteettiä oikein kunnolla. Paremmilla paikoilla, paremmin lavan edustalla (eikä lavanedustan yläpuolella) tunnelma olisi hyvinkin voinut nousta vielä huikeammaksi, mutta enpä oikeastaan osaa valittaa. Kyllä tässä musiikissa oli väkevyyttä aivan riittämiin.

”People have the power
You are the people
You have the power
You are the future
and
future is NOW!”