Kategoria: meni jo

Varhaistuotanto II

·

Olin julkaissut kirjantekijä jo ennen 391:n ja Kotistudion ilmestymistäkin. Tilillä oli peräti neljä julkaisua: yhdessä olin kirjoittajan tittelillä, kolmessa toimittajana (joista kahdessa toisena kahdesta toimittajasta), joskin kaikissa oma kirjallinen panokseni oli kohtuullisen iso. Kolme neljästä oli ns. isojen kustantajien julkaisuja.

Aloitetaan komeron penkominen numero kakkosesta siitä yksinkertaisesta syystä, että numero ykkösen kappaleet (joita pari lienee tallessa) ovat ilmeisesti paljon syvemmällä komerossa. Tai ullakolla. Tai jossain. Norjalaisvitsit (toim. Juhani Mäkelä & Pekka Mäkelä, WSOY 1992) sai alkunsa televisiossa. Faija esitteli TV1:n Maailmankuvat-ohjelman eräässä jaksossa katsojille Norjassa suosittuja suomalaisvitsejä, niitä joiden sankareina seikkailivat Pekka, Toivonen ja Marja-Liisa. Hän julisti myös katsojakilpailun norjalaisvitseistä.

Muutamia valikoituja vitsejä kerrottiin myöhemmässä lähetyksessäkin, mutta koko kirjesaalis, kolmisen ratkeamaisillaan olevaa muovikassillista, tuotiin minulle toimitettavaksi. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa roikkua netissä jo muutaman vuoden ja lueskella news-huumoripalstoja, joten odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Mutta itse asiassa yleistaso oli yllättävänkin hyvä. Oli mukana tietysti sellaistakin kamaa joka ei pahemmin naurattanut kertoessaan lähinnä lähettäjänsä maailmankuvasta tai mielenterveydestä (tyyliin Norjalainen ja suomalainen menivät syömään. Suomalainen söi ruokaa, norjalainen söi PASKAA), mutta paljon, paljon enemmän oli kohtuuhauskoja juttuja, joista pienellä toimittamisella sai ihan julkaisukelpoista kamaa. Vitsikirjamielessä, siis: WSOY ilmaisi halunsa julkaista parhaat palat kirjana.*

Koomikoilla on maine onnettomina tosikkoina, ja minäkin odotin toimitus- ja muokkaustyön olevan yhtä piinaa, mutta loppujen lopuksi tykkäsin työrupeamasta oikeastaan aika tavalla. Sitä paitsi vitsin kompaktin dynamiikan työstämisen harjoittelu ei ole wannabe-kirjailijalle varmaakaan huonoa oppia. Lähes kaikkia sinänsä hyviä jutunaihioita joutui joka tapauksessa hiomaan, tiivistämään, jämäköittämään, mehevöittämään tai muuten vain muokkaamaan.

Lopputuloksena putkahti noin 120-sivuinen pikku kirja, jota kai myytiin ihan mukavasti** televisio-ohjelman vauhdittamana. Luultavasti painos meni loppuun, ainakaan en muista että olisin koskaan saanut tietoa siitä että kirjaa olisi viety makuloitavaksi, kuten niin usein käy. En usko, että kovin moni on katsonut kovin tärkeäksi säilyttää tätä kirjallista helmeä. Antikvariaattiarvo ei silti liene kovinkaan korkealla: pikavilkaisten Huuto.netissä sitä on myyty huimaavalla yhden euron summalla. Jos minusta joskus tulee maailmankuulu kirjallinen nero (hah!), arvo voi tietysti nousta. Vaikkapa kahteen euroon.

– Tiedätkö, miten norjalaiset vastarintamiehet upottivat saksalaisia sukellusveneitä sodan aikana?
– ???
– He sukelsivat sen vierelle ja koputtivat oveen…
– Mutta eivätkös saksalaiset oppineet noin yksinkertaisen tempun aika pian?
– Tottakai. Kerrankin vastarintamiehen koputtaessa perämies aukaisi luukun sanoakseen että ”Emme me enää tuohon halpaan mene…”

 

___

* Ensimmäisellä neuvottelutapaamisella Södikan tiloissa Bulevardilla sain yhden niistä harvoista kustannusbisnestä koskevista opetuksista, jonka muistan vieläkin, lähes erehtymättä: Tulin palaveriin sovittuna aikana oikeaan osoitteeseen ja vedin WSOY:n pääkonttorin ulko-oven kahvasta. Ovi ei auennut. Kiskoin uudelleen. Ei auttanut. Astuin pari askelta taaksepäin tarkistaakseni, olinko sittenkin erehtynyt ovesta. Ei, muita kustantamon tiloihin vieviä ulko-ovia ei ollut. Tässä vaiheessa huomasin faijan, joka asteli jalkakäytävällä huvittuneena: ”Kuule, monen lupaavan kirjailijan ura on tyssännyt siihen, etteivät he ole saaneet kustantamon ovea auki.” Hän astui ovelle ja, äärimmäisen epäsuomalaisesti, työnsi sen auki.

** Suomen markkinoilla tämä tarkoittaa ehkä noin tuhannen–kahdentuhannen kappaleen myyntiä.

Festivaaliavaruusapina

·

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.

Takatalvi

·

Pieni espanjalainen vuoristokylä elää kaivoksen voimin. Eräs kyläläisistä ryhtyy organisoimaan ammattiyhdistysliikettä työolojen ja palkan parantamiseksi. Hänet löydetään murhattuna, jäsenkirja otsaan naulattuna. Vähän myöhemmin kuolleen isän kotiin asettuu muukalainen kaukaa pohjoisesta. Useimmat kyläläiset tajuavat hyvin pian, miksi vähäpuheinen mies on tullut.

Aloin lukea Juha-Pekka Koskisen Punaista talvea (Karisto 2010) Tampereella, Museokeskus Vapriikin vaikuttavaan Tampere 1918 -näyttelyyn tutustumisen jälkeen. Siinä mielessä oli hetkittäin hyvinkin vaikeaa hahmottaa, että kirja sijoittuu 1960-luvulle, melkein nykyaikaan – ja takautumana kerrotut Kemin veritorstain tapahtumatkin sattuivat vasta sotien jälkeen. Muutamassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, onneksi.

Koskinen pitää kertojanäänensä harkitun neutraalina, kaunistelemattomana ja pöyristelemättömänä, mutta perustelee uskottavasti, miksi päähenkilö-Raafaelista tuli mitä hänestä tuli. Parisataasivuinen tarina sisältää alusta lähtien vääjäämättömän tragedian ainekset, mutta tarina ei kulje itsestäänselvyyksien kautta: näemme kylän elämästä muitakin puolia kuin alun mustavalkoisen asetelman. Hyvä niin, vaikka tarina kieltää oikeastaan kaikilta päähenkilöiltä mahdollisuuden onneen ja (sisäiseen) iloon: he tietävät itsekin, että haaveet ovat katteettomia, mahdottomia, ettei mikään muutu. Onneksi historia alkoi pian tämän kirjan maailman jälkeen muuttua, jopa Francon hirmuvallan Espanjassakin. Toivo on rivien välissä, lukijan lähihistorian tuntemuksen varassa.

Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, etten tunnu koskaan kerkiävän lukea sympaattisten kirjailijakavereiden töitä (vaikka tiedän ihan hyvin, että kollegoilla on aivan taatusti samaa ongelmaa minun kirjojeni suhteen). Pinnallisesta ilottomuudestaan ja näennäisestä fatalismistaan huolimatta Punainen talvi oli joka tapauksessa, monessa suhteessa, vallan antoisa  ja hyvin sujuva lukukokemus.

 

Urania

·

Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.

Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.

Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.

Aivan kuten ennenkin.

Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.

Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.

Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.

Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.

Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.

Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.

 

Torvisoittokuntasunnuntai

· Yksi kommentti ·

Balkanilainen musiikki on minulle jäänyt aina jossain määrin vieraaksi. Turkkilainen musiikki toki menee, mutta sitä hyvin paljon muistuttavaa kreikkalaista tulee kuunneltua vähemmän, eteläslaavilaisesta kulttuuripiiristä puhumattakaan. No, olihan mainio 3 Mustaphas 3 tietysti ainakin muka-balkanilaista…

Sivistyksen aukkoja paikkaamaan Savoyhin saapui mainio serbialainen kolmetoistahenkinen puhallinorkesteri Boban i Marko Markovic Orkestar. Flyygelitorvisti-isän ja trumpetistipojan johtama soittokunta ei tyydy pelkkään perinteen toistamiseen, vaan yhdistelee musiikkiin aineksia tuolta ja täältä: sieltä täältä korva tunnisti jazzklassikoiden teemoja tai poppishittejä. Funkyimmillään ryhmä toi mieleen viime kesänä Roskildessa riemastuttaneen chicagolaisryhmä Hypnotic Brass Ensemblen.

Aika ajoin Markovicien orkesteri sai pohtimaan samanlaisia ajatuksia kuin muutama vuosi sitten Ilosaarirockissa nähty romanialainen Fanfare Ciocârlia: vaikka nykyaikaiset vaskipuhaltimet ovat pitkän kehittelyn tulosta, niiden soundissa on jotakin tavattoman primitiivistä ja alkuvoimaista. Didjeridu saa aikaan samanlaisen reaktion: tuntuu kuin pelkkä ääni koskettaisi jotakin hyvin syvällä geeniperimässä olevaa.

Serbialaisen puhallinorkesterin harmonioissa, melodioissa ja rytmeissä oli myös hyvin vahvoja turkkilaisvaikutteita. Yllättäväähän olisi, jos ei olisi: serbit ja turkkilaiset ehtivät kuulua samaan valtakuntaan melkein parituhatta vuotta, eikä musiikki milloinkaan kunnioita mitään kansallisuus-, kieli- tai heimorajoja.

Ennen kaikkea Markovicien soitanta on loistavaa biletys- ja tanssimusaa. Savoyn sali rohkaisee yleisöä lähinnä istumaan tyylikkäästi paikoillaan, mutta osa kansasta intoutui joraamaan käytävillä ja lavan edessä. Muutamakin tuttava arveli keikan jälkeen nähneensä jotakuinkin vuoden parhaan konsertin. Itse en väittäisi vielä tässä vaiheessa niin, sillä tiedossa on vielä monta huikeaa hetkeä… mutta Markovicit jättivät kieltämättä riman perin korkealle.

”Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan…”

·

Näin Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon Kaivopuiston kesäkonsertissa vuonna 1980. Tämä saattoi olla itse asiassa ensimmäinen Pelle-keikkani, en ole ihan varma. Se ei kyllä tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. En ollut ainoa, sillä muistaakseni Soundin keikka-arvostelija puhui bändin keskinkertaisuudesta ja Pellen uusien biisien epämääräisyydestä.

Samana syksynä tilanne oli aivan toinen. Moottoritie on kuuma -albumi oli paukahtanut listaykköseksi ja puoli sukupolvea osasi sen laulut ulkoa (ja osaa vieläkin). Kun näin Oy:n Tavastialla joskus lokakuun tietämissä, TB Widow ja Stefan Piesnack olivat liittyneet bändiin Sami ”Yaffa” Takamäen ja Andy McCoyn häivyttyä Tukholmaan käynnistämään Hanoi Rocksia. Tämä keikka kuuluu minun musiikkielämysteni ykköskaartiin. Bändi oli iskussa, biisilista komea ja visuaalisena puolena toimineet Riipisen nonfiguratiiviset diat täydensivät musiikkia. Tämän jälkeen(kin) Pelle-keikkojen taso vaihteli melkoisesti: hänellä oli tapana värvätä bändiinsä Lepakon koviksia enemmänkin siksi että nämä näyttivät koleilta kuin siksi että tyypit olisivat ymmärtäneet mitään rockin soittamisesta. Tavastian lokakuun jälkeen seuraavat loistavat Pelle-keikat ovatkin tapahtuneet vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Tumppi Varosen ja Tatu Mannbergin Rockers-triolla.

Ja, kieltämättä, eilen illalla Tavastialla kesän 1980 Pelle Miljoona Oy -kokoonpano rykäisi itsensä tähän kärkikastiin.

Setin aloittanut ”Olen kaunis” osoitti vähän kaoottisesta äänikuvastaan huolimatta, että nyt porukalla kulkee. Muutamia haparoivempia – ja terveellä huulenheitolla kuitattuja – kohtia lukuun ottamatta homma pysyi kasassa komeasti loppuun asti. Miinus tosin tulee keikan (asianmukaisesti) päättäneen ”Hyvää yötä maailman” bändimäisemmästä sovituksesta ja turhasta Yaffa/Andy/Tumppi-loppujammailusta. Mutta S tykkäsi siitä.

Setti oli aika pitkälti sitä mitä Oy olisi voinut soittaa vuonna 1980: Moottoritie on kuuma yhtä biisiä lukuun ottamatta*, parin edellisen levyn tunnetuimpia paloja ja ne tutut coverversiot**. Olisi ollut hauska kuulla vähän vanhempaakin ja rajumpaakin kamaa – vaikkapa yhä edelleen ajankohtaiset ”Väkivalta ja päihdeongelma” ja ”Pelkistettyä todellisuutta” – mutta ehkäpä rosoisempi meno ei olisi sopinut niin hyvin tälle kokoonpanolle, joka edusti jo hyvinkin selkeästi uutta aaltoa ”puhtaan” punkin sijaan.

Mutta yhtä kaikki: Yhtäkkiä oli syksy 1980, ja me kaikki heiluimme mukana ja lauloimme mukana – me kaikki osasimme biisit ulkoa, niitä ”wooo-ooo”-taustakuoroja myöten. Jestas. Jos olisi ollut vuosi 2011, olisi melkein nolottanut. Mutta nyt elettiin syksyä 1980, jolloin musiikilla oli vielä Tarkoitus ja Sanoma, jolloin rock oli radikaalia ja oikeistolaiset (ja poliisi!) inhosivat sitä, jolloin musiikkia oli vielä vain kolmea lajia***,  jolloin ”Moottoritie on kuuman” romanttista lumoa ei ollut vielä vähentänyt sen tajuaminen, millaista lapsellista sovinistipaskaa teksti on.****

Puolitoista tuntua vuotta 1980, ja sitten tyytyväisenä takaisin vuoteen 2011 – josta näyttää tulevan kyllä kiusallisen nostalginen vuosi: ensin Pelle Miljoona Oy, keväämmällä Keba ja heinäkuussa vielä, herran jestas, Sielun Veljet.

Mutta ehkäpä nostalgia ei sittenkään ole pelkästään epätervettä. Voi se ainakin olla toisinaan hetken helkutin hauskaa.

___

* Ari Taskisen instrumentaali-äänikollaaši ”Moottoritie”. Tai hetkinen, soitettiinko ”Elämän pyörä”?

** Eddie and the Hot Rodsin ”Do Anything You Wanna Do” (”Lähdetään kiitämään”), The Specialsin ”A Message to You Rudy” (”Viesti teille kovikset”), Hair-musikaalin ”Let the Sun Shine In” (”Lanka palaa”).

*** Uutta aaltoa, rockabillyä ja paskaa. Diinareiden mielestä myös uusi aalto oli paskaa ja punkkareiden mielestä rockabilly oli paskaa, tietysti. Lähentymistä alkoi kuitenkin tapahtua mm. Stray Catsin ansiosta. Vähitellen alkoivat muutamat dinosauruksetkin päästä taas arvoon, kun uuden aallon kuuntelijoiden musiikillinen sivistys alkoi (mm. The Clashin ansiosta) laajentua ja yhä useampi tajusi huvittuneena, että ”Moottoritie on kuuman” klassikkoriffi oli ”lainattu” Genesikseltä.

**** Vain vähän myöhemmin Tavaramarkkinoiden Liisa ”Neiti X” Akimof ja Se-yhtyeen Yari alkoivat totisesti paljastaa muiden uusiaaltoilijoiden lyyrisen maailman kapea-alaisuutta tekemällä itse tekstejä perin toisenlaisista näkökulmista. Se oli tietysti vaikuttanut jo hyvän tovin, mutta puhkesi kauneimpaan kukkaansa vasta 1980-luvun alkupuolella.

He tekivät sen itse

· 3 kommenttia ·

Joskus 1980-luvun alkupuolella leikittelin jonkinlaisella aprillipila-ajatuksella siitä, että YLE:n pääuutisten tilalla lähetettäisiin kokeeksi vuoden vanhat uutiset ja selvitettäisiin, huomaako kukaan yhtään mitään. Ennen vuotta 1988 kovin moni ei ehkä olisi huomannut, ainakaan jos uutislähetys olisi keskittynyt (kuten siihen aikaan yleensä) pelkästään Euroopan asioihin. Sen jälkeen ei moiselle tempaukselle olekaan tullut uutta tilaisuutta.

Newsweekin vuosien 1988–92 Itä-Euroopan osaston päällikkö Michael Meyer kertoo kirjassaan Ihmisten vuosi 1989 (The Year that Changed the World, suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2010) tuosta lyhyestä ajanjaksosta, jolloin Euroopan paikoilleen muumioitunut tilanne yhtäkkiä alkoi muuttua pelottavan nopeasti. Yhden ainoan vuoden kuluessa Varsovan liiton itäeurooppalaiset kommunistihallinnot murenivat toinen toisensa jälkeen – mikä rauhanomaisemmin, mikä väkivaltaisemmin. Unkari, Puola, Saksan Demokraattinen Tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Romania… ja vajaan kahden vuoden kuluessa myös itse Neuvostoliitto. Tuosta vain.

Yhdysvaltalainen Meyer myöntää itsekin röyhistelleensä aikansa ylpeästi ja katteettomasti: ”Me teimme sen! Me voitimme!” Pohdittuaan kohtaamisiaan itäeurooppalaisten toimijoiden ja tavallisten sukankuluttajien kanssa hänen on kuitenkin ollut myönnettävä, ettei Yhdysvalloilla – tai Natolla – ollut asioiden kehityksessä oikeastaan osaa eikä arpaa. Useimpien lännen johtajien reaktiona oli pitkään epäuskoinen tuijotus leuka virkapalatsin lattiaparkettia laahaten ja tumput suorina: onneksi. Näin entiset kommunistimaat saivat kerrankin huolehtia kohtalostaan ja tehdä valintojaan omin voimin.

Mielenkiintoista kyllä, muutoksen agentteina toimivat useimmiten kommunistipuolueen korkea-arvoiset virkailijat ja (toisinaan entiset) innokkaat kommunistit. Puolan tapauksessa mukana oli jopa itse Wojciech Jaruzelski, sama mustia laseja käyttänyt kenraali, joka oli nujertanut vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen ja ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin viemässä Varsovan liiton hyvin aseistettua toveriapua keskelle Prahan kevättä.

Oikeastaan tämä on hyvinkin ymmärrettävää. Harvalla toimijalla kommunistipuolueiden sisäpiirin ulkopuolella oli realistista kuvaa maiden konkurssikypsästä taloudellisesta tilanteesta ja valtavasta velkataakasta (useinmiten vieläpä länsimaille). Ns. tavallisen kansan aika kului ruokajonoissa ilmiantajia ja propagandan toitottamaa pahuuden valtakuntien hyökkäystä pelotellen. Tarvittiin tiedotusvälineiltä visusti piilotettuja tietoja sen tajuamiseen, ettei nykymeno voi mitenkään jatkua, että on parempi tehdä jotakin ennen kuin ei tosiaankaan ole enää mitään mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään.

Tarvittiin myös lupaus, etteivät naapurimaat tällä kertaa tulekaan tarjoamaan toveriapuaan pyytämättä ja yllätyksenä.

Sen lupauksen antoi, ensin kahden kesken ja myöhemmin myös yhä avoimemmin ja julkisemmin, Neuvostoliiton Mihail Gorbatšov. Hän uskoi edelleen kommunismiin – kunhan sitä arvioitaisiin uudelleen ja uudistettaisiin – ja liittolaisten joukkopako oli hänelle katkera pettymys. Hän kuitenkin pysyi lupauksensa takana. Neuvostoliitto pysyi sivussa. Se varmasti maksoi hänelle loistavan poliittisen uran – ja oli osaltaan kaatamassa ja hajottamassa Neuvostoliittoa – mutta tuskin hän sitä jälkikäteen niin suunnattomasti katui.

Tuskin katuivat kauheasti nekään kommunistivaikuttajat, jotka olivat olleet murtamassa yksipuoluejärjestelmää ja joilta äänestettiin virat ja asemat alta heti kun äänestettävänä oli muitakin kuin kommunisteja. Kaikkialla kommunistit eivät tietenkään kadonneet mihinkään, jatkoivat vain yksinvaltaa eri puoluetunnusten ja näennäisdemokratian verhossa. Etenkin Bulgarian ja Romanian tapahtumia Meyer pitää pikemminkin vallankaappauksina kuin vallankumouksina: Ceauşescun pariskunnan farssimaisella pikateloituksella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa, länsimaisesta oikeusjärjestelmästä puhumattakaan.

Sitä paitsi etenkin Jugoslaviassa 1990-luvulla ja Unkarissa 2010-luvulla on valtaan päässyt vielä kommunistiakin saatanallisempi ja verisempi aate: nationalismi. Isänmaan nimissä on tehty enemmän rikoksia kuin kommunismin nimissä koskaan, ja kommunistijohtajatkin manipuloivat alaisiaan ennen kaikkea heidän isänmaallisuuteensa vetoamalla.

Silti on vaikeaa olla tuntematta sisällään mukavan lämpöistä tunnetta lukiessaan Meyerin kuvausta Prahasta samettivallankumouksen päivien aikaan ja ajattelematta samalla sitä, miten samanlaiselta Kairon viime viikkojen tapahtumat tuntuvat.

Meyer kirjoittaa toimittajamaisen sujuvaa, mutta samalla poukkoilevaa ja osin pinnallistakin proosaa: kirja on mukavaa, kepeää luettavaa. Jouduin lukiessani myös arvioimaan uudelleen näkemyksiäni muutamasta hahmosta. Olen pitänyt George Bush vanhempaa täydellisenä mitättömyytenä ja Ronald Reagania jälkeenjääneenä pellenä, jota juhlivat valtiomiehen nimellä ainoastaan oikeistopropagandan sekoittamat pöljät. Reagan oli kuitenkin Yhdysvaltain haukkojen täyttämästä johtoryhmästä ainoa, joka päätti luottaa Gorbatšoviin ja antaa tälle tilaisuuden. Bush puolestaan näki uudelleen valtaan päässeiden, nopeiden tapahtumien ansiosta kauhusta housuihinsa kakkivien haukkojen keskeltä, että tässä on tapahtumassa ihan oikea muutos, ja että nyt ei ole oikea aika uhota eikä mesota, vaan antaa demokratian rattaille tilaisuus pyöriä omaan tahtiinsa. Kiitos heille.

Kirjan epilogissa Meyer sipaisee kevyeen tyyliinsä myös Yhdysvaltain (Bush nuoremman aikaista) nykypolitiikkaa, joka on kohottanut tietoa tärkeämmäksi sanaksi uskon: uskon omaan jumalalliseen ylivertaisuuteen, uskon amerikkalaisuuden lopulliseen voittoon, uskon siihen että lopulta meitä uhkaava absoluuttinen Paha kukistetaan emmekä me sittenkään luhistu hillittömän asevarustelun aiheuttamaan mielettömään ulkomaanvelkaantumiseen. Meyer jättää lukijan pohdittavaksi mahdolliset yhtäläisyydet Saksan Demokraattisen Tasavallan umpikujaan juuri ennen kuin sen kansalaisille tuli lopultakin tilaisuus äänestää, kirjaimellisesti, jaloillaan ja Trabantien kuluneilla kumirenkailla.

Yhteiskunnan R&D-osasto

· 2 kommenttia ·

En nykyään mitenkään suunnattomasti rakasta useammankin entisen työpaikkani ja muutaman minulle tärkeän järjestön majapaikkana toiminutta Kruununhakaa – erityisesti iljanteisena talvi-iltana on vaikeampaa kuvitella ankeampaa paikkaa kuin autio, synkkä, kostea ja hengenvaarallisen liukas Krunikka. Irrottauduin kuitenkin kodikkaasta Koillis-Helsingistä mennäkseni kuuntelemaan Eino Leinon seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden seuran järjestämää keskustelutilaisuutta kulttuurin arvoista. Kannattaako kulttuuri?

Puhetta johtaneen professori Maria-Liisa Nevalan ohella paneelissa istuivat tutut kirjailijat Jarkko Tontti ja Risto Isomäki sekä Helsingin Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom ja opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja. Aihe ja pohdinnallinen kenttä on niin laaja, että keskustelu saattoi poukkoilla moneen suuntaan ja pysyä silti asiassa. Tervetuliaissanat lausunut kääntäjätoveri ja ELS:n puheenjohtaja Juhani Lindholm toi alusta lähtien mukaan taitelijoiden toimeentulon käyttämällä omaa alaamme esimerkkinä: kirjallisuuden kääntäjien palkkioilla eläminen tarkoittaa keskimäärin noin tuhannen euron kuukausituloja, minkä päälle useammatkin kustantajat ovat yhtä jalkaa ehdotelleet käännösten e-kirjaoikeuksien pysyvästä luovuttamisesta huimaavaa sataviisikymppistä. Kertakorvauksena, totta kai. Jostakin syystä suomalaiskustantajia ahdistaa ajatus myyntiin sidottujen rojaltien maksamisesta kääntäjille.

Apurahoista puhuttiin varsin vähän. Enemmän pohdiskeltiin taiteen välillistä hyötyä yhteiskunnalle: taidehan on (sekä tekijöille että yleisölle) erittäin tehokasta ja erittäin halpaa mielenterveystyötä, muun muassa. Jos ihan taloudelliselta kannalta ajatellaan, taidetta voidaan pitää myös eräänlaisena tutkimus- ja tuotekehittelyosastona (mahdollisille) menestystuotteille. Mikä tahansa täysjärkinen suuryritys tietää, että r&d-porukan ideoista suurin osa ei koskaan tuota edes kehittelykulujaan takaisin. Sama pätee taiteeseen: jotta saataisiin pari menestystuotetta, on satsattava isoon liutaan teoksia, jotka eivät myy eivätkä tuota edes goodwillia kustantajalle/mesenaatille/isänmaalle/matkailulle/edes taiteilijan kavereille.

Erityisesti Jarkko arveli, että sodanjälkeisen ajan vahva yhteiskunnan tuki taiteille on kuitenkin mennyttä aikaa: jatkossa ollaan entistä enemmän yksityisten mesenaattien varassa, kuten ennen vanhaan. Risto kyllä huomautti, että nykytrendikin saattaa olla ihan yhtä ohimenevä kuin entinen: kriisikausien jälkeen taiteista tulee yleensä jälleen kansallinen, yhteinen ja tuettava projekti.

E-kirja ja yleensäkin taideteosten digitaalinen levittäminen pyöri myös keskustelussa mukana. Muutaman vuoden päästä e-kirjankustantamot joutuvat nokakkain samojen piratismiongelmien kanssa kuin levy-yhtiöt viimeisten viidentoista vuoden aikana, ja saattaa hyvin olla, että siihen kuoppaan lankeaa moni yhtiö – sekä kustantamo että ennen kaikkea kirjakauppa, jotka muuttuvat e-kirjojen myötä tarpeettomammiksi. Toisaalta e-kirjallisuus päästää pien- ja omakustantajat paremmin samalle viivalle isojen talojen kanssa, kun painatus- ja varastointikulut vähenevät.

Tietysti e-kirja mahdollistaa, ainakin aikaa myöten, myös paperikirjasta poikkeavien kerronnallisten ja muiden taiteellisten ratkaisujen käyttämisen. (Kuten aikanaan mainitsin, esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät kaksine loppuineen on ilmiselvää e-kirjataidetta.) Taiteen kentän laajenemista sivuttiin myös toisen epälineaarisen kerronnan muodon eli tietokonepelien esimerkin voimin: viihdeteollisuuden isoimmaksi bisnekseksi nousseet tietokonepelit eivät vielä ole lunastaneet niitä taiteellisia mahdollisuuksia, mitä niillä ehkä voisi olla.

(Tai sitten me emme ole vain huomanneet asiaa.)

Erik Söderblom huomautti myös aiheellisesti, että sana ”taide” on samaa perua kuin ”taito”. Eivät kaupallisesti menestyvätkään taiteilijat (yleensä) synny pystymetsästä, vaan osaamisen ja ilmaisun kehittäminen vaatii aikaa, paneutumista ja yhteisön luottamusta. Kari Hotakainen ja Jari Tervo ovat tietysti ilmeisiä esimerkkejä: molemmat kituuttivat apuraharunoilijoina ja pikkupiirien prosaistisuosikkeina toistakymmentä vuotta ennen kuin ”rupesivat” kirjoittamaan menestystarinoita. Kummankaan tulevaa menestystä ei taatusti olisi voinut ennustaa heidän esikoisistaan, ja panelistien arvion mukaan nykypäivän kirjailijoille ei niin vain annettaisikaan aikaa kehittää osaamistaan, vaan tulosvaatimukset paukahtaisivat päälle viimeistään parin julkaisun jälkeen.

Riitta Kaivosoja korosti keväällä koittavan kulttuuripoliittisen murroshetken tärkeyttä: niin moni asia lyödään lukkoon seuraaviksi neljäksi vuodeksi hallitusneuvotteluissa ja hallitusohjelmassa. Kannattaa siis vähän katsoa ennen äänestyspäätöstä, miten ehdokaskandidaatit suhtautuvat näihin(kin) asioihin, ja minkä lajin lobbareiden suut ovat lähinnä heidän korviaan. Edellisten hallitusneuvottelujen aikana Säätytalo oli ollut kuulemma täynnä erilaisten mediayhtiöiden edusmiehiä ja -naisia edistämässä mediayhtiöiden halua vapauttaa tekijänoikeuksia taiteilijoilta, toimittajilta, valokuvaajilta ja muilta miljonääreiltä samaisten köyhien mediayhtiöiden yksityisomaisuudeksi.

Myös kielikysymyksiä sivuttiin. Taustaltaan ruotsinkielinen mutta töitä enimmäkseen suomenkielisissä yhteisöissä tehnyt Söderblom korosti kiinnostavasti ruotsin ja suomen kielten täysin erilaista mentaalista maailmaa: kaksikielisenä hänellä on mahdollisuus vaihtaa ”moodia” vaihtamalla ajattelukieltään ja näin nähdä asia aivan uudelta kantilta. Olen itse harrastanut samaa, vain puoliksi tietoisesti, englannin ja suomen kielen välillä, ja kyllä tuossa perää voi olla, voi hyvinkin. Mieleen tuli myös Jared Diamondin telkkarisarjan afrikkalaislapset, jotka puhuvat sujuvasti neljää–viittä kieltä jo ennen kouluikää. Millainen näkökulmien valikoima sieltä löytyisikään, jos he vain saisivat äänensä paremmin kuuluville!

Parituntisen keskustelun ajan valkokankaalla pyöri diashow viime syksyn Hesareista poimittuja mielipiteitä ja ajatuksia. Tämä vetosi minuun melko tavalla: