Kategoria: poisnukkumisia

Gabriel García Márquez 1927–2014

· 2 kommenttia ·

Olen luultavasti kertonut ennenkin, kuinka tulin ostaneeksi divarista halvalla romaanin joskus 1980-luvun alkupuolella miettien että ”ei se varmaan ole kovin kaksinen, kun kirjailija kerran on saanut Nobel-palkinnon, mutta eipä se ollut kallis”. Taisin aloittaa sen lukemisen ratikassa, vähän hämmentyneenä siitä mitä luin. Kirjassa tapahtui kaikenlaista… outoa. Ei sillä tavalla kuin scifissä tai fantasiassa (joita olin kyllä lukenut ja digannut) vaan jotenkin toisin. Kirja vaikutti miltei täsmälliseltä historialliselta kuvaukselta pienestä kaupungista, jonka todellisuuteen mahtui kaikenlaista kummallista. Kesti pari lukua päästä kerrontaan sisään, mutta sitten koko romaani humahtikin miltei yhdeltä istumalta, koska en malttanut jättää sitä kesken. (Ei ratikassa, vaan kämpillä.) Lainasin kirjan pikkusiskolle joka tykkäsi siitä myöskin, ja huomautti että kirjassa on eräässä kohtaa viiden sivun mittainen virke. Minä en ollut sitä huomannut, se istui kerrontaan niin täydellisesti.

Muutamaa vuotta Sadan vuoden yksinäisyyteen törmäämisen jälkeen luin Kuulutetun kuoleman kronikan, joka vaikutti ehkä vieläkin vahvemmin. Tulin juuri ajatelleeksi, että oman Alas-romaanini rakenne, samojen tapahtumien kertominen eri ihmisten näkökulmasta ajallisesti ”väärässä” järjestyksessä, on luultavasti tämän lukukokemuksen rohkaisemaa. Pienoisromaani osoitti, että niin voi tehdä, jos tekee sen taiten.

Minulla on edelleenkin lukematta monta Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista – puhumattakaan ammottavista aukoistani muun latinalaisen Amerikan kirjallisuuden suhteen – mutta siltikään en voi olla laskematta häntä suureksi vaikuttajaksi siihen että kirjoitan, tai miten kirjoitan. Minä en kirjoita ns. maagista realismia – tai Muurahaispuu tavallaan oli sitä, kylläkin – mutta hän opetti minulle, että todellisistakin tapahtumista on joskus helpompaa kirjoittaa silloin kun niistä kirjoittaa toisella tavalla. Tietäisikö niin moni maailman kansalainen United Fruitin (nyk. Chiquita Brands International) järjestämistä toisinajattelijoiden joukkomurhista ellei olisi lukenut niistä ensin Macondoon sijoitettuna? Tuskin.

Lennä rauhassa, Gabriel García Márquez.

Yhdeksäntoista vuotta sitten

·

Kuten edellisessä viestissä kerroin, minulla oli Rumba-aikoinani tilaisuus tehdä puolituntinen puhelinhaastattelu viime perjantaina menehtyneestä musiikillisesta sankaristani J. J. Calesta. Tekstitiedosto ei ole enää tallella, mutta muutama vuosi sitten tulin skannanneeksi jutun kuvatiedostoksi. Tällaisia juttelimme hiljaisen mestarin kanssa kesällä 1994.

Juttu oli muuten vähällä jäädä tekemättä. Itse haastattelu sujui mukavasti ja tarkistin kyllä sen jälkeen, että keskustelutuokio oli tallentunut asianmukaisesti sanelukonekasetille. Koska jutulla ei ollut kiire, lähdin sitten lomalle purkamatta nauhaa. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi. En tiedä mitä nauhalle oli tapahtunut – yleensä kyllä säilytän ne huolellisesti – mutta kun parin viikon päästä kuuntelin sitä uudelleen, nauhalta kuului lähinnä kohinaa, ja muutama sana siellä täällä. Onneksi Calen kanssa puhuminen oli sen verran iso elämys, että pystyin näiden satunnaisten avainsanojen perusteella palauttamaan keskustelumme mieleen aika hyvin. Ja juttu syntyi sittenkin.

J. J. Cale on poissa

· 3 kommenttia ·

Amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja äänittäjä J. J. Cale on menehtynyt eilen sydänkohtaukseen.

Monen muun lailla tutustuin Calen musiikkiin ensin muiden cover-versioiden välityksellä: olin kuullut Eric Claptonin tulkinnat ”Cocainesta” ja ”After Midnightista” hyvän aikaa ennen kuin sain käsiini alkuperäiset levytykset. Orkkisten kuulemisen jälkeen muiden tulkinnat eivät enää tuntuneet niin hienoilta. Ne olivat professionaalimpia, taitavampia ja hyväsoundisempia, mutta Calen musiikkiin ja ennen kaikkea hänen esityksiinsä oleellisesti kuuluva lämmin kodikkuus oli kateissa.

Kesti kauan tajuta, etteivät Calen levyt olleetkaan syntyneet siten miltä ne kuulostivat: niin, että joukko hyviä kavereita oli kokoontunut samaan huoneeseen soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa leppoisan rennosti. Vanhana äänittäjänä Cale oli äärimmäisen taitava luomaan illuusioita. Hänen esikoisalbuminsa Naturally on yksi ensimmäisiä äänitteitä jolla kuullaan rumpukonetta, ja myöhemmin hän on tyytyväisin mielin käyttänyt kaikkia mahdollisia äänitys- ja soitintekniikan uutuuksia vireenkorjauslaitteista synakitaroihin. Mutta levyt eivät kuulosta siltä. Ne säilyttävät leppoisan, kiireettömän luomutunnelman.

Laulajana ”Oklahoman kuiskaaja” on ollut myös hyvin tärkeä innoittaja ja rohkaisija minulle, joka ei ole koskaan onnistunut kuulostamaan rajulta rokkarilta tai jämerältä blues-shouterilta.

Livenä en Calea koskaan päässyt näkemään – hän inhosi lentomatkailua eikä ilmeisesti juuri poistunut kotimaastaan 1970-luvun jälkeen. Olen kuitenkin viettänyt ikimuistoisen puolituntisen juttelemalla hänen kanssaan puhelimessa 90-luvun puolivälissä, kun haastattelin häntä Rumbaan. Kyseessä oli niitä tapauksia, jolloin vietin jälkeenpäin hyvän tovin tuijottaen luuria ja miettien ”jumaliste, mä olen just jutellut puoli tuntia J. J. CALEN kanssa!”

Koetan etsiä haastattelun käsiini ja julkaista sen täällä blogissa, kunhan kerkiän.

Sir Patrick Moore 1923 – 2012

·

Kävin lukion ensimmäistä luokkaa, kun jotakuinkin tasan 34 vuotta sitten äiti ilmoitti, että minun osuuteni perheen joulusiivouksesta käsitti kirjahyllyjen siivoamisen ja järjestämisen. Homma eteni hitaasti, minulla oli taipumusta juuttua lukemaan kaikenlaista kiinnostavaa, mitä runsaiden ja täysien hyllystöjen kätköistä paljastui. Yksi kirjoista oli Patrick Mooren Tähtitaivas.

Sen luin monta kertaa joululoman aikana, ja useita kertoja sen jälkeenkin. Alkuaan vuonna 1960 ilmestynyt ja neljä vuotta myöhemmin suomennettu (Martti P. Raudas) The Sky at Night oli vuonna 1978 jo vanhentuneen puoleinen, mutta synnytti nuoreen mieleen edelleenkin jatkuvan kiinnostuksen tähtitiedettä ja maailmankaikkeutta kohtaan. Olin valinnut lukiossa pitkän matematiikan hetken mielijohteesta, mutta nyt minulla oli motiivi lukea niin matikkaa kuin fysiikkaakin, ja konteksti johon koulussa opittua soveltaa. Molempien aineiden arvosanat kohosivat vähitellen usealla numerolla. Kävin kesäyliopistossa kuuntelemassa tähtitieteen peruskurssia ja pari vuotta myöhemmin pyrin ja pääsin yliopistoon lukemaan fysiikkaa.

Vaikkei minusta koskaan tullutkaan tähtitieteilijää, fyysikkoa tai mitään muutakaan akateemista, merkittävä osa siitä mitä olen elämässäni tehnyt sai alkunsa pölyisestä vanhasta pokkarista, joka sattui käteen tuona, hah, kohtalokkaana joulukuun iltana. Sir Patrick Moore, tähtitieteilijä ja eksentrinen televisiopersoona, on vastuussa paljosta.

Uutiset ovat kertoneet tänään, että Patrick Moore on kuollut 89-vuotiaana monien pitkäaikaisten sairauksien uuvuttamana. Niinpä on vain kohotettava katse korkealle ja sanottava kylmään yöilmaan ”Kiitos”.

Jarmo Papinniemi (1968-2012)

· 2 kommenttia ·

Kuulin uutisen juuri: Jarmo Papinniemi on menehtynyt eilen äkilliseen sairaskohtaukseen.

Parnasson päätoimittaja oli lehtensä ohella tuttu sekä Eino Leinon Seuran johtokunnasta että Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta, jonka toisena puheenjohtajana hän toimi kaikkina niinä kolmena kertana kun minä olen ollut mukana: kerran Mukkulassa, kaksi kertaa Messilässä (tai ”Mekkilässä”, kuten hän itse sanoi).

Jarmo oli mainio seuramies – kuten vanhanaikaisesti sanotaan – ja hänen kulttuurillinen sivistyksensä ja loppumaton uteliaisuutensa ulottui paljon laajemmalle kuin Parnasson kaltaisen ns. korkeakulttuurin keskittyvän lehden tekijältä olisi voinut odottaa: hän tunsi ja arvosti myös spekulatiivista fiktiota ja oli nuorempana soittanut kitaraa rockbändeissä.

Hyvää matkaa, Jarmo, ja jaksamista läheisille.

Särkynytsydämiset

·

Eilen kuulimme suruviestin loistavan basistin Bob Babbittin (1937–2012) kuolemasta. Parhaiten Babbitt ehkä muistetaan basistina, joka tuli Motown-levymerkin studiobändiin paikkaamaan yhä pahemmissa mielenterveys- ja päihdeongelmissa kamppaillutta mestaria James Jamersonia (1936–83) ja joka soitti itsekin sittemmin erinäisillä myöhempien aikojen klassikoiksi nostamalla hitillä.

Tästä syystä tänään soitetaan hieno pätkä Standing in the Shadows of Motown -elokuvasta. Joan Osborne laulaa Jimmy Ruffinin klassikon upeasti ja Bob Babbitt komppaa niin kuin mestari vain voi kompata: tukee laulua, laulajaa ja orkesteria yrittämättä väkisin kiskoa valokeilaa itseään kohti.

.


.

Mestari on poissa

·

Tänä äitienpäiväsunnuntaina joudutte, valitettavasti, kuuntelemaan toisenkin musiikkivideon. Tuoreen uutisen mukaan mestaribasisti Donald ”Duck” Dunn on nimittäin kuollut 70-vuotiaana.

Dunnin levytyksistä muistetaan yleensä parhaiten, ironista kyllä, se jolla hän ei soittanut: Booker T. and the MG’s -yhtyeen ensimmäisellä instrumentaalihitillä ”Green Onions” (1962) basistina toimi vielä Lewie Steinberg, jonka Dunn kuitenkin korvasi 1965. Yhtyeen nimellä tehdyt instrumentaalilevytykset olivat kuitenkin eräänlainen sivubisnes. Ryhmän päätyönä oli toimia studiobändinä memphisiläisen Stax-levymerkin soullaulajille: Wilson Pickettille, Otis Reddingille, Bill Withersille, Samille & Davelle,…

Kunnioitetaan mestarin muistoa vuonna 1991 kuvatulla pätkällä, jossa MG’s soittaa toista 60-luvun instrumentaalihittiään nimeltä ”Hip-Hug Her”. (Rumpalina soittaa Anton Fig vuonna 1975 murhatun Al Jackson Juniorin tilalla.) Dunnin bassokuvio ei kuulosta kovinkaan mutkikkaalta, mutta totuus on toinen, kuten itse huomasin treenaillessani sitä viime kesän Muusikoiden.netin miittiä varten. Tämä on musiikkia, jossa kommunikaatio tapahtuu sävelten määrän tai sointujen monimutkaisuuden sijaan rytmiikan sofistikoituneella hienojaolla.

.

.

Ai niin, kyllähän Dunn tunnetaan myös ikimuistoisesta elokuvasta: Blues Brothersissa koottavan bändin tyhjästä yökerhosta löytyvän rytmisektion maripaitainen, piippua polttava basisti on nimenomaan Duck Dunn, pitkäpartainen kitaristi hänen MG’s-toverinsa Steve Cropper.

Vielä viimeisempi valssi

·

Tällä viikolla olemme saaneet kuulla, että 71-vuotias rumpali ja laulaja Levon Helm on kuolemassa syöpään. Juuri äsken uutiset kertoivat, että väistämätön on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen poistuja edesmenneen The Bandin riveistä.

Olin vuonna 1986 Roskilden festivaaleilla, ja muistaakseni vain muutamaa tuntia ennen The Bandin esiintymisaikaa ilmoitettiin peruutuksesta. Syytä ei kerrottu: myöhemmin selvisi, että bändin toinen kosketinsoittaja Richard Manuel oli tehnyt itsemurhan. Loistava basisti Rick Danko poistui joukosta vuonna 1999.

Haastattelin Helmiä Rumbaan vuonna 1996 The Bandin High on the Hog -albumin tiimoilta, vain puhelimitse, tosin. Helm oli yhtä kaikki todellinen etelän herrasmies, joka aloitti monet vastauksensa kohteliaalla ”yes, sirillä”. Yritin kaivella tiedostoarkistojani, mutta haastattelusta kirjoittamani jutun tiedostoa ei löytynyt. Jos se jostakin ilmestyy, laitan luettavaksenne.

Annetaan vanhan herran kuitenkin näyttää, miten tekijämies pystyy yhtä aikaa laulamaan ja soittamaan oivaltavaa rumpukomppia: