Lienee ollut noin vuosi 1981, kun satuin kävelemään Asematunnelissa poikkeuksellisen aikaisin aamulla. Väkeä oli hyvin vähän ja paikka muutenkin luonnottoman hiljainen. Siitä johtuen rannekorujen rytmikäs helkkyminen kuului kaukaa. Yksi kerrallaan asematunnelin harvojen kulkijoiden katseet kääntyivät ääntä kohti ja leuat loksahtivat ammolleen: MIKÄ toi on? Katseiden kohteena olija – pitkä laiha nuorimies, jolla oli soivan kireät punaiset nahkahousut, bootsit, hörhelöinen pusakka, meikkiä ja valtava vaalea hiuspilvi aurinkolasiensa ympärillä –  jatkoi kulkuaan ällistyneistä katseista piittaamatta.

Minäkin näin hänet luultavasti ensi kertaa ns. livenä. Mutta luin musiikkilehtiä ja tiesin, kuka on Mike Monroe.

Seuraavien vuosien aikana näin Hanoi Rocksin pari kertaa keikallakin. En ollut mitenkään suunnattoman innostunut tuollaisesta uus-glamrockista: siihen aikaan suomalaisessa rockissa tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, että englanninkielistä jäljitelmämusiikkia työstävä ylimielinen hörhöyhtye oli helppo jättää huomiotta. Sitä paitsi bändin lavakunto vaihteli melkoisesti. Toisinaan tyypit olivat niin, eh, väsyneitä että soiton ja show’n taso jäi keskivertolukiolaisbändin alapuolelle. Toisinaan bändi oli kertakaikkisen loistava. Muutama levykin tuli hommattua huikean Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa. Siellä kaikki oli kohdallaan ja bändi suhtautui maailmanvalloitushankkeisiinsa terveen itseironiseksi heittelemällä muutamia välispiikkejä englanniksi tai sitten muka-murteellisella muka-lapulta luetulla suomella: ”Khii-tooos! Khii-tooos!”

Ja sitten kaikki olikin ohi.

Sittemmin kaikki ovat tienneet, kuka on Michael Monroe, Andy McCoysta tietysti puhumattakaan.

Kului toistakymmentä vuotta. Hanoi-vinyylit tuli jossakin vaiheessa kannettua divariin. Menin naimisiin, ja vaimoni siskontyttö Virpi tuli Helsinkiin saatuaan harjoittelupaikan äänittäjänä Suomenlinnan Seawolf-studiolta. Studion kesän isoin tapaus oli Hanoi Rocksin – tai siis Monroen ja McCoyn – paluulevyn Twelve Shots on the Rocks äänitykset, melkoinen kohde harjoiteltavaksi. Niin sanottu yhteinen sävel tuntui kuitenkin löytyvän. Virpi jäi harjoittelun jälkeenkin töihin studiolle, ja hänestä tuli muutamassa vuodessa ensin studion ja sen levy-yhtiön toimitusjohtaja, sittemmin Backstage Alliancen perustajia – ja Hanoi Rocksin manageri.

Sukukytkennästä johtuen tämä uusi Hanoi Rocks on tullut sitten nähtyä pari kertaa useammin kuin vanha. Laatu on ollut paljon tasaisempaa: keikat ovat erinomaista viihdettä ja bändi soittaa hyvin. Niin myös eilen illalla.

Oikeastaan ensimmäinen mieleen tuleva sana oli ”ammattitaitoinen”. Biisien välillä ei aikailtu, vaan salintäydelle yleisölle tarjottiin viimeistelty, vauhdikas Michael Monroe -show. Muu bändi keskittyi Andya myöten soittamaan tarkasti, tiiviisti ja hyvin. Vanha itseironia on kadonnut kauan sitten: nyt kaikki spiikit olivat englanniksi pelkkänä itsestäänselvyytenä, mitään kyseenalaistamatta, kenellekään kuttuilematta. Tiukka ja rutinoitunut setti muuttui alussa luvatuksi Farewell extravaganzaksi oikeastaan vasta sitten, kun viimeisten biisien ajaksi lavalle nousi kolmaskin klassisen kokoonpanon jäsen Nasty ”Jan Stenfors” Suicide kolmanneksi kitaristiksi. Tämä potkaisi varmaan rutiiniin vauhtia ja kaikilla tuntui olevan huomattavan hauskaa.

Mutta ”Motorvatin'” jäi soittamatta. Pöh. Sattuu olemaan lempi-hankkaribiisini. Muuten ei valittamista, mainio keikka.

Jäämme odottamaan seuraavaa reunionia ja seuraavaa jäähyväiskiertuetta. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että Andy ja Michael osaisivat olla palaamatta vielä kerran vanhalle astialle.