Kategoria: musiikki

Sunnuntaicover

Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:

Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.

Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.

Se siitä sitten… -kö?

Lienee ollut noin vuosi 1981, kun satuin kävelemään Asematunnelissa poikkeuksellisen aikaisin aamulla. Väkeä oli hyvin vähän ja paikka muutenkin luonnottoman hiljainen. Siitä johtuen rannekorujen rytmikäs helkkyminen kuului kaukaa. Yksi kerrallaan asematunnelin harvojen kulkijoiden katseet kääntyivät ääntä kohti ja leuat loksahtivat ammolleen: MIKÄ toi on? Katseiden kohteena olija – pitkä laiha nuorimies, jolla oli soivan kireät punaiset nahkahousut, bootsit, hörhelöinen pusakka, meikkiä ja valtava vaalea hiuspilvi aurinkolasiensa ympärillä –  jatkoi kulkuaan ällistyneistä katseista piittaamatta.

Minäkin näin hänet luultavasti ensi kertaa ns. livenä. Mutta luin musiikkilehtiä ja tiesin, kuka on Mike Monroe.

Seuraavien vuosien aikana näin Hanoi Rocksin pari kertaa keikallakin. En ollut mitenkään suunnattoman innostunut tuollaisesta uus-glamrockista: siihen aikaan suomalaisessa rockissa tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, että englanninkielistä jäljitelmämusiikkia työstävä ylimielinen hörhöyhtye oli helppo jättää huomiotta. Sitä paitsi bändin lavakunto vaihteli melkoisesti. Toisinaan tyypit olivat niin, eh, väsyneitä että soiton ja show’n taso jäi keskivertolukiolaisbändin alapuolelle. Toisinaan bändi oli kertakaikkisen loistava. Muutama levykin tuli hommattua huikean Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa. Siellä kaikki oli kohdallaan ja bändi suhtautui maailmanvalloitushankkeisiinsa terveen itseironiseksi heittelemällä muutamia välispiikkejä englanniksi tai sitten muka-murteellisella muka-lapulta luetulla suomella: ”Khii-tooos! Khii-tooos!”

Ja sitten kaikki olikin ohi.

Sittemmin kaikki ovat tienneet, kuka on Michael Monroe, Andy McCoysta tietysti puhumattakaan.

Kului toistakymmentä vuotta. Hanoi-vinyylit tuli jossakin vaiheessa kannettua divariin. Menin naimisiin, ja vaimoni siskontyttö Virpi tuli Helsinkiin saatuaan harjoittelupaikan äänittäjänä Suomenlinnan Seawolf-studiolta. Studion kesän isoin tapaus oli Hanoi Rocksin – tai siis Monroen ja McCoyn – paluulevyn Twelve Shots on the Rocks äänitykset, melkoinen kohde harjoiteltavaksi. Niin sanottu yhteinen sävel tuntui kuitenkin löytyvän. Virpi jäi harjoittelun jälkeenkin töihin studiolle, ja hänestä tuli muutamassa vuodessa ensin studion ja sen levy-yhtiön toimitusjohtaja, sittemmin Backstage Alliancen perustajia – ja Hanoi Rocksin manageri.

Sukukytkennästä johtuen tämä uusi Hanoi Rocks on tullut sitten nähtyä pari kertaa useammin kuin vanha. Laatu on ollut paljon tasaisempaa: keikat ovat erinomaista viihdettä ja bändi soittaa hyvin. Niin myös eilen illalla.

Oikeastaan ensimmäinen mieleen tuleva sana oli ”ammattitaitoinen”. Biisien välillä ei aikailtu, vaan salintäydelle yleisölle tarjottiin viimeistelty, vauhdikas Michael Monroe -show. Muu bändi keskittyi Andya myöten soittamaan tarkasti, tiiviisti ja hyvin. Vanha itseironia on kadonnut kauan sitten: nyt kaikki spiikit olivat englanniksi pelkkänä itsestäänselvyytenä, mitään kyseenalaistamatta, kenellekään kuttuilematta. Tiukka ja rutinoitunut setti muuttui alussa luvatuksi Farewell extravaganzaksi oikeastaan vasta sitten, kun viimeisten biisien ajaksi lavalle nousi kolmaskin klassisen kokoonpanon jäsen Nasty ”Jan Stenfors” Suicide kolmanneksi kitaristiksi. Tämä potkaisi varmaan rutiiniin vauhtia ja kaikilla tuntui olevan huomattavan hauskaa.

Mutta ”Motorvatin'” jäi soittamatta. Pöh. Sattuu olemaan lempi-hankkaribiisini. Muuten ei valittamista, mainio keikka.

Jäämme odottamaan seuraavaa reunionia ja seuraavaa jäähyväiskiertuetta. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että Andy ja Michael osaisivat olla palaamatta vielä kerran vanhalle astialle.

Valmis & valmis!


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Mestalla 4.4.

Eli tapahtumamainos:

Tule juhlimaan Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan (Aleksanterinkatu 23, Helsinki)Like-päivää lauantaina 4. huhtikuuta! Pohjakerroksen Mestassa Hanoi Rocks -kirjansa julkistusta Michael Monroe ja Andy McCoy. Juha Lehti tekee soolokeikan ja kertoo Sir Elwood -kirjansa synnystä. Juontaa Wallu Valpio.

Osallistu kilpailuun, voita liput Madonnan konserttiin!

12.00 Jani Nieminen
12.30 Hanoi Rocks
13.30 Juha Inkinen
14.00 J. Pekka Mäkelä
14.30 Juha Lehti

Minun osaltani puheena on siis Kotistudio-kirjan uusi versio Oma studio, jonka pitäisi tulla painosta suunnilleen huomenna.

Ääni, jälleen

Anthony and the Johnsonsin edellinen Kulttuuritalon keikka 4. kesäkuuta 2007 oli minulle melkoisen vaikuttava kokemus, vaikken välttämättä kauhean paljon kuuntele yhtyeen (tai käytännössä kait sen laulajan Anthony Hegartyn) levyjä. Eilisiltana ryhmä kipusi samalle lavalle uudestaan, joskin suppeampana. Hegarty itse istui koko setin ajan pianon ääressä – soitti hän sitä ko. kappaleessa tai ei – ja kymmenestä kuuteen pienentyneestä yhtyeestä tuntui löytyvän aikaisempaa kamaripoppia selkeästi jazzillisempia sävyjä. Edellisen keikan tapaan valaistus pysytteli enimmäkseen niukkana ja suuntautui soittajiin useammin takaa kuin edestä. Myös seinälle heijastuneet soittajien varjokuvat olivat edelleen hienoja.

Alkukeikasta tuntui siltä, ettei yhtyeen dynamiikka ollut tällä kertaa edelliskeikan veroista, mutta vajaa puolitoista tuntia kestäneen setin loppupuolella homma alkoi luistaa paremmin. Yhtä rockeihin sävyihin kuin viimeksi ei nyt kuitenkaan edes pyritty.

Tämä musiikki pyörii edelleenkin käytännössä kokonaan Hegartyn jotakuinkin ainutlaatuisen äänen varassa. Hän on huikea tulkitsija, ja vaikka en olekaan miessopraanoäänien tai tuollaisen klassista lähentelevän laulutyylin ystävä, olin jälleen vaikuttunut. Hegartyn ilmeisen leppoisa improvisointi ja yleisön laulattelu toisessa encoressa oli myös mukava lisä muuten niin läpisävellettyyn ja -sovitettuun settiin.

Hieno keikka. Kiitos, Sippi.

2 x Putro

(kuva Elämä on juhla -sivustolta)

Minun suhtautumiseni Samuli Putron musiikkiin on ollut hieman ristiriitaista. Toisaalta olen tykännyt monista Zen Cafén lauluista ja niiden tarinoiden epärock-maisesta maailmasta epävarmoine ja kiusaantuneine kertojahahmoineen. Toisaalta sama bändi soittaa samat laulut livenä niin lattealla rock’n’roll-teiniuholla että ristiriita häiritsee kokemusta melkoisesti.

Putron ensimmäisen soololevyn Elämä on juhla puitteilta eilen Tampereen Hällä-tanssiteatterisalissa pidetty konsertti olikin jotakin aivan muuta. En ollut kuullut albumista oikeastaan mitään ennen keikkaa, mutta saanut käsityksen huomattavan paljon akustisemmasta ja pienimuotoisemmasta meiningistä. Tämän kantin Putro vetikin peliin heti aluksi: ensimmäiset laulut hän esitti akustisen kitaran kanssa kirjaimellisesti akustisesti, ilman minkäänlaisia vahvistimia tai mikrofoneja. Sali oli juuri sopivan kokoinen ja yleisö riittävän hiljaista, että homma toimi erinomaisesti. Pisteitä!

Laulusarjan edetessä mukaan tuli melkoisen oivaltavasti – mutta enimmäkseen suhteellisen pienimuotoisesti – käytettyä elektroniikkaa, joka sävytti välillä sähköisestikin vahvistettua akkaria mainiosti. Putro pysyi koko ajan lavan ainoana henkilönä (silloin kun ei ollut lavan ulkopuolella tai taustakankaan takana), ilmeisesti rytmejä oli ohjelmoitu valmiiksi.

Putron välispiikit kuulostivat spontaanilta jutustelulta, mutta ZC:n keikkojen toisinaan rasvaiseen lapsellisuuteen hän ei onneksi sortunut. Nyt esitys tuki sekä musiikkia että tekstejä erinomaisesti. Reilun tunnin mittaisessa setissä kuultiin jokseenkin koko soololevy läpi eikä mitään muuta, ei edes encorea.

Ostimme eteisestä levyn, jonka akustiset sovitukset toimivat puhtaasti musiikkina paremmin kuin live-keikan välillä vähän kankeakomppinen (ilmeisesti etukäteen ohjelmoitu) elektronirytmiikka. Levyä kuuntelee kyllä mielellään myös erinomaisen keikan muistona. Olisi varmaan hauska kuulla Putroa myös akustisen yhtyeen säestämänä. Ehkä settiin mahtuisi silloin myös joitakin ZC:n mietteliäämpiä ralleja.

Ja niin, monesta kohtaa tätä levyä tulee vahvasti mieleen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta – ja erityisesti sen nimikappale Putron ”Helismaa” -laulusta. Ei mikään negatiivinen mielikuva, minusta.

Ympäristöystävällinen Eko-basso

Samalla kun Oma studio -kirja – Kotistudio-kirjan uusi versio – on lähtemässä painoon, kotiin piipahti kylään aivan erilainen basso kuin olen koskaan päässyt soittamaan. No, ihan ensimmäinen bassoni, Ison Roban divarista joskus vuonna 1981 ostamani 70-luvun alun Ibanez, oli ehkä jossakin mielessä vähän samanhenkinen, mutta myin sen sadallaviidelläkympillä samaan paikkaan joskus vuoden 1982 lopulla, joten muistikuvat ovat vähän huteria.

Bassot ovat useinmiten melkoisen massiivisia instrumentteja: matalien taajuuksien soimaan saattaminen vaatii suhteellisen pitkiä ja paksuja kieliä, ja niiden jännittäminen riittävän kireälle vaatii suhteellisen tukevaa rakennetta. Niinpä bassojen kanssa vähän aikaa touhuttuaan niiden olettaakin olevan isoja, painavia ja raskaita soittaa. Kerran on tosin tullut kohdalle sellainenkin basso, josta ensimmäinen mieleen tuleva reaktio sen käteen otettuani oli ”ei teillä olis tätä pari numeroa pienempänä”? Kyseessä oli Kitarapajassa myytävänä ollut Alembic, ja pelkkä ajatuskin tunnin keikan soittaminen siihen ripustautuneena sai aikaan selkäsärkyä.

Kaveri toi pientä laittoa varten vanhan Eko-merkkisen italialaisbasson, jonka vanha (ei-alkuperäinen) mikrofoni oli päässyt elämänsä ehtoon tuolle puolen: Minulla sattui kuleksimaan nurkissa tarpeettomana sopiva mikki, joten tarjouduin laittamaan soittopelin kuntoon.

Pienellä nettihaulla Ekon mallimerkinnäksi paljastui Manta ja valmistusvuodeksi suunnilleen 1974-6. Lyhyt mensuuri, vanhaa rakasta Rickenbackerianikin ohkaisempi kaula, keskivertolankkukitaraa pienempi runko ja ennen kaikkea koko soittimen tavaton keveys toivat ensin mielikuvia vanhasta, hyvin pidetystä puulelusta, mutta lelumaisuus oikeastaan rapisi soittaessa. Ihan oikea basso se on, itse asiassa aivan hurmaava pomputeltava. Lyhyt mensuuri ja lankun keveys kuuluvat soundissa: siinä missä täysvaahterainen, läpikaulainen Rickenbacker sanoo Trrrrr ja perus-Precision (ynnä tuo kotitekoinen viisikieliseni) jotakuinkin Bummmm, Ekosta lähtee napakka, lyhyt Pom. Hurmaava soundi, joka toimii mainiosti äänitettynäkin. Juuri tämäntyyppistä soundia 50- ja 60-luvulla tehtiin pistämällä vaahtomuovipala kevyesti basson kielten alle niin, että turha sustain lakkasi häiritsemästä. Silloin basson tarkoitus oli pikemminkin kuulostaa siltä kuin bassorumpu olisi viritetty säveleen, ei erilliseltä soittimelta.

Ekon velmuudesta huolimatta en ole menossa alas nikkaritilaan sahan kanssa pienentämään projektibassoani uuden sointi-ihanteen mittoihin. Ei, sen lakka saa kuivua rauhassa, sillä siitä saa tulla rauhassa pitkämensuurinen, viisikielinen, jäykkä ja pitkäänsoiva (niin ainakin oletan, vaikka eihän tuolla ole vielä soittamaan päästy). Mutta eipä ole sanottu, etteikö joskus olisi hauska rakentaa myös tällainen kevyt, ilmava pikkubasso. Sitä projektia odotellessa käytin aamulla tilaisuutta hyväkseni ja äänitin Ekolla bassokulun keskeneräiseen biisiin, johon tuollainen pompotipom-soundi tuntuu sopivan mainiosti.

Liukukitara

Jotta Loistava puhallus uskoisi että Sonny Landreth on slide-kitaran hallitseva kuningas:

Aloitetaan ”Leevee Townilla”.

Jatketaan live-instrumentaalilla ”Überesso”.

Sitten rauhallisempi pala ”Next to Kindred Spirit”.

Ja lopuksi pieni opetusvideopätkä Landrethin omintakeisesta soittotekniikasta.