Kategoria: musiikki

Sunnuntaicover III

Lukioaikoinani pari luokkakaveria harrasti siihen aikaan vielä harvinaista tapaa ja tilaili levyjä ulkomailta – ennen kaikkea Englannista. Joitakin levyjä tulin sitten lainailleeksikin, ja sitä myötä tutustuin sellaisiin merkittäviin bändeihin kuin The Monks (ei se 60-luvun tonsuuritukkainen jenkkibändi vaan brittiläinen punk-parodiaryhmä joka teki hulvattoman Bad Habits -levyn), Vice Greems, Squeeze,… ja The Flying Lizards. Monksin ohella juuri Flying Lizards saikin seuraavina vuosina melkoisesti soittoaikaa c-kasettidekissäni. (Siihen aikaanhan musiikkia tappoi kotinauhoittaminen: kaverilta lainatut levyt äänitettiin ensimmäisellä kuuntelukerralla suoraan kasetille.)

Lizardsin tapauksessa kyse tosin oli pikemminkin eräänlaisesta avantgardepop-sivuprojektista kuin bändistä. Tämä cover Barrett Strongin ”Moneysta” on ryhmän tunnetuin tuotos, ja näköjään sitä on käytetty useammassakin elokuvassa. Nauttikaa!

Sunnuntaicover II

George Antheil kirjoitti teoksensa Ballet pour Instruments Mécaniques et Percussion jo vuonna 1924, mutta teoksen alkuperäisversion esittäminen onnistui vasta vuonna 2000. Teos on nimittäin sävelletty kokoonpanolle, jossa on lyömäsoittimien, lentokoneenpotkurien ja sireenien lisäksi kuusitoista automaattipianoa, eikä kuudentoista paperirullapianon synkronointi oikein onnistunut. Homma toimi vasta sitten kun oli midi ja sekvensserit.

Tässäpä National Gallery of Artin Dada-näyttelyssä esitetty versio, joka on toteutettu kokonaan mekaanisesti robottisoittimien avulla:

Oikein mukavaa ja rauhallista sunnuntaita!

Sunnuntaicover

Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:

Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.

Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.

Se siitä sitten… -kö?

Lienee ollut noin vuosi 1981, kun satuin kävelemään Asematunnelissa poikkeuksellisen aikaisin aamulla. Väkeä oli hyvin vähän ja paikka muutenkin luonnottoman hiljainen. Siitä johtuen rannekorujen rytmikäs helkkyminen kuului kaukaa. Yksi kerrallaan asematunnelin harvojen kulkijoiden katseet kääntyivät ääntä kohti ja leuat loksahtivat ammolleen: MIKÄ toi on? Katseiden kohteena olija – pitkä laiha nuorimies, jolla oli soivan kireät punaiset nahkahousut, bootsit, hörhelöinen pusakka, meikkiä ja valtava vaalea hiuspilvi aurinkolasiensa ympärillä –  jatkoi kulkuaan ällistyneistä katseista piittaamatta.

Minäkin näin hänet luultavasti ensi kertaa ns. livenä. Mutta luin musiikkilehtiä ja tiesin, kuka on Mike Monroe.

Seuraavien vuosien aikana näin Hanoi Rocksin pari kertaa keikallakin. En ollut mitenkään suunnattoman innostunut tuollaisesta uus-glamrockista: siihen aikaan suomalaisessa rockissa tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, että englanninkielistä jäljitelmämusiikkia työstävä ylimielinen hörhöyhtye oli helppo jättää huomiotta. Sitä paitsi bändin lavakunto vaihteli melkoisesti. Toisinaan tyypit olivat niin, eh, väsyneitä että soiton ja show’n taso jäi keskivertolukiolaisbändin alapuolelle. Toisinaan bändi oli kertakaikkisen loistava. Muutama levykin tuli hommattua huikean Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa. Siellä kaikki oli kohdallaan ja bändi suhtautui maailmanvalloitushankkeisiinsa terveen itseironiseksi heittelemällä muutamia välispiikkejä englanniksi tai sitten muka-murteellisella muka-lapulta luetulla suomella: ”Khii-tooos! Khii-tooos!”

Ja sitten kaikki olikin ohi.

Sittemmin kaikki ovat tienneet, kuka on Michael Monroe, Andy McCoysta tietysti puhumattakaan.

Kului toistakymmentä vuotta. Hanoi-vinyylit tuli jossakin vaiheessa kannettua divariin. Menin naimisiin, ja vaimoni siskontyttö Virpi tuli Helsinkiin saatuaan harjoittelupaikan äänittäjänä Suomenlinnan Seawolf-studiolta. Studion kesän isoin tapaus oli Hanoi Rocksin – tai siis Monroen ja McCoyn – paluulevyn Twelve Shots on the Rocks äänitykset, melkoinen kohde harjoiteltavaksi. Niin sanottu yhteinen sävel tuntui kuitenkin löytyvän. Virpi jäi harjoittelun jälkeenkin töihin studiolle, ja hänestä tuli muutamassa vuodessa ensin studion ja sen levy-yhtiön toimitusjohtaja, sittemmin Backstage Alliancen perustajia – ja Hanoi Rocksin manageri.

Sukukytkennästä johtuen tämä uusi Hanoi Rocks on tullut sitten nähtyä pari kertaa useammin kuin vanha. Laatu on ollut paljon tasaisempaa: keikat ovat erinomaista viihdettä ja bändi soittaa hyvin. Niin myös eilen illalla.

Oikeastaan ensimmäinen mieleen tuleva sana oli ”ammattitaitoinen”. Biisien välillä ei aikailtu, vaan salintäydelle yleisölle tarjottiin viimeistelty, vauhdikas Michael Monroe -show. Muu bändi keskittyi Andya myöten soittamaan tarkasti, tiiviisti ja hyvin. Vanha itseironia on kadonnut kauan sitten: nyt kaikki spiikit olivat englanniksi pelkkänä itsestäänselvyytenä, mitään kyseenalaistamatta, kenellekään kuttuilematta. Tiukka ja rutinoitunut setti muuttui alussa luvatuksi Farewell extravaganzaksi oikeastaan vasta sitten, kun viimeisten biisien ajaksi lavalle nousi kolmaskin klassisen kokoonpanon jäsen Nasty ”Jan Stenfors” Suicide kolmanneksi kitaristiksi. Tämä potkaisi varmaan rutiiniin vauhtia ja kaikilla tuntui olevan huomattavan hauskaa.

Mutta ”Motorvatin'” jäi soittamatta. Pöh. Sattuu olemaan lempi-hankkaribiisini. Muuten ei valittamista, mainio keikka.

Jäämme odottamaan seuraavaa reunionia ja seuraavaa jäähyväiskiertuetta. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että Andy ja Michael osaisivat olla palaamatta vielä kerran vanhalle astialle.

Valmis & valmis!


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Mestalla 4.4.

Eli tapahtumamainos:

Tule juhlimaan Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan (Aleksanterinkatu 23, Helsinki)Like-päivää lauantaina 4. huhtikuuta! Pohjakerroksen Mestassa Hanoi Rocks -kirjansa julkistusta Michael Monroe ja Andy McCoy. Juha Lehti tekee soolokeikan ja kertoo Sir Elwood -kirjansa synnystä. Juontaa Wallu Valpio.

Osallistu kilpailuun, voita liput Madonnan konserttiin!

12.00 Jani Nieminen
12.30 Hanoi Rocks
13.30 Juha Inkinen
14.00 J. Pekka Mäkelä
14.30 Juha Lehti

Minun osaltani puheena on siis Kotistudio-kirjan uusi versio Oma studio, jonka pitäisi tulla painosta suunnilleen huomenna.

Ääni, jälleen

Anthony and the Johnsonsin edellinen Kulttuuritalon keikka 4. kesäkuuta 2007 oli minulle melkoisen vaikuttava kokemus, vaikken välttämättä kauhean paljon kuuntele yhtyeen (tai käytännössä kait sen laulajan Anthony Hegartyn) levyjä. Eilisiltana ryhmä kipusi samalle lavalle uudestaan, joskin suppeampana. Hegarty itse istui koko setin ajan pianon ääressä – soitti hän sitä ko. kappaleessa tai ei – ja kymmenestä kuuteen pienentyneestä yhtyeestä tuntui löytyvän aikaisempaa kamaripoppia selkeästi jazzillisempia sävyjä. Edellisen keikan tapaan valaistus pysytteli enimmäkseen niukkana ja suuntautui soittajiin useammin takaa kuin edestä. Myös seinälle heijastuneet soittajien varjokuvat olivat edelleen hienoja.

Alkukeikasta tuntui siltä, ettei yhtyeen dynamiikka ollut tällä kertaa edelliskeikan veroista, mutta vajaa puolitoista tuntia kestäneen setin loppupuolella homma alkoi luistaa paremmin. Yhtä rockeihin sävyihin kuin viimeksi ei nyt kuitenkaan edes pyritty.

Tämä musiikki pyörii edelleenkin käytännössä kokonaan Hegartyn jotakuinkin ainutlaatuisen äänen varassa. Hän on huikea tulkitsija, ja vaikka en olekaan miessopraanoäänien tai tuollaisen klassista lähentelevän laulutyylin ystävä, olin jälleen vaikuttunut. Hegartyn ilmeisen leppoisa improvisointi ja yleisön laulattelu toisessa encoressa oli myös mukava lisä muuten niin läpisävellettyyn ja -sovitettuun settiin.

Hieno keikka. Kiitos, Sippi.

2 x Putro

(kuva Elämä on juhla -sivustolta)

Minun suhtautumiseni Samuli Putron musiikkiin on ollut hieman ristiriitaista. Toisaalta olen tykännyt monista Zen Cafén lauluista ja niiden tarinoiden epärock-maisesta maailmasta epävarmoine ja kiusaantuneine kertojahahmoineen. Toisaalta sama bändi soittaa samat laulut livenä niin lattealla rock’n’roll-teiniuholla että ristiriita häiritsee kokemusta melkoisesti.

Putron ensimmäisen soololevyn Elämä on juhla puitteilta eilen Tampereen Hällä-tanssiteatterisalissa pidetty konsertti olikin jotakin aivan muuta. En ollut kuullut albumista oikeastaan mitään ennen keikkaa, mutta saanut käsityksen huomattavan paljon akustisemmasta ja pienimuotoisemmasta meiningistä. Tämän kantin Putro vetikin peliin heti aluksi: ensimmäiset laulut hän esitti akustisen kitaran kanssa kirjaimellisesti akustisesti, ilman minkäänlaisia vahvistimia tai mikrofoneja. Sali oli juuri sopivan kokoinen ja yleisö riittävän hiljaista, että homma toimi erinomaisesti. Pisteitä!

Laulusarjan edetessä mukaan tuli melkoisen oivaltavasti – mutta enimmäkseen suhteellisen pienimuotoisesti – käytettyä elektroniikkaa, joka sävytti välillä sähköisestikin vahvistettua akkaria mainiosti. Putro pysyi koko ajan lavan ainoana henkilönä (silloin kun ei ollut lavan ulkopuolella tai taustakankaan takana), ilmeisesti rytmejä oli ohjelmoitu valmiiksi.

Putron välispiikit kuulostivat spontaanilta jutustelulta, mutta ZC:n keikkojen toisinaan rasvaiseen lapsellisuuteen hän ei onneksi sortunut. Nyt esitys tuki sekä musiikkia että tekstejä erinomaisesti. Reilun tunnin mittaisessa setissä kuultiin jokseenkin koko soololevy läpi eikä mitään muuta, ei edes encorea.

Ostimme eteisestä levyn, jonka akustiset sovitukset toimivat puhtaasti musiikkina paremmin kuin live-keikan välillä vähän kankeakomppinen (ilmeisesti etukäteen ohjelmoitu) elektronirytmiikka. Levyä kuuntelee kyllä mielellään myös erinomaisen keikan muistona. Olisi varmaan hauska kuulla Putroa myös akustisen yhtyeen säestämänä. Ehkä settiin mahtuisi silloin myös joitakin ZC:n mietteliäämpiä ralleja.

Ja niin, monesta kohtaa tätä levyä tulee vahvasti mieleen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta – ja erityisesti sen nimikappale Putron ”Helismaa” -laulusta. Ei mikään negatiivinen mielikuva, minusta.