Kategoria: musiikki

Sunnuntaioriginaali

· 2 kommenttia ·

Tulipa yhtäkkiä mieleeni ilahduttaa teitä tällä kappaleella, jota olen diggaillut jo… toistakymmentä vuotta. Onko Jaime Robbie Robertsonin viimeisimmän soololevyn ilmestymisestä jo niin kauan? On. Hitto, Robbie, pidä taukoa niiden sountrackien kanssa ja tee lauluja!

Kanadalaisen Robbie Robertsonin ura alkoi kuusitoistavuotiaana Ronnie Hawkinsin taustabändissä the Hawksissa, joka sittemmin ajautui muun muassa Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen Euroopan kiertueen taustabändiksi, asettui vähän myöhemmin Woodstockiin suureen vaaleanpunaiseen taloon tekemään pääasiassa Robbien sävetämiä lauluja ja muutti nimensä The Bandiksi.

The Band lopetti loistavia Robbie Robertsonin lauluja (tunnetuimpana tietenkin ”The Night They Drove Old Dixie Down”, vaikka oma suosikkini on samaisen kakkosalbumin ”Up On Cripple Creek”) täynnä olleen uransa WInterlandin jäähyväiskonserttiin, jonka Martin Scorsese ohjasi The Last Waltz -elokuvaksi – tai, kuten sittemmin osoittautui, Robbie lopetti The Band -jäsenyytensä. Muut jatkoivat hänen lähdöstään huolimatta ja kosketinsoittaja Richard Manuelin itsemurhasta huolimatta aina loistavan basistin Rick Dankon kuolemaan asti 90-luvulla.

Robbie keskittyi enimmäkseen elokuvamusiikkiin, mutta julkaisi 80- ja 90-luvuilla myös neljä hienoa sooloalbumia. Niillä alkoivat vähitellen näkyä myös hänen juurensa: hän on äitinsä puolelta mohawk-intiaani ja asui ison osan lapsuuttaan reservaatissa. Tämä ”Makin’ a Noise” on Howie B:n kanssa tehdyltä vuoden 1998 Contact from the Underworld of Redboy -albumilta, jota suosittelen ehdottomasti.

Setä tykkää työstään

· 2 kommenttia ·

En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.

Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.

Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.

Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).

Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.

Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.

Loma

·

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Sunnuntaicover X

·

Bloggaaminen on jäänyt viime aikoina vähille työkiireiden vuoksi. Mutta tämä on työasia, suomennan alla esiintyvän herran elämäkertaa.

David Bowie oli toki mukana tämän laulun alkuperäislevytykselläkin, mutta sen levyttänyt yhtye oli silti Queen. Tämä cover-versio on Bowien Reality-kiertueelta, ja edesmenneen Farouk Bulsaran lauluosuudet hoitaa loistava, loistava basisti Gail Ann Dorsey. Eikä huonosti hoidakaan.

Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Äijäfolkkari

· 2 kommenttia ·

Monen muun lailla tutustuin Steve Earleen Copperhead Road -levyn myötä. Rohea, äänekäs ja rosoinen albumi yhdisteli kantrin lauluntekijäperinnettä muun muassa hard rockiin ja kelttimeininkiin: ”Johnny Come Latelyn” säestäjäyhtyeenä toimi Suomessa siihen aikaan hyvin suosittu railakas irkkupunkbändi The Pogues. Tuohon aikaan 80-luvun lopulla pinnan alla kupruili jonkinlainen juureva, kantrirockin aineksia uuteen aaltoon vastarintaliike ajan siloitellulle popille ja tylsän tekniselle metallille: samaan aikaa vaihtoehtoisemmat radiot – muun muassa silloin vielä täydessä iskussa ollut Radio City, nykyisen Radio Helsingin esi-isä –  soittivat muun muassa Los Lobosia, Lone Justicea, Del Fuegosia, REMiä, Beat Farmersia,…

Steve Earlen ura tyssäsi taas kerran pian loistavan Copperhead Roadin jälkeen hänen suorasanaisuuteensa, kompromissittomuuteensa ja taas kerran paheneviin päihdeongelmiinsa. Ehdin kyllä nähdä hänet livenäkin soolokeikalla Provinssirockin yhteydessä järjestetyn WOMAD-tapahtuman yhteydessä. Earle vaikutti hyvin itseensä käpertyneeltä, mutta miehen laulutapa ja laulut kyllä tekivät yhden miehen esityksestä jotakin muuta kuin pelkkää itseriittoista muniinpuhaltelua.

Sittemmin en voi väittää seuranneeni miehen uraa kovinkaan tarkasti. Rumban levyarvostelijana sain silloin tällöin käsiini Earlen uusia levyjä: osa vaikutti vähän yhdentekeviltä, osa taas vetosi kovinkin paljon – jos ei muuta niin avoimella toisinajattelullaan: oli aika häkellyttävää löytää konservatiivisena pidetyn kantrigenren kapinalaidaltakin avoimesti ”terrorismin vastaisen sodan” vastaisia lauluja, kuten ”John Walker Blues”, joka yrittää pohtia – tuomitsematta ketään – sitä mikä saa ihan tavallisen amerikkalaisen nuoren John Walker Lindhin lähtemään Taleban-liikkeen riveihin taistelemaan entistä isänmaataan vastaan.

Savoy-teatteriin Earle tuli – jälleen yksin – uuden Townes-levynsä myötä. Suurin osa ohjelmistosta olikin vanhan kaverin Townes van Zandtin (1944-97) ohjelmistoa, minulle vielä vähemmän tuttua kuin Earlen oma tuotanto. Kiinnostus kyllä heräsi. Earle ei ole maailman monipuolisin kitaristi eikä kovinkaan laaja-alainen laulaja, mutta rosoinen äijämeininki toimi kyllä erinomaisesti. Raitistuneena ja nyttemmin ilmeisesti jokseenkin tasapainoista ja tyytyväistä elämää viettävänäkin Earle on yhä särmikäs, rosoinen ja äijä esiintyjä. Laulujen lomassa känistyt tarinat laulujen synnystä ja Townes-muistoista kuuluvat tietysti asiaan.

Savoyn parvekkeen takimmaisella rivillä Earlen toisen kitaran tietyt sävelkorkeudet onnistuivat synnyttämään parissa viimeisessä biisissä epämiellyttävästi kumisevia seisovia aaltoliikkeitä, mutta muuten Earlen presenssi ja asia välittyivät kyllä komeasti perille asti. Ja kyllähän viimeiseksi kuultiin vielä illan harvoihin minulle tuttuihin biiseihin kuulunut ”Copperhead Road”, karu kuvaus pontikankeittäjän pojanpojasta joka seuraa suvun perinteitä huumekauppiaana – arvattavin tuloksin.

”Syyttomilla ei ole mitaan pelattavaa”

·

Elokuussa yksitoista vuotta sitten kyläilin ystäväni Leenamaijan luona. Stereoista kantautui minulle täysin ennenkuulumatonta, uudenlaista musiikkia: basistin korva kiinnittyi tietysti ensimmäisenä melkein pelottavan voimakkaisiin bassokulkuihin, mutta pian seasta erottui vahvoja laulumelodioita, tarinoita, tumman uhkaavia tunnelmia, harkittuja soundeja, äärimmäisen tyylikästä minimalismia. Vaikka kyse oli ”konemusiikista”, se ei kuulostanut konemusiikilta, vaan orgaaniselta ja luontevasti kehittyvältä. Kyseessä oli tietenkin Massive Attackin vastikään ilmestynyt Mezzanine. Hommasin levyn itselleni niin pian kuin rahatilanne salli, ja sitä on tullut kuunneltua taajaan kaikki nämä yksitoista vuotta. Minun korvissani se on jotakuinkin hienoin 90-luvulla ilmestynyt albumi.

Pitkään odotettu 100th Window oli viisi vuotta myöhemmin väistämätön pettymys: minimalismi ja tyylikkyys olivat kadonneet sekalaisen rojun sekaan, uhkaavat tunnelmat latistuneet pikkusievyydeksi. Saman vuoden Provinssirock-keikka jäi väliin, valitettavasti. Eilen tuli tilaisuus korjata puute.

Jäähallin piippuhylly ei ole erityisen ihanteellinen paikka konserttien seuraamiseen, mutta Massive Attackin tapauksessa se toimi keskimääräistä paremmin: muusikot jäivät joka tapauksessa suuren osan ajasta tarkoituksella hillityn ja harkitun yläluokan valoshow’n varjoihin. Soundit toimivat kohtuullisen hyvin. Hetkittäin mietin, miten huonosti oikeastaan tunnen bändin tuotantoa kun niin iso osa kappaleista kuulosti oudoilta, mutta biisilistaa vilkaistuani tajuan, että materiaali oli isolta osin kokonaan uutta.

Massive Attackin musiikkiin sopii se, mitä on sanottu metallista ja urkumusiikista: oleellista eivät ole melodiat tai harmoniat, kyse on astumisesta sisään äänien ja soundien muodostamaan neliulotteiseen fantasiamaailmaan. Kaksi rumpalia, basisti, kitaristi ja kosketinsoittajat – sekä viisi vokalistia – tuottivat tämän äänimaiseman ilmeisesti suurelta osin ns. livenä, mikä piti kokonaisuuden elävänä, luontevana ja hengittävänä. Musiikissa on riittämiin dynamiikkaa pitämään monesti yhteen riffiin tai rytmiin perustuvat kappaleet mielenkiintoisina.

Tehokas valojen ja säleikköisen taustascreenin käyttö häiritsi hieman ainoastaan suosikkiraitoihini kuuluvassa ”Inertia Creepsissä”, kun niin kovin herkästi jäi lukemaan sillä vilistäviä uutisotsikoita poliisin harjoittaman kansalaisvalvonnan kiristymisestä nyky-Britanniassa yli neuvostomittojen. Provinssissa kaikki taustakangasviestit oli käännetty suomeksi (Rockdata-Latvis oli ilmeisesti joutunut paiskomaan käännöstöitä koko edellisen yön), nyt mukana oli vain muutama suomenkielinen lause.

Illan aloittajana toiminut Martina Topley Bird (joka oli myös yksi Massiven laulajista) olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa. Musiikki toi modernissa minimalismissaan minun mieleeni jotkut 80-luvun puolivälin kummallisemmat brittieksentrikkoartistit – Young Marble Giantsin ja Durutti Columnin, vaikkapa.

Kaiken kaikkiaan vaivan arvoinen ilta. (Etenkin kun läheisen ravintola Gandin ruokakin oli erinomaista.)

Tällä viikolla olen kuunnellut lähinnä Beatleseja

·

Ensikosketukseni The Beatlesin musiikkiin tapahtui 1970-luvun alussa siihen aikaan ei-niin-kovin tavattomalla välillisellä tavalla.

Top of the Poppers -nimikkeen alla julkaistiin paljon coveralbumeja päivän hiteistä ja klassikoistakin. Meille oli jostakin päätynyt kyseisen ”yhtyeen” Beatles-kasetti, jota kuunneltiin taajaan – etenkin kesän veneretkillä. Yleensä meillä oli tapana ajaa moottoriveneemme jonkun Helsingin kaupungin omistaman saaren rantaan, asettua siihen aloillemme ja viettää aikaa saaressa niin kauan kunnes ruokavarat alkoivat olla vähissä. Paitsi että tällainen lomailu oli muutenkin mukavaa, se sopi meidän Kaappari-nimiselle veneellemme. Moottori oli jokseenkin epäluotettava Bedfordin vanha kuorma-automoottori, ja sitä paitsi veneen korkea peräkajuutta otti tuulta niin tehokkaasti että oli parempi muutenkin pysytellä saarten suojissa – ja rantaan päästyä laatia melkoinen köysiviidakko veneen ympärille pitämään sitä paikoillaan. Iltaviihteestä vastasi lähinnä kasettinauhuri, joka oli alkuaan hankittu toimittajavanhempien haastattelukäyttöön. En muista oliko meillä muita kasetteja kuin tuo Beatles-coverkokoelma, mutta ainakin sitä kuunneltiin paljon. Etenkin ”Michelle”, ”Something” ja ”Long and Winding Road” tuovat minulle edelleenkin mieleen veneen pienen ja hämärän keulakajuutan, jossa nukuimme pikkusiskon kanssa.

Kun musiikinharrastukseni muuttui 80-luvulla intohimoiseksi ja miltei pakkomielteiseksi, Beatlesiin ja bändin merkitykseen tuli tietysti tutustuttua enemmänkin. Siinä vaiheessa suurimman vaikutuksen tekivät Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja The Beatles -tuplalevy, molemmat rikkaita ja monisävyisiä paketteja. Ensimmäinen bändini Kumpula-projekti soitti ”Come Togetheriä”, joka on sittemminkin ollut ykköslemppareitani bändin lauluista.

Viime viikon lopulla tulin hankkineeksi bändin jotakuinkin koko levytetyn tuotannon.

Kyseessä on tietenkin tuore boksi, joka sisältää kaikki albumit, Past Masters -nimisen tuplallisen albumeilla julkaisemattomia singleraitoja sekä dvd-levyllisen pienoisdokumentteja levyjen syntyvaiheista.

Päädyin boksin stereoversioon osittain ihan vain halvemman hinnan ja paremman saatavuuden vuoksi. Iso osa bändin tuotantoa tehtiin nimenomaan monoksi ja stereoversiot olivat vain pikaisesti rykäistyjä lisätuotteita. Stereokuva on nykymittapuun mukaan perin omituinen: rummut ovat miltei järjestään jommassakummassa laidassa, laulukin usein aivan muualla kuin nykynormien mukaisesti keskellä. Ensimmäisten albumien stereoversioilla kaikki soittimet ovat toisessa kaapissa ja kaikki laulut toisessa. Osittain tähän on ollut ihan tekninenkin syy: 1960-luvun miksauspöydissä ei ollut modernimpien versioiden pannauspotentiometrejä, vain kytkin jossa oli kolme asentoa: vasen, keskellä ja oikea.

Ennakkopeloista huolimatta omituinen stereokuva ja ”moderni” masterointi eivät ole oikeastaan häirinneet kuuntelua edes kuulokkeilla. Varhaislevytysten stereokuvassa soittimia kuuluu jonnin verran myös laulupuolelta: kaikki äänitettiin yhdellä otolla ja soitanta vuosi laulumikkeihin. Musiikin kompressointi on puolestaan tehty hyvin huolellisesti ja tyylikkäästi. Tavallaan äänikuva vastaa hyvin sitä millaiselta nämä levyt ovat kuulostaneet 60-luvun putkilaitteilla: elektroniputkilla tehty vahvistus kompressoi ja pyöristää soundia aivan eri tavalla kuin nykyään suosittu transistoritekniikka. Ylimpiä ja alimpia taajuuksia on hieman korostettu niin että bändin mainiot basisti ja rumpali pääsevät vähän paremmin esiin. Parissa kappaleessa yläpään nosto tuo joitakin lyömäsoittimia vähän turhan kärkkäästi esille, muuten ei valittamista.

The Beatles -tupla taitaa edelleen pysyä suosikkialbuminani, vaikka kyse onkin enemmän neljän sooloprojektin kokoelmasta kuin bändilevystä. Beatlesien tausta on mustan rhythm’n’bluesin ohella brittiläisessä music hall -perinteessä, jonka henkeä ”Valkoisen tuplan” ja Pepperin tyylikirjossa on roppakaupalla. Tuplalla on tietysti myös ”Revolution 9” -äänikollaaši, joka aukaisi minun korviani toisenlaisille musiikeille. Mutta nyt on ollut tilaisuus ottaa myös aikaisempaa parempaa tuntumaa Rubber Souliin ja Revolveriin, enkä lainkaan ihmettele levyjen arvostusta.

Hauskaa on ollut verrata näitä uudelleenmasterointeja muutaman vuoden takaiseen Love-albumiin. Kyseessähän oli Cirque de Soleilin Beatles-musiikille perustuva show, jota varten Beatlesin tuottaja sir George Martin miksasi liudan klassikkoja uudestaan poikansa Giles Martinin kanssa. Vaikka raitoihin ei lisätty mitään mikä ei olisi ollut Beatlesin levyttämää, Martinit yhdistelivät palasia eri kappaleista. Lopputulos toi tuttuja kappaleita esiin aivan uudessa valossa, ja ensi kertaa Beatleseja kunnolla cd-levyä varten remasteroituna: ei olisi ollut mitenkään kohtuutonta sisällyttää sitäkin levyä boksiin.

Mutta onhan tämä ilmankin melkoisen massiivinen pläjäys. Ellei pipodiskoon mahtuisi koko hoito vallan sujuvasti, tulisi helposti mieleen poltella omien suosikkien kokoelmalevy. Edellisten lisäksi siellä olisivat ainakin Liverpool-sarjan laulut (”In My Life”, ”Penny Lane”, ”Strawberry Fields Forever”), ”Julian” ja ”Blackbirdin” kaltaisia loppuaikojen nättejä balladeja, ”Norvegian Wood” (jonka tarinan suomentamani Lennon-elämäkerta aukaisi aivan uudella tavalla) monta George Harrisonin laulua, ”I Feel Fine” makeine feedbackintroineen,…

Onhan noita. Käsittämättömän runsas, tasokas ja monipuolinen tuotanto: Nelisentoista albumia (laskutavasta riippuen) vain kahdeksassa vuodessa. Beatlesin myötä portit lävähtivät auki monelle muullekin persoonallista ja raja-aitoja rikkovaa musiikkia tekevälle ryhmälle.