Kategoria: musiikki

Demoja ullakolta I

Parissakin seuraamassani sarjakuvablogissa on palattu toisinaan lapsuuteen ja julkaistu lukijoiden ihailtavaksi niitä piirroksia, mistä sarjakuvabloggaajan ura on urjennut. Niinpä tuli mieleeni tehdä sama temppu, mutta musiikilla. Aina silloin tällöin, etenkin kun olen tullut hommanneeksi edellistä paremman äänikortin tai oppinut jotakin uutta äänenkäsittelyn suhteen, kaivelen esiin vanhat neliraitakasettinauhurillani äänitetyt demonauhoitukset ja rupean suunnittelemaan niiden restauruointia ja miksaamista entistä ehommaksi. Nyt tuli vain mieleeni kiusata näillä nauhoituksilla teitäkin, hyvät lukijat – ja testata samalla flash-soittimen upottamista blogiin.

Aloittajan kunnian saakoon ainakin tekstinsä suhteen ydinturma-apokalyptinen pläjäys nimeltä ”Hyvästi maa”, joka on äänitetty 14. marraskuuta 1986:

Olimme silloisen avovaimoni kanssa muuttaneet pari kuukautta aikaisemmin viidentoista neliön soluhuoneesta suorastaan ylellisen väljältä tuntuvaan kaksioon Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Jälkeenpäin olen pohtinut, mahtoiko talon sähköissä(kin) olla jotakin vikaa: useimpiin kyseisessä asunnossa äänitettyihin demoihin ilmestyi väistämättä inhottavia rapsahduksia. Samalla neliraiturilla pari vuotta myöhemmin sivaripaikassani Muhoksella äänitetyt demot ovat rapsahduksettomia.

Äänityskalusto oli yksinkertainen: c-kasettia käyttävä, VestaFire-merkkinen halpa neliraitanauhuri, rumpukone (Yamaha RX21), Audio-Technican mikrofoni, basso (sama nauhansa menettänyt Rickenbacker joka minulla on vieläkin) ja sähkökitara, kaunis yksimikkinen Telecaster-kopio. Lisäksi minulla kuulostaa olleen jonkinlainen kitaraefektilaite ja jonkinlainen kaikulaite.

Olin äänittänyt samasta kappaleesta aikaisemman version kuukautta aikaisemmin, mutta mokannut äänitysprosessissa niin, että kitara- ja lauluraidoilla kuuluvat basso- ja rumputaustat läpi. Oli minulla muutenkin taipumusta äänitellä samoja lauluja uudelleen kerran toisensa jälkeen, mutta mokan vuoksi tämän laulun aikaisemman version miksaaminen oli miltei mahdotonta, joten avokin viettäessä viikonloppuaan vanhempiensa luona (luultavasti) vietin itsekseni laatuaikaa tekemällä siitä uuden version.

Prosessi lähti rumpukoneen ohjelmoinnista tahti kerrallaan, mihin menikin aina melkoinen tovi. Ensimmäinen äänitysrupeama alkoi siitä, että pistin rumpukoneen toistamaan ohjelmoitua komppiaan ja soitin samalla sisään myös basson tai komppikitaran. Tämä täytti neljästä raidasta kaksi (koska halusin pitää rummut stereona). Seuraavaksi oli vuorossa ns. pingpong-äänitys, eli kahden äänitetyn raidan toistuessa soitin komppikitaraosuuden (tai basson) ja äänitin tämän kaiken kahdelle vielä tyhjänä olevalle raidalle. Lopuksi alkuperäinen komppiraitapari uhrattiin laulu- ja soolokitaraosuuksille, jolloin aikaisempi äänitys pyyhkiytyi tietenkin pois.

Lopputulos miksattiin sitten tavalliselle kasettidekille stereoksi, ja miksatessa käytössä oli samat efektit kuin äänittäessä. Alkuperäinen miksaus ei ole enää tallessa, olen viisaasti aikanaan ajatellut että alkuperäinen neliraitaäänitys kannattaa mieluummin pitää tallessa.

Kuunnellessani ”Hyvästi maata” etenkin sinä aikaisempana, epäonnistuneena versiona tulin ajatelleeksi, että siinä on hyvin paljon samaa kuin Talking Headsin ”Wild Wild Lifessä”, vaikka kappaleen tunnelma onkin toisenlainen. Nykykorvin kuunnellen toinen ilmeinen lähde olisi Musta paraati, mutta sitä bändiä en kyllä kahdeksankymmentäluvulla juurikaan kuunnellut kuin radiosta. Rumpukoneen tarkka, mutta grooveton komppaus tietysti vie ajatuksia muutamaa vuotta aikaisempiin rumpukonevetoisiin orkestereihin.

Koetin pitää tuoreen uusmiksaukseni suhteellisen uskollisena alkuperäisen laulun hengelle, joskin nyt oli käytettävissä muutamia jippoja ja efektejä joista en tuohon aikaan osannut edes haaveilla. Ja, kaikeksi onneksi, audioeditori jolla oli mahdollista häivyttää suurin osa niistä riesarapsahduksista jokseenkin kuulumattomiin.

Kuvan copyright © 2010 J. Pekka Mäkelä

Pääsiäisklassikko

Olenko koskaan maininnut diggailevani Ani DiFrancoa?

”Little Plastic Castle” samannimiseltä albumilta on lempparibiisejäni. Sitä paitsi on hauska kuulla osaavissa käsissä niinkin harvinaista soitinta kuin nelikielistä tenorikitaraa.

Ani DiFrancokin on harvinaisuus, sillä esiintymisen ja lauluntekemisen lisäksi hän on menestynyt myös oman levy-yhtiönsä Righteous Baben levymogulina. (Tämä laulu kertookin niistä paineista, mitä ympäristö saattaa sälyttää biseksuaalin feministisankarinsa niskaan…) Saisi vain tulla takaisin Suomeen: Tavastian-keikka joskus vuonna 1999 oli ikimuistoisia kokemuksia salissa, jossa on ehditty tähän ikään mennessä kokea monta ikimuistoista keikkaa.

Uusi klassikko

Vähän uutta, mutta perinnetietoista bluesia vaihteeksi. Eric Bibb on hieno laulaja ja soittaja. Tämä on ehkä kaikkein perinteisintä päätä miehen ohjelmistosta. On kuitenkin hauska vaihteeksi linkittää äänenlaadullisesti hyvä tuubipätkä. Sitä paitsi peltikoppaisia dobroja on aina ilo katsella. (Luultavasti ei silloin, jos sellainen olisi seinällä: saisi olla yhtenään kiillottamassa sormenjälkiä pois, aivan kuten tuon omistamani puukoppaisen resonaattoripellistä.)

(Video alkaa jokseenkin äänettömänä, joten ei kannata hämmentyä äänikortin toimimattomuudesta.)

Laulun kitaran alkuperäinen omistaja oli tietysti Booker ”Bukka” White (1906–77), pitkän linjan delta-bluesmies. Hänellä oli tosin tapana hakata kitaraansa huomattavan paljon rankemmalla kädellä. Suosittelen tutustumaan myös häneen. Samoin tietysti Charley Pattoniin, joka olisi silkkaa metallia, jos hänellä olisi ollut sähkökitara ja bändi, ja joka on keskivertometallia rankempaa pelkällä akkarillakin.

Montussa

Silloin kun minä aloin käydä Tavastia-klubilla (vanha muistelee…), lavan vasemmalta puolelta kulki portaikko pieneen tilaan, jota yleensä kutsuttiin Montuksi. Vaikka Montusta ei ollut lainkaan näkö- eikä juurikaan kuuloyhteyttä lavan tapahtumiin, siellä istui konsertti-iltoinakin lippunsa (ehkä) maksanutta porukkaa, jotka eivät sittenkään jaksaneet välittää yhtyeestä.

Eräällä Queen Idan keikalla lavan edessä tanssiva porukka muodosti letkan ja kiersi salia, kunnes joku suuntasi letkan Montun portaisiin. Siellä istujat nostivat ällistyneenä päänsä tuopista kun letka kiersi huoneen ja jatkoi alastulevan häntänsä vieritse takaisin salin puolelle. Ylöspäin tanssiessa nyrjäytin nilkkani, joten jouduin joraamaan loppuillan yhdellä jalalla…

Sittemmin Montusta on tullut Semifinal, hyvin pikkuruinen mutta vallan mainio keikka-areena. Rumba järjesti siellä monena vuonna pikkujoulunsa, joissa päästiin todistamaan mm. Mjölkiä ja YUP:n säestämää Nylon Beatia. Muitakin mainioita muistoja on.

Eilinen kolmen kokoonpanon keikka sopii sarjaan hyvin.

Tellus oli minulle ennestäänkin tuttu (kuten myös jäsenensä: on hauska tulla keikalle, jossa kaikki bändin jäsenet tuntuvat ilahtuvat minun paikalletulostani). Homma pyörii laulaja Stella ”Tellu” Vuoman vahvojen laulujen – ja vahvan lauluäänen – ympärillä. Aikaisemmin musiikissa on ollut vahvoja reggaevaikutteita, nyt – kokoonpanomuutosten jälkeen – ollaan lähempänä countryrockia. Yksi eilenkin kuulluista biiseistä (olikos sen nimi ”Uusi tie, vanha tie”?) voisi oikeastaan olla melkein Lynyrd Skynyrdiä.

Joissakin Stellan sävellyksissä on jotakin joka tuo mieleeni sellaisen 70-luvun taiteellisemman rockmusiikin, jota Yleisradion silloiset harvat rocktoimittajat yrittivät valistusmielessä tuputtaa ja jota yhä edelleenkin inhoan. Paitsi että tällä bändillä ne ainekset jostakin kumman syystä toimivat, ja lopputulosta jaksaa kuunnella. Ehkä kyse on hyvästä rytmisektiosta: ”komppi hyvin, kaikki hyvin”, kuten vanhat ja viisaat ovat todenneet. Ehkä kyse on myös siitä, että bändin soittajat ja laulajat ovat niin hyviä soittajia ja laulajia, ettei sitä tarvitse koko ajan esitellä? Mainio livepumppu joka tapauksessa, suosittelen!

Tuomas Peurakoski Ensemble tuli nähtyä nyt ensi kertaa, mutta ei varmaankaan viimeistä: siitä pitänee huolen Sippi, joka tykästyi musiikkiin kertakuulemalla. Ja mielelläni minäkin tuota kuuntelin. Sipin luonnehdinta ”hyväntuulinen Sir Elwoodin Hiljaiset Värit” kuvastaa musiikkia ainakin joiltakin osilta. Minulle tuli mielikuvia myös 1980-luvun uuden aallon jälkeisistä kokoonpanoista, joiden mielestä bändi voi tehdä juuri niin monenlaista musiikkia kuin miltä tuntuu.

Jaakko Pesolasta tuli myös saman vuosikymmenen, mutta jossain määrin vähemmän positiivisia: rupesin hakemaan mielessäni sitä suomenkielistä, hardrockahtavaa kasaribändiä, jossa tämä tyyppi on taatusti ollut laulajana. En keksinyt, ja mielikuva osoittautui aamun nettiselailulla vääräksi. Musiikissa on joka tapauksessa vahvoja viitteitä sellaiseen aikaan, sanoituksiin ja soundimaailmaan, jota minulla ei ole tosiaankaan ikävä. Niinpä päätimme sittenkin ehtiä vähän aikaisempaan bussiin.

Klassikko amatöörin käsittelyssä

Mainitsinkin perjantaina tehneeni Real World Remixed -sivuston kilpailuun oman remiksaukseni Peter Gabrielin ”Not One Of Usista”. Tältä tämä kipeä pikku pläjäys sitten kuulostaa:

Nimi ”Seals on Us” on peräisin siitä, että parin PG:n vokaaliraidan nimenä oli sivulta ladattavissa olevassa tiedostopaketissa ”Seals”… eikä ihan syyttäkään.

(Mwah-nimimerkkiä olen käyttänyt erinäisillä ulkomaisilla musiikkifoorumeilla jo varmaankin toistakymmentä vuotta. Sanalla on monia merkityksiä, yksi niistä on onomatopoeettinen kuvailu nauhattoman basson soundista.)

* * *

Kävin muuten tänään Yleisradiossa puhumassa Juha Pulkkisen kanssa Babylon 5 -televisiosarjasta – olenko muuten koskaan maininnut diggailevani sitä? Juha käyttää tuota nelikymmenminuuttista haastattelua Television tiiliskivet -sarjansa toisen tuotantokauden jaksossa, joka kuullaan radiossa joskus elokuun tietämissä.

Klassikko

Kun nyt tuli perjantaina Peter Gabrielista puhe, niin jatketaan samassa hengessä.

Tämä versio kolmosalbumin ”Games without Frontiersista” on peräisin PoV-konserttivideolta, joka olisi kiva saada lopultakin myös dvd-muodossa: se on nimittäin kuvattu samalta So-levyn jälkeiseltä kiertueelta, jonka Helsingin jäähallin keikka on yksi minun elämäni ikimuistoisimpia konserttikokemuksia, huolimatta piippuhyllypaikasta kaukana lavasta. Minun VHS-kasettini on edelleenkin Eerolalla lainassa, ja kirjaston VHS-kasetista poltettu dvd-r ei ole kovin hyvälaatuinen. (Pari kappaletta oli kyllä Still Growing Up -dvd:n ekstroissa, mutta tahtoo koko setin!)

Ja sitä paitsi basisti Tony Levin ja rumpali Manu Katché ovat yksi suosikkirytmisektioitani.

Hiljaista, tummaa, jännitteistä

En voi väittää tuntevani Tindersticksin tuotantoa kovinkaan hyvin: bändin esikoisalbumi löytyy kyllä hyllystä ja tuleehan sitä kuunneltuakin jonnin verran. Syvempi tutustuminen alkoi eilisiltaisella Tavastian keikalla, mikä onkin oikeastaan se mitä jokin osa päätäni pitää oikeana tapana tutustua artistien musiikkiin. Se osa päätä on edelleenkin sitä mieltä että levyt ovat pelkkiä elävän musiikin halpakorvikkeita. Missä onkin tietysti perää, monissa suhteissa.

Jokin osa musiikillista tiekarttaani liittää Tindersticksin sinnikkäästi triphopiin, ja kyllähän tuossa musiikissa on vissiä tummaa, minimalistista sensibiliteettiä vähän samalla tavalla kuin vaikka Portisheadissa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin, enemmän tai vähemmän, kantribändistä, jota on sitten marinoitu vahvassa liemellisessä laulaja/lauluntekijäperinteen synkemmän laidan kulkijoita: Leonard Cohenia, Nick Drakea, Nick Cavea jnpp. Keikalla tuli hetkittäin mieleen, ettei musiikki ole itse asiassa kovinkaan kaukana sellaisesta hieman siirappisesta lounge-jazzistakaan.

Homma kuitenkin toimi komeasti. Seitsenhetkinen ryhmä pitäytyi äärimmäisen hillityssä, niukassa ilmaisussa, joka sopi mainiosti Stuart A. Staplesin mutisevan laulutyylin säestykseksi. Tumma, jännitteinen musiikki kulki ja hengitti. Hieno keikka, kuten kokeneemmatkin Tindersticksin kuulijat ovat jo ehtineet todeta.

Kaksi albumia

Jos pitäisi luetella keskeisimpiä omaa musiikillista makuani ja korvieni aukaisua edesauttaneita artisteja, hyvin kärkipäässä olisivat Peter Gabriel ja  – ennen kaikkea kahden ensimmäisen levyttäneen yhtyeensä kautta – Ismo Alanko. Molemmilta on vastikään tullut uusi albumi.

Keikkaoloissa Ismo Alanko Teholla on osoittautunut jotakuinkin huikeaksi duoksi. Teho Majamäen ja Ismon mielikuvitus on tuonut vanhoista kappaleista esiin aivan uusia puolia. Minimalismi toimii, silloin kun tyyppien tyylitaju on tällaista luokkaa.

Levytettynä puolestaan… hmmm. Blanco Spirituals tuntui lievältä pettymykseltä, osittain siksi että levyn laulut eivät tuntuneet niin hyviltä kuin Ismolta olisi voinut odottaa: pitkään töitä paiskinut ja onnistuneita juttuja aikaan saanut artisti joutuu aina kilpailemaan omien klassikkojensa kanssa, eikä vertailuasetelma ole aina eduksi. Uudella Onnellisuus-albumilla lauluissa tuntuisi olevan paljon enemmän otetta, asennetta, sanottavaa ja oivallusta. Etenkin ”Laulajan parhaan ystävän” kyyninen taiteilijakohtalokuva vetoaa.

Mutta Teho ja Ismo sekä tuottaja Riku Mattila eivät tunnu vieläkään luottavan minimalistisen duon voimaan levyllä: kappale kuin kappale on tupattu täyteen kaikenlaista päälekkäisäänitettyä sälää ja rompetta, minkä jälkeen kaikkeen on sitten miksattu holtittomia määriä kaikua. Lopputulos kuulostaa paljon tavanomaisemmalta ja tylsemmältä poppikselta kuin mihin näissä biiseissä olisi ainesta. Harmin paikka. Kansi on kyllä hieno, tosin itse levyn saaminen esiin siitä on hieman hankalaa.

* * *

Minun Peter Gabriel -diggailuni alkoi puolisattumalta ostetusta kolmosalbumista, siitä jonka kannessa on Hipgnosisin mustavalkoinen valokuva PG:n sulavista kasvoista. (PG:n neljä ensimmäistä sooloalbumiahan olivat kaikki nimeltään Peter Gabriel ilman mitään numeroa tai tarkennusta. Amerikan markkinoille neloselle annettiin nimeksi Security.) Vuonna 1980 levyn musiikki tuntui aivan käsittämättömän toisenlaiselta kuin mikään mitä olin aikaisemmin kuullut. Levyn omalaatuinen soundimaailma kyllä levisi muille albumeille riesaksikin asti. Tälle levyllehän keksittiin omalaatuinen rumpusoundi, jota sittemmin ruvettiin nimittämään ”Phil Collins” -soundiksi, kun PG:n levylläkin soittanut entinen bändikaveri rupesi harrastamaan sitä sekä Genesisin että omilla levyillään. Koska kolmosella ei kuulla ainoatakaan symbaaliniskua, levyn yleissoundi olisi kuulostanut aika tumpulta ellei masterointivaiheessa olisi sitten korostettu muun instrumentaation diskantteja poikkeuksellisen paljon.

Soundeja vaikeampaa olisikin ollut jäljitellä levyn omalaatuista rytmimaailmaa, synkkiä tarinoita ja tekijänsä mielenterveyttä aprikoimaan pistävää ilmapiiriä. Tein joskus pikaisen ja suorahkon suomennoksen aloituskappale ”Intruderin” tekstistä, ja sain aikaan tekstin nähneessä tuttavapiirissä inhon ja kammon väristyksiä.

Neljän nimettömän albumin jälkeen ovat (livealbumien lomassa) seuranneet So, Us ja Up – yhä pidemmin ilmestymisvälein. Uusin PG-levy Scratch My Back tulikin oikeastaan yllättävän sukkelaan. Asiaan on varmasti vaikuttanut, että kyse on coverlevystä. Kahdelle cd-levylle levitetyssä paketissa on yhteensä kolmentoista biisin tulkinnat ynnä kolmesta laulusta vielä toiset versiot/miksaukset: Kinksiä, Talking Headsia, Radioheadia, David Bowiea, Neil Youngia, Regina Spektoria, Arcade Fireä,…

PG tunnetaan paljolti rytmien ja soundien kautta musiikkiaan lähestyvänä artistina, ja tällä levyillä hän luopuu molemmista: säestyksenä on ainoastaan piano ja klassinen orkesteri. Tämä ei ole pop- tai rockmusiikille välttämättä paras mahdollinen lähestymistapa, sillä klassiseen (ja elokuvamusiikkiin) nojaava soitinnustyyli korostaa harmoniaa, joka puolestaan ei ole rokkipuolen kommunikaatiomenetelmien prioriteettiasteikolla kovinkaan korkealla. Homman voi tehdä erinomaisesti ja oivaltavasti – Kauko Röyhkän ja Mikkelin kaupunginorkesterin Zaia on tästä hyvä esimerkki – mutta ei se ole helppoa. PG:n sovittaja John Metcalfe on mennyt paljon matalamman riman alta ja tuloksena on jokseenkin tasapaksua jousimattoa.

PG on parhaimmillaan erinomainen, kuusikymmentäluvun soulista fraseerauksensa selvästikin oppinut laulaja, ja tylsähköjen sovitusten ja soundillisen tavanomaisuuden vuoksi hän joutuukin kantamaan koko pakettia saamatta kauheasti tukea taustamusiiksiksi jäävältä orkesterilta. Kyllä homma hetkittäin toimii: levyn aloittava Bowien ”Heroes” on hieno, samoin Talking Headsin ”Listening Wind”, jonka tekstin tarina nousee esiin aivan eri tavalla kuin alkuperäisversiossa. Toteutustapa sopii hyvin myös Kinksin ”Waterloo Sunsetille”. Mutta kaiken kaikkiaan tämä albumi jää kovin herkästi pelkäksi taustamusiikiksi. Kansi on kyllä tässäkin levyssä hieno.

Peter Gabrielin Real World -levy-yhtiöllä on muuten kiinnostava RealWorldRemixed-sivusto, joka tarjoaa oman musiikkinsa tekijöille mahdollisuuden tehdä omia remiksaustulkintojaan yhtiön artistien teoksista – luvan kanssa, ja alkuperäisistä moniraitanauhoituksista lähtien. Parhaillaan on menossa kilpailu juuri tuon mainitun kolmosalbumin tähtihetkiin kuuluvasta vimmaisesta ”Not One Of Usista”. Olen oman miksaukseni tehnyt, kun vain sivuston upload-toiminto suostuisi pelittämään…