Olen huomannut viime aikoina kuuntelevani pitkästä aikaa enemmän bluespohjaista musiikkia. Blues on sinänsä ollut vahva osa kulttuuri-identiteettiäni jo kesästä 1980 alkaen, jolloin kuulin puolisattumalta radiosta pari kappaletta, jotka saivat minut etsimään käsiini kyseiset levyt, kiinnostumaan yleensäkin kyseisestä musiikkityylistä ja slide-kitaratekniikasta, opettelemaan bassonsoittamista jnpp.
Erja Lyytisen nimen olen tiennyt jo pitkään ja nähnytkin hänet vuosia sitten Puistobluesin piknik-konsertti-iltapäivässä, mutta kuulomielikuvat olivat jääneet vähän etäisiksi. Uuden Voracious Love -levyn julkaisukiertueen pysäkki Savoy-teatterin komeissa puitteissa oli oiva paikka suorittaa hieman keskittyneempi tutustuminen.
Lyytisellä on kertakaikkisen loistavasti yhteen soittava ja toisiaan kuunteleva bändi. Soitto kulki ja svengasi koko ajan kuin pieni eläin. Eikä ole Lyytisen itsensäkään soitossa valittamista: loistava, perinnetietoinen slide-kitaristi, joka on ottanut aineksia myös Sonny Landrethin kaltaiselta modernimmalta slide-tekniikan mestarilta. Lyytinen on myös erinomainen laulaja. Lauluntekijänä hän on… ihan ookoo. Tämä on perinteitä kunnioittavassa modernissa bluesissa niin kovin usein se hankala kohta, eikä Lyytinenkään kyllä oikein pysty irtautumaan pelkästä mukaelmien tekemisestä klassikoista. Väistämättä tuli mieleen, toimisiko homma paremmin suomeksi: kommunikaatioon yleisön kanssa tulisi (vähintään) yksi taso lisää, ja bluesin perinnekielestä irtautuminen auttaisi ehkä irtautumaan myös sanoitusten kliseistä.
(Lyytisen päämarkkina-alue on Keski-Euroopassa, joten laulukielen vaihtaminen on kyllä epätodennäköistä. Toisaalta… tekihän Rolf Wickströms Hjärtslagkin 80-luvulla itselleen nimeä juuri sillä, että he esittivät bluesia ruotsiksi myös ruotsia taitamattomalle yleisölle. Ja hyvin tekikin.)
Eniten minua keikassa kuitenkin tökkivät ylipirteät välispiikit. Soittaessaan ja laulaessaan Lyytinen (ja yhtyeensä) keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, eikä pahemmin ota ns. kontaktia yleisöönsä. Biisin päätyttyä voi miltei kuulla kuinka päässä naksahtaa päälle suomen kielen puhumisen ja yleisön huomioon ottamisen moodi, joka ei hänelle tuntunut kauhean hyvin istuvan. ”Onks teillä hyvä fiilis? Tää seuraava kappale kertoo just siitä” -tyylinen tekoreipas latteuskierrätys syö tehoa musiikilta. Konsertin dynamiikka olisi voinut sekin toimia paremmin: ensimmäinen puoliaika ennen väliaikaa oli ihan ookoo, toisen setin aloittaminen yksinään lupasi lisää sävyjä, mutta sitten setti jotenkin hajosi ja päätyi harhailemaan basso- ja rumpusooloon juuri ennen viimeistä biisiä. Encoressa oli taas sitten hieno rakenne: ”Soul of a Man” kuultiin ensin hiljaisena, tyynenä versiona vain kahden rauhallisen kitaran ja urkujen voimin, sitten uudestaan todella funkyna bändiversiona.
Hyvässä seurassa nautittuna joka tapauksessa mainio ilta. Pyrkinen kuulolle uudemmankin kerran, mutta minähän nyt olen muutenkin heikkona toimivaan komppiin ja tyylikkäisiin slide-kitaristeihin – taitavista naispuolisista slide-kitaristeista nyt tietysti puhumattakaan.