En pidä kovinkaan monista musiikkivideoista, joskin täytyy myöntää että olen lähestulkoon aktiivisesti vältellyt niitä aina: videoboomin ensimmäiset kymmenkunta vuotta siksi ettei minulla ollut televisiota, ja kun lopulta sellaisen tulin hankkineeksi (seuratakseni hienoa Viimeinen keisari -sarjaa, lähinnä) seurailin vain tovin silloista listaohjelmaa ja kyllästyin. (Konserttivideoita ja -filmejä katson kyllä hyvinkin mielelläni, nykyään oikeastaan mieluummin kuin juonellisia elokuvia). Muutama herkkupala on jäänyt mieleen: Metallican ”Until It Sleeps”, Weezerin ”Buddy Holly” (tietysti – kuka seitsemänkymmentälukuaan telkkarin äärellä ei pitäisi tästä huikeasta Onnen päivät -kunnianosoituksesta?) ja tuoreemmista Rammsteinin ”Amerika”. Ja Asian Dub Foundationin ”1000 Mirrors”. Näin tämän ensi kertaa komean Live Tour 2003 – Keep Banging on the Walls -konserttivideon ekstrana ja pätkän yksinkertainen asetelma vetosi kertanäkemällä: ajatus englanninintialaiseen suurperheeseen juhlapäivällisille kutsutusta pojan ei-intialaisesta morsiamesta laulamaan painostettuna tuntui jotenkin… uskottavalta. Ja pöydän ympärillä istujien tunteet ja keskinäinen dynamiikka toimivat.
Asiaa ei tietenkään lainkaan haittaa, että ADF:n laulajavieraana toimii loistava vokalisti Sinéad O’Connor.

Minulla oli 90-luvun lopulla tilaisuus nähdä Asian Dub Foundation Roskilden festareilla, mutta missasin mahdollisuuden ja vaelsin jollekin toiselle lavalle katsomaan jotakin muuta. Harmin paikka, toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia.

Ensimmäinen kosketukseni Morphineen oli Rumban arvostelukappaleena kohdalle sattunut albumi Like Swimming, jonka muistaakseni arvostelin jotenkin ”ihan kiva” -tyyliin. Muutamaa vuotta myöhemmin päätoimittaja työnsi käteeni bändin kokoelmalevyn, joka putosi sitten aivan kybällä. Silloin oli kuitenkin jo (tavallaan) liian myöhäistä: kaksikielistä slide-bassoa soittanut laulaja Mark Sandman oli menehtynyt kesken keikkaa sydänkohtaukseen Roomassa vuonna 1999.

Triokokoonpanoissa on viehätyksensä: Morphinen ohella minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ainakin Unknown Gender, Bluesounds, Cream ja Blurt. Morphinen kohdalla viehättää rosoinen rhythm and blues -soundi ja ennen kaikkea kolmikon hillittömän irstaasti groovaava yhteissoitto.

Pistetäänpä perjantaisen keikan kunniaksi vähän Erja Lyytistä tähän väliin. Sitä paitsi olen tunnetusti hieman heikkona slideä soittaviin naisiin.

Törmäsin taannoin pitkästä aikaa tähän lauluun, ja se kuulostaa edelleenkin silmittömän komealta. Keith Richards saa anteeksi yhtä ja toista tämän esityksen ansiosta. ”Make No Mistake” kuultiin hänen esikoissooloalbumillaan Talk Is Cheap. Muistelen lukeneeni tuohon aikaan jostakin musiikkilehdestä, että hän koki löytäneensä itsensä laulajana vasta, kun sessioiden loppuvaiheessa tuli aikaisemman puolihuutamisen sijaan kuiskailleeksi tämän sielukkaan pikku sävelmän.

Jokainen soul-musiikista jotakin tietävä epäilemättä kuulee tämän hyvinkin uskollisena pastissina Al Greenin tyylistä, mihin epäilemättä vaikuttaa Greenin kultakauden tuottajan, viime tammikuussa kuolleen Willie Mitchellin puhallinsovitus. Ja iso kiitos kokonaisuuden toimimisesta kuuluu tietysti Sarah Dashille, johon moni ikätoverini sai ensikosketuksen hänen laulaessaan ”Lady Marmaladea” Nona Hendryxin ja Patti LaBellen kanssa Labelle -yhtyeessä.

Niin minä kuin varsinaiset sunnuntaiklassikkovideoiden bloggaajat linkitämme useimmiten omasta mielestämme hyvää musiikkia, kriteerillä tai toisella. Okei, täältä pesee: tämä laulu ei ole hyvä eikä tätä bändiä (tai levytystä) olisi koskaan pitänyt olla olemassakaan.

The Shaggsin tarina tuntuu täysin keksityltä, mutta lienee ainakin jossain määrin tosi. Kuusikymmentäluvun lopulla pikkukaupunkilainen neljän tytön yksinhuoltajaisä päättää tehdä lapsosistaan menestyviä rocktähtiä, ottaa heidät pois koulusta (Yhdysvalloissahan homeschooling on lain mukaan luvallista), ostaa heille soittimet ja soittotunteja ja käskee treenaamaan. Tyttöjä soittaminen tai laulaminen ei pahemmin innosta, mutta kun isä käskee… vuotta myöhemmin isä raahaa tytöt studioon, jossa äänitetyn albumin painoksesta suurin osa varastetaan. Toinen äänityssessio tapahtuu muutamaa vuotta myöhemmin, mutta levy jää julkaisematta. Isä menehtyy sydänkohtaukseen ja tyttäret lopettavat soittamisen saman tien.

Albumista äänitettyjä kasettikopioita lähtee kuitenkin vähitellen kiertoon, ja The Shaggsista tulee merkillinen esikuva monille musiikkikuvioissa itsensä ulkopuolisiksi tunteville – esimerkiksi Frank Zappalle. Lopulta sekä alkuperäinen LP että julkaisemattomat nauhoitukset julkaistaan useampanakin eri cd-laitoksena ja vastentahtoinen teinibändi muuttuu vähitellen osaksi outsider-musiikin kaanonia. The Shaggsin ilmaisu synkkaaa myös hyvin yhteen punkin julistuksen kanssa: ”Jokainen osaa soittaa, eikä niin väliä vaikkei osaisikaan.”  Parikymmentä vuotta myöhemmin järjestetään jopa reunion-keikka, jolta tosin puuttuu sisaruksista se, jonka psyykkiset nuoruudentraumat ovat vieläkin liian pinnalla. (Joidenkin tietojen mukaan isä olisi käyttänyt häntä hyväkseen muutenkin kuin musiikissa.)

Ilmeisesti The Shaggs on tosiaan ollut totta.

Tämän laulu kertoo muuten perheen kissasta, jonka nimi oli Foot Foot. Sillä nimittäin oli vain kaksi jalkaa.

Ja ei, en tosiaankaan haluaisi soittaa coverversioita The Shaggsin kappaleista. En tiedä miten vaikeaa niitä on ollut opetella alun alkaen soittamaan tuollaisina kuin ne nauhalle tallentuivat, mutta samalla tavalla soittaminen menee ehdottomasti yli minun musiikillisten taitojeni.

Hommasin Chris Whitleyn esikoislevyn Living with the Law muistaakseni kuulematta lainkaan levyn musiikkia. Olin kuullut levystä kehuja, ja sen oli tuottanut Daniel Lanoisin kanssa yhteistyötä tehnyt Malcolm Burn. (Ja Danny L. soittaa sitä paitsi kitaraa muutamalla raidalla.) Sitä paitsi levyn kannessa oli dobro. Levy ei totisesti osoittautunut pettymykseksi. Klassikkokamaa.

”Poison Girl” on aina vaan yksi kaikkien aikojen lempparilaulujani. (Ja ei, kyseessä ei ole sama laulu kuin 69 Eyesillä.)  Siitä on olemassa ”oikea” promovideokin, mutta YouTube ei nyt halunnut sitä minulle näyttää.

Tuota etsikellessä löytyi lisäksi mainio cover Gary Numanin & Tubeway Armyn 1970-luvun lopun teknopoppispikkuhitistä ”Are Friends Electric?”, joten pannaan se hyväksi jatkoksi: