Kategoria: musiikki

Tuhat särjettyä peiliä

En pidä kovinkaan monista musiikkivideoista, joskin täytyy myöntää että olen lähestulkoon aktiivisesti vältellyt niitä aina: videoboomin ensimmäiset kymmenkunta vuotta siksi ettei minulla ollut televisiota, ja kun lopulta sellaisen tulin hankkineeksi (seuratakseni hienoa Viimeinen keisari -sarjaa, lähinnä) seurailin vain tovin silloista listaohjelmaa ja kyllästyin. (Konserttivideoita ja -filmejä katson kyllä hyvinkin mielelläni, nykyään oikeastaan mieluummin kuin juonellisia elokuvia). Muutama herkkupala on jäänyt mieleen: Metallican ”Until It Sleeps”, Weezerin ”Buddy Holly” (tietysti – kuka seitsemänkymmentälukuaan telkkarin äärellä ei pitäisi tästä huikeasta Onnen päivät -kunnianosoituksesta?) ja tuoreemmista Rammsteinin ”Amerika”. Ja Asian Dub Foundationin ”1000 Mirrors”. Näin tämän ensi kertaa komean Live Tour 2003 – Keep Banging on the Walls -konserttivideon ekstrana ja pätkän yksinkertainen asetelma vetosi kertanäkemällä: ajatus englanninintialaiseen suurperheeseen juhlapäivällisille kutsutusta pojan ei-intialaisesta morsiamesta laulamaan painostettuna tuntui jotenkin… uskottavalta. Ja pöydän ympärillä istujien tunteet ja keskinäinen dynamiikka toimivat.
Asiaa ei tietenkään lainkaan haittaa, että ADF:n laulajavieraana toimii loistava vokalisti Sinéad O’Connor.

Minulla oli 90-luvun lopulla tilaisuus nähdä Asian Dub Foundation Roskilden festareilla, mutta missasin mahdollisuuden ja vaelsin jollekin toiselle lavalle katsomaan jotakin muuta. Harmin paikka, toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia.

Kipulääkettä

Ensimmäinen kosketukseni Morphineen oli Rumban arvostelukappaleena kohdalle sattunut albumi Like Swimming, jonka muistaakseni arvostelin jotenkin ”ihan kiva” -tyyliin. Muutamaa vuotta myöhemmin päätoimittaja työnsi käteeni bändin kokoelmalevyn, joka putosi sitten aivan kybällä. Silloin oli kuitenkin jo (tavallaan) liian myöhäistä: kaksikielistä slide-bassoa soittanut laulaja Mark Sandman oli menehtynyt kesken keikkaa sydänkohtaukseen Roomassa vuonna 1999.

Triokokoonpanoissa on viehätyksensä: Morphinen ohella minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ainakin Unknown Gender, Bluesounds, Cream ja Blurt. Morphinen kohdalla viehättää rosoinen rhythm and blues -soundi ja ennen kaikkea kolmikon hillittömän irstaasti groovaava yhteissoitto.

Putkikuulolla

Olen huomannut viime aikoina kuuntelevani pitkästä aikaa enemmän bluespohjaista musiikkia. Blues on sinänsä ollut vahva osa kulttuuri-identiteettiäni jo kesästä 1980 alkaen, jolloin kuulin puolisattumalta radiosta pari kappaletta, jotka saivat minut etsimään käsiini kyseiset levyt, kiinnostumaan yleensäkin kyseisestä musiikkityylistä ja slide-kitaratekniikasta, opettelemaan bassonsoittamista jnpp.

Erja Lyytisen nimen olen tiennyt jo pitkään ja nähnytkin hänet vuosia sitten Puistobluesin piknik-konsertti-iltapäivässä, mutta kuulomielikuvat olivat jääneet vähän etäisiksi. Uuden Voracious Love -levyn julkaisukiertueen pysäkki Savoy-teatterin komeissa puitteissa oli oiva paikka suorittaa hieman keskittyneempi tutustuminen.

Lyytisellä on kertakaikkisen loistavasti yhteen soittava ja toisiaan kuunteleva bändi. Soitto kulki ja svengasi koko ajan kuin pieni eläin. Eikä ole Lyytisen itsensäkään soitossa valittamista: loistava, perinnetietoinen slide-kitaristi, joka on ottanut aineksia myös Sonny Landrethin kaltaiselta modernimmalta slide-tekniikan mestarilta. Lyytinen on myös erinomainen laulaja. Lauluntekijänä hän on… ihan ookoo. Tämä on perinteitä kunnioittavassa modernissa bluesissa niin kovin usein se hankala kohta, eikä Lyytinenkään kyllä oikein pysty irtautumaan pelkästä mukaelmien tekemisestä klassikoista. Väistämättä tuli mieleen, toimisiko homma paremmin suomeksi: kommunikaatioon yleisön kanssa tulisi (vähintään) yksi taso lisää, ja bluesin perinnekielestä irtautuminen auttaisi ehkä irtautumaan myös sanoitusten kliseistä.

(Lyytisen päämarkkina-alue on Keski-Euroopassa, joten laulukielen vaihtaminen on kyllä epätodennäköistä. Toisaalta… tekihän Rolf Wickströms Hjärtslagkin 80-luvulla itselleen nimeä juuri sillä, että he esittivät bluesia ruotsiksi myös ruotsia taitamattomalle yleisölle. Ja hyvin tekikin.)

Eniten minua keikassa kuitenkin tökkivät ylipirteät välispiikit. Soittaessaan ja laulaessaan Lyytinen (ja yhtyeensä) keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, eikä pahemmin ota ns. kontaktia yleisöönsä. Biisin päätyttyä voi miltei kuulla kuinka päässä naksahtaa päälle suomen kielen puhumisen ja yleisön huomioon ottamisen moodi, joka ei hänelle tuntunut kauhean hyvin istuvan. ”Onks teillä hyvä fiilis? Tää seuraava kappale kertoo just siitä” -tyylinen tekoreipas latteuskierrätys syö tehoa musiikilta. Konsertin dynamiikka olisi voinut sekin toimia paremmin: ensimmäinen puoliaika ennen väliaikaa oli ihan ookoo, toisen setin aloittaminen yksinään lupasi lisää sävyjä, mutta sitten setti jotenkin hajosi ja päätyi harhailemaan basso- ja rumpusooloon juuri ennen viimeistä biisiä. Encoressa oli taas sitten hieno rakenne: ”Soul of a Man” kuultiin ensin hiljaisena, tyynenä versiona vain kahden rauhallisen kitaran ja urkujen voimin, sitten uudestaan todella funkyna bändiversiona.

Hyvässä seurassa nautittuna joka tapauksessa mainio ilta. Pyrkinen kuulolle uudemmankin kerran, mutta minähän nyt olen muutenkin heikkona toimivaan komppiin ja tyylikkäisiin slide-kitaristeihin – taitavista naispuolisista slide-kitaristeista nyt tietysti puhumattakaan.

Ällös erehdy

Törmäsin taannoin pitkästä aikaa tähän lauluun, ja se kuulostaa edelleenkin silmittömän komealta. Keith Richards saa anteeksi yhtä ja toista tämän esityksen ansiosta. ”Make No Mistake” kuultiin hänen esikoissooloalbumillaan Talk Is Cheap. Muistelen lukeneeni tuohon aikaan jostakin musiikkilehdestä, että hän koki löytäneensä itsensä laulajana vasta, kun sessioiden loppuvaiheessa tuli aikaisemman puolihuutamisen sijaan kuiskailleeksi tämän sielukkaan pikku sävelmän.

Jokainen soul-musiikista jotakin tietävä epäilemättä kuulee tämän hyvinkin uskollisena pastissina Al Greenin tyylistä, mihin epäilemättä vaikuttaa Greenin kultakauden tuottajan, viime tammikuussa kuolleen Willie Mitchellin puhallinsovitus. Ja iso kiitos kokonaisuuden toimimisesta kuuluu tietysti Sarah Dashille, johon moni ikätoverini sai ensikosketuksen hänen laulaessaan ”Lady Marmaladea” Nona Hendryxin ja Patti LaBellen kanssa Labelle -yhtyeessä.

Sunnuntai-… eh, musiikkia.

Niin minä kuin varsinaiset sunnuntaiklassikkovideoiden bloggaajat linkitämme useimmiten omasta mielestämme hyvää musiikkia, kriteerillä tai toisella. Okei, täältä pesee: tämä laulu ei ole hyvä eikä tätä bändiä (tai levytystä) olisi koskaan pitänyt olla olemassakaan.

The Shaggsin tarina tuntuu täysin keksityltä, mutta lienee ainakin jossain määrin tosi. Kuusikymmentäluvun lopulla pikkukaupunkilainen neljän tytön yksinhuoltajaisä päättää tehdä lapsosistaan menestyviä rocktähtiä, ottaa heidät pois koulusta (Yhdysvalloissahan homeschooling on lain mukaan luvallista), ostaa heille soittimet ja soittotunteja ja käskee treenaamaan. Tyttöjä soittaminen tai laulaminen ei pahemmin innosta, mutta kun isä käskee… vuotta myöhemmin isä raahaa tytöt studioon, jossa äänitetyn albumin painoksesta suurin osa varastetaan. Toinen äänityssessio tapahtuu muutamaa vuotta myöhemmin, mutta levy jää julkaisematta. Isä menehtyy sydänkohtaukseen ja tyttäret lopettavat soittamisen saman tien.

Albumista äänitettyjä kasettikopioita lähtee kuitenkin vähitellen kiertoon, ja The Shaggsista tulee merkillinen esikuva monille musiikkikuvioissa itsensä ulkopuolisiksi tunteville – esimerkiksi Frank Zappalle. Lopulta sekä alkuperäinen LP että julkaisemattomat nauhoitukset julkaistaan useampanakin eri cd-laitoksena ja vastentahtoinen teinibändi muuttuu vähitellen osaksi outsider-musiikin kaanonia. The Shaggsin ilmaisu synkkaaa myös hyvin yhteen punkin julistuksen kanssa: ”Jokainen osaa soittaa, eikä niin väliä vaikkei osaisikaan.”  Parikymmentä vuotta myöhemmin järjestetään jopa reunion-keikka, jolta tosin puuttuu sisaruksista se, jonka psyykkiset nuoruudentraumat ovat vieläkin liian pinnalla. (Joidenkin tietojen mukaan isä olisi käyttänyt häntä hyväkseen muutenkin kuin musiikissa.)

Ilmeisesti The Shaggs on tosiaan ollut totta.

Tämän laulu kertoo muuten perheen kissasta, jonka nimi oli Foot Foot. Sillä nimittäin oli vain kaksi jalkaa.

Ja ei, en tosiaankaan haluaisi soittaa coverversioita The Shaggsin kappaleista. En tiedä miten vaikeaa niitä on ollut opetella alun alkaen soittamaan tuollaisina kuin ne nauhalle tallentuivat, mutta samalla tavalla soittaminen menee ehdottomasti yli minun musiikillisten taitojeni.

Tuplasunnuntaisatsi Chris Whitleytä

Hommasin Chris Whitleyn esikoislevyn Living with the Law muistaakseni kuulematta lainkaan levyn musiikkia. Olin kuullut levystä kehuja, ja sen oli tuottanut Daniel Lanoisin kanssa yhteistyötä tehnyt Malcolm Burn. (Ja Danny L. soittaa sitä paitsi kitaraa muutamalla raidalla.) Sitä paitsi levyn kannessa oli dobro. Levy ei totisesti osoittautunut pettymykseksi. Klassikkokamaa.

”Poison Girl” on aina vaan yksi kaikkien aikojen lempparilaulujani. (Ja ei, kyseessä ei ole sama laulu kuin 69 Eyesillä.)  Siitä on olemassa ”oikea” promovideokin, mutta YouTube ei nyt halunnut sitä minulle näyttää.

Tuota etsikellessä löytyi lisäksi mainio cover Gary Numanin & Tubeway Armyn 1970-luvun lopun teknopoppispikkuhitistä ”Are Friends Electric?”, joten pannaan se hyväksi jatkoksi:

Tuleva klassikko

Tälle sunnuntaille oli helppoa valita kappale. Daniel Lanoisin uusi yhtye Black Dub on tulossa Poriin 25. heinäkuuta ja liput on hankittu!

Daniel Lanois tunnetaan tietysti parhaiten (mm. U2:n) tuottajana, mutta itse olen tykännyt suunnattomasti hänen omista lauluistaan ja soololevyistään aina Acadie-esikoisesta alkaen. Kesällä 1994 (onko siitä tosiaan niin kauan?) Lanois kävi heittämässä yhden upeimmista Tavastialla koskaan näkemistäni keikoista – ja sillä lavalla minä olen sentään nähnyt aika monta hienoa esitystä. Lanoisin itsensä (laulu, kitarat) lisäksi mukana olivat tässä uudessa Black Dubissakin soittavat rumpali Brian Blade ja basisti Darryl Johnson.

Laulaja Trixie Whitley on minulle uusi tuttavuus, mutta ainakin ääni on juuri minun makuuni. Jos sukunimi soittaa jonkun mielessä kelloja, niin kerrottakoon, että Trixien isä oli aivan liian nuorena kuollut, hieno bluesvaikutteinen laulaja/lauluntekijä Chris Whitley (1960–2005).

Saman päivän Kirjurinluodon sunnuntaikonsertissa nähdään myös pari viikkoa sitten videolinkittämäni Eric Bibb. Niin, ja Jeff Beck.