Kategoria: musiikki

Tällaiseksi synnyin

·

Erinäisistä syistä ajattelin ottaa täksi sunnuntaiksi vähän Leonard Cohenia, vaikka siinä on tietysti vaaransa: äitini kuoli aamuyöllä samana päivänä kun olimme lähdössä Lissaboniin katsomaan Cohenin keikkaa, isäni kuoli Cohenin Helsingin-keikan iltana. Joka tapauksessa tämä on yksi mielikappaleitani kyseiseltä herralta, eikä pelkästään lauluääntä koskevan säkeensä vuoksi.

Helsingin keikoilla – tai millä tahansa muilla Cohenin viime vuosien keikoilla – käyneille tai Live in London -dvd:n nähneille tämä on tietysti tuttua kamaa. Muut: olette missanneet hienoja konsertteja.

40, 30, noin 20

· 3 kommenttia ·

Tavastia-klubi, tuo helsinkiläisten (tai ainakin kantakaupunkilaisten) musiikinystävien olohuone, täyttää tänä syksynä neljäkymmentä vuotta. Viime toukokuussa puolestaan tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse kävin paikassa ensi kertaa. Kyseessä oli Tavan siihen aikaan yleisin ohjelmamuoto, eli diskoilta, emmekä kaverini Kalen kanssa viihtyneet talossa kovinkaan kauaa. Tylsää, kuten diskoissa yleensä oli. Samaisena syksynä alkaneiden opiskeluvuosien alkuaikoina tuli jonnin verran harrastettua jokatiistaista, vain opiskelijoille tarkoitettua T-iltaa, joka poikkesi normidiskoillasta lähinnä kolmessa suhteessa: ensinnäkin pääsylipun vastineeksi sai teetä ja jonkinlaisen sämpylän tai voileivän, toiseksi talosta oli auki salin ohella myös toisen kerroksen osakuntabaari sekä neljännen kerroksen tila, ja kolmanneksi illan deejii aloitti musiikin soittamisen Straussin ”Tonava kaunoisella”. Joka helkutin kerta. Neljännessä kerroksessa toimi deejiinä usein joku pitkätukkainen ja -partainen hipinretale, ja siellä saattoi kuulla ihan kiinnostavaakin musiikkia – toisinaan jopa sellaista, jonka tanssiminen oli ainakin hetkittäin hieman… haasteellista. Neljännestä kerroksesta on jäänyt mieleen myös seinälle ripustettu Jokainen hakee tanssimaan itse -ohje.

Tavan kulttuurihistoriallinen merkitys ei kuitenkaan ole opiskelijadiskoissa, vaan konserteissa. Suhteellisen pienessä salissa on nähty melkomoinen valikoima musiikinhistorian huippunimiä. Tom Waitsia (1977) en alaikäisenä kerinnyt näkemään (ja löysin hänen musiikkinsa vasta kolme–neljä vuotta myöhemmin), mutta jokunen muu konsertti on jäänyt kyllä mainiosti mieleen:

Eppu Normaali 28. 5. 1980

Eput jäivät mieleen siksi, että a) tämä oli ensimmäinen Tavastialla näkemäni konsertti (ja ylipäänsä ensimmäisiä K18-paikoissa näkemiäni keikkoja, tosin Hassisen koneen keikka Bottalla taisi olla aikaisemmin) ja b) Eput olivat tähän aikaan aivan helkutin hyvä bändi. ”Suomen ensimmäisestä punk-bändistä” oli kehittynyt osaava, mutta silti reippaan energinen uuden aallon* rock-pumppu, mutta ei vielä tylsän keski-ikäistä aikuisviihde-ikävystyttäjää. Tähän aikaan Torvinen tuntui viettävän enemmän aikaa ilmassa kuin kengänpohjat lavan pinnassa, ja yleisö pogosi hiestä märkänä. (Muunlaiseen tanssimiseen ei olisikaan ollut tilaa.)

Hassisen kone 15. 1. 1981 ja 17. 2. 1982

Hassista piti tietysti käydä katsomassa aina kun mahdollista, ja se tulikin nähtyä melkoisen monessa paikassa: Bottalla, Vanhalla, Lepakossa, Roskildessa, Kaivopuistossa ja Tavastialla, ainakin. Loistava bändi livenä silloinkin, kun maailmantuska oli musertamaisillaan Ismon tekstien maailman. Jälkimmäisellä keikalla oli lämmittelijänä nyttemmin mm. keikkapromoottorina tunnetun Cyde Hyttisen bändi Jerry Sultsina & Karelian Piirakat, joka oli, muistaakseni, ”ihan kiinnostava”.

Johnny Shines & Robert Jr. Lockwood 20. 5. 1982

Samoihin aikoihin kun kiinnostuin punkista ja sitä seuranneesta, musiikillisesti vähän laaja-alaisemmasta uudesta aallosta* kiinnostuin myös bluespohjaisesta musiikista. Minusta ne olivat pitkälti samaa jatkumoa: tarinoita ja yhteiskunnallista kritiikkiä ilmaistuna sellaisilla keinoilla joita ei (välttämättä) ollut kovin vaikea oppia. Idea oli tärkeämpää kuin tekninen toteutus. Bluesista kiinnostuessa törmää väistämättä Robert Johnsoniin, ja koska Johnson ei enää tuohon(kaan) aikaan keikkaillut, Johnsonin vanha soittokaveri Shines ja eräänlainen (henkinen) poikapuoli Lockwood olivat harvoja jäljelle jääneitä suoria yhteyksiä sotaa edeltävän ajan Delta-bluesiin. Tämä keikka jäi epäilemättä mieleen enemmänkin siksi, että esiintyjät olivat keitä olivat, eikä välttämättä siksi että he olisivat olleet suunnattoman hyviä. Eivät he huonojakaan olleet, ehkä vähän vanhuuttaan väsyneitä vain. Mutta tulipahan nähtyä pari todellista legendaa samalla kertaa.

Hanoi Rocks 22. 7. 1982

Tämä keikka jäi mieleen ennen kaikkea siksi, että paljon hypetetty ja kohuttu bändi oli aivan helvetin huono. Siis täysin avuton. Kuulin seuraavana aamuna samalla kesätyöpaikalla olleelta bändiläisten kavereilta, että portsarit olivat estäneet Nassea pääsemästä sisään, koska kaveri oli niin pihalla. Ovi aukeni vasta, kun pokeille kerrottiin, että tyypin pitäisi esiintyä tuota pikaa… Makkonen heilui parhaansa mukaan, mutta musiikki kulki kuin peruskoulun luokkabändin ensimmäisissä treeneissä. Sittemmin näin Hankkareilta kyllä pari erinomaistakin keikkaa ja jouduin hieman joustamaan sinnikkäästä ”englanninkielellä laulavat suomalaisbändit ovat kategorisesti paskaa” -asenteestani. Hieman.

The Fabulous Thunderbirds 2. 3. 1983

Tälle keikalle ujutin mukaan vielä alaikäisen pikkusiskoni, jolle lainattiin paperit ainejärjestökaveriltani. (Kiitos, Maarit!) Tuijan luokkakaverit olivat etukäteen aivan varmoja, ettei neljä vuotta vanhemman tyypin henkkareilla voisi mitenkään onnistua, mutta Tavastian tavallisesti niin kuttumaiset portsarit päästivät kuin päästivätkin koko porukkamme sisään. Tässä vaiheessa T-birds soitti vielä klassisimmalla kvartettikokoonpanollaan (Kim Wilson, Jimmie Vaughan, Fran Christina ja Keith Ferguson) ja soitti vielä tiukkaa, ilkeää rhythm and bluesia eikä siistiä r’n’b-pohjaista poprockia. Julman minimalistinen groove toimi upeasti. Komean kompin lisäksi jäi mieleen ääriminimalistisen tyylikäs kitaristi Vaughan. Tämä kokemus tuoreessa muistissa ei ollutkaan välttämättä mikään ihme, että Jimmien pikkuveljen Stevie Ray Vaughanin keikka Kultsalla seuraavana vuonna oli sitten melkoinen pettymys.

Unknown Gender 19. 9. 1983 ja 4. 6. 1984

Minun piti näyttää Teatterikoulussa vierailevalle saksalaistuttavalleni Birgitalle Helsingin iltaelämää ja samana iltana sattui Tavastialla soittamaan yhtye, josta olin kuullut vain nimen. Tykkäsimme molemmat tästä (tietääkseni) saksanamerikkalaisesta naisfunktriosta, ja minä palasin (nyttemmin bändin musiikkiin jo levyiltäkin perehtyneenä) seuraavallekin keikalle. Lavan edessä joraamista tosin häiritsi melkoisesti siekkaribasisti Jouko Hohkon poikkeuksellisen tilaavievä tanssityyli. (Tämän kohtaamisen jälkeen olenkin ollut tunnistavinani Siekkareiden musiikissa runsaasti UG-vaikutteita – Blurt-vaikutteiden lisäksi, tietenkin.)

Queen Ida and her Zydeco Band, ainakin 26. 5. 1983 ja 13. 9. 1984

Aaah, näistä keikoista on lämpimiä muistoja muutamilla muillakin ihmisillä, joihin olen sittemmin tutustunut. Louisianalainen Hanuristi/laulaja Ida Guillory ryhtyi ammattimuusikoksi vasta päälle neljäkymppisenä, hän oli (lienee vieläkin) sellainen pikkuruinen, pulskahko mummeli joka saattoi pukeutua lameemekkoon ja strutsinsulkiin. Mutta voi jestas, että homma toimi! Yleisö jorasi aivan hulluna. Jollakin näistä keikoista nyrjäytin nilkkani, kun salillinen yleisöä tanssi letkassa silloiseen Tavastian monttuun** ja takaisin. ”Niin, oikeastaanhan tämä on pelkkää louisianalaista humppaa”, totesi muuan vielä minuakin snobimpi tuttavani ja jatkoi joraamista.

Sielun veljet 7. 2. 1984 ja muutamia muitakin kertoja

Mitäpä tästä bändistä voisi sanoa? Kaikkein huikeimmat Siekkari-keikkamuistoni ovat toisalta (ennen kaikkea Lepakon Mustasta salista), mutta jonnekin Kuka teki huorin? -levyyn asti bändin kaikki keikat olivat huikeita, totaalisia kokemuksia. Sitten bändi vähän niin kuin väsähti ja minä aloin vähän niin kuin kyllästyä. No, Onnenpyörä-kiertue oli aika hauska.

Kadotetut 3. 5. 1984

Kadotetut oli yksi minuun hyvin vahvasti vaikuttaneista bändeistä. Musiikki oli jokseenkin rosoista ja tempoili usein suuntiin josta en olisi niin suunnattomasti välittänyt, mutta oleellista olikin asenne: kaikkea voi tehdä, kaikesta voi ottaa aineksia. Edelleenkin terve periaate. Ja livenä iso bändi viulisteineen (sittemmin mm. Avantissa ja elokuvasäveltäjänä kunnostautunut Sanna Salmenkallio) ja saksofonisteineen (nykyinen kaupunginvaltuutettu ja radiotoimittaja Kimmo Helistö) toimi aina komeasti.

Se 30. 10. 1984

Se oli yksi 1980-luvun uudesta aallosta ponnistaneita tärkeitä bändejä (ainakin minulle). Tämä keikka oli pian sen jälkeen kun bändin viimeiseksi jäänyt hieno albumi Lasi kirkasta vettä oli ilmestynyt, ja se kuvattiin television Tilt-ohjelmaa varten. Nauhoite lienee jossakin YLE:n arkistoissa. Jos satutte näkemään sen, niin se lavan edessä joraileva, keltaiseen t-paitaan sonnustautunut hippi olen minä.

PIM 28. 10. 1985

En tiedä, levyttikö PIM koskaan mitään muuta kuin hillittömän coversinglen ”These Boots Are Made for Walkingista”. Ei sillä niin väliä, livenä tämä neljän retrohenkisen naisen ryhmä oli aivan hillitön. (Tämä ilta oli merkittävä myös yksityiselämäni suhteen, mutta se on asia erikseen.)

Himo 9. 4. 1986

Himon olin ehtinyt nähdä aikaisemmin Limeksen bileissä ja jutellutkin tyyppien kanssa. Tässä vaiheessa kyseessä oli nopeaan nousuun lähtenyt taitava ja toimiva poprock-kokoonpano, joka kuitenkin hajosi pian esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen. (Sitä löytää divareista, suosittelen: etenkin singleraita ”Suolaista vettä” on komea.) Yhtyeen jäsenistöstä merkittävintä jälkeä suomalaisen musiikin historiaan on tehnyt hiljaisen oloinen kosketinsoittaja/saksofonisti Jimi Lehto, tosin vasta muutettuaan sukunimekseen Tenor.

The Proclaimers 7. 11. 1988

[Edit] Proclaimers, miten minulta jäi uupumaan Proclaimers? ”Olen nähnyt maailman optikkojen tulevaisuuden ja sen nimi on the Proclaimers”, kuten humoristisemmat rokkitoimittajat siihen aikaan sanoivat. Paksulla skottimurteella laulavien nörtinnäköisten kaksosten kantrirockyhtye ei ehkä kuulosta ajatuksena kovinkaan vetoavana, mutta todellisuus oli aivan toista. Mielettömän hieno keikka huipentui šamanistiseksi loitsuksi muuttuneeseen ”Oh Jeaniin”. Palatessamme kaupungin yöhön minä ja jokunen muu kaveri puhuimme jopa vuosikymmenen keikasta – ja kahdeksankymmentäluvulla tuli sentään nähtyä aika monta huikeaa keikkaa.

Daniel Lanois heinäkuussa 1993

Jo tähän aikaan jonkinlaisen supertuottajan maineessa (mm. U2:n, Peter Gabrielin, Robbie Robertsonin ja Neville Brothersin ansiosta) ollut Lanois oli tehnyt toisen oman soololevynsä ja piipahti jokseenkin vähälle julkisuushuomiolle jääneelle keikalle keskellä hellekesää, mukanaan basisti Darryl Johnson, rumpali Brian Blade, kaksi kitaraa ja melkoinen efektilaitearsenaali (seisoin keikan ajan aivan lavan edessä ja ihmettelin puolikaareen aseteltua pedaalipatteria). Lanoisin musiikkia on joskus kutsuttu ”maagiseksi realismiksi”, mikä on harvinaisen osuva määre. Juurevia New Orleans -henkisiä rytmejä, lumoavia äänimaisemia, hienoja lauluja. Upea esitys. Yksi hienoimpia koskaan, missään näkemiäni konsertteja.

Ani DiFranco alkuvuodesta 1999

Ani DiFranco ehkä tekee levyjä vähän turhan tiheään tahtiin (no, hänhän omistaa levy-yhtiönsä joten hänellä on siihen mahdollisuus) koska niiden taso vaihtelee, mutta tämä konsertti osoitti hänen olevan huikea esiintyjä. Hänen laulunsa ovat usein eräänlaisia keskusteluja, jotka eivät välttämättä aina noudata perinteisiä pop-sävelmän rakenteita vaan etenevät aivan toisenlaisella logiikalla, ja livenä tällainen musiikki toimii ehdottoman hyvin. Ani oli valloittavan riemukas persoona ja osoitti keikan mittaan olevansa myös poskettoman hyvä kitaristi. Tämä keikka jäi mieleen myös eräänlaisena tulevien aikojen merkkinä: salin ulkopuolelle oli kiinnitetty isoja lappuja, joissa pyydettiin yleisöä olemaan tupakoimatta salissa (koska yhdellä bändin jäsenistä on astma) ja, uskomatonta kyllä, lähes koko yleisö noudatti kohteliasta pyyntöä. Tuntui hämmentävältä nähdä salin päästä toiseen ilman katkuista savuverhoa, ja tuntui kummalliselta, ettei klubi-iltaa seuraavana aamuna päätä särkenyt.

Onhan tuolla tullut nähtyä kaikenlaista muutakin kivaa: Mighty Flyers, Siberia, Miljoonasade montakin kertaa, FME&J, Michael Monroe, Bluesounds***, Gogol Bordello, Tortilla Flat,… vaikka mitä. Hyviä ja huonoja keikkoja. Unohdin varmaan monta, jotka olisi ehdottomasti pitänyt mainita. Mutta niitä on epäilemättä tiedossa lisää.

(80-luvun keikkojen päivämäärät ovat peräisin Tavastian historiasivun hakutoiminnosta. En ole ihan varma kaikkien päivämäärien oikeellisuudesta, mutta ei sillä niin väliä.)

___

* Suomessa ja Britanniassa ”uusi aalto” tarkoitti vähän eri asiaa kuin Amerikassa: jenkkiuusiaalto oli ennen kaikkea tummat puvut ja narukravatit kaulassa soitettua tyylikästä voimapoppia (Blondie, Cars, The Knack), tällä puolen rapakkoa oikeastaan mitä tahansa, missä oli särmää, luonnetta ja sanomaa: Undertonesista Blurtiin, A Certain Ratiosta ja The Pop Groupista Young Marble Giantsiin, Kadotetuista Sielun veljiin.

** Lavan alla sijainnut tila, jossa oli myyntipiste ja jonne pääsi lavan vasemmalta puolelta kulkevia portaita pitkin. Nykyään Semifinal, jonne on eri sisäänkäynti.

*** Bluesounds oli jotakuinkin ainoa 1980-luvun alun englanniksi laulanut suomalainen bändi, jolle annoin mitään arvoa.

Olenko koskaan kertonut pitäväni malilaisista laulaja/lauluntekijöistä?

·

Jos ette ole vielä huomanneet, viimesunnuntaisen The Band -videon vieraileva tähti Mavis Staples esiintyy Helsingissä 21. marraskuuta. En ollut minäkään, mutta nyt liput on hommattu – siitäkin huolimatta, että konsertti on pääkaupunkiseudun akustisesti ja arkkitehtonisesti kammottavimmassa salissa, Finlandia-talossa.

Konserttisyksystä on tulossa muutenkin komeaa jatkoa hienolle konserttikesälle. Parin viikon päästä ensin Mary Coughlan ja Mísia peräkkäisinä iltoina, myöhemmin Khaled, John Hiatt, Gogol Bordello, Youssou N’Dour, Eric Bibb… ja ehdottomiin suosikkilaulaja/lauluntekijöihini (Hiattin ohella) kuuluva Habib Koité osana Etnosoi-festivaalin Acoustic Africa -iltaa. Ymmärtääkseni kyseessä on soolokeikka, mutta sunnuntain kunniaksi päästetään lauteille myös hänen samaisessa Savoyn salissa muutama vuosi sitten nähty loistava Bamada-yhtyeensä:

Taakka

·

Syyskuun ensimmäisen sunnuntain kunniaksi paras kuulemani versio tavattoman hienosta laulusta. Tämä The Staplesin ja The Bandin yhteisesitys on tietenkin rockelokuvien tienraivaajateoksesta, Martin Scorsesen The Last Waltzista (1978).

Osa tästä joukosta on jo poissa: pianisti Richard Manuel, basisti Rick Danko ja kitaristi/laulaja Roebuck ”Pops” Staples. Mutta Mavis Staples on vastikään julkaissut levyn (vuoden 2007 We’ll Never Turn Back on huikea) ja olen ymmärtänyt, että The Bandin lauluntekijä/kitaristi Robbie Robertsonkin olisi pikku hiljaa aktivoitumassa myös laulunteon eikä pelkän elokuvamusiikin suhteen. (True Bloodin kakkoskauden soundtrackilla on julkaistu yksi laulu, ja oma levy lienee tulossa).

Meemi ja sieniä

·

Blogi ei ole viime aikoina päivittynyt kovinkaan taajaan. Jälleen kerran vanha selitys: on ollut kiirettä. Heinäkuun helteillä tuli mieluummin istuttua pihamaalla kirsikkapuun katveessa lueskelemassa kuin työhuoneen kolmekymmentäasteisessa ympäristössä tekemässä käännöstyötä. Joten käännöstyö oli sitten tehtävä elokuussa – iskiaksen, isän kuolemasta johtuneen (lyhyen) Antibesin reissun ynnä muiden puuhien lomassa. Onnistuin kuitenkin pitämään deadlinen, sillä suomennos Giles Miltonin romaanista According to Arnold lähti parisen tuntia sitten sähköpostivälitteisesti kohti Hämeenlinnaa.

Arnold on varsin vinkeä romaani, ei scifiä eikä fantasiaa eikä realismiakaan: keskeisellä osalla on kylläkin eräänlainen pikku vaihtoehtohistoriallinen skenaario (vai onko se sittenkään sitä?) ja salaliitto – eikä mikä tahansa salaliitto, vaan monisataavuotinen hanke, jonka tekosia oli Itä-Euroopan sosialistivaltioiden romahtaminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Lisäksi puhutaan ihmissuhteista, Mikronesian eläinkunnasta ja sienistä. Sienistä puhutaan hyvin paljon. Itse asiassa sienet ovat kirjan selkäranka, jos näin epäbiologinen metafora sallitaan tämän kerran. Tämä tietysti tarkoitti melkoista kirjallisuuden ja ennen kaikkea netin penkomista. Mielenkiintoista nimistöä mykologiassa, sano…

Viikonlopun perinteinen musiikkivideobloggauskin jäi väliin, sillä koko viikonlopun keskityin kappaleeseen, jota ei saa vielä julkistaa. Ei, kyseessä ei ole oma kappaleeni – minun roolini sen toteuttamisessa oli toimia triangelistina, kättentaputtajana, midi-ohjelmoijana, sovittajana (yhtenä neljästä), toisena tuottajana, äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. Ai niin, ja lisäksi sen sähkökitara- ja basso-osuudet soitettiin minun (ainakin osittain) rakentamillani instrumenteilla. Tarkoituksena on, että pääsette kuulemaan teosta loppu- ja alkuvuodesta, ynnä sitten kevättä kohti suorastaan riesaksi asti. Kerron lisää sitten, kun on lisää kerrottavaa.

(Kyseinen kappale on joka tapauksessa soinut päässäni kolmena aamuna, joten onneksi postitäti toi tänään Richard Thompsonin ja Dr. Johnin uudet albumit. Ja onneksi nyt on aikaa kuunnella.)

*

Kisun kirjablogi antoi minulle velvoittavan palkinnon. Kiitoksia! Nyt pitäisi kertoa seitsemän seikkaa minusta. Pitäisi myös haastaa, aidossa meemihengessä, seitsemän bloggaajaa meemiin mukaan. Haastan siis sinut, sinut, sinut, sinut, sinut, sinut ja sitten tuon tyypin tuolta takarivistä, joka yrittää katsella kattoon kuin ei olisikaan. Te olette sen arvoisia.

I Tajusin vasta jokin aika sitten, että olen aloittanut suomentajan ammatin harjoittamista jo vähän toisellakymmenellä, 1970-luvun alussa. Äidin työnantaja, silloinen Lehtimiehet Oy, julkaisi jonkin aikaa Punasulka-sarjakuvalehteä, jonka virallisena kääntäjänä äitini toimi. Käytännössä äiti ulkoisti työn minulle, mutta valvoi tarkasti jälkeä.

II Toimin puoliaktiivisesti useammassakin järjestössä, mutta tarkoituksena on jättäytyä yhä enemmän rivijäseneksi ja jättäytyä pois hallituksista ja johtokunnista. Olen niiden hommien kautta tavannut upeaa porukkaa ja kokenut kaikenlaista kivaa, mutta nyt tuntuu siltä että voisi ottaa vähän vähemmän vastuita niskaansa. Vaalien tuomat Helsingin kaupungin luottamustoimet (Työväenopiston johtokunta, Teatterisäätiön edustajisto) hoidan tietysti kauden loppuun asti – samoin muut hallitus- ja johtokuntahommat – mutta sitten voisi riittää, ainakin toviksi. Sitten voisi taas aktiivisemmin tavata ystäviä, kun sosiaalisuuskiintiö ei kulu tyhjiin velvollisuuksien parissa. No, okei, muuan Vihreiden mahdollinen eduskuntavaaliehdokas pyysi mukaan tukiryhmäänsä, ja siihen lupauduin. Mutta…

III Pelaan Facebookin Farmville-peliä. Frontierville-, Mafia Wars- sun muista kutsuista olen kyllä sinnikkäästi kieltäytynyt. Farmvillessa viehättää sen epäkilpailullisuus (no, on siinä vähän kilpailuhenkeäkin, mutta ilahduttavan vähän), joskin peliin on aikaa myöten ilmestynyt kaikenlaisia popup-viestejä sun muita niin riesaksi asti, että monesti mietin, onko touhu enää hauskaa.

IV Opettelen parhaillaan käyttämään rannekelloa kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tulin hankkineeksi moisen hirvityksen Münchenin lentokentältä Antibesista palatessa. Vaikka en ole harrastanut sukeltamista oikeastaan juuri lainkaan sitten lukiovuosien (perusasiat osaan kyllä vieläkin, luulisin), minun piti saada nimenomaan sukeltajankello, koska lapsena ja nuorena kaikki kelloni olivat sukeltajankelloja. Tässä nykykotkottimessa on niistä entisistä poiketen myös syvyysmittari ja sekuntikello.

V Solmiota olen käyttänyt viimeksi ainejärjestön naamiaisissa noin vuonna 1985, tai ainejärjestön näytelmässä joskus samoihin aikoihin. Ei, tästä periaatteesta en sentään ole tinkimässä. Käytän solmuketta, jos on jonkinlainen tarvis ripustaa kaulaan jonkinlainen orjankahleen symboli. Luultavasti osaisin vielä tehdä kravattisolmun, mutta en aio kokeilla, koska se vaatisi kapineen pistämistä kaulaan.

VI Tein 80-luvulla pirtanauhoja. Käytin niitä vöinä. Jälkeenpäin ajatellen ne eivät olleet siihen tarkoitukseen kovinkaan käytännöllisiä. Hauskannäköisiä kapineita yhtä kaikki.

VII Nyt voisin mennä keittämään kahvia, kun tulin hommanneeksi apteekkireissulla pullaakin käännöksen valmistumisen kunniaksi.

Lopultakin

· 4 kommenttia ·

Olen kertonut tätä tarinaa ennenkin, mutta menköö vielä kerran:

Elokuussa 1982 olin viettänyt äärimmäisen tylsää diskoiltaa Bottalla ja olin palailemassa kotiin Kontulan bussilla. (Nyt kun ajattelen, kyseessä oli varmaankin viimeisiä kertoja kun kävin missään diskoa muistuttavassa lähes vuosikymmeneen, ja hyvin harvoin sen jälkeenkään. Kontulasta muutin pois vajaata kuukautta myöhemmin.) Illan viimeinen bussi pelmahti täyteen nuorta porukkaa Turun junalta. He poikkesivat normaaleista juoppovuoron asikkaista: he olivat suhteellisen selvin päin ja, ennen kaikkea, he olivat edelleenkin aivan hurmioituneita näkemästään ja kuulemastaan. Ruisrockin (silloin yksipäiväisen) festivaalin viimeisenä oli esiintynyt pienessä jousujohteessa ollut dublinilainen uuden aallon yhtye nimeltä U2.

Tiesin bändin nimeltä, ja olin varmaan kuullut heidän kahden ekan levynsä laulujakin Rockradiosta: U2 kuului niihin radiotoimittajien uusiin suosikkibändeihin, joista itse en oikein saanut otetta. Siihen meni vielä monta vuotta: löysin yhtyeen hienon kolmannen älpeen War (jossa on yksi äänilevyhistorian hienoimmista kansista) vasta kun olin tykästynyt Unforgettable Fireen ja The Joshua Treehen. Joskus Rattle and Humin jälkeen kiinnostus laimeni: oman elämäni vähän mutkikkaan vaiheen lisäksi kävi niin, että bändi suuntasi sellaisille konepopihtaville vesille jossa itse en viihtynyt. Sittemmin U2 on tehnyt hienoja levyjä ja hienoja lauluja, joskin olen huomannut kuunnelleeni No Line on the Horizonia enemmänkin Daniel Lanois -levynä, jolla U2 soittaa.

No, joka tapauksessa. Eilisiltana U2 tuli lopultakin nähtyä livenä.

Stadionin takakaarre on huono paikka minkäänlaiseen kokonaisvaltaiseen musiikkikokemukseen, mutta täytyy myöntää että U2 teki parhaansa. Päivänvalossa lievästi sanoen kummalliselta vaikuttanut hämähäkkihäkkyrälavaste toimi vallan komeasti, ja rengasmainen, ylös ja alas venyvä videoscreeni toi pikkusormen taakse piilotettavissa olleet neljä muusikkoa vähän lähemmäs.

Stadionkonsertti ei myöskään ole koskaan mitään soundien juhlaa, ja olisin mielelläni kuullut paremmin esimerkiksi rockin tyylikkäimmin ikääntyneen muusikon Adam Claytonin bassoa, mutta minkäs teet. Enimmäkseen soundit olivat siedettävät, bändi soitti erinomaisesti ja asenteella. Monet edellistä iltaa kommentoineet ovat todenneet, että Bonon ääni tuntuu kestäneen ikääntymistä yllättävän hyvin ja että vanhatkin kappaleet soitetaan alkuperäisissä sävellajeissa. Oma korvani ei ole tuon toteamiseen tarpeeksi absoluuttinen, mutta hyvältä laulu kuulosti, vaikka joissain kohti Bono tuntui välttelevän falsettiin kipuamista. Parissa hitaammassa kohdassa kokonaisuus alkoi hetkittäin laahata, mutta pian hommaan polkaistiin taas vauhtia. Amnesty International ja One-kampanja pääsivät hyvin esille, kuten pitikin.

Kappalelista tuntuu elävän keikasta toiseen. Eilen kuultiin ensiesitys ”Every Breaking Wavesta” ja muutaman edellisillan keikalla olleen kaipailema Batman Forever -elokuvalaulu ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me”, mutta toisaalta minä jäin kaipailemaan Warin ”New Year’s Dayta” ja ”Sunday Bloody Sundayta”.

Odotin myös yhtä useampaa encoreta, mutta ehkä ajoittaisen sateen tiheneminen vaikutti asiaan? Bändi ehti kuitenkin olla lavalla parisen tuntia, joten melkoisen tuhti paketti saatiin rahan vastineeksi. Kunnon show, kuten stadionbändiltä sopii odottaakin. Vaikka U2:n musiikkiin on helpompi tutustua levyjen ja konsertti-dvd:iden välityksellä, olen kyllä erinomaisen tyytyväinen kokemukseen. Ei se tuollaisena telkkaritse välity, ei koskaan.

Tupla-Sapho

· Yksi kommentti ·

Viime sunnuntaina ei tullutkaan soitettua teille videomusiikkia – iskiaksen takia ei ollut oikein ns. fiiliksiä – joten tällä kertaa tupla-annos.

Lainasin joskus 80-luvun lopulla serkultani Keijolta laulaja/lauluntekijä/kirjailija Saphon tupla-LP:n Live au Bataclan, ja siitä äänitettyä kasettia tuli sittemmin kuunneltua melkoisen paljon. 16-vuotiaana Ranskaan muuttaneen juutalaisen marrakešiläisperheen tyttärellä tuntui olevan mainio taito yhdistää ranskalaista perinnettä ja arabialaisen musiikin aineksia. Sapho taisi itse asiassa olla ensimmäisiä artisteja, jotka avasivat korviani pohjoisen Afrikan upealle popmusiikille. Sillä tiellä ollaan edelleenkin. Saphon levytysten hankkiminen on vain osoittautunut mutkikkaaksi: tarjolla on ollut vain paria myöhempää ja tylsempää diskopoppislevyä (kuten Digital Sheikha). Viime viikolla onnistuin ilmeisesti jäljittämään paikan ostaa Live au Bataclanin cd-versio, ja postitätiä odotellessa ilahdutan teitä kahdella tulkinnalla tuolla mainiolla albumilla julkaistuista lauluista.

Tämä ”Tam Tamin” tulkinta on tuore, tänä vuonna ilmestyneeltä dvd:ltä. ”Methylene” taas on peräisin hollantilaisen televisio-ohjelman VHS-nauhoituksesta vuodelta 1987.

Ranska tuntuu olevan kummallisella tavalla sisäänpäinkääntynyt markkina-alue. Isojenkaan nimien levyjä on vaikeaa saada mistään muualta, ja isotkaan ranskalaisnimet eivät välttämättä ole kovin tunnettuja muualla. Juhannuksena näin Keijon ja hänen miehensä luona pätkiä Mylene Farmerin stadionkonsertti-dvd:ltä, ja systeemin mittakaava – puhumattakaan pukujen ja valtaisien lavasteiden liki morbideista kuolemateemoista – oli kertakaikkisen häkellyttävä.

Kuuntelen kyllä paljonkin Ranskassa levytettyä musiikkia, mutta musiikkia jonka alkuperämerkintänä on useinmiten joko Afrikan tai Lähi-Idän maa. Kanadalaissyntyinen Farmer ei ole päässyt tästä maahanmuuttajaboomista osalliseksi, epäilemättä siksi että hänen musiikkinsa on (kulisseistaan huolimatta) paljon lähempänä tavallista, modernia keskitien popmusiikkia, jota tehdään aika hyvin vähän kaikkialla.

Kuinka kaikki voi mennä pieleen

·

Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.

Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)

Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.

Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?

Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.

Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.