Pannaanpas täksi sunnuntaiksi ensi kuun Tavastian-vierasta John Hiattia, joka tänään haluaa kertoa meille kitaroiden hajottamisen turmiollisuudesta.
Kategoria: musiikki
Lähimusiikkia
Malmitalon konserteissa tulee käytyä hävettävän vähän, vaikka paikka on mukavan, muutaman kilsan kävelymatkan päässä: kävelen talon ohi aina käydessäni uimassa viereisessä rakennuksessa, ja samaisessa Malmitalossa sijaitsee paljon käyttämäni kirjasto. Kaiken lisäksi Malmitalolla nähdään ja kuullaan todella tasokkaita artisteja eri puolilta maailmaa – ja paljon akustisehkoa kitaramusiikkia, josta tykkään. Salikin on mainio sekä tunnelmaltaan että akustiikaltaan. Miksi konsertteihin tulee lähdettyä helpommin kauemmas etelärannikolle? Noloa ja käsittämätöntä.
Eilinen kävelyretki osoittautui vaivan arvoiseksi. Vishwa Mohan Bhatt on minulle (ja monelle muulle) tuttu ennen kaikkea Ry Cooderin kanssa tekemästään upeasta (ja grammyllakin palkitusta) A Meeting by the River -albumista (1993), mutta elämäntyönsä hän on tehnyt intialaisen klassisen musiikin kehittäjänä ja slide-kitaran tuojana intialaisen klassisen musiikin soittimistoon (yhdessä Brij Bhushan Kabran ohella). 
Bhattin soitin on saanut nimen mohan veena (vai ”mohan vina” suomeksi translitteroituna?) ja konsertin jälkeen minulla oli ensi kertaa tilaisuus nähdä moinen suhteellisen läheltä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuperakantinen, f-aukkoinen ns. orkesterikitara (englanniksi archtop guitar), tosin kahdeksankielisenä versiona, jonka kaulan ja lavan liitoskohtaan on lisätty sitar-tyylinen ylimääräinen pyöreä kaikukoppa. (Se näkyy kuvassa hieman lavan alta.) Mohan veenaa soitetaan kuin steel-kitaraa ja pidetään sylissä kansi ylöspäin, joten kaula on stilikoiden tapaan kantikas ja paksu: sormienhan ei tarvitse yltää sen ympäri. Intialaiseen sitar-tyyliin soittimessa on kahdeksan melodiakielen lisäksi liuta borduunakieliä – kuvasta laskien noin kolmetoista. Niiden ideana on resonoida vapaasti melodiakielten mukana, mutta niitä voidaan myös näppäillä. Koska melodiakieliä ei paineta otelautaa vasten vaan sävelkorkeus valitaan metallisella slidellä (putken tai metallitangon pätkä), borduunakielet on voitu sijoittaa melodiakielten alle, siis otelaudan ja melodiakielten välin.
Bhattilla on tällä kiertueella mukanaan lyömäsoittaja Subhen Chatterjee. Intialaiselle klassiselle musiikille oleellinen tambura-ääni tuotettiin taustalle pienestä, matkaradion näköisestä vekottimesta. Esityksen ensimmäisenä jaksona oli yli tunnin mittaiseksi venynyt raga, joka alkoi epävarmasti, suorastaan haparoiden: suomalainen ilmasto, keskuslämmitys ja kosteus aiheuttivat näköjään sekä vire- että hengityselinongelmia. Vähitellen teos kuitenkin pääsi komeaan vauhtiin. Intialainen klassinen musiikki ei ole missään vaiheessa unohtanut elävälle musiikille täysin korvaamatonta improvisoinnin taitoa: Bhattin ja Chatterjeen keskinäinen vuorovaikutus ja musiikillinen keskustelu olikin herkullista seurattavaa. Bhattin leikittelevä ilmaisu lisäsi intialaisen ilmaisun perinteeseen myös nykyaikaisen studiotekniikan kliseillä herkuttelua: muutamassa kohtaa fraasit pelailivat samalla soundilla joka syntyy kun soittimen ääni johdetaan pitkän viivelinjan läpi.
Konsertin toinen osuus koostui lyhyemmistä ja kepeämmistä sävelmistä. Yleisö sai laulaa mukana ja hakata tahtia. Mukavaa, mutta toisaalta tykkäsin aika paljon myös ragan laajoista kaarista.
En voi väittää tuntevani intialaista klassista musiikkia kovinkaan hyvin – sitä on tullut kuunneltua varsin satunnaisesti – mutta olin tunnistavinani joitakin samanlaisia aineksia joita olen käyttänyt joskus itsekin tehdessäni teatterimusiikkia tai muuta ns. ambienttia ääntä. En ole kuitenkaan lisäämässä kitaroihini borduunakieliä: minulla on täysi työ saada niistä kelvollista ääntä ilman lisävaikeusasteitakin.
Inkkariklasari on joka tapauksessa nimenomaan konserttimusiikkia: muusikoiden vuorovaikutuksen seuraaminen on oleellinen osa kokemusta.
Rakkaus raatelee
Viimetiistaisen hienon konsertin kunniaksi päästetään Mary Coughlan ääneen. Joy Divisionin ”Love Will Tear Us Apartista” on tehty paljon coverversioita, joita enimmäkseen inhoan* – etenkin Paul Youngin hittiversiota 1980-luvun puolivälistä, vaikka tykkään muutamasta muusta hänen levytyksestään. Mutta tämä tuntuisi toimivan oikein hyvin ja tavoittavan originaalin alistuneen tunnelman.
Hupaisaa sinänsä, myös seuraavan illan konserttitähti Mísia on levyttänyt ”Love Will Tear Us Apartin”. Hänen tulkintansa on paljon lähempänä alkuperäistä, eikä minusta niin onnistunut.
___
* Toisaalta Eläkeläisten ”Pottajenkka” oli hervoton – osan huvista tosin muodosti seurata muun konserttiyleisön joukosta niitä, jotka tunnistivat laulun ja joiden kasvoilla loisti pohdiskelu ”onkohan tää nyt hauska vai raiskaus”…
Kaukana poissa, lagrima linssissä, saudade puserossa
Fadosta olen jollakin lailla tykkäillyt jo ennen viimekesäistä Lissabonin reissuakin, vaikka kielitaidottomalle osa jujusta jää aukenematta: fadoperinteeseen kuuluu tilata runoilijoilta uusia tekstejä vanhoihin fadomelodioihin. Eilisillan Savoyn konserttitähti Mísia on esimerkiksi laulanut perinnemelodioihin José Saramagoa ja Fernando Pessoaa.
Ostin ensimmäisen Mísia-levyni Ruasin (2009) vasta konsertista lähtiessä, mutta konsertti noudatteli pitkälti tuplalevyn rakennetta. Ensimmäinen setti keskittyi Lissaboniin ja perinteisempään fadoon, toinen turismiin, eli tulkintoihin eri puolilta maailmaa periytyvistä sävelmistä: piipahdimme Mísian äidin kotimaassa Espanjassa, hänen mielikaupungeissaan Istanbulissa ja Napolissa, Ranskassa, Japanissa, Meksikossa ja Kap Verdellä. Levystä poiketen konsertin säestyksenä toimi koko ajan perinteisehkö fado-trio (portugalilainen kitara, tavallinen nylonkielinen akkari ja kontrabasson tilalla akustinen bassokitara) sekä violisti. Tästä syystä setistä epäilemättä puuttuivat myös levyn sähköisimmät palat, kuten Nine Inch Nailsin ”Hurt” ja Joy Divisionin se biisi. Sääli, levyversioiden jälkeen olisin mielellään kuunnellut akkaritulkintoja aiheista.
Joka tapauksessa konsertti toimi erinomaisesti. Mísia on riittävän vahva laulaja tehdäkseen vieraistakin lauluista omiaan, jopa silloinkin kun hän laulaa japania suoraan luntista (”Aishuh hatoba”). Taustayhtyeen tuella monien maiden laulut muuttuivat fadoksi myös musiikin suhteen – teksteinä ne olivat sellaista jo alun perinkin. Kuulimme myös Mísian löytäneen fadon henkeä Aki Kaurismäen elokuvista (”tunne että jotakin puuttuu, vaikka dialogi saakin nauramaan”), joskin Aki on kuulemma väittänyt että ikuisen haikea ja surumielinen fado on keksitty Suomessa.
Mísia lasketaan fadon modernisoijiin, mutta vaikkapa tunnetummasta Marizasta poiketen tämä ei tarkoita synasoundeja ja pop-kiiltoa, vaan nimenomaan monipuolisempaa ohjelmistoa modernimmilla teksteillä. Tässä suhteessa en tosiaankaan valita. Savoy on tällaiselle musiikille jotakuinkin täydellinen paikka: se on akustisesti Helsingin parhaita istumasaleja, ja samalla riittävän intiimin oloinen tällaiselle pienimuotoisen hienovaraiselle ilmaisulle. Hieno, hieno ilta. Ah, olisipa musiikin säestyksenä ollut vielä pikku lasillinen ginjinhaa. Nyt jouduimme tyytymään portviiniin, joka sekään ei ollut huono ratkaisu.
Mary Coughlan, Savoy
Tavallaan Mary Coughlan on vähän hassu valinta irkkufestivaalien tähdeksi, sillä hänen musiikkinsa on ennen kaikkea laulelmallista, bluesvaikutteista jazzia. Toisaalta irlantilaisuus huokuu kyllä musiikista läpi muulloinkin kuin vain niissä kappaleissa, jotka käsittelevät Irlantia – kuten ”My Land Is Too Green” tai järkyttävästä, vuosikymmeniä jatkuneesta törkeästä ihmisoikeusrikoksesta kertova ”Magdalen Laundry”. Myös Coughlanin räväkän pubimainen laulutyyli on kaukana viime vuosikymmenien jazzin pikkusievästä taituroinnista. Hän kyllä leikittelee toisinaan Billie Holiday -tyylisellä fraseerauksella, mutta aikuisen naisen äänellä ja asenteella homma kuulostaa aivan toiselta kuin opistossa opittu.
Eilisiltainen keikka Savoy-teatterissa oli Coughlanin kahdestoista Suomessa, mutta ensimmäinen jonka minä näin – siitä huolimatta että olen tykännyt hänen musiikistaan kahdeksankymmentäluvulta alkaen ja arvostellutkin Rumba-aikoinani sekä Live in Galwayn (1996) että After the Fallin (1997), muistaakseni perin positiivisesti. Odotuksia oli oikeastaan kohtuullisen paljon.
Ja kyllähän Coughlan niihin vastasi. Pianistin, sähkökontrabasistin ja saksofonisti/klarinetistin säestäjätrio ei ehkä tavoittanut aivan niitä remuisimpia ja räväkimpiä sävyjä joita levyiltä on kuultu – ja ainakin omasta mielestäni tyylitajuinen lyömäsoittimien käyttö sopii erinomaisesti Coughlanin ilmaisuun – mutta kyllä homma toimi näinkin. Olen seurannut rouvan levytyksiä sen verran epäsäännöllisesti, että melkoinen osa lauluista oli minulle outoja: ennenkuulumattomien joukossa tosin oli muutamia uusia esimerkkejä Coughlanin cover-tulkintataidoista, kuten huikea versio Joy Divisionin siitä biisistä ja mainiosti pärähtänyt ”These Boots Are Made for Walkin’”. ”Ain’t Nobody’s Businessin” vinkeä tangosovitus toimi yhtä komeasti kuin levyilläkin, samoin ”A Leaf from a Tree” ja kantrirallatus ”Country Fair Dance” ja tietenkin pitkän esittelyn saanut ”Magdalen Laundry”. Olisin kaipaillut ”A Little Deathia” ja ”Whiskey Didn’t Kill the Painia”, mutta ehkä etenkin ensimmäinen olisi kaivannut rumpalin ja ison puhallinsektion.
Tästä näyttää tosiaan olevan tulossa vilkas ja tasokas konserttisyksy – joka jatkuu jo tänä iltana, vieläpä samassa salissa.
Tuomas Peurakoski Ensemble
Viime viikonlopun Muusikoiden.netin vuotuisen miitin* ja viimekeskiviikkoisen mainion keikan jättämissä hyvissä fiiliksissä saatte kuulla viime aikojen kotimaisiin suosikkibändeihini ehdottomasti kuuluvaa Tuomas Peurakoski Ensembleä, vaikka tämä videokappale ”Tukholmaan” ei edustakaan yhtyeen tyyliä aivan kybällä.
S. on kutsunut TPE:tä ”iloiseksi Sir Elwoodin hiljaisiksi väreiksi” ja kuvauksessa on vinha perä – siitäkin huolimatta että TPE:llä on paljon enemmän murhatarinoita kuin SEHV:llä. Käykää kuuntelemassa lisää TPE:n MySpace-sivuilla. Ja käykää ehdottomasti keikoilla. Siellä on hauskaa.
___
* Jossa esitimme Tuomaksen ja Mikon sekä muiden hienojen tyyppien kanssa varttitunnin Leonard Cohen -tribuutin. Hämmentävää kyllä, minun laulusuoritukseni on saanut jälkeenkinpäin melkoisesti kehuja. Olen itsekin ollut huomaavinani, että alan lopultakin oppia laulamaan: kevään, kesän ja alkusyksyn mittaan digitoimillani 1980- ja 1990-luvun neliraitakasettiäänityksillä ei vielä näy juurikaan merkkejä sellaisesta kehityksestä. I plan to peak at 70, kuten Richard Thompson joskus totesi.
Tällaiseksi synnyin
Erinäisistä syistä ajattelin ottaa täksi sunnuntaiksi vähän Leonard Cohenia, vaikka siinä on tietysti vaaransa: äitini kuoli aamuyöllä samana päivänä kun olimme lähdössä Lissaboniin katsomaan Cohenin keikkaa, isäni kuoli Cohenin Helsingin-keikan iltana. Joka tapauksessa tämä on yksi mielikappaleitani kyseiseltä herralta, eikä pelkästään lauluääntä koskevan säkeensä vuoksi.
Helsingin keikoilla – tai millä tahansa muilla Cohenin viime vuosien keikoilla – käyneille tai Live in London -dvd:n nähneille tämä on tietysti tuttua kamaa. Muut: olette missanneet hienoja konsertteja.
40, 30, noin 20
Tavastia-klubi, tuo helsinkiläisten (tai ainakin kantakaupunkilaisten) musiikinystävien olohuone, täyttää tänä syksynä neljäkymmentä vuotta. Viime toukokuussa puolestaan tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse kävin paikassa ensi kertaa. Kyseessä oli Tavan siihen aikaan yleisin ohjelmamuoto, eli diskoilta, emmekä kaverini Kalen kanssa viihtyneet talossa kovinkaan kauaa. Tylsää, kuten diskoissa yleensä oli. Samaisena syksynä alkaneiden opiskeluvuosien alkuaikoina tuli jonnin verran harrastettua jokatiistaista, vain opiskelijoille tarkoitettua T-iltaa, joka poikkesi normidiskoillasta lähinnä kolmessa suhteessa: ensinnäkin pääsylipun vastineeksi sai teetä ja jonkinlaisen sämpylän tai voileivän, toiseksi talosta oli auki salin ohella myös toisen kerroksen osakuntabaari sekä neljännen kerroksen tila, ja kolmanneksi illan deejii aloitti musiikin soittamisen Straussin ”Tonava kaunoisella”. Joka helkutin kerta. Neljännessä kerroksessa toimi deejiinä usein joku pitkätukkainen ja -partainen hipinretale, ja siellä saattoi kuulla ihan kiinnostavaakin musiikkia – toisinaan jopa sellaista, jonka tanssiminen oli ainakin hetkittäin hieman… haasteellista. Neljännestä kerroksesta on jäänyt mieleen myös seinälle ripustettu Jokainen hakee tanssimaan itse -ohje.
Tavan kulttuurihistoriallinen merkitys ei kuitenkaan ole opiskelijadiskoissa, vaan konserteissa. Suhteellisen pienessä salissa on nähty melkomoinen valikoima musiikinhistorian huippunimiä. Tom Waitsia (1977) en alaikäisenä kerinnyt näkemään (ja löysin hänen musiikkinsa vasta kolme–neljä vuotta myöhemmin), mutta jokunen muu konsertti on jäänyt kyllä mainiosti mieleen:
Eppu Normaali 28. 5. 1980
Eput jäivät mieleen siksi, että a) tämä oli ensimmäinen Tavastialla näkemäni konsertti (ja ylipäänsä ensimmäisiä K18-paikoissa näkemiäni keikkoja, tosin Hassisen koneen keikka Bottalla taisi olla aikaisemmin) ja b) Eput olivat tähän aikaan aivan helkutin hyvä bändi. ”Suomen ensimmäisestä punk-bändistä” oli kehittynyt osaava, mutta silti reippaan energinen uuden aallon* rock-pumppu, mutta ei vielä tylsän keski-ikäistä aikuisviihde-ikävystyttäjää. Tähän aikaan Torvinen tuntui viettävän enemmän aikaa ilmassa kuin kengänpohjat lavan pinnassa, ja yleisö pogosi hiestä märkänä. (Muunlaiseen tanssimiseen ei olisikaan ollut tilaa.)
Hassisen kone 15. 1. 1981 ja 17. 2. 1982
Hassista piti tietysti käydä katsomassa aina kun mahdollista, ja se tulikin nähtyä melkoisen monessa paikassa: Bottalla, Vanhalla, Lepakossa, Roskildessa, Kaivopuistossa ja Tavastialla, ainakin. Loistava bändi livenä silloinkin, kun maailmantuska oli musertamaisillaan Ismon tekstien maailman. Jälkimmäisellä keikalla oli lämmittelijänä nyttemmin mm. keikkapromoottorina tunnetun Cyde Hyttisen bändi Jerry Sultsina & Karelian Piirakat, joka oli, muistaakseni, ”ihan kiinnostava”.
Johnny Shines & Robert Jr. Lockwood 20. 5. 1982
Samoihin aikoihin kun kiinnostuin punkista ja sitä seuranneesta, musiikillisesti vähän laaja-alaisemmasta uudesta aallosta* kiinnostuin myös bluespohjaisesta musiikista. Minusta ne olivat pitkälti samaa jatkumoa: tarinoita ja yhteiskunnallista kritiikkiä ilmaistuna sellaisilla keinoilla joita ei (välttämättä) ollut kovin vaikea oppia. Idea oli tärkeämpää kuin tekninen toteutus. Bluesista kiinnostuessa törmää väistämättä Robert Johnsoniin, ja koska Johnson ei enää tuohon(kaan) aikaan keikkaillut, Johnsonin vanha soittokaveri Shines ja eräänlainen (henkinen) poikapuoli Lockwood olivat harvoja jäljelle jääneitä suoria yhteyksiä sotaa edeltävän ajan Delta-bluesiin. Tämä keikka jäi epäilemättä mieleen enemmänkin siksi, että esiintyjät olivat keitä olivat, eikä välttämättä siksi että he olisivat olleet suunnattoman hyviä. Eivät he huonojakaan olleet, ehkä vähän vanhuuttaan väsyneitä vain. Mutta tulipahan nähtyä pari todellista legendaa samalla kertaa.
Hanoi Rocks 22. 7. 1982
Tämä keikka jäi mieleen ennen kaikkea siksi, että paljon hypetetty ja kohuttu bändi oli aivan helvetin huono. Siis täysin avuton. Kuulin seuraavana aamuna samalla kesätyöpaikalla olleelta bändiläisten kavereilta, että portsarit olivat estäneet Nassea pääsemästä sisään, koska kaveri oli niin pihalla. Ovi aukeni vasta, kun pokeille kerrottiin, että tyypin pitäisi esiintyä tuota pikaa… Makkonen heilui parhaansa mukaan, mutta musiikki kulki kuin peruskoulun luokkabändin ensimmäisissä treeneissä. Sittemmin näin Hankkareilta kyllä pari erinomaistakin keikkaa ja jouduin hieman joustamaan sinnikkäästä ”englanninkielellä laulavat suomalaisbändit ovat kategorisesti paskaa” -asenteestani. Hieman.
The Fabulous Thunderbirds 2. 3. 1983
Tälle keikalle ujutin mukaan vielä alaikäisen pikkusiskoni, jolle lainattiin paperit ainejärjestökaveriltani. (Kiitos, Maarit!) Tuijan luokkakaverit olivat etukäteen aivan varmoja, ettei neljä vuotta vanhemman tyypin henkkareilla voisi mitenkään onnistua, mutta Tavastian tavallisesti niin kuttumaiset portsarit päästivät kuin päästivätkin koko porukkamme sisään. Tässä vaiheessa T-birds soitti vielä klassisimmalla kvartettikokoonpanollaan (Kim Wilson, Jimmie Vaughan, Fran Christina ja Keith Ferguson) ja soitti vielä tiukkaa, ilkeää rhythm and bluesia eikä siistiä r’n’b-pohjaista poprockia. Julman minimalistinen groove toimi upeasti. Komean kompin lisäksi jäi mieleen ääriminimalistisen tyylikäs kitaristi Vaughan. Tämä kokemus tuoreessa muistissa ei ollutkaan välttämättä mikään ihme, että Jimmien pikkuveljen Stevie Ray Vaughanin keikka Kultsalla seuraavana vuonna oli sitten melkoinen pettymys.
Unknown Gender 19. 9. 1983 ja 4. 6. 1984
Minun piti näyttää Teatterikoulussa vierailevalle saksalaistuttavalleni Birgitalle Helsingin iltaelämää ja samana iltana sattui Tavastialla soittamaan yhtye, josta olin kuullut vain nimen. Tykkäsimme molemmat tästä (tietääkseni) saksanamerikkalaisesta naisfunktriosta, ja minä palasin (nyttemmin bändin musiikkiin jo levyiltäkin perehtyneenä) seuraavallekin keikalle. Lavan edessä joraamista tosin häiritsi melkoisesti siekkaribasisti Jouko Hohkon poikkeuksellisen tilaavievä tanssityyli. (Tämän kohtaamisen jälkeen olenkin ollut tunnistavinani Siekkareiden musiikissa runsaasti UG-vaikutteita – Blurt-vaikutteiden lisäksi, tietenkin.)
Queen Ida and her Zydeco Band, ainakin 26. 5. 1983 ja 13. 9. 1984
Aaah, näistä keikoista on lämpimiä muistoja muutamilla muillakin ihmisillä, joihin olen sittemmin tutustunut. Louisianalainen Hanuristi/laulaja Ida Guillory ryhtyi ammattimuusikoksi vasta päälle neljäkymppisenä, hän oli (lienee vieläkin) sellainen pikkuruinen, pulskahko mummeli joka saattoi pukeutua lameemekkoon ja strutsinsulkiin. Mutta voi jestas, että homma toimi! Yleisö jorasi aivan hulluna. Jollakin näistä keikoista nyrjäytin nilkkani, kun salillinen yleisöä tanssi letkassa silloiseen Tavastian monttuun** ja takaisin. ”Niin, oikeastaanhan tämä on pelkkää louisianalaista humppaa”, totesi muuan vielä minuakin snobimpi tuttavani ja jatkoi joraamista.
Sielun veljet 7. 2. 1984 ja muutamia muitakin kertoja
Mitäpä tästä bändistä voisi sanoa? Kaikkein huikeimmat Siekkari-keikkamuistoni ovat toisalta (ennen kaikkea Lepakon Mustasta salista), mutta jonnekin Kuka teki huorin? -levyyn asti bändin kaikki keikat olivat huikeita, totaalisia kokemuksia. Sitten bändi vähän niin kuin väsähti ja minä aloin vähän niin kuin kyllästyä. No, Onnenpyörä-kiertue oli aika hauska.
Kadotetut 3. 5. 1984
Kadotetut oli yksi minuun hyvin vahvasti vaikuttaneista bändeistä. Musiikki oli jokseenkin rosoista ja tempoili usein suuntiin josta en olisi niin suunnattomasti välittänyt, mutta oleellista olikin asenne: kaikkea voi tehdä, kaikesta voi ottaa aineksia. Edelleenkin terve periaate. Ja livenä iso bändi viulisteineen (sittemmin mm. Avantissa ja elokuvasäveltäjänä kunnostautunut Sanna Salmenkallio) ja saksofonisteineen (nykyinen kaupunginvaltuutettu ja radiotoimittaja Kimmo Helistö) toimi aina komeasti.
Se 30. 10. 1984
Se oli yksi 1980-luvun uudesta aallosta ponnistaneita tärkeitä bändejä (ainakin minulle). Tämä keikka oli pian sen jälkeen kun bändin viimeiseksi jäänyt hieno albumi Lasi kirkasta vettä oli ilmestynyt, ja se kuvattiin television Tilt-ohjelmaa varten. Nauhoite lienee jossakin YLE:n arkistoissa. Jos satutte näkemään sen, niin se lavan edessä joraileva, keltaiseen t-paitaan sonnustautunut hippi olen minä.
PIM 28. 10. 1985
En tiedä, levyttikö PIM koskaan mitään muuta kuin hillittömän coversinglen ”These Boots Are Made for Walkingista”. Ei sillä niin väliä, livenä tämä neljän retrohenkisen naisen ryhmä oli aivan hillitön. (Tämä ilta oli merkittävä myös yksityiselämäni suhteen, mutta se on asia erikseen.)
Himo 9. 4. 1986
Himon olin ehtinyt nähdä aikaisemmin Limeksen bileissä ja jutellutkin tyyppien kanssa. Tässä vaiheessa kyseessä oli nopeaan nousuun lähtenyt taitava ja toimiva poprock-kokoonpano, joka kuitenkin hajosi pian esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen. (Sitä löytää divareista, suosittelen: etenkin singleraita ”Suolaista vettä” on komea.) Yhtyeen jäsenistöstä merkittävintä jälkeä suomalaisen musiikin historiaan on tehnyt hiljaisen oloinen kosketinsoittaja/saksofonisti Jimi Lehto, tosin vasta muutettuaan sukunimekseen Tenor.
The Proclaimers 7. 11. 1988
[Edit] Proclaimers, miten minulta jäi uupumaan Proclaimers? ”Olen nähnyt maailman optikkojen tulevaisuuden ja sen nimi on the Proclaimers”, kuten humoristisemmat rokkitoimittajat siihen aikaan sanoivat. Paksulla skottimurteella laulavien nörtinnäköisten kaksosten kantrirockyhtye ei ehkä kuulosta ajatuksena kovinkaan vetoavana, mutta todellisuus oli aivan toista. Mielettömän hieno keikka huipentui šamanistiseksi loitsuksi muuttuneeseen ”Oh Jeaniin”. Palatessamme kaupungin yöhön minä ja jokunen muu kaveri puhuimme jopa vuosikymmenen keikasta – ja kahdeksankymmentäluvulla tuli sentään nähtyä aika monta huikeaa keikkaa.
Daniel Lanois heinäkuussa 1993
Jo tähän aikaan jonkinlaisen supertuottajan maineessa (mm. U2:n, Peter Gabrielin, Robbie Robertsonin ja Neville Brothersin ansiosta) ollut Lanois oli tehnyt toisen oman soololevynsä ja piipahti jokseenkin vähälle julkisuushuomiolle jääneelle keikalle keskellä hellekesää, mukanaan basisti Darryl Johnson, rumpali Brian Blade, kaksi kitaraa ja melkoinen efektilaitearsenaali (seisoin keikan ajan aivan lavan edessä ja ihmettelin puolikaareen aseteltua pedaalipatteria). Lanoisin musiikkia on joskus kutsuttu ”maagiseksi realismiksi”, mikä on harvinaisen osuva määre. Juurevia New Orleans -henkisiä rytmejä, lumoavia äänimaisemia, hienoja lauluja. Upea esitys. Yksi hienoimpia koskaan, missään näkemiäni konsertteja.
Ani DiFranco alkuvuodesta 1999
Ani DiFranco ehkä tekee levyjä vähän turhan tiheään tahtiin (no, hänhän omistaa levy-yhtiönsä joten hänellä on siihen mahdollisuus) koska niiden taso vaihtelee, mutta tämä konsertti osoitti hänen olevan huikea esiintyjä. Hänen laulunsa ovat usein eräänlaisia keskusteluja, jotka eivät välttämättä aina noudata perinteisiä pop-sävelmän rakenteita vaan etenevät aivan toisenlaisella logiikalla, ja livenä tällainen musiikki toimii ehdottoman hyvin. Ani oli valloittavan riemukas persoona ja osoitti keikan mittaan olevansa myös poskettoman hyvä kitaristi. Tämä keikka jäi mieleen myös eräänlaisena tulevien aikojen merkkinä: salin ulkopuolelle oli kiinnitetty isoja lappuja, joissa pyydettiin yleisöä olemaan tupakoimatta salissa (koska yhdellä bändin jäsenistä on astma) ja, uskomatonta kyllä, lähes koko yleisö noudatti kohteliasta pyyntöä. Tuntui hämmentävältä nähdä salin päästä toiseen ilman katkuista savuverhoa, ja tuntui kummalliselta, ettei klubi-iltaa seuraavana aamuna päätä särkenyt.
Onhan tuolla tullut nähtyä kaikenlaista muutakin kivaa: Mighty Flyers, Siberia, Miljoonasade montakin kertaa, FME&J, Michael Monroe, Bluesounds***, Gogol Bordello, Tortilla Flat,… vaikka mitä. Hyviä ja huonoja keikkoja. Unohdin varmaan monta, jotka olisi ehdottomasti pitänyt mainita. Mutta niitä on epäilemättä tiedossa lisää.
(80-luvun keikkojen päivämäärät ovat peräisin Tavastian historiasivun hakutoiminnosta. En ole ihan varma kaikkien päivämäärien oikeellisuudesta, mutta ei sillä niin väliä.)
___
* Suomessa ja Britanniassa ”uusi aalto” tarkoitti vähän eri asiaa kuin Amerikassa: jenkkiuusiaalto oli ennen kaikkea tummat puvut ja narukravatit kaulassa soitettua tyylikästä voimapoppia (Blondie, Cars, The Knack), tällä puolen rapakkoa oikeastaan mitä tahansa, missä oli särmää, luonnetta ja sanomaa: Undertonesista Blurtiin, A Certain Ratiosta ja The Pop Groupista Young Marble Giantsiin, Kadotetuista Sielun veljiin.
** Lavan alla sijainnut tila, jossa oli myyntipiste ja jonne pääsi lavan vasemmalta puolelta kulkevia portaita pitkin. Nykyään Semifinal, jonne on eri sisäänkäynti.
*** Bluesounds oli jotakuinkin ainoa 1980-luvun alun englanniksi laulanut suomalainen bändi, jolle annoin mitään arvoa.
