Malmitalon konserteissa tulee käytyä hävettävän vähän, vaikka paikka on mukavan, muutaman kilsan kävelymatkan päässä: kävelen talon ohi aina käydessäni uimassa viereisessä rakennuksessa, ja samaisessa Malmitalossa sijaitsee paljon käyttämäni kirjasto. Kaiken lisäksi Malmitalolla nähdään ja kuullaan todella tasokkaita artisteja eri puolilta maailmaa – ja paljon akustisehkoa kitaramusiikkia, josta tykkään. Salikin on mainio sekä tunnelmaltaan että akustiikaltaan. Miksi konsertteihin tulee lähdettyä helpommin kauemmas etelärannikolle? Noloa ja käsittämätöntä.

Eilinen kävelyretki osoittautui vaivan arvoiseksi. Vishwa Mohan Bhatt on minulle (ja monelle muulle) tuttu ennen kaikkea Ry Cooderin kanssa tekemästään upeasta (ja grammyllakin palkitusta) A Meeting by the River -albumista (1993), mutta elämäntyönsä hän on tehnyt intialaisen klassisen musiikin kehittäjänä ja slide-kitaran tuojana intialaisen klassisen musiikin soittimistoon (yhdessä Brij Bhushan Kabran ohella). Bhattin soitin on saanut nimen mohan veena (vai ”mohan vina” suomeksi translitteroituna?) ja konsertin jälkeen minulla oli ensi kertaa tilaisuus nähdä moinen suhteellisen läheltä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuperakantinen, f-aukkoinen ns. orkesterikitara (englanniksi archtop guitar), tosin kahdeksankielisenä versiona, jonka kaulan ja lavan liitoskohtaan on lisätty sitar-tyylinen ylimääräinen pyöreä kaikukoppa. (Se näkyy kuvassa hieman lavan alta.) Mohan veenaa soitetaan kuin steel-kitaraa ja pidetään sylissä kansi ylöspäin, joten kaula on stilikoiden tapaan kantikas ja paksu: sormienhan ei tarvitse yltää sen ympäri. Intialaiseen sitar-tyyliin soittimessa on kahdeksan melodiakielen lisäksi liuta borduunakieliä – kuvasta laskien noin kolmetoista. Niiden ideana on resonoida vapaasti melodiakielten mukana, mutta niitä voidaan myös näppäillä. Koska melodiakieliä ei paineta otelautaa vasten vaan sävelkorkeus valitaan metallisella slidellä (putken tai metallitangon pätkä), borduunakielet on voitu sijoittaa melodiakielten alle, siis otelaudan ja melodiakielten välin.

Bhattilla on tällä kiertueella mukanaan lyömäsoittaja Subhen Chatterjee. Intialaiselle klassiselle musiikille oleellinen tambura-ääni tuotettiin taustalle pienestä, matkaradion näköisestä vekottimesta. Esityksen ensimmäisenä jaksona oli yli tunnin mittaiseksi venynyt raga, joka alkoi epävarmasti, suorastaan haparoiden: suomalainen ilmasto, keskuslämmitys ja kosteus aiheuttivat näköjään sekä vire- että hengityselinongelmia. Vähitellen teos kuitenkin pääsi komeaan vauhtiin. Intialainen klassinen musiikki ei ole missään vaiheessa unohtanut elävälle musiikille täysin korvaamatonta improvisoinnin taitoa: Bhattin ja Chatterjeen keskinäinen vuorovaikutus ja musiikillinen keskustelu olikin herkullista seurattavaa. Bhattin leikittelevä ilmaisu lisäsi intialaisen ilmaisun perinteeseen myös nykyaikaisen studiotekniikan kliseillä herkuttelua: muutamassa kohtaa fraasit pelailivat samalla soundilla joka syntyy kun soittimen ääni johdetaan pitkän viivelinjan läpi.

Konsertin toinen osuus koostui lyhyemmistä ja kepeämmistä sävelmistä. Yleisö sai laulaa mukana ja hakata tahtia. Mukavaa, mutta toisaalta tykkäsin aika paljon myös ragan laajoista kaarista.

En voi väittää tuntevani intialaista klassista musiikkia kovinkaan hyvin – sitä on tullut kuunneltua varsin satunnaisesti – mutta olin tunnistavinani joitakin samanlaisia aineksia joita olen käyttänyt joskus itsekin tehdessäni teatterimusiikkia tai muuta ns. ambienttia ääntä. En ole kuitenkaan lisäämässä kitaroihini borduunakieliä: minulla on täysi työ saada niistä kelvollista ääntä ilman lisävaikeusasteitakin.

Inkkariklasari on joka tapauksessa nimenomaan konserttimusiikkia: muusikoiden vuorovaikutuksen seuraaminen on oleellinen osa kokemusta.

Tavallaan Mary Coughlan on vähän hassu valinta irkkufestivaalien tähdeksi, sillä hänen musiikkinsa on ennen kaikkea laulelmallista, bluesvaikutteista jazzia. Toisaalta irlantilaisuus huokuu kyllä musiikista läpi muulloinkin kuin vain niissä kappaleissa, jotka käsittelevät Irlantia – kuten ”My Land Is Too Green” tai järkyttävästä, vuosikymmeniä jatkuneesta törkeästä ihmisoikeusrikoksesta kertova ”Magdalen Laundry”. Myös Coughlanin räväkän pubimainen laulutyyli on kaukana viime vuosikymmenien jazzin pikkusievästä taituroinnista. Hän kyllä leikittelee toisinaan Billie Holiday -tyylisellä fraseerauksella, mutta aikuisen naisen äänellä ja asenteella homma kuulostaa aivan toiselta kuin opistossa opittu.

Eilisiltainen keikka Savoy-teatterissa oli Coughlanin kahdestoista Suomessa, mutta ensimmäinen jonka minä näin – siitä huolimatta että olen tykännyt hänen musiikistaan kahdeksankymmentäluvulta alkaen ja arvostellutkin Rumba-aikoinani sekä Live in Galwayn (1996) että After the Fallin (1997), muistaakseni perin positiivisesti. Odotuksia oli oikeastaan kohtuullisen paljon.

Ja kyllähän Coughlan niihin vastasi. Pianistin, sähkökontrabasistin ja saksofonisti/klarinetistin säestäjätrio ei ehkä tavoittanut aivan niitä remuisimpia ja räväkimpiä sävyjä joita levyiltä on kuultu – ja ainakin omasta mielestäni tyylitajuinen lyömäsoittimien käyttö sopii erinomaisesti Coughlanin ilmaisuun – mutta kyllä homma toimi näinkin. Olen seurannut rouvan levytyksiä sen verran epäsäännöllisesti, että melkoinen osa lauluista oli minulle outoja: ennenkuulumattomien joukossa tosin oli muutamia uusia esimerkkejä Coughlanin cover-tulkintataidoista, kuten huikea versio Joy Divisionin siitä biisistä ja mainiosti pärähtänyt ”These Boots Are Made for Walkin’”. ”Ain’t Nobody’s Businessin” vinkeä tangosovitus toimi yhtä komeasti kuin levyilläkin, samoin ”A Leaf from a Tree” ja kantrirallatus ”Country Fair Dance” ja tietenkin pitkän esittelyn saanut ”Magdalen Laundry”. Olisin kaipaillut ”A Little Deathia” ja ”Whiskey Didn’t Kill the Painia”, mutta ehkä etenkin ensimmäinen olisi kaivannut rumpalin ja ison puhallinsektion.

Tästä näyttää tosiaan olevan tulossa vilkas ja tasokas konserttisyksy –  joka jatkuu jo tänä iltana, vieläpä samassa salissa.