Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.

Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.

Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.

Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.

Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.

Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.

Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.

Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.

Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…

Puolentoista viikon ajanjaksolle on siunaantunut neljä erinomaisten artistien konserttia ja vielä päälle päätteeksi yksi hyvin kiinnostava ensi-ilta. Lähiaikoina blogiin on siis odotettavissa lähinnä konsertti- ja teatteriraportteja. Koettakaa kestää.

Putki alkoi eilen Kulttuuritalolla esiintyneestä Gotan Projectista. Ranskalais-argentiinalainen ryhmä on tehnyt jo muutaman albumillisen perin tyylikästä ja kiinnostavaa argentiinalaisen tangon ja elektronisen tanssimusiikin fuusiota. Levyt tosin tuntuvat kuluvan käytössä kovin nopeasti. Alkuun kiinnostavan jyrkältä ja selittelemättömältä tuntuva asenne rupeaa toistamaan itseään, väkevät rytmit alkavat hyvin pian kuulostaa siltä miltä ne ovatkin: tasaisesti, tasapaksusti, mekaanisesti toistuvilta loopeilta. Harkitun niukka äänikuva alkaa vaikuttaa kalsealta ja elottomalta.

Livenä tilanne oli onneksi toinen, joka tunnetusti ala-arvoisessa Aalto-akustiikassa. Kiinnostavan kaaren vanhasta iskelmästä Balkanille ja Espanjaan soittaneen dj:n jälkeen lavalle astui ensin nelihenkinen, perinteinen tangopartio: pianisti, viulisti, bandoneonisti ja akustinen kitaristi. Vasta toisessa kappaleessa mukaan tulivat ns. koneet, samoin seitsenhenkisen kokoonpanon erinomainen laulajatar. Livenä loopatutkin rytmit saivat melkoisesti uutta eloa. Parhaimmillaan tuli mieleen monessakin mielessä hyvinkin samantapaiselle perusidealle perustuva Transglobal Underground, sekin mainio livebändi ja vanhoja lemppareitani, hetkittäin myös Massive Attack.  Tyylikkään vanhanaikaisesti pukeutuneen yhtyeen niukkaeleistä esiintymistyyliä kuvitettiin MA:n keikkojen tavoin harkitun tyylikkäillä ja hillityillä valoilla ja videoilla. Vahvimmin jäi kuitenkin mieleen lavan keskiosaa hallinnut asenne-bandoneonisti, joka vietti lähes koko keikan toinen jalka monitorikaiuttimen päällä voidakseen lepuuttaa instrumenttinsa paljetta polveaan vasten. Ja toisen koneidenhoitajan mielenkiintoiset midi-kontrollerit.

Itse keikka oli yllättävän lyhyt, jotakuinkin tasan tunnin. Päälle saatiin kuitenkin mukava puolituntinen encore, joten eipä varsinaisesti valittamista. Eikä tuntunut olevan muillakaan salista lähtijöillä – tai ehkä sillä daamilla, joka ennen keikkaa valitti naistenvessassa tanssikenkiin sonnustautuneiden miesten vähyyttä ja pohti, mahtaisiko kukaan tulla hakemaan. Vaikka Kultsan permanto oli raivattu penkittömäksi tanssilattiaksi, lähes koko yleisö tuntui kuuntelevan enemmän korvillaan kuin jaloillaan.

Huomisiltana takaisin samaan saliin, hieman toisenlaisen rytmiikan ja laulutaidon pariin.