Kategoria: musiikki

Mali–Zimbabwe

Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.

Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.

Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.

Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.

Iltapäivän ratoksi

Olen nähnyt John Hiattin livenä aikaisemmin ainoastaan valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen Little Villagen riveissä (Puistoblues noin vuonna 1993) ja viime keväänä duokeikalla Lyle Lovettin kanssa, joten odotukset ensimmäiselle Hiattin oman bändin keikalle eilen iltapäivällä Tavastialla olivat kieltämättä melkoiset: hyllystä nimittäin löytyy nelisentoista Hiatt-levyä, ja herra on vaikuttanut minuun jotakuinkin valtaisasti sekä lauluntekijänä että laulamaan rohkaisijana.

Ei ole mikään ihme, että Hiattin monet laulut tunnetaan parhaiden muiden tulkitsemina. Hänen kapea-alainen äänensä ja omalaatuisesti vääntävän käreä laulutyylinsä eivät ole ihan heleintä mainstreamia. Itsekin varsin kapean äänialan omaavana olen silti saanut uskoa ja rohkaisua siitä, miten ilmaisuvoimaisesti Hiatt ääntään pystyy käyttämään. Tavastian lauteilla Hiatt lauloi välillä omia laulujaan melkoisen ohi, mikä sekin on tavallaan rohkaisevaa: homma kuitenkin toimi vallan mainiosti oikeastaan koko ajan. Erittäin tärkeänä tekijänä tässä kyllä on loistava bändi. Rumpali Kenneth Blevins ja basisti Patrick O’Hearn kutoivat laulujen taustalle rikasta ja polyrytmistä lähentelevää kudosta, joka tuntui olevan peräisin pikemminkin New Orleansista kuin Memphisistä tai (Hiattin kotikaupungista) Nashvillesta. Kitaristi Doug Lanciosta tuli alkuun vähän turhan vaisu kuva: hän soitti hillitymmin kuin monet Hiattin levyillä (ja aikaisemmissa kokoonpanoissa) soittaneet slide-virtuoosit, minkä lisäksi miksaaja jätti hänet kyllä suurimman osan keikkaa turhan hiljaiselle. Lancio antoi itsestään vähän syrjäänvetäytyvän nörtin vaikutelman, ehkä tämä taustalle jääminen oli tietoista? Vasta viimeisissä biiseissä Lancio nousi lavan edustalle ja äänikuvassa tasaveroiseksi Hiattin (sinänsä erinomaisen pätevän) komppikitaroinnin rinnalle.

Ohjelmisto koostui suhteellisen tasaisesti Hiattin päihderiippuvuudesta toipumisen jälkeisten levyjen parhaista paloista. Aikakauden ensimmäinen levy (ja edelleenkin oma lempparini) Bring the Family oli mukavan hyvin edustettuna. Vaikka suosikkiraitaani ”Memphis in the Meantimea” ei kuultukaan, saimme sen sijaan mm. hienon kitarabändiversion alkuaan pianokappaleena levytetystä (ja mm. Joe Cockerin levyttämästä) ”Have a Little Faith in Mestä”, ynnä tietysti (Bonnie Raittin hitiksi coveroiman) ”A Thing Called Loven”, sekä alkoholismikuvaus ”Alone in the Darkin”  ja ”Your Dad Didin”. Myös uusin levy, keväällä ilmestynyt The Open Road oli hyvin esillä. Alkupään levyiltä kuultiin ainoastaan hienona encoren päätösbiisinä (mm. BB Kingin ja Eric Claptonin yhdessä versioima) ”Riding with the King”, kunnianosoitus Elvis-vainaalle.

Kerrassaan mainio, odotuksen arvoinen keikka, siis. Omituista oli vain saapua Tavastialle kahden aikaan iltapäivällä, ja poistua sieltä iltaan, joka oli marraskuisen kylmä mutta kesäöisen valoisa.

(Ja S käski sanoa, että Hiattin valkoiset farkut olivat hienot. Minä taisin kiinnittää huomiota enemmän Hiattin, Lancion ja O’Hearnin tyylikkääseen soitinarsenaaliin.)

Mutta koska ”Memphis in the Meantimeä” ei keikalla kuultu, upotettakoon se tähän loppuun vuonna 1987 kuvattuna versiona, jossa taustabändinä on vielä mainio the Goners ja slideä soittaa huikea Sonny Landreth:

Mutta ei marraskuun keikkaputki vielä tähän päättynyt…

Dakarin tähti, ja vähän Kingstoninkin

Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.

Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.

Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.

Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.

Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…

Tango electronico

Puolentoista viikon ajanjaksolle on siunaantunut neljä erinomaisten artistien konserttia ja vielä päälle päätteeksi yksi hyvin kiinnostava ensi-ilta. Lähiaikoina blogiin on siis odotettavissa lähinnä konsertti- ja teatteriraportteja. Koettakaa kestää.

Putki alkoi eilen Kulttuuritalolla esiintyneestä Gotan Projectista. Ranskalais-argentiinalainen ryhmä on tehnyt jo muutaman albumillisen perin tyylikästä ja kiinnostavaa argentiinalaisen tangon ja elektronisen tanssimusiikin fuusiota. Levyt tosin tuntuvat kuluvan käytössä kovin nopeasti. Alkuun kiinnostavan jyrkältä ja selittelemättömältä tuntuva asenne rupeaa toistamaan itseään, väkevät rytmit alkavat hyvin pian kuulostaa siltä miltä ne ovatkin: tasaisesti, tasapaksusti, mekaanisesti toistuvilta loopeilta. Harkitun niukka äänikuva alkaa vaikuttaa kalsealta ja elottomalta.

Livenä tilanne oli onneksi toinen, joka tunnetusti ala-arvoisessa Aalto-akustiikassa. Kiinnostavan kaaren vanhasta iskelmästä Balkanille ja Espanjaan soittaneen dj:n jälkeen lavalle astui ensin nelihenkinen, perinteinen tangopartio: pianisti, viulisti, bandoneonisti ja akustinen kitaristi. Vasta toisessa kappaleessa mukaan tulivat ns. koneet, samoin seitsenhenkisen kokoonpanon erinomainen laulajatar. Livenä loopatutkin rytmit saivat melkoisesti uutta eloa. Parhaimmillaan tuli mieleen monessakin mielessä hyvinkin samantapaiselle perusidealle perustuva Transglobal Underground, sekin mainio livebändi ja vanhoja lemppareitani, hetkittäin myös Massive Attack.  Tyylikkään vanhanaikaisesti pukeutuneen yhtyeen niukkaeleistä esiintymistyyliä kuvitettiin MA:n keikkojen tavoin harkitun tyylikkäillä ja hillityillä valoilla ja videoilla. Vahvimmin jäi kuitenkin mieleen lavan keskiosaa hallinnut asenne-bandoneonisti, joka vietti lähes koko keikan toinen jalka monitorikaiuttimen päällä voidakseen lepuuttaa instrumenttinsa paljetta polveaan vasten. Ja toisen koneidenhoitajan mielenkiintoiset midi-kontrollerit.

Itse keikka oli yllättävän lyhyt, jotakuinkin tasan tunnin. Päälle saatiin kuitenkin mukava puolituntinen encore, joten eipä varsinaisesti valittamista. Eikä tuntunut olevan muillakaan salista lähtijöillä – tai ehkä sillä daamilla, joka ennen keikkaa valitti naistenvessassa tanssikenkiin sonnustautuneiden miesten vähyyttä ja pohti, mahtaisiko kukaan tulla hakemaan. Vaikka Kultsan permanto oli raivattu penkittömäksi tanssilattiaksi, lähes koko yleisö tuntui kuuntelevan enemmän korvillaan kuin jaloillaan.

Huomisiltana takaisin samaan saliin, hieman toisenlaisen rytmiikan ja laulutaidon pariin.

Tästä lähti

Olenko joskus kertonut diggailevani malilaisia laulaja-lauluntekijöitä? Ai että riesaksi asti? No, syyttäkää tätä miestä…

Kuulin Ali Farka Tourén (1939–2006) ”Amandrain” ensi kertaa joskus vuoden 1990 tienoilla: pitkäaikaiselle bluesin ystävälle musiikki tuntui välittömästi tutulta. Oli helppo harhautua kuvittelemaan, että (jos sähkökitaraa ei oteta lukuun) blues oli tällaista ennen kuin se laivattiin Pohjois-Amerikkaan. Ei ollut. Joskus ”Länsi-Afrikan John Lee Hookeriksikin” kutsuttu Touré oli hyvin tietoinen amerikkalaisten musiikillisista saavutuksista. Joidenkin tietojen mukaan hän on soittanutkin Hookerin kanssa 1970-luvulla Pariisissa, ja joka tapauksessa Otis Redding oli yksi hänen suuria laulajaesikuviaan.

Tourén keikka Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla joskus vuoden 1995 tienoilla oli niitä hetkiä, jolloin toivoin että minulla olisi sopivan pieni, huomaamaton ja laadukas nauhuri bootleg-äänitteen tekemistä varten. Toivon vieläkin, että olisi ollut. Uusia tilaisuuksia ei tule – paitsi että Alin poika Vieux Farka Touré pitää kyllä isän perintöä yllä ja kehittää sitä eteenpäin.

Tyypillistä

The Slits -yhtyeen laulaja Ari-Up eli Arianna Forster menehtyi viime keskiviikkona vakavan sairauden jälkeen vain 48-vuotiaana, joten tänään lienee soveliasta muistaa näitä uuden aallon ja naismusiikin pioneereja.

En voi väittää kuunnelleeni Slitsejä kovinkaan paljon tuolloin, mutta jo tämäkin pätkä todistaa väkevästi, miten paljon bändin vaikutusta on sittemmin kuultu monen muun artistin tuotannossa. Sekä musiikin että asenteen osalta.

Tietysti tästä tulee myös kiusaannuttava ajatus: nämä nuoret naiset ovat ikätovereitani, ja vuonna 1979 he olivat seitsemäntoista. Mitä minä olin saanut aikaan silloin? Miksi minulla on samanlaista uskoa tekemisiini vasta lähes viisikymppisenä?

Miehistä tunneilmaisua ja asennemusiikkia

Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…

Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.

Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)

* * *

Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.

Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.

(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)

Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.

Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.

Hieno keikka, hieno päivä.

Kesävieras

Tänä sunnuntaina saatte kuunnella ja katsella Maailma kylässä -festareilla vieraillutta färsaarelais-perulais-ruotsalaista Valravnia. Loistava bändi, joka tavallaan jatkaa siitä mihin Hedningarna jäi joskus siinä vaiheessa kun Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto lähtivät muille teille.