Kategoria: musiikki

Tuolloin ja tällöin

Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.

Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.

(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)

”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.

Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…

Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.

Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.

Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.

Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.

Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.

(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)

___

* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.

Epäluuloa

Ystävä täyttää loppukuusta tasaista, ja bileitä varten olen keräillyt kokoon hänelle(kin) tärkeän 80-luvun musiikin muistamisen arvoisia paloja. Kohdalle sattui myös tämä jo klassikoksi laskettava coverversio alkuaan Elviksen tunnetuksi tekemästä laulusta.

Fine Young Cannibalsin urasta ei tullut kovin pitkää: esikoisalbumia kehuttiin hillittömästi, tokastakin tuli hitti, mutta siihen homma sitten jotakuinkin jäi. Laulaja Roland Gift alkoi olla kiinnostuneempi näyttelemisestä. Ennen jäämistään jo kaksikymmentäviisi vuotta kestäneelle tauolle yhtye – oikeastaan Giftin sekä kitaristi Dave Coxin ja basisti David Steelen trio – ehti vierailla myös Provinssirockissa. Tykkäsin esikoislevystä, mutta liveaktin eräänlainen etäinen teatraalisuus jätti innostamatta. Mieleen keikka kuitenkin näyttää jääneen.

Mali–Zimbabwe

Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.

Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.

Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.

Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.

Iltapäivän ratoksi

Olen nähnyt John Hiattin livenä aikaisemmin ainoastaan valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen Little Villagen riveissä (Puistoblues noin vuonna 1993) ja viime keväänä duokeikalla Lyle Lovettin kanssa, joten odotukset ensimmäiselle Hiattin oman bändin keikalle eilen iltapäivällä Tavastialla olivat kieltämättä melkoiset: hyllystä nimittäin löytyy nelisentoista Hiatt-levyä, ja herra on vaikuttanut minuun jotakuinkin valtaisasti sekä lauluntekijänä että laulamaan rohkaisijana.

Ei ole mikään ihme, että Hiattin monet laulut tunnetaan parhaiden muiden tulkitsemina. Hänen kapea-alainen äänensä ja omalaatuisesti vääntävän käreä laulutyylinsä eivät ole ihan heleintä mainstreamia. Itsekin varsin kapean äänialan omaavana olen silti saanut uskoa ja rohkaisua siitä, miten ilmaisuvoimaisesti Hiatt ääntään pystyy käyttämään. Tavastian lauteilla Hiatt lauloi välillä omia laulujaan melkoisen ohi, mikä sekin on tavallaan rohkaisevaa: homma kuitenkin toimi vallan mainiosti oikeastaan koko ajan. Erittäin tärkeänä tekijänä tässä kyllä on loistava bändi. Rumpali Kenneth Blevins ja basisti Patrick O’Hearn kutoivat laulujen taustalle rikasta ja polyrytmistä lähentelevää kudosta, joka tuntui olevan peräisin pikemminkin New Orleansista kuin Memphisistä tai (Hiattin kotikaupungista) Nashvillesta. Kitaristi Doug Lanciosta tuli alkuun vähän turhan vaisu kuva: hän soitti hillitymmin kuin monet Hiattin levyillä (ja aikaisemmissa kokoonpanoissa) soittaneet slide-virtuoosit, minkä lisäksi miksaaja jätti hänet kyllä suurimman osan keikkaa turhan hiljaiselle. Lancio antoi itsestään vähän syrjäänvetäytyvän nörtin vaikutelman, ehkä tämä taustalle jääminen oli tietoista? Vasta viimeisissä biiseissä Lancio nousi lavan edustalle ja äänikuvassa tasaveroiseksi Hiattin (sinänsä erinomaisen pätevän) komppikitaroinnin rinnalle.

Ohjelmisto koostui suhteellisen tasaisesti Hiattin päihderiippuvuudesta toipumisen jälkeisten levyjen parhaista paloista. Aikakauden ensimmäinen levy (ja edelleenkin oma lempparini) Bring the Family oli mukavan hyvin edustettuna. Vaikka suosikkiraitaani ”Memphis in the Meantimea” ei kuultukaan, saimme sen sijaan mm. hienon kitarabändiversion alkuaan pianokappaleena levytetystä (ja mm. Joe Cockerin levyttämästä) ”Have a Little Faith in Mestä”, ynnä tietysti (Bonnie Raittin hitiksi coveroiman) ”A Thing Called Loven”, sekä alkoholismikuvaus ”Alone in the Darkin”  ja ”Your Dad Didin”. Myös uusin levy, keväällä ilmestynyt The Open Road oli hyvin esillä. Alkupään levyiltä kuultiin ainoastaan hienona encoren päätösbiisinä (mm. BB Kingin ja Eric Claptonin yhdessä versioima) ”Riding with the King”, kunnianosoitus Elvis-vainaalle.

Kerrassaan mainio, odotuksen arvoinen keikka, siis. Omituista oli vain saapua Tavastialle kahden aikaan iltapäivällä, ja poistua sieltä iltaan, joka oli marraskuisen kylmä mutta kesäöisen valoisa.

(Ja S käski sanoa, että Hiattin valkoiset farkut olivat hienot. Minä taisin kiinnittää huomiota enemmän Hiattin, Lancion ja O’Hearnin tyylikkääseen soitinarsenaaliin.)

Mutta koska ”Memphis in the Meantimeä” ei keikalla kuultu, upotettakoon se tähän loppuun vuonna 1987 kuvattuna versiona, jossa taustabändinä on vielä mainio the Goners ja slideä soittaa huikea Sonny Landreth:

Mutta ei marraskuun keikkaputki vielä tähän päättynyt…

Dakarin tähti, ja vähän Kingstoninkin

Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.

Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.

Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.

Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.

Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…

Tango electronico

Puolentoista viikon ajanjaksolle on siunaantunut neljä erinomaisten artistien konserttia ja vielä päälle päätteeksi yksi hyvin kiinnostava ensi-ilta. Lähiaikoina blogiin on siis odotettavissa lähinnä konsertti- ja teatteriraportteja. Koettakaa kestää.

Putki alkoi eilen Kulttuuritalolla esiintyneestä Gotan Projectista. Ranskalais-argentiinalainen ryhmä on tehnyt jo muutaman albumillisen perin tyylikästä ja kiinnostavaa argentiinalaisen tangon ja elektronisen tanssimusiikin fuusiota. Levyt tosin tuntuvat kuluvan käytössä kovin nopeasti. Alkuun kiinnostavan jyrkältä ja selittelemättömältä tuntuva asenne rupeaa toistamaan itseään, väkevät rytmit alkavat hyvin pian kuulostaa siltä miltä ne ovatkin: tasaisesti, tasapaksusti, mekaanisesti toistuvilta loopeilta. Harkitun niukka äänikuva alkaa vaikuttaa kalsealta ja elottomalta.

Livenä tilanne oli onneksi toinen, joka tunnetusti ala-arvoisessa Aalto-akustiikassa. Kiinnostavan kaaren vanhasta iskelmästä Balkanille ja Espanjaan soittaneen dj:n jälkeen lavalle astui ensin nelihenkinen, perinteinen tangopartio: pianisti, viulisti, bandoneonisti ja akustinen kitaristi. Vasta toisessa kappaleessa mukaan tulivat ns. koneet, samoin seitsenhenkisen kokoonpanon erinomainen laulajatar. Livenä loopatutkin rytmit saivat melkoisesti uutta eloa. Parhaimmillaan tuli mieleen monessakin mielessä hyvinkin samantapaiselle perusidealle perustuva Transglobal Underground, sekin mainio livebändi ja vanhoja lemppareitani, hetkittäin myös Massive Attack.  Tyylikkään vanhanaikaisesti pukeutuneen yhtyeen niukkaeleistä esiintymistyyliä kuvitettiin MA:n keikkojen tavoin harkitun tyylikkäillä ja hillityillä valoilla ja videoilla. Vahvimmin jäi kuitenkin mieleen lavan keskiosaa hallinnut asenne-bandoneonisti, joka vietti lähes koko keikan toinen jalka monitorikaiuttimen päällä voidakseen lepuuttaa instrumenttinsa paljetta polveaan vasten. Ja toisen koneidenhoitajan mielenkiintoiset midi-kontrollerit.

Itse keikka oli yllättävän lyhyt, jotakuinkin tasan tunnin. Päälle saatiin kuitenkin mukava puolituntinen encore, joten eipä varsinaisesti valittamista. Eikä tuntunut olevan muillakaan salista lähtijöillä – tai ehkä sillä daamilla, joka ennen keikkaa valitti naistenvessassa tanssikenkiin sonnustautuneiden miesten vähyyttä ja pohti, mahtaisiko kukaan tulla hakemaan. Vaikka Kultsan permanto oli raivattu penkittömäksi tanssilattiaksi, lähes koko yleisö tuntui kuuntelevan enemmän korvillaan kuin jaloillaan.

Huomisiltana takaisin samaan saliin, hieman toisenlaisen rytmiikan ja laulutaidon pariin.

Tästä lähti

Olenko joskus kertonut diggailevani malilaisia laulaja-lauluntekijöitä? Ai että riesaksi asti? No, syyttäkää tätä miestä…

Kuulin Ali Farka Tourén (1939–2006) ”Amandrain” ensi kertaa joskus vuoden 1990 tienoilla: pitkäaikaiselle bluesin ystävälle musiikki tuntui välittömästi tutulta. Oli helppo harhautua kuvittelemaan, että (jos sähkökitaraa ei oteta lukuun) blues oli tällaista ennen kuin se laivattiin Pohjois-Amerikkaan. Ei ollut. Joskus ”Länsi-Afrikan John Lee Hookeriksikin” kutsuttu Touré oli hyvin tietoinen amerikkalaisten musiikillisista saavutuksista. Joidenkin tietojen mukaan hän on soittanutkin Hookerin kanssa 1970-luvulla Pariisissa, ja joka tapauksessa Otis Redding oli yksi hänen suuria laulajaesikuviaan.

Tourén keikka Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla joskus vuoden 1995 tienoilla oli niitä hetkiä, jolloin toivoin että minulla olisi sopivan pieni, huomaamaton ja laadukas nauhuri bootleg-äänitteen tekemistä varten. Toivon vieläkin, että olisi ollut. Uusia tilaisuuksia ei tule – paitsi että Alin poika Vieux Farka Touré pitää kyllä isän perintöä yllä ja kehittää sitä eteenpäin.

Tyypillistä

The Slits -yhtyeen laulaja Ari-Up eli Arianna Forster menehtyi viime keskiviikkona vakavan sairauden jälkeen vain 48-vuotiaana, joten tänään lienee soveliasta muistaa näitä uuden aallon ja naismusiikin pioneereja.

En voi väittää kuunnelleeni Slitsejä kovinkaan paljon tuolloin, mutta jo tämäkin pätkä todistaa väkevästi, miten paljon bändin vaikutusta on sittemmin kuultu monen muun artistin tuotannossa. Sekä musiikin että asenteen osalta.

Tietysti tästä tulee myös kiusaannuttava ajatus: nämä nuoret naiset ovat ikätovereitani, ja vuonna 1979 he olivat seitsemäntoista. Mitä minä olin saanut aikaan silloin? Miksi minulla on samanlaista uskoa tekemisiini vasta lähes viisikymppisenä?