Kategoria: musiikki

Ei enää

·

Rockradion ensimmäisten viikkojen aikana kesäkuussa 1980 tulin nauhoittaneeksi kasetille (kuten oli tapana siihen aikaan, kun rockia tai muuta yhtään särmikkäämpää musiikkia tuli radiosta vain muutama tunti viikossa) englantilaisen The Blues Band -nimisen kokoonpanon kappaleen ”Talk To Me Baby”. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Sen jälkeen slide-kitara on ollut minulle basson ohella kaikkein rakkain instrumentti. (Vaikka, jostakin käsittämättömästä syystä, tuon laulun säveltäjä Elmore James ei ole koskaan erityisemmin kolissut.)  Ja The Blues Bandin omakustanne-esikoislevystä The Official Blues Band Bootleg Album tuli ensimmäinen levy, jota olen hakemalla hakenut. Kävin läpi varmaankin kaikki silloiset Helsingin levykaupat (kävin monessa niistä ensi kertaa) ennen kuin jostakin löytyi yksi kappale. Sillä tiellä ollaan edelleenkin, vaikka nettilevykaupat ja itunesit ovat helpottaneet harvinaisten äänitteiden jahtaamista ns. erittäin paljon.

The Blues Band esiintyi (muistaakseni) seuraavana kesänä Kaivopuistossa, ja oli juuri niin huikea kuin olin odottanutkin. Sittemmin bändi tuli nähtyä myös Kulttuuritalolla ja, toistakymmentä vuotta myöhemmin ja jo vähän harmaantuneena, Tavastia-klubilla. Hienoja keikkoja nekin.

Kaikilla niillä kuultiin myös tämä, noiden aikojen monien muidenkin ei-oikeistolaisten brittimuusikoiden suosikkicoverversio Bob Dylanilta.

Tuolloisesta nuorteahkosta olemuksestaan huolimatta The Blues Bandin kaverit eivät olleet mitään aloittelijoita. He olivat lähtöisin samoista porukoista joista sikisivät sittemmin sellaiset nuoret englantilaiset r&b-bändit kuin The Yardbirds ja The Rolling Stones. Laulaja-harpisti Paul Jones toimi 1960-luvulla Manfred Mannin yhtyeen laulusolistina (”Pretty Flamingo” jnpp.) ennen teatteri- ja elokuvauraa. Rumpali Hughie Flintin diskografiasta löytyy mm. sellainen länsimaisen musiikin kulmakivi kuin John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton.

Ja laulu on, tietenkin, omistettu Margaret Thatcherille, tuolle oman aikansa Robert Mugabelle ja Mahmud Ahmadinežadille. Hänkin tiesi olevansa – ja olleensa – aina oikeassa. Sellaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia.

Painavaa aineistoa

· Yksi kommentti ·

Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

Ebbakvarn

·

Ystävän tasavuosijuhlien vuoksi on tullut keräiltyä, digitoitua ja kuunneltua melkoisen paljon 1980-luvun musiikkia, suurelta osin ns. uutta aaltoa. Siltä pohjalta pistetään tällä kertaa peliin ruotsalainen näkemys aiheesta.

Joakim Thåströmin vetämä Ebba Grön oli kiistatta ajan suuria nimiä, ja syystä: upeita biisejä, vimmaista energiaa ja voimaa. Tässä Thåström esiintyy tosin toisen ajan ruotsalaissuuruuden, Eldkvarnin kanssa. Ebba Grönin hajottua hän perusti yhtä lailla arvostetun yhtyeen nimeltä Imperiet, ja on viimeiset parikymmentä vuotta esiintynyt ja levyttänyt pelkällä Thåström-nimellä. Viime vuonna julkaistiin näköjään uuden Sällskapet-yhtyeen levy, jota en ole kuullut.

Hmm, siskolla lienee edelleen tallessa tuolta komealta Kaivari-keikalta kahdella ääni-kaitafilmikameralla kuvaamamme filmi.

60 vuoden Ääni

· Yksi kommentti ·

En ole varmaankaan ainoa, jonka ensimmäinen kosketus Mavis Staplesiin tapahtui The Last Waltz -elokuvan kautta. Sen ehdottomasti vaikuttavimpia kohtia oli isäntien eli The Bandin ja Staples-lauluyhtyeen yhdessä esittämä tulkinta Band-kitaristi Robbie Robertsonin ”The Weightistä” ja, tietenkin, Mavisin vetämä säkeistö. Että on naisella sekä ääntä että ilmaisuvoimaa!

”The Weight” kuultiin myös eilen Finlandiatalolla. Mavis Staples on seitsemänkymmentäyksivuotias, mutta kuudenkymmenen vuoden musiikkiuran jälkeenkin Ääni on yhä tallessa ja – kuten tuoreet levytkin todistavat – ja ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Välillä tuntui miltei käsittämättömältä, että niin pienikokoisesta naisesta lähtee niin vahva, niin syvä ja matala lauluääni. Lauluvalikoima kattoi kuudenkymmenen vuoden taivalta lapsuuden gospelklassikosta ”Will the Circle Be Unbroken” 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen kannustuslaulujen ja Staplesin soulhitin ”I’ll take You There” kautta parin viime albumin uudenmpiin raitoihin ja klassikkotulkintoihin; vaikka versio CCR:n ”Wrote a Song for Everyonesta” ei ollut livenäkään mitenkään huono, jokin tuon kappaleen valinnassa kyllä minua tökkii, en tiedä miksi. Mutta muuten ei juuri valittamista. Mavis Staples on huikean karismaattinen, innostava esiintyjä. Loistava säestäjätrio (kitaristi Rick Holmstrom, basisti Jeff Turmes ja rumpali Stephen Hodges) sai myös omaa tilaa, ehkä joidenkin miedestä liikaakin. Toisaalta trion niukan tyylikäs ilmaisu oli erinomaista kuunneltavaa ilman lauluakin, ja oli hauska katsella Mavisia ja taustalaulajasisko Yvonnea istumassa lavan laidassa, teetä juoden ja välillä kannustushuutoja heitellen.

Etukäteen olin pelännyt ala-arvoisen Aalto-akustiikan sotkevan tämänkin konsertin pelkäksi epämääräiseksi puuroksi, mutta ei: näin pienimuotoinen soitinnus tuntui toimivan salissa mainiosti, eikä lämmittelijänä toiminut, Suomen juurimuusikoiden nimekkäimmistön Hoedown sekään kuulostanut lainkaan pahalta. Toisaalta satuimme istumaan melkein miksauspultin vieressä, joten pääsimme kuulemaan saliääntä niin hyvänä kuin millaiseksi se ylipäänsä oli mahdollista saada.

Lepopäivä

·

Tämä silmittömän hieno laulu kuullaan toivon mukaan tänään illalla, kun lavalle astuu pitkän linjan kansalaisoikeusaktivisti Mavis Staples.

Ajatus heille, jotka eivät ole enää joukossamme, mutta joita ilman emme olisi tässä missä olemme nyt.

Kolmen päivän kuningas

· 3 kommenttia ·

Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi  ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.

Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.

(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)

Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.

Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!

Tuolloin ja tällöin

·

Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.

Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.

(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)

”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.

Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…

Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.

Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.

Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.

Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.

Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.

(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)

___

* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.

Epäluuloa

·

Ystävä täyttää loppukuusta tasaista, ja bileitä varten olen keräillyt kokoon hänelle(kin) tärkeän 80-luvun musiikin muistamisen arvoisia paloja. Kohdalle sattui myös tämä jo klassikoksi laskettava coverversio alkuaan Elviksen tunnetuksi tekemästä laulusta.

Fine Young Cannibalsin urasta ei tullut kovin pitkää: esikoisalbumia kehuttiin hillittömästi, tokastakin tuli hitti, mutta siihen homma sitten jotakuinkin jäi. Laulaja Roland Gift alkoi olla kiinnostuneempi näyttelemisestä. Ennen jäämistään jo kaksikymmentäviisi vuotta kestäneelle tauolle yhtye – oikeastaan Giftin sekä kitaristi Dave Coxin ja basisti David Steelen trio – ehti vierailla myös Provinssirockissa. Tykkäsin esikoislevystä, mutta liveaktin eräänlainen etäinen teatraalisuus jätti innostamatta. Mieleen keikka kuitenkin näyttää jääneen.