Kategoria: musiikki

”Sähköisyys on sitä että kerää pölyä”

·

Tänä sunnuntaina saatte kuullaksenne musiikkia, jota esimerkiksi Tom Waits on jossakin elämänsä vaiheessa kuunnellut vähän liiankin kanssa.

Näissä absurdeissa rantalomatunnelmissa musisoiva orkesteri Captain Beefheart and His Magic Band sikisi samoista Yhdysvaltain länsirannikon rhythm and bluesia avantgardempaan suuntaan vääntävistä ympyröistä, joista ovat peräisin myös Frank Zappa, Little Feat ja lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi jäänyt Rising Sons, jonka laulajakitaristi Taj Mahal ja soolokitaristi Ry Cooder piipahtivat myös Beefheartin klassisen esikoisalbumin Safe as Milk sessioissa vuonna 1967. Samalta albumilta on peräisin tämä klassikko nimeltä ”Electricity”.

Tähän aikaan (rhythm and) blues oli muuttumassa taitavien kitaristien ”katsokaa kuinka hyvin minä osaan soittaa” -muniinpuhalteluksi, joten Beefheartin paluu sisäsiistiytyneen musiikkityylin arvaamattomille, pelottaville ja rujoille juurille oli enemmänkin kuin vain tervetullutta. Kokoonpano jatkoi, muodossa tai toisessa, aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin ainoa vakijäsen, laulaja/lauluntekijä Don van Vliet kyllästyi lopullisesti ja on sittemmin keskittynyt kuvataiteeseen. Hänen on huhuttu kärsivän MS-taudista, mutta kyseessä saattaa olla myös ihan tavallinen erakoituneista muusikoista levitellyn huhun muunnelma. (Viime keväänä suomentamani ja alkuvuodesta ilmestyvä Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna leikittelee paljon juuri tällaisilla myyteillä, joten suonette anteeksi pikku kyynisyyteni.)

Harkittua remellystä

· 2 kommenttia ·

Erinomainen kreikkalaisateria ja loistava konsertti olivat vallan mainio tapa juhlistaa nationalismin uhrien muistopäivää. Ateria venähti vain sen verran, että ensimmäinen artisti Alain Johannes jäi viimeistä biisiään lukuun ottamatta näkemättä. Sääli, tuttavan kommentin perusteella kyseessä oli vaikuttava soolosetti. Toisena esiintynyt Devotchka puolestaan kärsi pahasti Kulttuuritalon kelvottomasta alvaraaltoakustiikasta, mutta onnistui silti vaikuttamaan kiinnostavalta, ennen kaikkea omalaatuisten soitinkombinaatioidensa osalta. Thereminin ja tuuban yhdistelmä saa kummasti tylsänkin laulun vaikuttamaan huomattavan paljon vähemmän tylsältä!

Mutta paikalle oli tietenkin tultu katsomaan ennen kaikkea Gogol Bordelloa. Kahta päivää vaille tasan kolmen vuoden takaisen Tavastian-konsertin jälkeen tiesimmekin odottaa kunnon meininkiä – samoin muu yleisö. Bileet lähtivät käyntiin heti bändin astuessa lavalle ja pitkästä, pitkästä aikaa Kulttuuritalolla haisi kunnolla hiki, kun täysi permannollinen yleisöä jorasi sen minkä ahtaudessa pystyi.

Jälleen kerran täytyy ihailla bändin ammattitaitoa: meininki vaikuttaa välillä lähestulkoon holtittomalta känniremellykseltä, mutta on kaikkea muuta: yhteissoitto on tiukkaa kuin hansikas, sovitukset viimeistä pilkkua myöten viilattuja, ilmeisesti jopa spontaanin oloinen lavaliikehdintä ainakin jossain määrin suunniteltua. Se ei näytä eikä kuulosta sellaiselta, ja siinä on sen voima. Se välittää paremmin ja enemmän iloa ja bailumentaliteettia kuin ”aito” koheltaminen. Gogol Bordellolla alkaa olla nykyään niin paljon vahvoja lauluja, että niiden hukkaaminen löysään jammailuun olisikin suuri sääli. Myös lavalla piipahdelleet lukuisat koti- ja ulkomaiset vieraat osasivat asennoitua yhtä professionaalin kurinalaisella hauskanpidon hengellä, joten homma toimi. Taidehan on, pohjimmiltaan, illuusiota. Kai. Ainakin joskus. Joka tapauksessa meillä kaikilla tuntui olevan todella loistava ilta.

Alvar Aalto teki jälleen parhaansa hukuttaakseen soiton detaljit ja aika hyvin siinä onnistuikin, mutta oleellinen välittyi – etenkin loppukeikasta äänenvoimakkuus kyllä alkoi lähestyä turhan ison rajamaita.

Ei enää

·

Rockradion ensimmäisten viikkojen aikana kesäkuussa 1980 tulin nauhoittaneeksi kasetille (kuten oli tapana siihen aikaan, kun rockia tai muuta yhtään särmikkäämpää musiikkia tuli radiosta vain muutama tunti viikossa) englantilaisen The Blues Band -nimisen kokoonpanon kappaleen ”Talk To Me Baby”. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Sen jälkeen slide-kitara on ollut minulle basson ohella kaikkein rakkain instrumentti. (Vaikka, jostakin käsittämättömästä syystä, tuon laulun säveltäjä Elmore James ei ole koskaan erityisemmin kolissut.)  Ja The Blues Bandin omakustanne-esikoislevystä The Official Blues Band Bootleg Album tuli ensimmäinen levy, jota olen hakemalla hakenut. Kävin läpi varmaankin kaikki silloiset Helsingin levykaupat (kävin monessa niistä ensi kertaa) ennen kuin jostakin löytyi yksi kappale. Sillä tiellä ollaan edelleenkin, vaikka nettilevykaupat ja itunesit ovat helpottaneet harvinaisten äänitteiden jahtaamista ns. erittäin paljon.

The Blues Band esiintyi (muistaakseni) seuraavana kesänä Kaivopuistossa, ja oli juuri niin huikea kuin olin odottanutkin. Sittemmin bändi tuli nähtyä myös Kulttuuritalolla ja, toistakymmentä vuotta myöhemmin ja jo vähän harmaantuneena, Tavastia-klubilla. Hienoja keikkoja nekin.

Kaikilla niillä kuultiin myös tämä, noiden aikojen monien muidenkin ei-oikeistolaisten brittimuusikoiden suosikkicoverversio Bob Dylanilta.

Tuolloisesta nuorteahkosta olemuksestaan huolimatta The Blues Bandin kaverit eivät olleet mitään aloittelijoita. He olivat lähtöisin samoista porukoista joista sikisivät sittemmin sellaiset nuoret englantilaiset r&b-bändit kuin The Yardbirds ja The Rolling Stones. Laulaja-harpisti Paul Jones toimi 1960-luvulla Manfred Mannin yhtyeen laulusolistina (”Pretty Flamingo” jnpp.) ennen teatteri- ja elokuvauraa. Rumpali Hughie Flintin diskografiasta löytyy mm. sellainen länsimaisen musiikin kulmakivi kuin John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton.

Ja laulu on, tietenkin, omistettu Margaret Thatcherille, tuolle oman aikansa Robert Mugabelle ja Mahmud Ahmadinežadille. Hänkin tiesi olevansa – ja olleensa – aina oikeassa. Sellaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia.

Painavaa aineistoa

· Yksi kommentti ·

Olen tainnut tunnustaa tämän ennenkin, mutta vielä kerran: Äitin hullaantui Tuomari Nurmioon. Minä en voinut sietää.

Kyse oli siis Tuomari Nurmio ja Orpojen tuki -nimellä ilmestyneestä singlestä ”Valo yössä”, joka soi radiossa lievästi sanoen taajaan. Samoin sitä seurannut LP Kohdusta hautaan Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien kanssa. Samoin seuraava levy, ja sitä seuraava. Muistan vielä joskus vuonna 1982 katselleeni bussissa nuorta naista, jonka kantaman äänilevymuovikassin läpi erottui Punaisen planeetan punavihreä kansi ja miettineeni tympiintyneenä tyyliin ”taas noita”. Jonkun Nurmion bändin näin livenäkin Kaivarin kesäkonsertissa, ja taisin lähteä ärtyneenä kesken kaiken pois.

Mutta sitten homma alkoi vähitellen mennä himaan. Luulen, että juuri Punainen planeetta taisi olla se albumi, joka lopulta teki tempun. Sittemmin löysin kolme edeltävääkin albumia. Epäilemättä syynä oli kasvava innostukseni ja kehittyvä tietämykseni juurevasta amerikkalaismusiikista, ennen kaikkea bluesista: Hande Nurmion ilmaisua on luullakseni hyvin vaikeaa käsittää olemalla edes jollakin tavoin hajulla siitä, millaista on, no, vaikkapa John Lee Hookerin tai Charley Pattonin musiikki. Minä kuuntelin sitä paitsi silloin (ja osin vieläkin) musiikkia tekstien kautta, ja Nurmion omintakeiset tarinat ja tunnelmakuvat erottuivat uuden aallon joukosta. Olen edelleenkin lumoutunut joka kerta kun kuulen ”Aavaa preeriaa” -laulun alkusäkeet

Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
työmiehet makaa kuuden hengen kopeissa

Syntyy väistämättä mielikuva Hugo Simbergin Halla-maalauksen hahmosta, joka vähän nolosti ja ujosti yrittää ujuttautua saman surkean peiton alle kuin parakissa majaileva siirtotyöläinen: ”Sori vaan, mutta tää on mun duunia.”

Meatballs-levy meni minulta ohi, koska suhtauduin oletusarvoisesti kaikkeen suomalaisten tekemään englanninkieliseen musiikkiin hyödyttömänä roskana, ellei kyse ollut Bluesoundista (ja suhtaudun osittain vieläkin). Käytettyä rakkautta -LP tuli hommattua uuden innostuksen vauhdilla, mutta se ei vedonnut samalla voimalla. Sittemmin Nurmion levytyksiin – ja keikkoihin – on tullut suhtautua vähän töyssyisesti. Loistavaa ja läyhää. Kuumaa ja kylmää. Tuotannon karuimpaan päähän kuuluvan Luuta ja nahkaa -levyn (1997) tienoilta tein Nurmiosta Rumbaan haastattelunkin, jota tosin jouduttiin lyhentelemään taittovaiheessa. Hyvä henki oli vallinnut ja puhetta oli riittänyt haastatteluvaiheessa.

Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäinen muusikkoelämäkerta Dumari (WSOY) pitikin hommata käsiin heti tuoreeltaan. Yli viisisataasivuinen, perusteellisesti pohjustettu, komeasti taitettu ja näyttävästi painettu tiiliskivi on totisesti vaivan arvoinen. Nurmion musiikillista kehitystä seurataan rautalanka-ajoista uusimpaan Paratiisin puutarha -levyyn asti. Esikoisalbumia edeltävistä vuosista 1960- ja 1970-lukujen vaihteen vasemmistolaista laululiikettä käsitellään paljon avartavammin ja reilummin kuin nykyajan oikeistolainen yksisilmäisyys haluaisi meidän siihen suhtautuvan. Nurmion yksityselämää valotetaan sen verran kuin se musiikin (ja muun taiteen) tekemisen kannalta on perusteltua, mutta miehen usein arvaamaton luonne ja joskus perin lyhyt pinna tulevat kyllä selväksi, samoin ajoittaiset vakavatkin päihdeongelmat.

Musiikkia teos analysoi huomattavan paljon perusteellisemmin kuin ns. kevyen musiikin elämäkerroissa on totuttu, ja se on yksi kirjan vahvuuksista. Analyysiä tekevät kirjoittajatroikan lisäksi  Nurmion kanssa töitä tehneet ”opistomuusikot” Ahti Marja-Ahosta Aija Puurtiseen ja Eeva Koivusaloon, samoin monet muut musiikkinsa ja länsimaisen musiikin historiansa opiskelleet. Vaikuttajalista tekee tarpeen astella levyhyllylle, tai levykauppaan. Myös sanoitusten taustoja ja juuria valotetaan: aivan, muillekin on tullut samankaltainen Simberg-mielikuva. Alkaa myös tuntua siltä, että moni Nurmion omakin levy kaipaisi vähän perusteellisempaa uutta paneutumista.

Kohteensa näköinen, erinomaisesti kirjoitettu ja kiinnostavasti koostettu paketti. Kaiken kaikkiaan kunnioitettava teos kirjoittamisen arvoisesta suomalaisen kevyen musiikin peruspilarista. Tämä kirja kuuluu modernin sivistyskodin kirjahyllyyn.

Ebbakvarn

·

Ystävän tasavuosijuhlien vuoksi on tullut keräiltyä, digitoitua ja kuunneltua melkoisen paljon 1980-luvun musiikkia, suurelta osin ns. uutta aaltoa. Siltä pohjalta pistetään tällä kertaa peliin ruotsalainen näkemys aiheesta.

Joakim Thåströmin vetämä Ebba Grön oli kiistatta ajan suuria nimiä, ja syystä: upeita biisejä, vimmaista energiaa ja voimaa. Tässä Thåström esiintyy tosin toisen ajan ruotsalaissuuruuden, Eldkvarnin kanssa. Ebba Grönin hajottua hän perusti yhtä lailla arvostetun yhtyeen nimeltä Imperiet, ja on viimeiset parikymmentä vuotta esiintynyt ja levyttänyt pelkällä Thåström-nimellä. Viime vuonna julkaistiin näköjään uuden Sällskapet-yhtyeen levy, jota en ole kuullut.

Hmm, siskolla lienee edelleen tallessa tuolta komealta Kaivari-keikalta kahdella ääni-kaitafilmikameralla kuvaamamme filmi.

60 vuoden Ääni

· Yksi kommentti ·

En ole varmaankaan ainoa, jonka ensimmäinen kosketus Mavis Staplesiin tapahtui The Last Waltz -elokuvan kautta. Sen ehdottomasti vaikuttavimpia kohtia oli isäntien eli The Bandin ja Staples-lauluyhtyeen yhdessä esittämä tulkinta Band-kitaristi Robbie Robertsonin ”The Weightistä” ja, tietenkin, Mavisin vetämä säkeistö. Että on naisella sekä ääntä että ilmaisuvoimaa!

”The Weight” kuultiin myös eilen Finlandiatalolla. Mavis Staples on seitsemänkymmentäyksivuotias, mutta kuudenkymmenen vuoden musiikkiuran jälkeenkin Ääni on yhä tallessa ja – kuten tuoreet levytkin todistavat – ja ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Välillä tuntui miltei käsittämättömältä, että niin pienikokoisesta naisesta lähtee niin vahva, niin syvä ja matala lauluääni. Lauluvalikoima kattoi kuudenkymmenen vuoden taivalta lapsuuden gospelklassikosta ”Will the Circle Be Unbroken” 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen kannustuslaulujen ja Staplesin soulhitin ”I’ll take You There” kautta parin viime albumin uudenmpiin raitoihin ja klassikkotulkintoihin; vaikka versio CCR:n ”Wrote a Song for Everyonesta” ei ollut livenäkään mitenkään huono, jokin tuon kappaleen valinnassa kyllä minua tökkii, en tiedä miksi. Mutta muuten ei juuri valittamista. Mavis Staples on huikean karismaattinen, innostava esiintyjä. Loistava säestäjätrio (kitaristi Rick Holmstrom, basisti Jeff Turmes ja rumpali Stephen Hodges) sai myös omaa tilaa, ehkä joidenkin miedestä liikaakin. Toisaalta trion niukan tyylikäs ilmaisu oli erinomaista kuunneltavaa ilman lauluakin, ja oli hauska katsella Mavisia ja taustalaulajasisko Yvonnea istumassa lavan laidassa, teetä juoden ja välillä kannustushuutoja heitellen.

Etukäteen olin pelännyt ala-arvoisen Aalto-akustiikan sotkevan tämänkin konsertin pelkäksi epämääräiseksi puuroksi, mutta ei: näin pienimuotoinen soitinnus tuntui toimivan salissa mainiosti, eikä lämmittelijänä toiminut, Suomen juurimuusikoiden nimekkäimmistön Hoedown sekään kuulostanut lainkaan pahalta. Toisaalta satuimme istumaan melkein miksauspultin vieressä, joten pääsimme kuulemaan saliääntä niin hyvänä kuin millaiseksi se ylipäänsä oli mahdollista saada.

Lepopäivä

·

Tämä silmittömän hieno laulu kuullaan toivon mukaan tänään illalla, kun lavalle astuu pitkän linjan kansalaisoikeusaktivisti Mavis Staples.

Ajatus heille, jotka eivät ole enää joukossamme, mutta joita ilman emme olisi tässä missä olemme nyt.

Kolmen päivän kuningas

· 3 kommenttia ·

Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi  ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.

Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.

(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)

Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.

Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!