En olekaan toviin linkittänyt Patti Smithiä. On siis korkea aika. ”Gloria (In Excelsis Deo)” on yhdistelmä Van Morrisonin Them-yhtyeen vanhaa hittiä ”Gloria” ja Pattin runoa ”Oath”.
Kategoria: musiikki
Rockradio
Naamattututtu linkitti taannoin tämän klassikon. Kyllä, minä muistan Rockradion. Muistan myös Radio Cityn niiltä 80-luvun ajoilta, jolloin sieltä saattoi tulla seuraavaksi ihan mitä tahansa, kuten jokaiselta kuuntelemisen arvoiselta radiokanavalta.
Eikä kappale, jossa mainitaan käsipuoli Barbarians-rumpali Moulty voi olla muutenkaan huono.
Tumma
Lasipalatsin sisäpihan terassiravintolan esiintymislavan eteen asettuu kolmen parikymppisen naisen seurue. Vilkaisen heitä syrjäsilmällä, huomaan yhden heistä vetäytyvän taaksepäin, poispäin ystävistään, ja palelevan: hänen huulensa värisevät. Ei, ehkä se olikin jännittämistä. Seuraavassa hetkessä hän nousee, astelee lavalle ja tarttuu akustiseen kitaraan.
Joskus kouluaikoina muistan suomenopettajamme soittaneen kirjalliselta äänilevyltä Ella Erosta lausumassa Eino Leinon runoa ”Tumma”. En muista runoa kovinkaan hyvin (vilkaisin sitä äsken), mutta Erosen äänensävy joissakin runon kohdissa jäi mieleen: painoton, tuonpuoleinen, tumma. Kuten runon tarinaan sopiikin. Mirel Wagner laulaa usein samankaltaisella äänellä millä muistan Ella Erosen lausuneen. Hänkin laulaa kuolemasta ja näyistä, hänenkin ilmaisunsa on äärimmäisen minimalistista ja tavattoman tehokasta. Toisinaan sävy muuttuu tyttömäiseksi, hetkittäin jopa uhmakkaaksi. Hän istuu liikkumatta jakkarallaan, miltei silmät kiinni, näppäilee kitarasta koruttoman tehokkaita kuvioita ja laulaa tavalla joka tuntuu olevan kotoisin pikemminkin jostakin Mississippin Deltan tietämistä kuin Espoosta.
Mirel Wagner -esikoisalbumi on tehokasta musiikkia, mutta ainakin tämän yhden keikkakokemuksen perusteella sen laulut syttyvät kunnolla eloon vasta livenä.
Kas kas, kaskas
Vielä lisää Maailmakylässän tunnelmia, eli newyorkilaisen Hazmat Modinen eklektisiä tunnelmia uuden Cicada-albumin nimikappaleella. Kyllä se itse bändikin vilahtaa tuon mainion kuvavirran seassa, pariinkin kertaan…
Isoäiti ja asenne
Palataan vielä hetkeksi viikontakaisiin tunnelmiin. Tämä Vusi Mahlaselan tarina ja laulu, ”Thula Mama”, kuultiin myös Kaisaniemessä.
Maailmakylässässä
Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.
Mutta siihen musiikkiin.
Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.
Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.
Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.
Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”
Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.
Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).
Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.
Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.
Pois lähtenyt on hän
Robbie Robertsonin uutta soololevyä How to Become Clairvoyant on tullut kuunneltua viime aikoina varsin paljon. Tämä David Lettermanin show’ssa puolitoista kuukautta sitten esitetty ”He Don’t Live Here No More” on hienon levyn selkeästi nopein laulu.
Robbien kitara näyttäisi toiselta niistä kahdesta modifioidusta Stratosta joita hän soitti The Last Waltzissa. Ainakin siitä on samaan tapaan siirretty keskimikki tallamikin viereen.
Nainen, kitara ja epätoivo
Mirel Wagner kiinnitti huomioni jokin aika sitten, kun tämä parikymppinen espoolaistyttö kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa fanittavansa Son Housea. Nyt kun olen päässyt kuuntelemaan Wagnerin levyä, täytyy sanoa ettei huomioni kiinnittänyt lähdeviittaus ollut lainkaan virheellistä mainontaa.
Tämä toista vuotta sitten Samettiklubilla kuvattu askeettinen videopätkä on soundillisesti karu, mutta antanee vähän kuvaa siitä, mistä on kyse.
