Kategoria: musiikki

Särkynytsydämiset

·

Eilen kuulimme suruviestin loistavan basistin Bob Babbittin (1937–2012) kuolemasta. Parhaiten Babbitt ehkä muistetaan basistina, joka tuli Motown-levymerkin studiobändiin paikkaamaan yhä pahemmissa mielenterveys- ja päihdeongelmissa kamppaillutta mestaria James Jamersonia (1936–83) ja joka soitti itsekin sittemmin erinäisillä myöhempien aikojen klassikoiksi nostamalla hitillä.

Tästä syystä tänään soitetaan hieno pätkä Standing in the Shadows of Motown -elokuvasta. Joan Osborne laulaa Jimmy Ruffinin klassikon upeasti ja Bob Babbitt komppaa niin kuin mestari vain voi kompata: tukee laulua, laulajaa ja orkesteria yrittämättä väkisin kiskoa valokeilaa itseään kohti.

.


.

Että kuka?

·

Vielä minun nuoruudessani (hah!) 1970-luvun loppupuolella kysymys ”Biitles vai Rollarit?” oli sekä kohtuullisen yleinen että, jollakin tavoin, mielekäs. Siinä vaiheessa kun aloin kunnolla perehtyä musiikkiin ja innostua siitä ennennäkemättömällä tavalla, minulla oli vastaus kysymykseen. Vastaus oli tietenkin ”The Who!”

Tämä filmikooste ”Who Are Youn” äänityssessioista on peräisin loistavasta The Kids Are Alright -elokuvasta. Hankkikaa se käsiinne! Elokuvan mittaan on monia tilaisuuksia ihmetellä bändin rumpalia Keith Moonia. Totaalinen sekopää vääntelemässä naamaansa mielipuolisen isojen rumpupatteristojen takana – mutta jos käyttää silmien lisäksi myös korviaan, tajuaa että mieshän soittaa aivan mielettömän hyvällä taimilla, tyylitajulla ja tekniikalla.

.


.

Valitettavasti elokuvasta tuli surullinen muistokirjoitus Moonille, joka kuoli päihdeongelmiensa uhrina ennen kuin leffa ilmestyi. DVD-tuplalevy puolestaan ilmestyi pian huikean basistin John Entwistlen kuoleman jälkeen vuonna 2002. Mukana on pari palaa, joista on karsittu kaikki muu paitsi Entwistlen bassoraita. Ne ovat sävelteoksia jo sinänsä.

Team Pan Alley

· 2 kommenttia ·

Naamatussa on viime aikoina kiertänyt kuva, jossa vertaillaan Beyoncén hittiä ”Run the World (Girls)”  ja Queenin ”Bohemian Rhapsodya”: edellisen krediitteihin on merkitty kuusi säveltäjää ja neljä tuottajaa. Jälkimmäinen syntyi, kuvatekstin mukaan, yhden säveltäjän (Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara) ja yhden tuottajan (Roy Thomas Baker) voimin.

Ketään ei yllättäne, että tällä halutaan todistella, kuinka huonoa nykyajan popmusiikki on. Nykyajan popmusiikki on aina ollut huonoa. Se oli huonoa myös silloin, kun esiintyjät rupesivat itse kirjoittamaan omia laulujaan: onhan ihan selvää, ettei mikään parrasvaloissa kekkaloiva laulajan- tai musikantinplanttu pysty säveltämään tai sanoittamaan yhtä laadukasta musiikkia kuin ammattitaitoiset, kokeneet lauluntekijätiimit. Juuri siksi Queenien, Isokynä Lindholmien ja Beatlesien ja sensellaisten  päiväntähtösten musiikki ei tule kestämään aikaa, toisin kuin vaikkapa Frank Sinatran tai Markus Allanin tuotanto, joka on alusta loppuun tehty jokaisen erikoisalan rautaisten ammattilaisten voimin.

Oman tuotantonsa säveltävien laulaja/lauluntekijöiden kausi valtavirtamusiikissa on ollut melkoisen lyhyt. Klassisella puolella kausi päättyi jo niihin aikoihin, kun kanttori-Bach kuoli. Nyt populaarimusiikissakin on palattu normiin, ainakin hetkeksi. Nykyajan hittimaakarit eivät asusta saman kadun varrella, vaan kenties jopa eri mantereilla. Yksi osa syntyy täällä, toinen tuolla, kolmas muualla. Neljäs toteaa, että nämä muuten istuvat aika mainiosti yhteen ja näistä syntyisi muuten aika mainio ralli, kunhan vaihdetaan tuossa kohtaa sävellajia, rukataan tuota melodiaa vähän toiseen suuntaan, rakennetaan tuohon siirtymä tähän seuraavaan osaan…

Sävellyksiä ei enää kirjoiteta välttämättä paperille – tai edes tietokonenuotistolle – vaan niitä voidaan vääntää suoraan digitaaliäänitteiksi ja muokata sellaisina eteenpäin. Isotkin äänitiedostot kulkevat netin kautta suhteellisen sujuvasti. Työmäärää se ei välttämättä vähennä,* mutta monipuolistaa mahdollisia työskentelymenetelmiä.

Kysymys ei ole pelkästään ammattitaidosta tai (usein kuvitellusta) laadusta. Kysymys on tietysti myös rahasta. Useampikin menestynyt bändi on hajonnut katkerissa tunnelmissa siinä vaiheessa, kun jäsenille on selvinnyt ettei se lauluntekijäksi merkitty nimi papereissa olekaan pelkkää paperisotaa: että juuri siksi tällä yhdellä tyypillä on varaa ostaa koko ajan uusia kitaroita siinä missä muu bändi joutuu miettimään, mistä saisi haalittua edes vuokra- ja ruokarahat. Usein laulut tulevat treenikämpälle ja studioon raakileina, luonnoksina, luurankoina, joiden ympärille ideoidaan porukalla lihaa, jänteitä ja pintaa: riffejä, sointukäännöksiä, soundeja, rytmejä. Tätä sanotaan ”sovittamiseksi”, mutta valtaosa teosto- ja mekanisointikorvauksista menee sille (tai niille), joiden nimiin on merkitty sävellys, eli käytännössä laulumelodia.

Tästä syystä monet bändit merkitsevät sävellykset koko poppoon nimiin. Näin alkoi 1980-luvulla tehdä myös Queen, vaikka kvartetin jokainen jäsen oli omillaankin lahjakas ja tunnustettu lauluntekijä, ja jokaisella heistä oli tilillään isoja hittejä.

Tämä pätee tietysti myös studiomuusikoihin, ei pelkästään bändin jäseniin. Hienon Standing in the Shadows of Motown -elokuvan nähneet tietävät, että monien hienojen 1960-luvun hittien ”koukut” ja detaljit syntyivät ”Funk Brothersiksi” nimetyn studiomuusikkoryhmän aivoriihessä, eivät sävellyksen tekijäksi merkityn henkilön kynästä. Muusikoiden ja tuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex (ja vastaavat ulkomaiset järjestöt) ja ns. gramex-korvaukset kehitettiin oikaisemaan tätä epäreiluutta edes pieneltä osin: ahkerallekin studiomyyrälle kilahtavat korvaukset hänen työnsä radiosoitosta ovat paljon vaatimattomampia kuin säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teostokorvaukset, joilla niilläkään ei kovin moni rikastu, tai edes tule toimeen.

Hyvin monet muiden tekemien laulujen tulkitsijat joutuvat (etenkin surkean sosiaaliturvan Yhdysvalloissa) kiertämään lavoilla vielä kahdeksankymppisinäkin soittamassa ja laulamassa viidenkymmenen vuoden takaisia hittejään, jotka eivät ole koskaan tuottaneet esittäjälleen kuin korkeintaan kapean leivän. Säveltäjätiimien jäsenillä on hyvässä lykyssä varaa ottaa rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun kroppa ja polla alkavat reistata. Ainakin siinä tapauksessa, että heidän sävellyksensä ovat kestäneet aikaa ja soivat edelleenkin radioissa ja uusilla levyillä.

Raadollisesti tulkittuna säveltäminen on sijoitustoimintaa.** Toisinaan nopea sutaisu tuottaa kuin muutama Nokia-osake 2000-luvun alussa, toisinaan suurella vaivalla päkelletty teos tuottaa kuin Nokia-osakesalkku 2010-luvun alussa. Tai päinvastoin. Kovin moni säveltäjä ei ole pystynyt lopettamaan nuorena työntekoa ja elämään loppuikäänsä pelkästään ns. koroillaan, mutta ei sekään ole ennenkuulumatonta.*** Aika harva ryhtyy tekemään musiikkia – tai muutakaan taidealaa – tienatakseen isoja rahoja, joten menestyksen arvo on mahdollisuus tehdä lisää musiikkia vähän paremmilla rahkeilla. Eikä suurin osa säveltämiseen käytetystä ajasta, vaivasta tai rahasta tuota koskaan edes omiaan takaisin. Hitit ovat harvassa, klassikoista puhumattakaan.

Vaikka musiikkibisnestä on aivan aiheellisesti syytetty mafiamaisista ja aikansaeläneistä riistobisneskäytännöistä, tässä asiassa on menty reilumpaan suuntaan: onnistuneesta teoksesta pyritään palkitsemaan koko tiimi, ei pelkästään tiimin johtajaa. Siksi niitä nimiä on niin monta.**** Vaikka raha on keskimäärin huonohko motivaattori, epäreiluksi koettu rahanjako on aivan varma motivaation tappaja. Tämä tuntuu olevan kovin vaikea käsitettävä suomalaiselle toimitusjohtajakunnalle.

___
* ”Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella?” kuuluu vanha studioammattilaisten sanonta.
** Ero on tietysti siinä, että kovin moni ei tietääkseni ole vaatinut osakkeiden omistusoikeutta määräaikaiseksi, vaikka niiden hankkimiseksi tehdään paljon vähemmän työtä.
*** Tunnetuin esimerkki lienee Jean Sibelius, jonka sävellystyö loppui jotakuinkin kuin seinään heti kun Amerikan-rojaltit alkoivat virrata.
**** Mikäli levytyksessä käytetään toisista lauluista samplattuja pätkiä, on käytäntönä merkitä uuden sävellyksen tekijöiksi myös alkuperäislähteen tekijät. Tämäkin pidentää nimilistaa.

Tiistain jälkimaininkeja

·

Pari pientä maistiaista teille, jotka missasitte Sharon Jonesin ja Dap-Kingsien tiistaisen keikan.

.

.

.
Dap-Kings muuten soitti Amy Winehouse -vainaakin levyillä. Jos soundi kuunnostaa sieltä päin tutulta. Winehousen levyllä soundeja ja soittoa tosin jälkikäsiteltiin melkoisesti, Jonesin levyillä (ja keikoilla) bändi soi siten kun se kuulostaa ns. oikeasti.

Juurta jaksaen

·

Eilisilta tarjosi kaksikin vahvasti perinnepitoista musiikkikokemusta. Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeestä kertova dokumentti Kovasikajuttu on tietysti kuulunut jo pitkän aikaa ”tämä pitää nähdä” -elokuviin. Eikä se odotuksia pettänytkään.

Hetkittäin tämä elokuva herätti samoja tunteita kuin bändi keikalla: onko tämä sittenkään hyväksi näille tyypeille, vai onko neljä keharia vain nostettu lavalle ja elokuvaan meidän ns. terveiden viihteeksi, sirkuspelleiksi 1800-luvun  freak show -perinteen niljakkaassa hengessä? Mutta toisaalta: elokuva teki erinomaisen selväksi, ettei näitä tyyppejä niin vain pompoteta. Ilman bändiä tyyppien olisi vieläkin vaikeampaa tehdä oman tahtonsa mukaan, vaikkapa kieltäytyä jalkahoidosta silloin jos ei huvita, jos vain haluaisi viettää rauhallisen koti-illan. Bändi, ja elokuva, ovat samalla kehareiden itsemääräämisoikeuden julistusta yleisemminkin, eivät vain bändin jäsenten henkilökohtaisessa elämässä.

Jukka Kärkkäisen ohjaama työryhmä on selvästikin tajunnut materiaalista yhden oleellisen asian ja hetkittäin intoutunut jopa riemukkaasti revittelemään sillä: Kovasikajutun keharien pieni punkbändi ei eroa dynamiikaltaan ja ihmissuhdekiemuroiltaan oikeastaan yhtään kaiken maailman metallicoista sun muista. Huumori on samaa tasoa. Sekoilu on samaa tasoa. Naispuheet ovat samaa tasoa. Taiteelliset ja henkilökohtaiset erimielisyydet  ovat samaa tasoa, ja bändin jäsenten kiukuspäissään julistamat eroamiset ovat samaa tasoa. Tämän näkemisen jälkeen rokkibändidokkareiden katsojilla on epäilemättä yhtä vino hymy kuin vaikkapa (ainakin periaatteessa fiktiivisen) Spinal Tapin yleisöllä.

Ilta jatkui Tavastialla hikisissä merkeissä, kun lauteille nousi helmikuisen keikkansa siirtämään joutunut perinnesoulin lipunkantaja, Daptone-levymerkin lippulaiva the Dap-Kings, taustalaulajinaan mainiot Dap-Ettesit ja solistinaan huikea Sharon Jones.

Kokoonpanon levyjä on leimannut hieman kiusaannuttavan puristinen kuivakkuus: 60-luvun äänitystekniikan ja äänityskäytäntöjen puritaaninen noudattaminen on ehkä vähän häirinnyt Daptone-levyjen ilmaisua. Vanhat soullevyt eivät kuulosta nykyäänkin niin makeilta siksi että ne äänitettiin aikansa tekniikalla – samoilla kamoilla ja samoissa studioissa äänitettiin kasapäin laimean kliinistä, nyttemmin syystäkin unohdettua musaa – vaan siksi että sekä esittäjät että äänittäjät repivät resursseistaan irti kaiken sen minkä niistä saa, ja enemmänkin. He myös ryntäsivät riemumielin jokaisen uuden vehkeen ja vekottimen kimppuun: mitäs kivaa tästä saisi irti?

Livenä näitä ongelmia ei totisesti ollut. Kuvittelisin, että tällaista meininkiä olisi hyvin voinut kuulla 1960–70-lukujen soullevyfirmojen yhteiskiertueilla – ainakin olettaen, että konserttipaikoissa olisi ollut läheskään yhtä hyvä äänentoisto kuin eilen Tavastialla (mitä syvästi epäilen). Perinteiseen tyyliin Dap-Tones aloitti parilla instrumentaalilla, sitten lavalle kutsuttiin Dap-Ettesit laulamaan omat palansa, ja lopulta Sharon Jones otti salin suvereenisti haltuunsa.

Jones on huikeakurkkuinen laulaja, souläänien eliittiä, sekä railakas live-esiintyjä. Hän antaa tilaa bändilleen ja yleisölle – lavalle tanssimaan kutsutut joutuivat tosiaan pistämään parastaan! – vaikka hallitseekin meininkiä täysin kiistattomasti. Bändi suhtautuu häneen kuin James Browniin: tarkkailee herkeämättä, koska pomolta tulee seuraava komento muuttaa sointua, biisiä, tempoa tai rytmiikkaa. Ei, en ole nähnyt Brownia koskaan livenä, mutta hän on tosiaan saanut tehdä duunia hartiavoimin, jos on pistänyt Jonesia paremmaksi.

Ohjelmisto oli tanakka oppitunti 60-luvun soulin ja 70-luvun alun funkin rytmisiin ja harmonisiin saloihin. Oikeastaan ainoa, mikä minua kiusasi, oli biisimateriaali: nämä uusvanhat soulpalat kuulostivat paljon enemmän vanhojen Motown- ja Stax-klassikoiden jäljitelmiltä kuin omilla jaloillaan seisovilta tulevilta klassikoilta. Mutta ei se livenä niin haittaa.

Kipinöitä

·

Jatketaan vielä Howlin’ Wolfilla, vaikka olinkin jo antaa periksi: netistä ei tunnu löytyvän kovinkaan paljoa hyvälaatuista livematskua. Tämäkin vuonna 1964 kuvattu versio ”Smokestack Lightningistä” on vähän laimeasti äänitetty ja kuivakkaasti soitettu: ehkäpä televisiointi on saanut muusikot skarppaamaan turhan paljon.

.

Iso paha Susi

·

Howlin’ Wolf (Chester Arthur Burnett, 1910–76) kuuluu kiistatta 1900-luvun musiikin suurnimiin. Vaikka tämä Delta-bluesin legendan Charley Pattonin oppipoika aloittikin levytysuransa vasta nelikymppisenä siirryttyään 1950-luvun alussa Deltalta ensin Memphisiin ja sitten Chicagoon, tulokset olivat järisyttäviä, monessakin mielessä. James Segrestin ja Mark Hoffmanin elämäkerta Moanin’ at Midnight: Howlin’ Wolfin elämä (suom. Esa Kuloniemi, Johnny Kniga 2010) kuulee, asianmukaisesti, Wolfin ilmaisun vaikutusta esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin laulutyylissä.

Wolf on myös rohkaiseva hahmo monessakin mielessä: pelottavan ulkokuoren alla piili jämäkkä, (useinmiten) reilu ja oikeudenmukainen bändijohtaja, joka hoiti raha-asiat niin hyvin kuin taisi ja huolehti läheisistään parhaansa mukaan. Kouluja käymätön etelän maatyöläinen opetteli keski-ikäisenä ensin lukemaan ja sitten laajensi sivistystään musiikin lisäksi monella muullakin elämänalalla. Vielä päälle kuusikymppisenä dialyysipotilaana tämä valtavankokoinen laulaja/huuliharpisti/kitaristi näytti lavalla ns. närhen munat nuoremmille yrittäjille.

Segrest ja Hoffman kartoittavat tasaisen varmaan tahtiin Wolfin elämää pahoinpidellystä lapsesta nuoren maanviljelijän ja paikallistähden vaiheiden kautta ensin 1950-luvun listajyräksi ja sitten, vähitellen, bluespohjaisen musiikin itseoikeutetuksi vanhemmaksi valtiomieheksi. Esa Kuloniemen suomennosjälki on sujuvampaa kuin joissakin aikaisemmissa töissä, joskin kustannustoimittajan olisi ollut syytä olla vielä vähän tarkempana anglismien puolelle juuttuneiden lauserakenteiden kohdalla. (Loppupuolella teksti tuntui olevan paljon sujuvampaa ja valmiimpaa, tai sitten tyyliin oli ehtinyt vain tottua.) Joka tapauksessa kirja on oiva osa Johnny Knigan blueshistoriikkien laadukasta sarjaa. Koska muuten saamme suomeksi Charles Shaar Murrayn upean John Lee Hooker -elämäkerran Boogie Man?

Viulut ja ruukut ja banjot soi

· 2 kommenttia ·

Laitetaanpa kuluneen juhannuksen kunniaksi kunnon maalaismeininkiä. En voi väittää tuntevani Caroline Chocolate Dropsin musiikkia kovinkaan hyvin, mutta se mitä olen kuullut – eli parinvuodentakainen mainio Genuine Negro Jig -albumi – kyllä pistää suuta hymyyn ja jalkaa lyömään tahtia. ”Your Baby Ain’t Sweet Like Minessa” on sopivasti juhannustunnelmaakin… tyhjine ruukkuineen.

.

.
Ja vielä kerta kiellon päälle. ”Hit ’Em Up Stylessä” komppia hoidetaan modernimmalla meiningillä, beatboxaamalla. Tai voihan tietysti olla, että beatboxaaminen on keksitty jo silloin kuin mikrofonikin. Tai gramofonintorvi. Mutta minulle ei vain kerrottu.
.