Ykköseltä on alkanut keskiviikkoisin iltakymmeneltä tulla Treme-niminen draamasarja, joka kertoo elämästä New Orleansissa Katrina-hirmumyrskyn jälkimainingeissa (jos kielikuva sallitaan). Avausjakson perusteella on paha sanoa miten sarjan draamaosuudet mahtavat kantaa, mutta musiikin suhteen sarja näytti alusta alkaen olevansa oikealla asialla. Siinä nähdään ja kuullaan neworleansilaista musiikkia paljon enemmän ja paljon pidempinä jaksoina kuin monissa ns. musiikkidokumenteissa.

Sarjan ja kaupungin kunniaksi kaivoinkin vinyylihyllystä albumin, joka oli aikoinaan minun porttini neworleansilaiseen musiikkiin, ja joka on edelleenkin huikeimpia paikkakunnan muusikoiden koskaan tekemiä levytyksiä.

En oikein muista, miksi tulin levyn ylipäänsä hommanneeksi. Epäilen, etten ollut kuullut siitä raitaakaan. Luultavasti joku kehui, joku jonka mielipiteeseen luotin. Joka tapauksessa Neville Brothersin Yellow Moon (1989) oli hankinnan aikoihin suhteellisen tuore, korkeintaan vuoden vanha levy. En muista myöskään, miltä se kuulosti ensimmäisiltä kuuntelukerroilla. Luultavasti ”ihan kivalta”. Veikkaisin, että ainakin nimikappale vinkeine sopraanosaksofonikuvioineen vaikutti varmaankin vallan mukavalta rallatukselta. Muistan kuitenkin, että levy alkoi ns. kolista kun kuuntelin sitä työmatkoilla niin ikään reilun vuoden kuluessa hommaamastani pipodiskosta. Levyn tumma, symbaaliton ja särökitaraton, lyömäsoitin- ja bassovoittoinen äänikuva alkoi vietellä mystisiin syvyyksiinsä.

Tästä tuli samalla minun porttini lauluntekijä/laulaja/kitaristi/tuottaja Daniel Lanois’n äänimaailmaan. Olin kyllä kuullut niitä U2-levyjä joita Lanois oli tuottanut Brian Enon kanssa, ja tykännyt niistä, mutta tällä kertaa Lanoisilla oli ilmeisesti vieläkin enemmän sananvaltaa. Jossakin mielessä tämä on yhtä lailla Lanois’n kuin Nevillen veljesten levy, vaikka monet lauluista ovat joko yhtyeen tekemiä tai heidän keikkaohjelmistoaan. Lanois painoi koskettimia ja rumpusettiä vähän vaimeammalle miksauksessa, korosti perkussioita ja Tony Hallin funk-bassottelua, antoi tilaa Nevillen veljesten laululle – etenkin Aaronin ainutlaatuiselle tenorille. Niinpä levy kuulostaa pikemminkin afrikkalaiselta kuin amerikkalaiselta levyltä – etenkin kun tuon ajan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla levyillä oli tapana korostaa diskanttitaajuuksia repivän räikeiksi. Tämä oli jotakin muuta, ja on minun kirjoissani edelleenkin yksi soundimaailmoiltaan hienoimpia levyjä koskaan.

Mutta mikään levy ei kanna pelkästään soundien voimin, ja Yellow Moonilla olisi riittävän vahvoja lauluja tekemään huonompisoundisistakin albumeista elinikäisiä suosikkeja. Nimikappale ”Yellow Moon” on se joka tarttuu korvaan ensimmäisenä, samoin yhtyeen hiphop-puolta esiin tuova ”Sister Rosa”, jonka sankarittaren syntymästä tuli toissapäivänä kuluneeksi sata vuotta. Link Wrayn ”Fire And Brimstone” on levyn raisuinta, funkyinta puolta, mutta omiksi suosikeikseni ovat oikeastaan nousseet hitaasti kytevät, hitaasti kasvavat ”Wake Up” ja ”Voo Doo”. Niin, ja hieno, laulumelodialle kaiken sen ansaitseman tilan antava Sam Cooke -cover ”A Change Is Gonna Come”.

Olkoon tässä maistiaisena vaikkapa ”Sister Rosasta” tehty video.

Joskus 1970-luvun viimeisenä vuonna tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisestä postimyyntipuulaakista halvan neljän älpeen boksin nimeltä The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum. Beatles-levy koostuu lähinnä Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyistä äänityksistä ja muusta varhaissälästä. The Who -osuus – joka levyn etiketissä oli muodossa The First Ten Years – olikin sitten erinomaisen pätevää kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mikä kolisi, ja lujaa, oli jostakin syystä Cream.

Sittemmin minulle selvisi, että kansion Cream-levyn sisältö oli itse asiassa bändin esikoisalbumi Fresh Cream (1966) – tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, näin ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita ”I Feel Free”. Niinpä aloitusraitana oli ”N.S.U.” ja kyseinen laulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Meidän kotistereomme kaiuttimet oli nimittäin sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, että kappaleen jännitteisen välikkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillittömän makeilta.

Sitä kuunnellessa minä päätin haluta basistiksi.

Nykyään Fresh Cream kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, minkä lisäksi sitä vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskellä.  70–80-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punkäänitteitä, eikä Creamin klassikko poikennut ajan normista niin paljon kuin nykyään. Esikoislevyllään Cream ei vielä sortunut myöhempien (osittain livenä äänitettyjen) albumiensa päämäärättömään (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyivät koossa erinomaisesti ja soolot lyhkäisinä. Samoihin aikoihin kiinnostuin bändin kitaristin Eric Claptonin myöhemmästäkin tuotannosta, mutta siitä huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimmäisiä rockrumpaleita joka käytti kahta bassorumpua: hänellä ne olivat nykyisestä metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireessä. Hän ei soittanut niillä tasaista tykytykytykytyky-komppia vaan, kuten hän eräällä videolla on kertonut, käytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin ”Toad” on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamielessä.

Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini tässä bändissä oli alusta alkaen Jack Bruce. Hienoääninen laulaja, hyvä huuliharpisti, erinomainen lauluntekijä ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei jäänyt bändikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yrittänyt opetella soittamaan joitakin hänen riffejään, ja vaikka oikeat sävelet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eikä muutakaan sälää. Ei niille olisi ollut äänikuvassa tilaakaan.

Viime aikoina, kun olen äänitellyt uusiksi joitakin parhaita biisejäni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelkästä (itse säveltämästäni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen työkalupakkiin. Olen jopa lisännyt bassosoundiin hieman säröä. Niin, ja muutama ensimmäinen säveltämäni ja silloiselle bändilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niistä osaan edelleenkin ulkoa.

Creamin tunnetuimmat ja ehkä parhaat biisit ovat myöhemmillä levyillä: ”Sunshine of Your Love” Disraeli Gearsilla (sillä jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), ”White Room” Wheels of Firellä, ”Badge”* Goodbyellä.  Fresh Cream oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.

Yritin löytää hyvälaatuista videopätkää bändin 1960-luvun esityksistä, mutta hieman huonolla menestyksellä. Joten laitetaan ”N. S. U.” sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. Äijät ovat vanhempia, soitto seesteisempää, mutta olennainen välittyy edelleen.

.