Kategoria: musiikki

Kansallissankaritarinoita

·

Elämäkertaelokuvia ei pitäisi tehdä, ei Mannerheimista eikä kenestäkään muustakaan. Etenkään, jos kyseessä on niin tunnettu kansallinen (tai kansainvälinen) ikoni että kaikki (tai ainakin monet) ovat tietääkseen elokuvan kohteen elämän tärkeimmistä tapahtumista ja niiden merkityksestä kohteen elämälle/uralle/kansakunnalle/maailmanrauhalle/ties mille. Silloin käsissä on jo ennen käsikirjoittamisen aloittamista tolkuton, muodoton klöntti, josta on täysin mahdotonta tiivistää toimivaa kaksituntista elokuvaa. Tai kolmetuntista. Ei minkäänlaista elokuvaa. Tuloksena ei ole elokuva, vaan sarja huonosti toisiinsa liittyviä irrallisia kohtauksia. Ei se toimi, ei mitenkään. Älkää edes yrittäkö, olkaa niin hyvät.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö historiallisista merkkihenkilöistä olisi mahdollista tehdä kelvollisia tai jopa mainioita elokuvia. Kyllä se onnistuu. Oleellista on luopua yrittämästäkään tehdä elämäkertaa. Satuin muutaman päivän välein näkemään kaksikin kohtuullisen tasokasta elokuvaa, jossa hommaan oli lähdetty oikealla asenteella. Molemmissa oli myös ongelmia hyvinkin samanlaisissa asioissa.

Sekä Pjotr Buslovin ohjaama Vysotski (2011) että Steven Spielbergin ohjaama Lincoln (2013) tajusivat valita sankarinsa elämästä sopivan kompaktin episodin, jota on tarkoitus valottaa päähenkilön (tai hänen lähipiirinsä) luonnetta, elämää ja merkitystä. Neuvostoliittolaisen laulaja/näyttelijä/lauluntekijälegenda Vladimir Vysotskin (1938–80) kohdalla valituksi tuli lyhyt konserttikiertue Uzbekistanissa ja päähenkilön sen aikana saama sairaskohtaus, joka johti kliiniseen kuolemaan kahdeksan minuutin ajaksi. Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin (1809–65) kohdalla keskitytään vuoden 1865 kevääseen, jolloin Lincoln ajoi puoliväkisin läpi ns. 13. lisäyksen Yhdysvaltain perustuslakiin saadakseen juridisen vahvistuksen muutamaa vuotta aikaisemmin esittämälleen orjuuden lopetusjulistukselle.

Vysotskin tapauksessa elokuvan huomio keskittyy oikeastaan paljon enemmän hänen lähipiiriinsä ja sen ihmissuhteisiin – sekä neuvostovallan yrityksiin pitää kurissa tätä kansansankaria, joka oli liian suosittu ja maineikas että häntä olisi voitu pidättää edes holtittomasta autohurjastelusta. Elokuva ei demonisoi KGB:n kyttiäkään, vaan näyttää heistä hyvinkin inhimillisen puolen. Vysotski itse jää perin etäiseksi hahmoksi, siitäkin huolimatta että hänen poikansa Nikita Vysotski (joka toimi sekä käsikirjoittajana että toisena tuottajana) on lainannut oman äänensä isän näyttelijälle. Osasyynä on näyttelijälle ympätty paksu maski: hän kyllä näyttää aivan samalta kuin Vysotski filmeissä ja kuvissa, mutta ilmeitä ei juuri pääse läpi.

(Aluksi missään elokuvan materiaaleissa ei edes mainittu pääosaa näyttelevän Sergei Bezrukovin nimeä.)

Daniel Day-Lewisin Lincolnilla on itse asiassa aika paljon samoja ongelmia. Hänkin onnistuu kasvojensa ja maskin puolesta näyttämään aivan Lincolnilta, mutta ilmeettömältä Lincolnilta. Kun hänen on vielä koko ajan esitettävä itseään isokokoisempaa ihmistä, vaikutelma muistuttaa monessa suhteessa enemmän Mauno Koivistoa. Emootiot tulevat läpi lähinnä kiihkeänä pöydänhakkaamisena tuolla ja leppoisana turinointina täällä.

Molemmissa elokuvissa kesti myös aikansa päästä tarinaan sisään, sillä ne vaativat jonnin verran pohjatietoa Neuvostoliiton kyttäysjärjestelmästä, taidemaailmasta ja byrokratiasta 1970-luvun lopulla sekä päätöksentekoprosesseista Yhdysvaltain hallinnossa 1800-luvun puolivälissä. Lincolnia on höystetty paikka paikoin lyhyillä, ohimenevillä taistelu- ja ruumiskasakuvilla, mutta pääosin se keskittyy poliittiseen juonitteluun ja lehmänkauppoihin: Lincolnin tavoitteet kuvataan kyllä kiistattoman kunnioitettaviksi, mutta samalla osoitetaan että niiden saavuttamiseksi hän ei sumeile turvautua palkkiovirkojen lupailuun tai suoranaiseen korruptioon.

Vysotskin tapauksessa hänen työnsä – musiikki ja teatteri – jäävät monien muusikkoelokuvien tapaan aivan liian vähälle huomiolle, jolloin päähenkilöstä korostuu enemmän jääräpäisyys ja itsekeskeisyys kuin se, mistä hänen maineensa ja asemansa kansakunnan kaapin päällä oikein ovat peräisin.

Molempien elokuvien päähenkilöt olivat (ja ovat) suuren yleisön sankareita, joten elokuvatkin on suunnattu suurelle yleisölle (kuten Nikita Vysotski totesikin Kino Lokakuun näytöksen jälkeisessä kyselytilaisuudessa). Sellaisina ne toimivat vallan mainiosti huolimatta siitä, että molemmissa toimintaa on perin vähän ja puhetta hyvin paljon.

Kino Lokakuussa tuli nähtyä samana päivänä Aleksei Utshitelin vuonna 1987 ohjaama dokumenttielokuva Rock 1980-luvun lopun venäläisistä vaihtoehtorockmuusikoista. Puolikkaan kengännauhan budjetilla oli syntynyt visuaalisesti hieno ja hillitty kokonaisuus, jonka tapauksessa olisi kyllä ollut syytä tuntea neuvostorockia aika paljon paremmin. Elokuva ei selittele eikä pohjusta mitään, näyttää vain hyvin tarkasti rajattuja konserttikatkelmia sekä yhtyeidensä johtajien ajatuksia elämästään ja tekemisistään. Yhtyeitä kokonaisuuksina ei juurikaan näytetä: konserteissa käytössä on ollut selvästikin yksi ainoa kamera, joka ei kuvaa muuta kuin bändin nokkamiestä.

Laitojen kautta

·

Viikonloppu on ollut musiikillisesti monipuolinen. Eilen tuli käytyä – vuorokauden varoitusajalla – Uuden musiikin kilpailun finaalissa Espoossa, kun minut pyydettiin puhumaan aikamatkailusta tapahtuman netti-etko-osuuteen. (Minun osuuteni löytyy suunnilleen 24 minuutin kohdalta YLE Areenan UMK-tallenteesta.) Itse häppeningin musiikkikin enimmäkseen viehätti korvaa. Finaaliin oli valikoitunut varsin kelvokkaita lauluja. Itse olen tietysti vähintäänkin periaatteellisen epäluuloinen ”elävään musiikkiin” josta suurin osa tulee taustanauhalta tai -kovalevyltä, mutta kuultiinhan tilaisuudessa sentään elävää laulantaa niiden nauhojen päälle. Livenä artistien laulu kuulosti paljon komeammalta kuin esimerkiksi semifinaalin lähetyksessä, joten oli helpompi olla samaa mieltä jotakuinkin vieressämme istuneiden tuomarien kanssa vokaalisuoritusten kehittymisestä.

Euroviisut ovat sitä paitsi osa kulttuuriperimääni. Ensimmäinen kappale jonka muistan viisuista nähneeni telkkarissa on Vicky Leandrosin (edelleenkin upea) ”Après toi”, joka voitti vuoden 1972 viisut. (Itse asiassa muistan paremmin laulun esikatseluvideon, jossa laulajan taustalla näkui vihreitä ja punaisia muoviputkia – jos muistan oikein.) Äitini oli sitä paitsi toimittajana paikan päällä lukuisissa viisuissa 1970-luvulla, taisi olla jonkun kerran 60-luvullakin: ainakin hän on kertonut olleensa mukana siinä porukassa, joka kuuli sen vuotisen Suomen edustajan Viktor Klimenkon laulavan iltabileissä venäläisiä lauluja, ja kannusti tätä levyttämään venäjäksi. Viki levytti ja loppu on historiaa. (Muista äidin tarinoista kyseisen vuoden viisujen suhteen minä sitten vaikenen sitäkin jyrkemmin.)

Tuossa hupaisassa pikku haastattelussa oli kysymys, joka oli minulle kerrottu jo ennen lähetystä valmiiksi ja olin vähän pohtinutkin mitä siihen sanoa, mutta samalla kun kysymystä minulle sitten esitettiin, muutin vastaukseni ja olen ratkaisuun huomattavan tyytyväinen. Että mitäkö tämän hetken artisteja haluaisin esittää vuodesta 3000 tulevalle aikamatkailijalle? No tietenkin sen, miten monenlaista, monikulttuurista musiikkia nykyään tehdään! Jos yhdeksänsadankahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua tiedetään yhtään mitään meidän aikamme musiikista, silloin tiedetään muutama harva nimi (keitä ne sitten lienevätkään). Mutta kun nykyään tehdään paljon muutakin, erilaista ja kummallista musiikkia, ei huonompaa eikä parempaa kuin ilmeisimmät (minunkin) vastaukset, mutta toisenlaisempaa. Tämä on tämän ajan musiikin suuri, vahva asia.

Sopivasti sunnuntai onkin kulunut ihan erilaisen musiikin parissa. Espoolainen urheiluhalli vaihtui (akustisesti melkein yhtä kyseenalaiseen) Paavalin kirkkoon ja päivän pop Johann Sebastian Bachin Johannes-passioon.

”Muistelinkin, että sä pidät Bachista”, totesi esityksen jälkeen yhdessä mukana olleista kuoroista (Tikkurilan laulajat) laulava ystävä. Kyllä. Kaverini Kimmo opetti minua kuuntelemaan Bachia ollessani parikymppinen, eikä asiaa lainkaan haitannut, että silloin tuoreehko muusikkosankarini Jack Bruce on joskus julistanut Bachin ”maailman parhaaksi basistiksi”. En ole viime vuosina kuunnellut kovinkaan paljoa vanhan mestarin musiikkia – jotakuinkin kaikki Bach-levyni ovat yhä vinyylejä – enkä ole hirveästi käynyt koskaan ns. vanhan musiikin konserteissa, mutta kun kerran ystävä kutsui, oli sopiva päivä jnpp. Ja kyllähän tuo kannatti.

Paavalin kirkon iso, kaikuisa, yksilaivainen sali oli täpötäynnä ja jouduin tyytymään penkkiin salin perällä, minkä ansiosta paljon musiikin yksityiskohdista katosi kaiun sekaan. Parikymmenhenkisen Galantina-barokkiyhtyeen, solistien ja ison kuoron ilmaisun voima ja väkevyys kuitenkin välittyi hienosti. Bachin monet melodiat ovat perin tuttuja hänen omien sävellystensä ohella monista muista yhteyksistä, mutta tällaisessa isossa teoksessa tutut ainekset vuorottelevat varsin mallikkaasti äkkiväärien koukkausten ja rytmimuutosten kanssa.

Omaan korvaani etenkin resitatiiviosissa – niissä missä varsinaista Johanneksen evankeliumin pääsiäistarinaa kuljetetaan eteenpäin – rytmi oli aivan liian laahaava. Toisaalta etenkin näin kaikuvassa tilassa räväkämpi tempo olisi tehnyt tekstistä ja osin musiikistakin kovin helposti muodotonta puuroa (ja laulajilla olisi ollut vieläkin rankempi homma: laulettavaa on paljon, eikä se ole helppoa). Koraali- ja resitatiiviosuuksien välille jäävät tauot tuntuivat lisäksi syövän dramattista kaarta: usein kuoro vastasi resitatiivitekstiin, ja resitatiivi jatkoi kuoron jälkeen joskus jopa samaa virkettä, jolloin muutaman sekunnin tyhjä kohta katkaisi kiusallisesti ajatuksen. Esitystradition lisäksi tauotus johtui tietysti soittaja- ja laulajakombinaatioiden sekä myös kuoronjohtajien vaihdoksista: tämä toteutus toimi monille heistä opinnäytteenä.

Solistisista suorituksista mieleen jäivät ennen kaikkea alttoaariat, jotka – barokkitavan mukaan – esitti mieslaulaja. Kontratenori David Hackston, mainio mies, on tuttu kääntäjäkuvioista ja minulla on ollut tilaisuus kuulla hänen lauluaan vähän intiimimmässä tilassa, mutta ei voi väittää etteikö hänen äänensä olisi soinut vallan huikeasti myös isossa hallissa.

Hieno keikka. Kuorojen vuoden mitainen harjoittelukausi kuului, jopa tällaisen barbaarinkin korvaan. Pitäisi käydä enemmän myös barokkikeikoilla ja muuta elävää vanhaa musiikkia kuulemassa.

Albumialbumi V

· 2 kommenttia ·

Ykköseltä on alkanut keskiviikkoisin iltakymmeneltä tulla Treme-niminen draamasarja, joka kertoo elämästä New Orleansissa Katrina-hirmumyrskyn jälkimainingeissa (jos kielikuva sallitaan). Avausjakson perusteella on paha sanoa miten sarjan draamaosuudet mahtavat kantaa, mutta musiikin suhteen sarja näytti alusta alkaen olevansa oikealla asialla. Siinä nähdään ja kuullaan neworleansilaista musiikkia paljon enemmän ja paljon pidempinä jaksoina kuin monissa ns. musiikkidokumenteissa.

Sarjan ja kaupungin kunniaksi kaivoinkin vinyylihyllystä albumin, joka oli aikoinaan minun porttini neworleansilaiseen musiikkiin, ja joka on edelleenkin huikeimpia paikkakunnan muusikoiden koskaan tekemiä levytyksiä.

En oikein muista, miksi tulin levyn ylipäänsä hommanneeksi. Epäilen, etten ollut kuullut siitä raitaakaan. Luultavasti joku kehui, joku jonka mielipiteeseen luotin. Joka tapauksessa Neville Brothersin Yellow Moon (1989) oli hankinnan aikoihin suhteellisen tuore, korkeintaan vuoden vanha levy. En muista myöskään, miltä se kuulosti ensimmäisiltä kuuntelukerroilla. Luultavasti ”ihan kivalta”. Veikkaisin, että ainakin nimikappale vinkeine sopraanosaksofonikuvioineen vaikutti varmaankin vallan mukavalta rallatukselta. Muistan kuitenkin, että levy alkoi ns. kolista kun kuuntelin sitä työmatkoilla niin ikään reilun vuoden kuluessa hommaamastani pipodiskosta. Levyn tumma, symbaaliton ja särökitaraton, lyömäsoitin- ja bassovoittoinen äänikuva alkoi vietellä mystisiin syvyyksiinsä.

Tästä tuli samalla minun porttini lauluntekijä/laulaja/kitaristi/tuottaja Daniel Lanois’n äänimaailmaan. Olin kyllä kuullut niitä U2-levyjä joita Lanois oli tuottanut Brian Enon kanssa, ja tykännyt niistä, mutta tällä kertaa Lanoisilla oli ilmeisesti vieläkin enemmän sananvaltaa. Jossakin mielessä tämä on yhtä lailla Lanois’n kuin Nevillen veljesten levy, vaikka monet lauluista ovat joko yhtyeen tekemiä tai heidän keikkaohjelmistoaan. Lanois painoi koskettimia ja rumpusettiä vähän vaimeammalle miksauksessa, korosti perkussioita ja Tony Hallin funk-bassottelua, antoi tilaa Nevillen veljesten laululle – etenkin Aaronin ainutlaatuiselle tenorille. Niinpä levy kuulostaa pikemminkin afrikkalaiselta kuin amerikkalaiselta levyltä – etenkin kun tuon ajan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla levyillä oli tapana korostaa diskanttitaajuuksia repivän räikeiksi. Tämä oli jotakin muuta, ja on minun kirjoissani edelleenkin yksi soundimaailmoiltaan hienoimpia levyjä koskaan.

Mutta mikään levy ei kanna pelkästään soundien voimin, ja Yellow Moonilla olisi riittävän vahvoja lauluja tekemään huonompisoundisistakin albumeista elinikäisiä suosikkeja. Nimikappale ”Yellow Moon” on se joka tarttuu korvaan ensimmäisenä, samoin yhtyeen hiphop-puolta esiin tuova ”Sister Rosa”, jonka sankarittaren syntymästä tuli toissapäivänä kuluneeksi sata vuotta. Link Wrayn ”Fire And Brimstone” on levyn raisuinta, funkyinta puolta, mutta omiksi suosikeikseni ovat oikeastaan nousseet hitaasti kytevät, hitaasti kasvavat ”Wake Up” ja ”Voo Doo”. Niin, ja hieno, laulumelodialle kaiken sen ansaitseman tilan antava Sam Cooke -cover ”A Change Is Gonna Come”.

Olkoon tässä maistiaisena vaikkapa ”Sister Rosasta” tehty video.

Kadonneen laulajan metsästys

· 2 kommenttia ·

Olen kuullut kehuja Malik Bendjelloulin dokumenttielokuvasta Searching for Sugar Man (2012), mutta kun elokuva tuli lopulta nähtyä, voin yhtyä kehuihin.

Olipa aikoinaan meksikolaistaustainen laulaja/lauluntekijä, joka levytti 1970-luvun alussa Detroitissa isohkon levy-yhtiön alamerkille kaksi albumia. Ne eivät myyneet kovin montaa kappaletta, ja laulaja potkaistiin levy-yhtiöltä pois ennen kuin kolmatta levyä ehdittiin julkaista. Siinä ei ole mitään yllättävää, niin on käynyt monelle, ja elokuvassa haastateltujen musiikkialan ihmisten kehuista huolimatta tämän pelkkää Rodriguez-nimeä käyttäneen herran musiikki oli minun korvaani aika tavanomaisen oloista, aikaisekseen. Ei huonoa, mutta ei nyt mitenkään sanomattoman sykähdyttävää.

Kummallinen osa tarinaa alkaa vasta sen jälkeen. Muutama kappale levyä päätyy apartheid-hallinnon aikaiseen Etelä-Afrikkaan. Niistä tehdään ensin kasettikopioita, sitten levy julkaistaan maassa virallisestikin. Ja myy kuin häkä. Rodriguezista tulee valkoisten apartheidin vastustajien 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kulttisankari. Kauppa- ja kulttuurisaarron vuoksi eteläafrikkalaisille selviää vasta myöhemmin, ettei kukaan muu missään muualla oikeastaan tunne tätä artistia. Tiedot hänestä ovat muutenkin huteria. Kerrotaan, että hän on joko ampunut itsensä kesken keikkaa tai tehnyt polttoitsemurhan. Vasta 1990-luvulla muutama musiikinystävä alkaa tonkia asiaa, aluksi hyvin heikolla menestyksellä. Oikein mitään tietoa ei löydy mistään. Musiikinystävät perustavat nettisivustonkin: ”Onko kukaan nähnyt tätä miestä?”

Eräänä päivänä sivuston foorumille tulee viesti. Sen lähettäjä on Rodriguezin tytär. Ja tarina alkaa lopultakin keriytyä auki. Jos haluat tietää tapahtumista näkemättä elokuvaa, voit vaikka vilkaista Rodriguezin Wikipedia-sivua. Ei tieto välttämättä vähennä elokuvan kiinnostavuutta, mutta jotkut ovat… spoileriherkkiä.

Hetkittäin elokuva tuntuu melkein sokeriselta – ja epäuskottavalta. Mietin välillä, onko kyseessä vain nokkelasti rakennettu temppu, jolla fiktiivinen tarina saadaan vaikuttamaan muka-dokumentilta. Ilmeisesti ei ole, ja jos on, se on tehty todella huolellisesti. Ilmeisesti tarina on totta. Ja vaikka se olisikin fiktiota, se on riittävän hyvä ja juuri sopivasti omituinen ollakseen viehättävä, varsinkin kun elokuva on toteutettu todella hyvin. Se on myös kaunis, visuaalisesti hienosti toteutettu elokuva, ja jos tulee tilaisuus valita, suosittelen Blu-Ray-versiota normi-dvd:n sijaan.

Jään vain miettimään, mitä Rodriguezin (jo 70-luvulla lopetetulle levy-yhtiölle maksetuilla) Etelä-Afrikan rojaltimaksuille sitten mahtoikaan tapahtua.

Välityö

· 2 kommenttia ·

Iso tekstitiedosto lähti pitkästä aikaa kustantajalle. Ei, kyse ei ole Paluusta, vielä. Kirjan ensimmäisen osan kirjoitettuani tunsin tarvitsevani pientä tuumaustaukoa ja tein loppuun jo hyvän aikaa sitten aloittamani pienen kirjakäännösprojektin. Kyseessä on Paul Stenningin historiikki Rage Against The Machine -yhtyeestä. Suomennoksen julkaisee Into joskus alkusyksystä.

En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjoja, joten tämä oli mukava hanke siinäkin suhteessa. Ja tämä poliittisesti radikaali yhtyehän on totisesti dokumentoimisen arvoinen, jotakuinkin ainoa ”pomppumetallia” soittava bändi joka on minua jaksanut koskaan innostaa. Näin heidät livenäkin Roskildessa vuonna… ööö… 1995, se taisi olla. Ja arvioin viitisen vuotta myöhemmin Rumbaan heidän (toistaiseksi?) viimeisen studiolevynsä Renegades, tähän tapaan:

 

Rage Against the Machine
Renegates
Sony
8
RATM päättää (ainakin nykymuotoisen) olemassaolonsa tyylikkäästi tekemällä kunniaa esikuvilleen. Coveroinnin kohteena on hyvä ja tyylikäs valikoima poliittisemman hiphopin klassikoita – Eric B. and Rakim, Africa Bambaataa, Cypress Hill, EPMD (levyn huippuhetkiin kuuluva massiivinen I’m Housin’) -, hoocee-punkkia (Minor Threatin In My Eyes) ja ehkä satunnaiskuulijalle yllättävästi koko joukko vanhapieruisen rockin särmikkäämpää laitaa. MC5:n Kick Out the Jams on miltei arvattava valinta. Se kulkee studioversiona vähän kankeammin kuin piiloraita-livenä, mutta Tom Morellon päheä soolo vie jutun ihan omalle radalleen kunnioittamalla Detroitin viisikon soonista radikalismia paljon oivaltavammin kuin ne miljoona taantumuksellista rokkiorkesteria jotka tuota klassikkoa ovat veivanneet. Eivät Bod Dylanin Maggie’s Farm tai Stoogesien Down on the Street ole nekään kaikkein yllättävimpiä vetäisyjä. Silti niitä kuuntelee näinä terhakkaina uusrunttauksina erinomaisen mielellään.
Devon Beautiful World tarjoaa hiljaisen hengähdystauon massiivisen mätön lomassa. Tom Morello pääsee tässä näyttämään kykyään sävyttää biisiä yllättävillä häiriöäänillä erinomaisen istuvasti. Alkuaan akustisesti soitettu Bruce Springsteenin Steinbeck-kunnianosoitus The Ghost of Tom Joad sen sijaan saa hihoihinsa näiden kalifornialaisten kourissa muutaman olkiluodollisen verran sähköistä energiaa. Yksi levyn helmiä on silti Rolling Stonesien Street Fightning Man – hyvä esimerkki siitä miten cover voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä vasta sitten kun coveroijat luopuvat turhasta kunnioituksesta alkuperäistä esitystä kohtaan.
Kokonaisuutena Renegates on erinomaisen toimiva ja rikas kokonaisuus. Mieltä jää vain kaivelemaan mihin RATM olisi vielä kyennytkään jos homma olisi pysynyt koossa.
J. Pekka Mäkelä

No niin. Se on siinä. Nyt on aika palata miettimään ja kirjoittamaan Paluuta. Pistetään vielä loppuun mainio pikku musiikkivideo, joka osoittaa että kyllä poliittinen musiikki sentään jotakin konkreettista saa aikaiseksi. Esimerkiksi pystyy sulkemaan New Yorkin Pörssin tunnin ajaksi keskellä vilkasta kaupankäyntipäivää. Rage Against The Machine ja ohjaaja Michael Moore, olkaapa hyvät.

.

Albumialbumi IV

·

Joskus 1970-luvun viimeisenä vuonna tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisestä postimyyntipuulaakista halvan neljän älpeen boksin nimeltä The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum. Beatles-levy koostuu lähinnä Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyistä äänityksistä ja muusta varhaissälästä. The Who -osuus – joka levyn etiketissä oli muodossa The First Ten Years – olikin sitten erinomaisen pätevää kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mikä kolisi, ja lujaa, oli jostakin syystä Cream.

Sittemmin minulle selvisi, että kansion Cream-levyn sisältö oli itse asiassa bändin esikoisalbumi Fresh Cream (1966) – tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, näin ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita ”I Feel Free”. Niinpä aloitusraitana oli ”N.S.U.” ja kyseinen laulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Meidän kotistereomme kaiuttimet oli nimittäin sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, että kappaleen jännitteisen välikkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillittömän makeilta.

Sitä kuunnellessa minä päätin haluta basistiksi.

Nykyään Fresh Cream kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, minkä lisäksi sitä vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskellä.  70–80-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punkäänitteitä, eikä Creamin klassikko poikennut ajan normista niin paljon kuin nykyään. Esikoislevyllään Cream ei vielä sortunut myöhempien (osittain livenä äänitettyjen) albumiensa päämäärättömään (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyivät koossa erinomaisesti ja soolot lyhkäisinä. Samoihin aikoihin kiinnostuin bändin kitaristin Eric Claptonin myöhemmästäkin tuotannosta, mutta siitä huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimmäisiä rockrumpaleita joka käytti kahta bassorumpua: hänellä ne olivat nykyisestä metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireessä. Hän ei soittanut niillä tasaista tykytykytykytyky-komppia vaan, kuten hän eräällä videolla on kertonut, käytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin ”Toad” on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamielessä.

Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini tässä bändissä oli alusta alkaen Jack Bruce. Hienoääninen laulaja, hyvä huuliharpisti, erinomainen lauluntekijä ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei jäänyt bändikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yrittänyt opetella soittamaan joitakin hänen riffejään, ja vaikka oikeat sävelet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eikä muutakaan sälää. Ei niille olisi ollut äänikuvassa tilaakaan.

Viime aikoina, kun olen äänitellyt uusiksi joitakin parhaita biisejäni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelkästä (itse säveltämästäni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen työkalupakkiin. Olen jopa lisännyt bassosoundiin hieman säröä. Niin, ja muutama ensimmäinen säveltämäni ja silloiselle bändilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niistä osaan edelleenkin ulkoa.

Creamin tunnetuimmat ja ehkä parhaat biisit ovat myöhemmillä levyillä: ”Sunshine of Your Love” Disraeli Gearsilla (sillä jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), ”White Room” Wheels of Firellä, ”Badge”* Goodbyellä.  Fresh Cream oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.

Yritin löytää hyvälaatuista videopätkää bändin 1960-luvun esityksistä, mutta hieman huonolla menestyksellä. Joten laitetaan ”N. S. U.” sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. Äijät ovat vanhempia, soitto seesteisempää, mutta olennainen välittyy edelleen.

.

Onnea, pikku midinetti!

·

Nykymuotoisen internetin ohella näinä päivinä täyttää 30 vuotta myös muuan ammattilaiskäyttöön tarkoitettu digitaalinen tiedonsiirtostandardi, joka  on edelleen versionumeroltaan 1.0 ja jatkuvassa ammattikäytössä. Kyllä.

Musical Instruments’ Digital Interface eli MIDI esiteltiin musiikkialan amerikkalaisilla NAMM-messuilla tammikuussa 1983 ensimmäisenä valmistajariippumattomana järjestelmänä, jonka avulla vaikkapa Sequential Circuits -yhtiön syntetisaattorin koskettimistolla saattoi soittaa yksinkertaisella piuhalla siihen liitettyä Rolandin syntetisaattoria. Juuri tämä yhdistelmä saatiin toimimaan kyseisillä messuilla – joten kuten. Sequential Circuitsin pomon Dave Smithin ideoima standardi viimeisteltiin saman vuoden mittaan. Sillä on menty siitä lähtien.

No, jos tarkkoja ollaan, kyllä siihen on tullut sen jälkeen yhtä ja toista. 1.0-versioon jätettiin riittävästi kyynärpäätilaa täydennyksiin, joita on tullut. Ei kukaan vuonna 1983 luultavasti edes kuvitellut, että kukaan edes haluaisi ohjata midi-komennoilla vaikkapa teatterin lavavalaistusjärjestelmää, moniraitanauhuria, kitaran efektilaitetta tai… tietokonetta.* Nykyisten kotistudioiden ehkä yleisin midi-komentojen välityspiuhastandardi eli USB ilmestyi sekin maailmaan vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin. Alkuperäisen midi-piuhamallin päässä oli ja on vieläkin viisipiikkinen DIN-liitin, jäänne oikeastaan jostakin 1960-luvun tienoilta.**

Midi-johtoa pitkin kulkeva tieto on aika yksinkertaista. Ääntä siinä ei kulje, ainoastaan tieto tyyliin ”soita 3. oktaavin cis-sävelelle merkitty ääni voimakkuudella 120”. Kyse on eräänlaisesta digitaalisesta nuotinnoksen muodosta. Parempiakin järjestelmiä on kehitelty – esimerkiksi sellaisia, joissa sävelille on mahdollista saada hienovaraisempiakin dynamiikkavaihteluja kuin midin mahdollistamat 127 voimakkuusastetta – mutta midi on edelleen ainoa alan standardi.

Itselläni on ollut vuosien mittaan useitakin midi-liitännällä varustettuja rumpukoneita*** ennen kuin hankin ensimmäisen laitteen piuhan toiseen päähän: rumpukoneissa oli oma sisäinen sekvensseri, johon komppeja saattoi tallentaa, joten muita laitteita ei tarvittu, ellei halunnut varmuuskopioida vaivalla väkerrettyjä komppeja.**** Tietokoneen yhdistäminen hommaan toi kuitenkin mukanaan jotakin aivan uutta: tietsikan muistiin kykeni tallentamaan muutakin kuin pelkkiä yksittäisiä yhden-kahden tahdin kuvioita ja kompeista oli mahdollista tehdä luontevampia ja kehittyvämpiä… sitten kun niitä lopulta oppi tekemään.

Vähitellen ääntä tuottava midilaitteisto on hiippaillut kokonaan tietokoneen sisään gigatavujen kokoisiksi sample-kirjastoiksi ja virtuaalimukaelmiksi ”klassisista” analogisista ja digitaalisista syntetisaattoridinosauruksista. Mutta ei ihan. On ihan sympaattista, että oma ainoa ulkoinen synamoduulini sattuu olemaan juuri Dave Smithin nykyisen firman valmistama moderni, midin avulla hallittava mutta äänipuoleltaan analoginen moderni versio Sequential Circuitsin legendaarisesta Prophet 5 -syntetisoijasta.

___

* Vaikka digitaaliset MIDI-laitteet ovat kaikki pohjimmiltaan eräänlaisia tietokoneita. Myöskin ne, joissa itse äänentuotantopuoli toimii analogisen elektroniikan varassa. Analogiset tietokoneet keksittiin vuosikymmeniä ennen digitaalilaitteita.
** Ensimmäisessä erillisessä kasettidekissäni oli vielä DIN-liitin hoitamassa yhteyksiä vahvistinosastoon. Vahvistin oli sen verran moderni, että jouduin hankkimaan sovittimen sen takapaneelista löytyneisiin (silloin) moderneihin RCA-liittimiin. MIDI-standardissa mainittiin myös ammattikäyttöön tarkoitettu paljon kestävämpi liitinmalli, muistaakseni jonkinlainen XLR-liittimen muunnelma, mutta lieneeköhän sitä koskaan laitettu yhteenkään oikeaan laitteeseen?
*** Yamaha RX21, Roland TR-626, Boss ”Dr. Rhythm” DR-550 ja Korg DRM-1, joista viimeisen myin itse asiassa vasta viime vuoden loppupuolella. Ennen midi-aikaa oli vielä Bossin primitiivisin ”ryhtmitohtori” DR-110, jossa oli kyllä viisipiikkinen DIN-liitin, mutta jotakin yhtiön omaa standardia varten. Lisäksi minulla oli vähän aikaa joku äärimmäisen primitiimivinen ”synamoduuli” jonka valmistajankin olen unohtanut, sekä vähän kauemmin ihan oikea Yamaha DX27 -syntetisoija. Kaikenlaista kalustoa on tullut aikoinaan omistettua ja myytyä. Osa noista olisi nykyään vähän entistä arvokkaampia, ja jotkut olisi hauska omistaa edelleenkin, jos tilaa ja aikaa niiden kanssa leikkimiseen olisi.
**** Rolandissa oli nauhuriliitäntä, jolla varmuuskopioin sen muistia kasettidekille ja C-kasetille. Niitä C-5-kasetteja pyöri pitkään nurkissa ja kaapeissa senkin jälkeen kun Roland oli mennyt myyntiin.

Aika

·

Mietin sopivaa laulua vuoden viimeisen sunnuntain videoksi. Jotakin symbolista. Sam Cooken soul-klassikko ”A Change Is Gonna Come” tuntui sopivalta, ja siitä löytyi kohtuullisen mainio liveversio, jonka esittää yksi kaikkien aikojen hienoimmista soul-laulajista ja -lauluntekijöistä, Al Green.

.

.

Muutokseen sopii myös puhdistautuminen, puhdistautumisriitti, ja sellaiseksi olen aina mieltänyt Al Greenin kenties tunnetuimman oman laulun. ”Take Me to the River” sattuu myös olemaan ensimmäinen laulu, jota olen koskaan soittanut bändissä kenenkään kanssa, vaikka siinä vaiheessa se olikin kiertänyt minulle lähinnä Talking Headsin ja ennen kaikkea Bluesoundsin kautta. Sitä paitsi olen ollut elämässässäni uskossa vain kerran. Sitä kesti reilut puolisen tuntia ja se tapahtui Al Greenin konsertissa Roskilden festivaaleilla vuonna 2000. Kun kerran pääsee kuulemaan jotakuinkin maailman parasta soul-pastoria, kannattaa asiasta ottaa kaikki irti!

.

EDIT. Viime aikoina näistä sunnuntaivideopostauksista ovat videolinkit järjestään tipahdelleet pois, ja olen joutunut niitä palauttelemaan artikkelin tultua julkiseksi. Lieneekö tämä jonkinlainen luonnon tapa kertoa, että perinteen voisi panna katkolle ainakin hetkeksi?