Minun pitäisi leikata talteen kaikki lehtijutut joissa on yhtään mitään mieleenjäävää, minun pitäisi kirjanmerkittää kaikki kiinnostavat sivut ja bloggaukset. Nyt muistelen taannoin lukeneeni kolumnia kirjastoelämyksistä; kirjoittaja kertoi lapsuudenmuistoistaan Turun vanhassa kirjastossa ja kadehti nykylapsia, joiden ensimmäinen kirjastoelämys on Turun uusi kirjasto. (Upea tilahan se onkin.) Samainen kirjoittaja sitten kaipaili Helsingin uutta Keskustakirjastoa tuomaan samanlaisia elämyksiä uusille stadilaissukupolville.
Minun ensimmäiset kirjastoelämykseni ovat kirjastoautosta, joka pysähtyi kaksi kertaa viikossa Keinutien Elannon eteen. Olin oppinut lukemaan viisivuotiaana ja kuuluin kirjastoauton vakiokäyttäjiin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin olin jo siinä iässä että kävelymatka Kontulan ostarille oli normaalin liikkumisetäisyyden puitteissa (itse asiassa lähempänä kuin koulu, koska olin kansakoulun kolmannelle mennessäni siirtynyt Keinutien pään parakkikouluista Sakaraan), kirjastoauto lopetti käyntinsä kun Kontula sai oikean, paikallaanpysyvän kirjaston ostarin taakse, uimahallin viereen.
Kontulan kirjastosta minulle on jäänyt mieleen jo tilaelämyksiäkin. Ne eivät liity paikan arkkitehtuuriin, vaan kirjahyllyihin. Ja, ennen kaikkea, kirjahyllyjen väleihin. Hiljaisuuteen.
Kirjat ovat loistavia akustointielementtejä. Kirjahyllyjen välisessä käytävässä vallitsee yhtäkkiä aivan ainutlaatuinen äänettömyys, oma rauha, siirtymä laitosmaisesta hallista jonnekin aivan muualle. Ilmastoinnin huminakin vaimenee. Minulle kirjasto ei ole ollut oikeastaan koskaan sosiaalinen paikka (no, minähän ylipäänsä opin sosiaaliseksi vasta aikuisempana), vaan nimenomaan paikka jossa saatoin olla omissa oloissani, mutta samalla jossakin aivan muualla.
Kontulan kirjasto oli sen verran uusi ja minun makuni kehittyi muutamassa vuodessa sen verran esoteeriseksi (ei tosin millään erityisen tyylikkäällä tavalla), että käytin toisinaan jo kirjastoauton ajoilta tuttua kirjastoa Herttoniemessä. En ole käynyt paikalla vuosiin, mutta luulisin sen olevan arkkitehtonisesti vähän korkeammalle arvostettu kuin Kontula. Tila oli korkeampi, muistan myös jonkinlaisen valtavan ihmishahmopatsaan toisessa päässä. Herttoniemi ei ollut välttämättä sellainen paikka johon olisin jäänyt nautiskelemaan tilakokemuksista tai omasta rauhasta – sinne piti mennä bussilla ja mielellään samalla siirrolla takaisin kotiin, joten tärkeintä oli löytää kotikirjaston valikoimiin kuulumattomat herkkupalat suhteellisen nopeasti ja suoria sitten lainaustiskin tädin luokse. Herttoniemen kirjastossa oli usein myös nuorisoa viettämässä aikaansa, ja vaikka porukka olikin täysin asiallista ja lähinnä kavereistaan kiinnostunutta, koin joitakin vuosia nuorempana heidät jossakin määrin… ei sentään pelottaviksi, ehkä vähän hermostuttaviksi. Kontulan huikeaan hiljaisuuteen verrattuna Herttoniemessä kuului paljon keskustelun ääniä. Tila oli korkeampi ja kaikuvampi, jolloin hyllyjen teho akustointina oli paljon heikompaa.
Todellinen löytöretkipaikka löytyi varhaisteini-iässä, kun uskaltauduin kaupungin keskustaan asti: silloinen pääkirjasto, nykyinen Rikhardinkadun kirjasto. Myöhemmin puretun pääportaikon hallitsevasta asemasta huolimatta etenkin kolmannen kerroksen tietokirjaosaston sokkeloisissa sopukoissa olisi pystynyt viettämään vaikka koko päivän aivan omissa oloissaan, irrallaan kaupungin hälystä. Usein vietinkin siellä tuntikausia: silloisen suosikkikirjailijani C. S. Foresterin teokset olivat pääosin kirjavarastossa, joten niitä joutui odottamaan toista tuntia tilauksen jälkeen.
Sittemmin kirjastonkäyttö alkoi muuttua ja kirjastosta tuli enemmän paikka, josta käytiin hakemassa kirjoja, jotka luettiin sitten muualla. Näin yliopistossakin, vaikka käytin kyllä kausittain kohtuullisen paljon opiskelijakirjastojen lukusalejakin. Tässä vaiheessa aloin lopultakin käyttää kirjastoa myös sosiaalisena ympäristönä, tuttujen tapaamispaikkana. Myöhemmin, 90-luvulla, niistä tuli myös paikkoja tarkistaa sähköpostit ja vilkaista, mitä Yliopiston PortaComissa oli viimeisten tuntien aikana kirjoiteltu.
Yhdeksänkymmentäluvulla kirjastollinen kotini oli Tikkurilassa, etenkin Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla. Olin oikeastaan koko vuosikymmenen jotakuinkin persaukinen, joten reippaan ja mukavan puolen tunnin kävelymatkan päässä sijainti kotoa Korsosta oli suuri etu. Musiikkiosaston laaja ja monipuolinen valikoima mahdollisti tutustumisen sellaisiin musiikinlajeihin ja -tekijöihin, joista lehdissä ei kerrottu ja joita radiossa ei soitettu (paitsi korkeintaan Mustafa Blommilan ohjelmissa). Tikkurilakaan ei ollut oleilutila – menin, etsin ja lainasin. Sitten kotiin selvittämään, oliko kannen perusteella kiinnostava cd tai kirja oikeasti kiinnostava.
Käyn Tikkurilassa edelleen toisinaan – se on edelleen hyvän kävelymatkan päässä – mutta kirjaston käyttö on viime vuosina luiskahtanut ihan liikaakin sinänsä mainion HelMet-verkkojärjestelmän käytöksi ja kaukolainauksiksi. Käyn hakemassa varaukseni Malmilta, mutta sinänsä hyvään kirjastoon ei ole oikeastaan mitään tunnesiteitä. Se vain sattuu olemaan näppärässä paikassa vakiuimahallini ja liikenneyhteyksien kannalta lähistön parhaiden isompien elintarvikekauppojen vieressä.
Siinä(kin) mielessä oli tavattoman kiinnostavaa käydä tänään Evan kanssa Tapanilan kirjastossa. Paikka on toki tuttu, kävelymatkan päässä ja taiji-tuntieni pitopaikan vieressä: olen ollut kahdesti kirjastossa haastateltavanakin. Eva tutkii vaaliteemojensa mukaisesti kirjastojen esteettömyyttä, mutta siinä sivussa tulin pitkästä aikaa katselleeksi kirjastoa myös paikkana, jossa voisi oleilla. Tapanila kävisi siihen oikein hyvin: akustiikaltaan tila on miellyttävän hiljainen (ja toivottavasti on sitä vielä ilmastointirempan jälkeenkin), ja urheilutilojen siipirakennuksessa piileskelevässä paikassa on jotakin viehättävän kesämökkimäistä. Jos minulla ei olisi täällä kotona kirjojen täyttämää, hyvin hiljaista huonetta, saattaisin hyvinkin kävellä miltei päivittäin tuonne istuskelemaan, oleilemaan, lukemaan ja haaveilemaan.
Toisenlainen tilakokemus syntyi eilen, kun kävin Eino Leinon Seuran ihmisten kanssa tutustumassa Eduskunnan lisärakennuksen taideteoksiin. (Anita Konkan blogissa on muutamia valokuviakin samalta reissulta.) Epäilen, että jos Helsinkiin joskus rakennetaan Keskustakirjasto, se muistuttaa tilana enemmän tätä kuin minun nuoruuteni tärkeitä kirjastoja. Siitä tulee korea virasto, jossa on (arkkitehdin silmissä) hienoja arkkitehtonisia ratkaisuja, (aikuisen silmissä) hienoja taideteoksia. Siellä humisee tehokas koneellinen tuuletus, joka vie hiljaisuuden lisäksi mukanaan vanhojen kirjojen ainutlaatuisen tuoksun. Jokainen sopukkakin on suunniteltu niin tyylikkäästi, ettei sinne kehtaa leiriytyä lapaset taskussa selailemaan jännännäköistä kirjaa, miettimään haluaisiko sen lainata kotiin. Eduskunnan lisärakennuksen tyylikkäisiin tiloihin mennään olemaan vain, jos on työn vuoksi pakko.
No, jos Keskustakirjasto rakennetaan sinne mihin sitä on kaavailtu, ei sinne lapsia kyllä tulekaan elämyksiä etsimään. Mannerheimintien ja Töölönlahden välisellä monumantaalirakennussuikaleella rakennus on liikenteellisesti niin vaarallisessa paikassa, ettei lapsia voisi edes päästää menemään sinne ilman vanhempien valvontaa. Kävelymatkan päässä on hyvin vähän asuinrakennuksia, ja niiden asunnot ovat niin kalliita, että niissä ei asu kovin monia lapsiperheitä. Nuoria sinne ei tule, koska lähellä ei ole mitään nuoria kiinnostavaa – vain Sanomatalon nurmikko, jonne ei ihmisiä kaivata. Manskun meteliä tuskin saadaan vaimennettua edes kirjahyllyillä.
Tulevien aikojen lapset joutuvat etsimään tila- ja kirjastokokemuksensa jostakin muualta.
Näinä päivinä postilaatikkoon tai (joihinkin) lehtipisteisiin putoaa uusi Kirjailija-lehti, jonka lukemistoliitteeseen käänsin kolme Ursula Le Guinin lyhyttä novellia. Tein seuraksi pienen kirjailijaesittelyn, jossa törmäsin, yllättäen, tositarinaan jonka olin lukenut teini-iän arkeologiainnostukseni aikoihin C. W. Ceramin kirjasta Ensimmäinen amerikkalainen.
