Kategoria: kirjailijaelämää

Uutta

Anoppilareissulla tuli sentään tehtyä muutakin kuin syötyä sultsinoita, piirakoita, kukkosia ja paistia (nam!) sekä valokuvattua etelärannikon asukkaalle eksoottista talvipakkasta. Saatoin loppuun pienen, mutta minulle perin harvinaisen hankkeen: kirjoitin novellin.

Melkoisen iso osa suomalaisista(kin) sf-kirjailijoista ponnistaa nimenomaan novellistitaustalta. Tähtivaeltaja, Portti, Spin, Usva sun muut ovat oivia areenoita kehittää osaamistaan ja ideoita. Minä olen aina ollut perin kehno kirjoittamaan novellin mittaisia juttuja – lukuun ottamatta alunperin Helsingin yliopiston PortaCom-keskustelujärjestelmässä julkaistua ”Jättiläistä” ja paria sadan sanan raapaletta. Jotenkin ideat ovat aina olleet ollakseen romaaninmittaisia. Tämänkin synty vaati pientä ulkopuolista tönimistä. Alkuun päästyä teksti syntyi tosin suhteellisen sujuvasti syömisen, saunomisen ja junamatkailun lomassa. Odottelen nyt pari päivää, yritän sitten katsoa tarinaa tuorein silmin (jos mahdollista) ja pistän sitten mahdollisen julkaisijan ihmeteltäväksi.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

*

Vuodatus.netin blogeista ovat kategoriat kokonaan kateissa, joten en saa tähän hätään etsittyä sitä blogahdusta, jossa ylistin Alison Bechdelin loistavaa omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Fun Home. Asiaan on syytä palata, sillä – riemu! – kirja ilmestyy ensi kuussa suomeksi nimellä Hautuukoti. Suosittelen erittäin lämpimästi. Toivottavasti loistava kirja käy sen verran hyvin kaupaksi että myös mainion Dykes to Watch out for -jatkosarjiksen ainoa suomennoskirja Lepakkoelämää saa lopultakin jatkoa.

(Lepakkoelämää-albumin tekovaiheissa minullakin oli osuuteni: kirjaan valittu jakso ystäväporukan elämänvaiheista oli minun rajaamani, ja suomenkielinen nimi syntyi minun ja Kirjastotädin keskinäisen pallottelun tuloksena.)

Pikku-uutisia

Kuten varmaan olen riittämiin kertonut, kunnallisvaaleissa itse valtuuston ulkopuolelle jääminen ei tarkoita sitä että mahdollisuudet vaikuttaa kotikaupungin asioihin jäisivät olemattomiksi. Todellinen työ nimittäin tehdään lauta- ja johtokunnissa, joiden väen valintoihin vaalitulos vaikuttaa. Kuulin itse tänään, että minusta tulee Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnan varsinainen jäsen (vihreillä on myös varapuheenjohtajuus). Mainio laitos, jonka kehittämiseen osallistun hyvin mielelläni.

* * *

Rosebud-kirjakaupan pikkujoulutilaisuus sujui rennon leppoisasti. Väkeä olisi voinut olla vähän enemmänkin, toisaalta pieni myymälätila olisi mennyt helposti tukkoon ja ahdistavaksi. Iia teki hyviä kysymyksiä John Lennonista, illan muut vieraat puhuivat kiinnostavia ja nyt meillä on Fingerpori-albumissa Pentti Jarlan Paavi-originaalipiirros. Lälläslää!

* * *

Näinä päivinä postilaatikkoon tai (joihinkin) lehtipisteisiin putoaa uusi Kirjailija-lehti, jonka lukemistoliitteeseen käänsin kolme Ursula Le Guinin lyhyttä novellia. Tein seuraksi pienen kirjailijaesittelyn, jossa törmäsin, yllättäen, tositarinaan jonka olin lukenut teini-iän arkeologiainnostukseni aikoihin C. W. Ceramin kirjasta Ensimmäinen amerikkalainen.

Aioin ensin kirjoittaa Ishin tarinasta vähän laajemman version tänne blogiin, mutta loppujen lopuksi se päätyikin Risingshadow’n joulukalenterin luukuksi numero 14.

Ishin tarina – ja eräs samoihin aikoihin 70-luvulla lehdistä lukemani toinen, tuoreempi tositarina – sai myöskin kehittelemään uutta, omaa pientä tarinanpoikasta… mutta siitä lisää sitten kun ideasta on tullut jotakin konkreettista. Esimerkiksi painomusteentahraista paperia.

Huomisen kulttuuriuutinen – täällä jo tänään

Muutama tunti sitten päättynyt Suomen Kirjailijaliiton yleiskokous* hyväksyi peräti kaksikymmentäyksi uutta jäsentä. Yksi heistä on Kata Kärkkäinen.

Onnittelut ja tervetuloa!

EDIT. Koska täkäläinen paikallislehtikin katsoi aiheelliseksi noteerata uusista jäsenistä vain Kärkkäisen, laitetaanpa sitten edes tänne koko komea lista: Raili Alahautala, Martti Anhava, Sanna Eeva, Simo Halinen, Ville Hytönen, Silja Järventausta, Sari Kanala, Anneli Kanto, Marko Kitti, Riku Korhonen, Kata Kärkkäinen, Juhani Laulajainen, Arne Nevanlinna, Eero Pasanen, Anneli Poukka, Markku Rönkkö, Pauliina Susi, Mila Teräs, Reijo Vahtokari, Jussi Valtonen sekä nimimerkkiä Max Manner käyttävä kirjailija. Muutaman tosin olisin kuvitellut olleen jäsenenä jo useamman vuoden.

* Kuten tämän blogin lukijoille epäilemättä on jo selvääkin, uudet jäsenet valitsee liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotuksesta – ei kirjailijaliiton johtokunta, kuten jotkut kulttuurilliselta tietotaidoltaan kyseenalaiset julkaisut ovat väittäneet.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.

Kieli, tuo kiehtova elin

Ylen rypäleasesopimusta käsittelevästä uutisesta sattui silmään:

Vanhasen mukaan sopimuksen tulisi mahdollistaa sellaisten rypäleaseiden käyttö, joista ei aiheudu vaaraa sivullisille.

Mihin meitä tieteiskirjailijoita tarvitaan – noin uskomattoman ihmeellistä, älykästä, edistyksellistä ja epärealistista satuasetta tuskin kukaan scifisti tulisi edes ajatelleeksi!

Mitäs seuraavaksi, Matti? Yksisarvisratsuväki?

*

Eilinen kirjamessujen kaffeklatsch oli vallan mukava jutustelutilaisuus. Pieneltä mutta kiinnostuneelta ja kirjojani lukeneelta fandom-yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Tapaaminen venyi itse asiassa puolet aikataulutettua pidemmäksi.

Kiinnostavimman kysymyksen kuitenkin esitti ainoa paikalla ollut fandomin ulkopuolinen. Se oli sen verran odottamaton kysymys, että minulta meni hitaanpuoleisena ajattelijana hetken aikaa prosessointiin enkä tainnut saada lopultakaan kovin hyvää vastausta aikaiseksi.

”Millaista on kirjoittaa fiktiota suomen kielellä, joka on niin täsmällinen ja tarkka kieli että se sopii parhaiten tieteelliseen tekstiin?”

Täytyy myöntää, etten ole koskaan ajatellut suomea tuolla tavalla, vaikka nyt, asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä ajatuksen. Itse olen tottunut ajattelemaan suomen kieltä esimerkiksi englantia paljon notkeampana ja paremmin leikitettävänä kielenä – muihin en osaa verrata, puutteellisen kielitaitoni vuoksi.

Tarkemmin ajatellen tuo täsmällisyys kyllä pitää paikkansa: vaikka suomen johdosjärjestelmän ansiosta mistä tahansa sanasta voi tehdä verbin, substantiivin tai adjektiivin, (lähes) joka sanasta voi kyllä ilman ympäröivän lauseen kontekstiakin nähdä, onko se verbi, substantiivi tai adjektiivi. Englannissa ei voi, kiinasta (jota osaan noin kymmenkunnan sanan aktiivisen sanavaraston ja sanakirjan käyttötaidon verran) nyt puhumattakaan.

Kiinnostavaa. Kiitos Piialle (muistinko oikein?) uudesta näkökulmasta työkaluuni.

Tilakokemuksia

Minun pitäisi leikata talteen kaikki lehtijutut joissa on yhtään mitään mieleenjäävää, minun pitäisi kirjanmerkittää kaikki kiinnostavat sivut ja bloggaukset. Nyt muistelen taannoin lukeneeni kolumnia kirjastoelämyksistä; kirjoittaja kertoi lapsuudenmuistoistaan Turun vanhassa kirjastossa ja kadehti nykylapsia, joiden ensimmäinen kirjastoelämys on Turun uusi kirjasto. (Upea tilahan se onkin.) Samainen kirjoittaja sitten kaipaili Helsingin uutta Keskustakirjastoa tuomaan samanlaisia elämyksiä uusille stadilaissukupolville.

Minun ensimmäiset kirjastoelämykseni ovat kirjastoautosta, joka pysähtyi kaksi kertaa viikossa Keinutien Elannon eteen. Olin oppinut lukemaan viisivuotiaana ja kuuluin kirjastoauton vakiokäyttäjiin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin olin jo siinä iässä että kävelymatka Kontulan ostarille oli normaalin liikkumisetäisyyden puitteissa (itse asiassa lähempänä kuin koulu, koska olin kansakoulun kolmannelle mennessäni siirtynyt Keinutien pään parakkikouluista Sakaraan), kirjastoauto lopetti käyntinsä kun Kontula sai oikean, paikallaanpysyvän kirjaston ostarin taakse, uimahallin viereen.

Kontulan kirjastosta minulle on jäänyt mieleen jo tilaelämyksiäkin. Ne eivät liity paikan arkkitehtuuriin, vaan kirjahyllyihin. Ja, ennen kaikkea, kirjahyllyjen väleihin. Hiljaisuuteen.

Kirjat ovat loistavia akustointielementtejä. Kirjahyllyjen välisessä käytävässä vallitsee yhtäkkiä aivan ainutlaatuinen äänettömyys, oma rauha, siirtymä laitosmaisesta hallista jonnekin aivan muualle. Ilmastoinnin huminakin vaimenee. Minulle kirjasto ei ole ollut oikeastaan koskaan sosiaalinen paikka (no, minähän ylipäänsä opin sosiaaliseksi vasta aikuisempana), vaan nimenomaan paikka jossa saatoin olla omissa oloissani, mutta samalla jossakin aivan muualla.

Kontulan kirjasto oli sen verran uusi ja minun makuni kehittyi muutamassa vuodessa sen verran esoteeriseksi (ei tosin millään erityisen tyylikkäällä tavalla), että käytin toisinaan jo kirjastoauton ajoilta tuttua kirjastoa Herttoniemessä. En ole käynyt paikalla vuosiin, mutta luulisin sen olevan arkkitehtonisesti vähän korkeammalle arvostettu kuin Kontula. Tila oli korkeampi, muistan myös jonkinlaisen valtavan ihmishahmopatsaan toisessa päässä. Herttoniemi ei ollut välttämättä sellainen paikka johon olisin jäänyt nautiskelemaan tilakokemuksista tai omasta rauhasta – sinne piti mennä bussilla ja mielellään samalla siirrolla takaisin kotiin, joten tärkeintä oli löytää kotikirjaston valikoimiin kuulumattomat herkkupalat suhteellisen nopeasti ja suoria sitten lainaustiskin tädin luokse. Herttoniemen kirjastossa oli usein myös nuorisoa viettämässä aikaansa, ja vaikka porukka olikin täysin asiallista ja lähinnä kavereistaan kiinnostunutta, koin joitakin vuosia nuorempana heidät jossakin määrin… ei sentään pelottaviksi, ehkä vähän hermostuttaviksi. Kontulan huikeaan hiljaisuuteen verrattuna Herttoniemessä kuului paljon keskustelun ääniä. Tila oli korkeampi ja kaikuvampi, jolloin hyllyjen teho akustointina oli paljon heikompaa.

Todellinen löytöretkipaikka löytyi varhaisteini-iässä, kun uskaltauduin kaupungin keskustaan asti: silloinen pääkirjasto, nykyinen Rikhardinkadun kirjasto. Myöhemmin puretun pääportaikon hallitsevasta asemasta huolimatta etenkin kolmannen kerroksen tietokirjaosaston sokkeloisissa sopukoissa olisi pystynyt viettämään vaikka koko päivän aivan omissa oloissaan, irrallaan kaupungin hälystä. Usein vietinkin siellä tuntikausia: silloisen suosikkikirjailijani C. S. Foresterin teokset olivat pääosin kirjavarastossa, joten niitä joutui odottamaan toista tuntia tilauksen jälkeen.

Sittemmin kirjastonkäyttö alkoi muuttua ja kirjastosta tuli enemmän paikka, josta käytiin hakemassa kirjoja, jotka luettiin sitten muualla. Näin yliopistossakin, vaikka käytin kyllä kausittain kohtuullisen paljon opiskelijakirjastojen lukusalejakin. Tässä vaiheessa aloin lopultakin käyttää kirjastoa myös sosiaalisena ympäristönä, tuttujen tapaamispaikkana. Myöhemmin, 90-luvulla, niistä tuli myös paikkoja tarkistaa sähköpostit ja vilkaista, mitä Yliopiston PortaComissa oli viimeisten tuntien aikana kirjoiteltu.

Yhdeksänkymmentäluvulla kirjastollinen kotini oli Tikkurilassa, etenkin Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla. Olin oikeastaan koko vuosikymmenen jotakuinkin persaukinen, joten reippaan ja mukavan puolen tunnin kävelymatkan päässä sijainti kotoa Korsosta oli suuri etu. Musiikkiosaston laaja ja monipuolinen valikoima mahdollisti tutustumisen sellaisiin musiikinlajeihin ja -tekijöihin, joista lehdissä ei kerrottu ja joita radiossa ei soitettu (paitsi korkeintaan Mustafa Blommilan ohjelmissa). Tikkurilakaan ei ollut oleilutila – menin, etsin ja lainasin. Sitten kotiin selvittämään, oliko kannen perusteella kiinnostava cd tai kirja oikeasti kiinnostava.

Käyn Tikkurilassa edelleen toisinaan – se on edelleen hyvän kävelymatkan päässä – mutta kirjaston käyttö on viime vuosina luiskahtanut ihan liikaakin sinänsä mainion HelMet-verkkojärjestelmän käytöksi ja kaukolainauksiksi. Käyn hakemassa varaukseni Malmilta, mutta sinänsä hyvään kirjastoon ei ole oikeastaan mitään tunnesiteitä. Se vain sattuu olemaan näppärässä paikassa vakiuimahallini ja liikenneyhteyksien kannalta lähistön parhaiden isompien elintarvikekauppojen vieressä.

Siinä(kin) mielessä oli tavattoman kiinnostavaa käydä tänään Evan kanssa Tapanilan kirjastossa. Paikka on toki tuttu, kävelymatkan päässä ja taiji-tuntieni pitopaikan vieressä: olen ollut kahdesti kirjastossa haastateltavanakin. Eva tutkii vaaliteemojensa mukaisesti kirjastojen esteettömyyttä, mutta siinä sivussa tulin pitkästä aikaa katselleeksi kirjastoa myös paikkana, jossa voisi oleilla. Tapanila kävisi siihen oikein hyvin: akustiikaltaan tila on miellyttävän hiljainen (ja toivottavasti on sitä vielä ilmastointirempan jälkeenkin), ja urheilutilojen siipirakennuksessa piileskelevässä paikassa on jotakin viehättävän kesämökkimäistä. Jos minulla ei olisi täällä kotona kirjojen täyttämää, hyvin hiljaista huonetta, saattaisin hyvinkin kävellä miltei päivittäin tuonne istuskelemaan, oleilemaan, lukemaan ja haaveilemaan.

Toisenlainen tilakokemus syntyi eilen, kun kävin Eino Leinon Seuran ihmisten kanssa tutustumassa Eduskunnan lisärakennuksen taideteoksiin. (Anita Konkan blogissa on muutamia valokuviakin samalta reissulta.) Epäilen, että jos Helsinkiin joskus rakennetaan Keskustakirjasto, se muistuttaa tilana enemmän tätä kuin minun nuoruuteni tärkeitä kirjastoja. Siitä tulee korea virasto, jossa on (arkkitehdin silmissä) hienoja arkkitehtonisia ratkaisuja, (aikuisen silmissä) hienoja taideteoksia. Siellä humisee tehokas koneellinen tuuletus, joka vie hiljaisuuden lisäksi mukanaan vanhojen kirjojen ainutlaatuisen tuoksun. Jokainen sopukkakin on suunniteltu niin tyylikkäästi, ettei sinne kehtaa leiriytyä lapaset taskussa selailemaan jännännäköistä kirjaa, miettimään haluaisiko sen lainata kotiin. Eduskunnan lisärakennuksen tyylikkäisiin tiloihin mennään olemaan vain, jos on työn vuoksi pakko.

No, jos Keskustakirjasto rakennetaan sinne mihin sitä on kaavailtu, ei sinne lapsia kyllä tulekaan elämyksiä etsimään. Mannerheimintien ja Töölönlahden välisellä monumantaalirakennussuikaleella rakennus on liikenteellisesti niin vaarallisessa paikassa, ettei lapsia voisi edes päästää menemään sinne ilman vanhempien valvontaa. Kävelymatkan päässä on hyvin vähän asuinrakennuksia, ja niiden asunnot ovat niin kalliita, että niissä ei asu kovin monia lapsiperheitä. Nuoria sinne ei tule, koska lähellä ei ole mitään nuoria kiinnostavaa – vain Sanomatalon nurmikko, jonne ei ihmisiä kaivata. Manskun meteliä tuskin saadaan vaimennettua edes kirjahyllyillä.

Tulevien aikojen lapset joutuvat etsimään tila- ja kirjastokokemuksensa jostakin muualta.

Mukkula -> Messilä

Nyt se on sitten virallista – tai ainakin julkista. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous järjestetään vuonna 2009 perinteisen Mukkulan sijaan Messilässä, naapurikunnan puolella. Järjestelyissä mukana olevan Eino Leinon seuran johtokunnan jäsenenä olen tiennyt suunnitelmasta jo keväästä lähtien, mutta ratkaisu oli tietenkin mahdollista julkistaa vasta kun asianmukaiset sopimukset on tehty.

Omakohtaista Mukkula-kokemusta minulla ei ole kuin viime vuoden kokouksesta, jossa tapahtuman henkeen oleellisesti kuuluvaa kansainvälistä kaveeraamista häiritsi se, että ulkomaalaiset kirjailijat oli jouduttu tilanpuutteen vuoksi majoittamaan bussikuljetuksen päähän. Messilässä tätä ongelmaa ei pitäisi tulla, vaan homma pystytään hoitamaan niin kuin ennenvanhaan.

Silti – vajavaisenkin tapahtuman perusteella voin täydestä sydämestä suositella kirjailija- ja kääntäjätovereille mukaantuloa. Hieno reissu viime vuonna, taatusti hieno ja kannattava reissu ensikin vuonna.

*

Toinen erittäin suositeltava tapahtuma: Etran Finatawan ja Joel Sebunjon Etnosoi-konsertti Helsingin kulttuuriareena Gloriassa 8. marrakuuta. Etran Finatawa soittaa sellaista vähän monta kertaa kehumaani Tinariweniä perinteisempää, mutta silti sähkökitaralla höystettyä tuaregimusiikkia, joten keikka on ehdottoman pakollista kuultavaa kaikille juurimusiikin ja John Lee Hooker -henkisen bluesin ystäville.