Kategoria: kirjailijaelämää

Minähän teen jotakin oikein

· 3 kommenttia ·

H esarin Tiede ja luonto -sivujen kolumnissaan ”Historiallisia eväitä eläkekeskusteluun” (Maksullisen digilehden puolella) historioitsija Mirkka Lappalainen kertoo 1600-luvun virkamiehille asetetuista, nykyaikana mahdottomilta tuntuvista työaika- ja sitoutumisvaatimuksista. Mutta:

”Talonpoikaisyhteiskunnassa jaksettiin raataa, mutta hillittömän intensiivisyyden aikoja seurasivat hiljaisemmat viikot ja rauhalliset pyhät. Usein ei tehty mitään, lojuttiin vain… Luovan työn tekijät noudattavat usein yhä vanhan maailman työrytmiä. Kun projektin deadline lähestyy, töitä tehdään intensiivisesti kellon ympäri. Sitten seuraa täydellinen, lamaannustilaa lähentelevä lepo, jonka aikana lataudutaan.”

Ja minä kun olen pitänyt omaa työrytmiäni vain (jälleen) yhtenä oireena (yleensä onneksi hyvin lievästä) maanisdepressiivisyydestäni.

Mutta ehkä se sitä onkin? Entä jos maanisdepressiivisyys onkin ihmisen luontainen olotila, ja tasaisen suorittamisen tahti pelkkä mielenterveydellinen häiriö?

Mutta nyt ei ole aikaa jaaritella. Pitää vääntää käännöstä kasaan ja kirjoittaa kustantajalle Karstan esittelyteksti.

Ympäristöystävällinen Eko-basso

·

Samalla kun Oma studio -kirja – Kotistudio-kirjan uusi versio – on lähtemässä painoon, kotiin piipahti kylään aivan erilainen basso kuin olen koskaan päässyt soittamaan. No, ihan ensimmäinen bassoni, Ison Roban divarista joskus vuonna 1981 ostamani 70-luvun alun Ibanez, oli ehkä jossakin mielessä vähän samanhenkinen, mutta myin sen sadallaviidelläkympillä samaan paikkaan joskus vuoden 1982 lopulla, joten muistikuvat ovat vähän huteria.

Bassot ovat useinmiten melkoisen massiivisia instrumentteja: matalien taajuuksien soimaan saattaminen vaatii suhteellisen pitkiä ja paksuja kieliä, ja niiden jännittäminen riittävän kireälle vaatii suhteellisen tukevaa rakennetta. Niinpä bassojen kanssa vähän aikaa touhuttuaan niiden olettaakin olevan isoja, painavia ja raskaita soittaa. Kerran on tosin tullut kohdalle sellainenkin basso, josta ensimmäinen mieleen tuleva reaktio sen käteen otettuani oli ”ei teillä olis tätä pari numeroa pienempänä”? Kyseessä oli Kitarapajassa myytävänä ollut Alembic, ja pelkkä ajatuskin tunnin keikan soittaminen siihen ripustautuneena sai aikaan selkäsärkyä.

Kaveri toi pientä laittoa varten vanhan Eko-merkkisen italialaisbasson, jonka vanha (ei-alkuperäinen) mikrofoni oli päässyt elämänsä ehtoon tuolle puolen: Minulla sattui kuleksimaan nurkissa tarpeettomana sopiva mikki, joten tarjouduin laittamaan soittopelin kuntoon.

Pienellä nettihaulla Ekon mallimerkinnäksi paljastui Manta ja valmistusvuodeksi suunnilleen 1974-6. Lyhyt mensuuri, vanhaa rakasta Rickenbackerianikin ohkaisempi kaula, keskivertolankkukitaraa pienempi runko ja ennen kaikkea koko soittimen tavaton keveys toivat ensin mielikuvia vanhasta, hyvin pidetystä puulelusta, mutta lelumaisuus oikeastaan rapisi soittaessa. Ihan oikea basso se on, itse asiassa aivan hurmaava pomputeltava. Lyhyt mensuuri ja lankun keveys kuuluvat soundissa: siinä missä täysvaahterainen, läpikaulainen Rickenbacker sanoo Trrrrr ja perus-Precision (ynnä tuo kotitekoinen viisikieliseni) jotakuinkin Bummmm, Ekosta lähtee napakka, lyhyt Pom. Hurmaava soundi, joka toimii mainiosti äänitettynäkin. Juuri tämäntyyppistä soundia 50- ja 60-luvulla tehtiin pistämällä vaahtomuovipala kevyesti basson kielten alle niin, että turha sustain lakkasi häiritsemästä. Silloin basson tarkoitus oli pikemminkin kuulostaa siltä kuin bassorumpu olisi viritetty säveleen, ei erilliseltä soittimelta.

Ekon velmuudesta huolimatta en ole menossa alas nikkaritilaan sahan kanssa pienentämään projektibassoani uuden sointi-ihanteen mittoihin. Ei, sen lakka saa kuivua rauhassa, sillä siitä saa tulla rauhassa pitkämensuurinen, viisikielinen, jäykkä ja pitkäänsoiva (niin ainakin oletan, vaikka eihän tuolla ole vielä soittamaan päästy). Mutta eipä ole sanottu, etteikö joskus olisi hauska rakentaa myös tällainen kevyt, ilmava pikkubasso. Sitä projektia odotellessa käytin aamulla tilaisuutta hyväkseni ja äänitin Ekolla bassokulun keskeneräiseen biisiin, johon tuollainen pompotipom-soundi tuntuu sopivan mainiosti.

Novelli Tähtivaeltajassa

· 2 kommenttia ·

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.

Uutta

· 6 kommenttia ·

Anoppilareissulla tuli sentään tehtyä muutakin kuin syötyä sultsinoita, piirakoita, kukkosia ja paistia (nam!) sekä valokuvattua etelärannikon asukkaalle eksoottista talvipakkasta. Saatoin loppuun pienen, mutta minulle perin harvinaisen hankkeen: kirjoitin novellin.

Melkoisen iso osa suomalaisista(kin) sf-kirjailijoista ponnistaa nimenomaan novellistitaustalta. Tähtivaeltaja, Portti, Spin, Usva sun muut ovat oivia areenoita kehittää osaamistaan ja ideoita. Minä olen aina ollut perin kehno kirjoittamaan novellin mittaisia juttuja – lukuun ottamatta alunperin Helsingin yliopiston PortaCom-keskustelujärjestelmässä julkaistua ”Jättiläistä” ja paria sadan sanan raapaletta. Jotenkin ideat ovat aina olleet ollakseen romaaninmittaisia. Tämänkin synty vaati pientä ulkopuolista tönimistä. Alkuun päästyä teksti syntyi tosin suhteellisen sujuvasti syömisen, saunomisen ja junamatkailun lomassa. Odottelen nyt pari päivää, yritän sitten katsoa tarinaa tuorein silmin (jos mahdollista) ja pistän sitten mahdollisen julkaisijan ihmeteltäväksi.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

*

Vuodatus.netin blogeista ovat kategoriat kokonaan kateissa, joten en saa tähän hätään etsittyä sitä blogahdusta, jossa ylistin Alison Bechdelin loistavaa omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Fun Home. Asiaan on syytä palata, sillä – riemu! – kirja ilmestyy ensi kuussa suomeksi nimellä Hautuukoti. Suosittelen erittäin lämpimästi. Toivottavasti loistava kirja käy sen verran hyvin kaupaksi että myös mainion Dykes to Watch out for -jatkosarjiksen ainoa suomennoskirja Lepakkoelämää saa lopultakin jatkoa.

(Lepakkoelämää-albumin tekovaiheissa minullakin oli osuuteni: kirjaan valittu jakso ystäväporukan elämänvaiheista oli minun rajaamani, ja suomenkielinen nimi syntyi minun ja Kirjastotädin keskinäisen pallottelun tuloksena.)

Pikku-uutisia

·

Kuten varmaan olen riittämiin kertonut, kunnallisvaaleissa itse valtuuston ulkopuolelle jääminen ei tarkoita sitä että mahdollisuudet vaikuttaa kotikaupungin asioihin jäisivät olemattomiksi. Todellinen työ nimittäin tehdään lauta- ja johtokunnissa, joiden väen valintoihin vaalitulos vaikuttaa. Kuulin itse tänään, että minusta tulee Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnan varsinainen jäsen (vihreillä on myös varapuheenjohtajuus). Mainio laitos, jonka kehittämiseen osallistun hyvin mielelläni.

* * *

Rosebud-kirjakaupan pikkujoulutilaisuus sujui rennon leppoisasti. Väkeä olisi voinut olla vähän enemmänkin, toisaalta pieni myymälätila olisi mennyt helposti tukkoon ja ahdistavaksi. Iia teki hyviä kysymyksiä John Lennonista, illan muut vieraat puhuivat kiinnostavia ja nyt meillä on Fingerpori-albumissa Pentti Jarlan Paavi-originaalipiirros. Lälläslää!

* * *

Näinä päivinä postilaatikkoon tai (joihinkin) lehtipisteisiin putoaa uusi Kirjailija-lehti, jonka lukemistoliitteeseen käänsin kolme Ursula Le Guinin lyhyttä novellia. Tein seuraksi pienen kirjailijaesittelyn, jossa törmäsin, yllättäen, tositarinaan jonka olin lukenut teini-iän arkeologiainnostukseni aikoihin C. W. Ceramin kirjasta Ensimmäinen amerikkalainen.

Aioin ensin kirjoittaa Ishin tarinasta vähän laajemman version tänne blogiin, mutta loppujen lopuksi se päätyikin Risingshadow’n joulukalenterin luukuksi numero 14.

Ishin tarina – ja eräs samoihin aikoihin 70-luvulla lehdistä lukemani toinen, tuoreempi tositarina – sai myöskin kehittelemään uutta, omaa pientä tarinanpoikasta… mutta siitä lisää sitten kun ideasta on tullut jotakin konkreettista. Esimerkiksi painomusteentahraista paperia.

Huomisen kulttuuriuutinen – täällä jo tänään

·

Muutama tunti sitten päättynyt Suomen Kirjailijaliiton yleiskokous* hyväksyi peräti kaksikymmentäyksi uutta jäsentä. Yksi heistä on Kata Kärkkäinen.

Onnittelut ja tervetuloa!

EDIT. Koska täkäläinen paikallislehtikin katsoi aiheelliseksi noteerata uusista jäsenistä vain Kärkkäisen, laitetaanpa sitten edes tänne koko komea lista: Raili Alahautala, Martti Anhava, Sanna Eeva, Simo Halinen, Ville Hytönen, Silja Järventausta, Sari Kanala, Anneli Kanto, Marko Kitti, Riku Korhonen, Kata Kärkkäinen, Juhani Laulajainen, Arne Nevanlinna, Eero Pasanen, Anneli Poukka, Markku Rönkkö, Pauliina Susi, Mila Teräs, Reijo Vahtokari, Jussi Valtonen sekä nimimerkkiä Max Manner käyttävä kirjailija. Muutaman tosin olisin kuvitellut olleen jäsenenä jo useamman vuoden.

—

* Kuten tämän blogin lukijoille epäilemättä on jo selvääkin, uudet jäsenet valitsee liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotuksesta – ei kirjailijaliiton johtokunta, kuten jotkut kulttuurilliselta tietotaidoltaan kyseenalaiset julkaisut ovat väittäneet.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

·

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.

Kieli, tuo kiehtova elin

· 7 kommenttia ·

Ylen rypäleasesopimusta käsittelevästä uutisesta sattui silmään:

Vanhasen mukaan sopimuksen tulisi mahdollistaa sellaisten rypäleaseiden käyttö, joista ei aiheudu vaaraa sivullisille.

Mihin meitä tieteiskirjailijoita tarvitaan – noin uskomattoman ihmeellistä, älykästä, edistyksellistä ja epärealistista satuasetta tuskin kukaan scifisti tulisi edes ajatelleeksi!

Mitäs seuraavaksi, Matti? Yksisarvisratsuväki?

*

Eilinen kirjamessujen kaffeklatsch oli vallan mukava jutustelutilaisuus. Pieneltä mutta kiinnostuneelta ja kirjojani lukeneelta fandom-yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Tapaaminen venyi itse asiassa puolet aikataulutettua pidemmäksi.

Kiinnostavimman kysymyksen kuitenkin esitti ainoa paikalla ollut fandomin ulkopuolinen. Se oli sen verran odottamaton kysymys, että minulta meni hitaanpuoleisena ajattelijana hetken aikaa prosessointiin enkä tainnut saada lopultakaan kovin hyvää vastausta aikaiseksi.

”Millaista on kirjoittaa fiktiota suomen kielellä, joka on niin täsmällinen ja tarkka kieli että se sopii parhaiten tieteelliseen tekstiin?”

Täytyy myöntää, etten ole koskaan ajatellut suomea tuolla tavalla, vaikka nyt, asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä ajatuksen. Itse olen tottunut ajattelemaan suomen kieltä esimerkiksi englantia paljon notkeampana ja paremmin leikitettävänä kielenä – muihin en osaa verrata, puutteellisen kielitaitoni vuoksi.

Tarkemmin ajatellen tuo täsmällisyys kyllä pitää paikkansa: vaikka suomen johdosjärjestelmän ansiosta mistä tahansa sanasta voi tehdä verbin, substantiivin tai adjektiivin, (lähes) joka sanasta voi kyllä ilman ympäröivän lauseen kontekstiakin nähdä, onko se verbi, substantiivi tai adjektiivi. Englannissa ei voi, kiinasta (jota osaan noin kymmenkunnan sanan aktiivisen sanavaraston ja sanakirjan käyttötaidon verran) nyt puhumattakaan.

Kiinnostavaa. Kiitos Piialle (muistinko oikein?) uudesta näkökulmasta työkaluuni.