Kategoria: kirjailijaelämää

Mustaa valkoisella

·

Tuossa muutama tunti sitten kannoin Liken konttoriin Liisankadulle paperinivaskan, jonka päällä luki Karsta, työversio 1.4. Takaisin kotiin tuli paperiarkki, jonka päällä lukee ”Kustannussopimus”.

Kustantaja osoittaa melkoista luottamusta kirjailijaansa ehdottamalla sopimuksen tekemistä samalla tapaamisella jolla kirjailija tuo käsikirjoituksen ensi kertaa näytille. Nyt ei voi kuin toivoa, että Karsta osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Itse olen tällä hetkellä täysin kyvytön arvioimaan kirjaa mitenkään. Viimeisiä korjauksia tehdessä teksti tuntui välillä vallan mainiolta, välillä taas kököltä kuin mikä.  Mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kirjan tekoprosessia, jolloin kirjailijan on pakko ajatella jotakuinkin että ”no tää on tällainen välityö, koeta nyt saada se nopeasti pois käsistä että pääset sitten suunnittelemaan niitä suurteoksia…” Nedujen kohdalla oli samanlaisia kausia, ja loppujen lopuksi se on saanut melkoisen hyvää palautetta.

Nyt minulla on mainio tilaisuus ottaa tekstiin välimatkaa kun sitä pyörittelevät vuorostaan sekä kustannustoimittajat että ateljeekriitikoiksi värväämäni ystävät. Kun kommentit ja korjausehdotukset kantautuvat minulle, osaan itsekin huomata tekstistä puutteita, korjattavaa ja muokattavaa – sekä niitä kohtia ja ideoita, jotka tuntuvat oikeastaan aika hiton hyviltä.

(Kuten kuvasta näkyy, yhden printin teksti on loppupuoleltaan mustaa keltaisella: valkoinen paperi loppui kesken, vaaleankeltaista sattui pyörimään nurkissa.)

Pikku puoluepukarina

·

Kunnon monikäyttö-kybersoturi päivittää tietysti FB-statuksensa, twitterinsä ja bloginsa toisella kädellä kuunnellessaan puoluekokouksen puheita. Kyllä tämä aina i*tasanomien lukemisen voittaa.

En ole koskaan käynyt yhdenkään toisen puolueen kokouksissa, joten en osaa verrata, mutta Vihreiden kokoukseen tulen jo monetta kertaa vallan mielelläni. Porukka on mukavaa, henki on hyvä.

Tämä on myös ensimmäinen kerta kun Viite eli Tietene ja tekniikan vihreät on edustettuna Vihreiden valtakunnallisena yhdistyksenä – ilmeisesti vähintäänkin Euroopan ensimmäisenä luonnontieteellisesti orientoituneena minkään puolueen jäsenjärjestönä. Viitteen suhteen olen täällä rivijäsenenä, en edustajana (olen Koillis-Helsingin Vihreiden edustaja), mutta tyytyväisenä ja ylpeänä rivijäsenenä.

Olen myös viettänyt jo peräti vuorokauden tekemättä mitään Karstan eteen. Tein perjantaiaamuna pikataiton lähinnä nähdäkseni, miten pitkä kirjasta tällä erää tulisi: Nedujen taittopohjalla 290 sivua, vaikka tekstiä on hiukan vähemmän. Tämä johtuu siitä, että Karstan rakenteen vuoksi lukujen välissä on tyhjä sivu, jossa on pelkästään yksi laulunsäe. Kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot päättävät sitten (minun kanssani), onko ajatus hyvä. Minä en murehdi asiaa nyt, pidän ainakin parin päivän tauon ennen kuin palaan tekstin ääreen.

Kirjan (ensimmäisen version) saaminen valmiiksi merkitsee myös sitä, että annan itselleni jälleen luvan lukea kaunokirjallisuudessa. Matkalukemisena onkin uuden New Scientistin ohella A. S. Byattin Riivaus. Kirja tuli hankittua jo syksyllä, mutta nyt sen lukemiseen on vielä lisäkiihoke: Byatt on tulossa Mekkilän kirjailijakokoukseen.

Nimellisesti paikalla

· 2 kommenttia ·

Jäin sitten epäsolidaarisesti kotiin kirjoittamaan romaanin loppurysäystä enkä lähtenyt osoittamaan mieltäni Sanomien moraalittomia tekijänoikeuden kaappausaikeita vastaan. Ideahan Sanomilla on aivan sama kuin nettipiratismi-intoilijoilla: heidän mielestään tekijällä ei saa olla oikeutta päättää siitä miten hänen työtään käytetään, vaan päätösvalta pitää sosialisoida jollekulle muulle.

Mutta olin minä paikalla sentään vähän enemmän kuin vain hengessä:

Kiitokset tästä Antero Helasvuolle (mainospaikkaselkä ja kamera) sekä Heikki Salojärvelle (valokuvan ottaminen)!

Korkeintaan pronssipossukerhossa

·

Mikäli jotakuta kiinnostaa, en ole kirjastoapurahojen saajana päässyt aivan yhtä korkeisiin (verottomiin) tuloihin kuin Arja Tiainen tai Matti Yrjänä Joensuu. 2000-luvulla olen nimittäin saanut ”luovaa kaunokirjallista työtä varten” ainoastaan 19 500 euroa. Käännöstyötä varten olen saanut vähän enemmän, peräti noin 23 833 euroa; ”noin” ja kummallinen summa siksi, että vuosina 2000-01 apurahat myönnettiin vielä markkoina. Siihen aikaan minua ei tietenkään vielä noteerattu kirjailijana.

Vuosikymmenen mittaan on käynyt niin, että käännös-kirjastoapurahojen osuus on suhteellisen tasaisesti pienentynyt ja luovan kaunokirjallisuuden osuus kasvanut. Tämä on tietysti ihan kohtuullista. Kääntäminen on päätyöni, mutta kääntäjille on jaossa vain murto-osa siitä apurahasummasta kuin kirjailijoille. Joten koska minun toimeentuloani voidaan avittaa kirjailijana, on sopivaa että kääntäjärahat menevät niille joilla ei ole tällaista, eh, sivutointa.

Olen Suomen tietokirjailijat ry:n kanssa samaa mieltä siitä, että ainakin tämän apurahan jako kohtelee tietokirjallisuutta kyllä melkoisen kaltoin. Tekemistäni suomennoksista vähintäänkin puolet – sivumääränä varmaankin kaksi kolmasosaa – on tietokirjallisuutta, mutta en ole moneen vuoteen viitsinyt täyttää toista kirjastoapurahalomaketta hakeakseni tietokirjallisuuden kääntäjille tarkoitettua osuutta. Ei sieltä ole koskaan mitään tullut.

Olen myös sitä mieltä, että sekaannusten välttämiseksi kirjastoapurahan nimi olisi ehkä syytä lopultakin muuttaa. Mahdollisesti jopa tämän vuoden kanssa lopultakin maksuun lähtevillä lainauskorvauksilla on jotakin tekemistä kirjastojen ja kirjastolainausten kanssa, kirjastoapurahalla hyvin vähän. Se on harkinnanvarainen apuraha, ei korvaus siitä että kirjastolaitos (ainakin teoriassa) syö kirjojen myyntiä ja siten kirjailijoiden tuloja.

Ai niin, vertailun vuoksi: tämän samaisen vuosikymmenen aikana olen tienannut kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta palkkiotuloja – siis palkkioennakkoja ja rojaltikertymiä – peräti kolmisentuhatta euroa, pikaisesti laskien. Kirjailijaliiton jäsenkyselyn perusteella liiton jäsenkriteerit täyttävä – ja siten Suomen oloissa melkoisen ”ammattimainen” – kirjailija tienaa kirjojen kirjoittamisella vuodessa keskimäärin parituhatta euroa. Siinäkin suhteessa on vielä petraamisen varaa.

Kollega, Mekkilään!

·

Kuten kaikki epäilemättä jo tietävätkin, perinteikäs Mukkulan kirjailijakokous – virallisesti Lahden kansainvälinen kirjailijakokous – siirtyy ensi kesänä Mukkulasta järven toiselle puolelle Messilään. Tiloja pitäisi olla paremmin niin, että koko porukka pääsee majoittumaan samaan paikkaan. Viime kerralla ulkomaanvieraat asustivat hotellissa Lahden keskustassa, minkä vuoksi kaveeraaminen jäi suurimman osan ajasta meidän suomalaisten keskeiseksi puuhaksi.

Kollegojen – kirjailijoiden ja kääntäjien – kanssa kaveeraaminen on pitkälti kokouksen parasta antia. Minähän olen ollut pitkälti sitä mieltä, että spekulatiivisen kirjallisuuden genreen ghettoutuminen voidaan lopettaa parhaiten sillä, että spekulatiivisen kirjallisuuden tekijät pyörivät pyörivät ”normaalien” kirjailijoiden ja kulttuuripersoonien porukoissa kuin kuuluisivat sinne – kuten kuuluvatkin. Minun kohdallani tämä tuntuu toimineen vallan mainiosti ainakin Eino Leinon seurassa, Suomen Kirjailijaliitossa – sekä kirjailijakokouksessa.

(Ja ei: se että minut oli majoitettu kartanohotellin hääsviitin parivuoteeseen erään tunnetun pastoriskirjailijan kanssa, ei ole aiheuttanut pysyviä traumoja. Ei ilmeisesti parivuoteen toisellekaan puolelle: hän muutti perheineen tammikuussa melkein naapuriin parinsadan metrin päähän…)

Tapahtuman varsinainen ohjelma tarjosi sekin hetkiä: muutamia tylsiä Keats- ja Baudelaire-sitaateilla höystettyjä ylipitkiä jaaritelmia lomitti riittävästi esityksiä, jotka tarjosivat ihan oikeita tilaisuuksia oivalluksiin. Tai iloa ja riemua. Keskusteluakin.

Tämänvuotinen teema Toisin sanoen on muuten melkein räätälöity meille spekulatiivisen fiktion tekijöille: genrejemme kirjallisuus oli idean keksijän mielessä, mikä on (vain) yksi syy minkä vuoksi minäkin olen sitä kannattanut asiasta päättäneessä tahossa eli Eino Leinon seuran johtokunnassa.

Niinpä kalenterissa on merkintä 14.– 16.6.2009. Ai niin, sitä ennen pitäisi kirjoittaa omakin teemakommentti kokouksen sivuilla julkaistavaksi ja keskustelujen pohjaksi. Niin, ja Karsta lopultakin loppuun… kirjaan on muuten päätymässä yksi toissakesäisessä kirjailijakokouksessa tavattu henkilö. Tai oikeastaan pikemminkin eräiden toisten paikallaolleiden puheita hänestä. Spekulatiiviseen fiktioon on mukavaa upottaa kaikenlaista, alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna, kauas ajassa ja paikassa lennätettynä, joskus todempana kuin tosi, joskus tahallaan – tieten tahtoen, hyvällä tai pahalla – väärin nähtynä ja vielä vääremmin tulkittuna.

Valmis & valmis!

·


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Mestalla 4.4.

·

Eli tapahtumamainos:

Tule juhlimaan Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan (Aleksanterinkatu 23, Helsinki)Like-päivää lauantaina 4. huhtikuuta! Pohjakerroksen Mestassa Hanoi Rocks -kirjansa julkistusta Michael Monroe ja Andy McCoy. Juha Lehti tekee soolokeikan ja kertoo Sir Elwood -kirjansa synnystä. Juontaa Wallu Valpio.

Osallistu kilpailuun, voita liput Madonnan konserttiin!

12.00 Jani Nieminen
12.30 Hanoi Rocks
13.30 Juha Inkinen
14.00 J. Pekka Mäkelä
14.30 Juha Lehti

Minun osaltani puheena on siis Kotistudio-kirjan uusi versio Oma studio, jonka pitäisi tulla painosta suunnilleen huomenna.

Minähän teen jotakin oikein

· 3 kommenttia ·

H esarin Tiede ja luonto -sivujen kolumnissaan ”Historiallisia eväitä eläkekeskusteluun” (Maksullisen digilehden puolella) historioitsija Mirkka Lappalainen kertoo 1600-luvun virkamiehille asetetuista, nykyaikana mahdottomilta tuntuvista työaika- ja sitoutumisvaatimuksista. Mutta:

”Talonpoikaisyhteiskunnassa jaksettiin raataa, mutta hillittömän intensiivisyyden aikoja seurasivat hiljaisemmat viikot ja rauhalliset pyhät. Usein ei tehty mitään, lojuttiin vain… Luovan työn tekijät noudattavat usein yhä vanhan maailman työrytmiä. Kun projektin deadline lähestyy, töitä tehdään intensiivisesti kellon ympäri. Sitten seuraa täydellinen, lamaannustilaa lähentelevä lepo, jonka aikana lataudutaan.”

Ja minä kun olen pitänyt omaa työrytmiäni vain (jälleen) yhtenä oireena (yleensä onneksi hyvin lievästä) maanisdepressiivisyydestäni.

Mutta ehkä se sitä onkin? Entä jos maanisdepressiivisyys onkin ihmisen luontainen olotila, ja tasaisen suorittamisen tahti pelkkä mielenterveydellinen häiriö?

Mutta nyt ei ole aikaa jaaritella. Pitää vääntää käännöstä kasaan ja kirjoittaa kustantajalle Karstan esittelyteksti.