Kategoria: kirjailijaelämää

Hiljaiseloa

·

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

Muutamia pieniä

·

Uudessa Vihreässä langassa Vesa Sisättö perustelee, miksi scifi on jo luonnoltaan vihreää kirjallisuutta. Minut ja Karsta otetaan erääksi esimerkiksi vihreän ajattelun henkisestä scifistä. Ihan mainio juttu, jossa minua tökkii oikeastaan vain Vesan ”rotu”-sanan anglistinen käyttö: suomen ”rodun” merkitysavaruus ei ole samanlainen kuin englannin kielen ”race”-sanan. Niinpä ulkoavaruuden olennot eivät missään tapauksessa ole ”rotuja” (eiväthän ne edes pysty lisääntymään meidän ihmisten kanssa!) eikä heitä kohtaan osoitettu hysteerinen pelko ole siksi rasismia.

(Itse käytin kirjassa sanaa ”spesismi”, joka sekin käyttää tietysti englanninkielistä biologista termiä kategorioissa, joihin sitä ei ole lainkaan tarkoitettu.)

* * *

Haluatko tietää minusta kaiken? Ei se mitään, Celebrities Galoren ammattitaitoiset numerologit kertovat sen silti. Syntymäaikani on verkoitse jotakuinkin helposti selvitettävissä, ja joku ilmeisesti katsoo minun olevan, eh, julkkis.

* * *

Äläkä sitten unohda tätä ensi tiistaina:

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -ilta

KOM-ravintolassa
tiistaina
25.5.2010 klo 18.00 – 19.30.
Mukana suomentajat Liisa Ryömä ja Jyrki Lappi-Seppälä.
Ryömä kertoo vastikään ilmestyneen Laiskojen Kalevalan (Schildts, 2010) kääntämisestä ja Lappi-Seppälä toisenlaisen ”eepoksen”, hänellä juuri nyt työn alla olevan Miguel de Cervantesin Don Quijoten (WSOY), uudelleen suomentamisesta. Kuulemme illan aikana myös suomentajien valitsemia otteita teksteistään.
Illan juontaa toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki
Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

(Itse joudun valitettavasti kertomaan olevani estynyt. Syy on henkilökohtainen eli kymmenvuotishääpäivä.)

Hän joka ottaa kaikilta pataan

· 2 kommenttia ·

Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

Pois käsistä, pois mielestä

·

Nick Hornbyn romaanin Juliet, Naked suomennoskäsikirjoitus lähti viime yön pikkutunneilla sähköpostitse kaukaiselle Bulevardille ja kustannustoimittajan asiantunteviin käsiin. Suomennos ilmestynee vasta ensi vuoden puolella, joten kestänee hyvän tovin, ennen kuin hän lähettää minulle korjausmerkein koristelemansa printin. Hyvä niin: oman tekstinsä puutteet ja säätämisen paikat näkee paremmin, kun edellisestä vilkaisusta on kulunut vähän (enemmän) aikaa.

Tykkäsin kovasti kirjasta ja toivon, että sen tunnelma välittyy käännöksessä. Työvaiheena Julietin kääntäminen on tuntunut suorastaan kummalliselta. Missään vaiheessa ei nimittäin tullut kiire. Näin oli tietysti tarkoituskin. Viime syksy kului puolinaisessa paniikissa paukkuvien deadlinejen ja muiden velvoitteiden osalta, joten nyt on ollut vallan mukavaa olla tekemättä kaksitoistatuntisia työpäiviä. Tarkoitus on jatkaa samaan, rauhallisempaan tahtiin myös seuraavan käännöshankkeen, Giles Miltonin According to Arnoldin työstämisessä.

Ennen kuin rupean ns. tosissani töihin, koetan jollakin tapaa edistää myös paria omaa, pienempää tekstiprojektia, jotka ovat pyörineet pitkään mielessä. Pikku hiljaa pitäisi myös ruveta käymään läpi Muurahaispuun taustamateriaalia, mutta en aio (vielä) stressautua asian suhteen. Huomasin hyllyssäni äidin kirjastosta poimittuja kirjoja, joihin olisi syytä tutustua myös, aikaisemmin valittujen lähdeteosten ohella. Erään kirjassa paljon puheena olevan (edesmenneen) henkilön ajattelua saattaisi auttaa hahmottamaan esimerkiksi Olavi Paavolaisen Ristin ja hakaristin sekä Synkän yksinpuhelun lukeminen.

Koetan myös vähitellen oppia taas tykkäämään järjestötoiminnasta. Viime syksyn jäljiltä kokouksissa käyminen on tuntunut puurtamiselta: silloin piipahdus parin tunnin palaverissa kaukana keskustassa nimittäin verotti vähintään neljä tuntia tehokkaasta työajasta, eikä minulla olisi kiireen keskellä ollut varaa tuhlata niin pitkiä aikoja. Monessakin mielessä työpöydän äärestä edes väkisin irtautuminen teki tietysti hyvääkin. Silti yritän pikku hiljaa vähän supistaa niiden järjestöjen määrää, joissa toimin aktiivisesti hallitus-, johtokunta- tai muussa vastuussa. Olen luultavasti hyödyllisempi, jos resuja on muuhunkin kuin pelkkään kokouksissa käymiseen. Tästä syystä en ole tällä kertaa esimerkiksi menossa Vihreiden puoluekokoukseen, vaikka reissut ovatkin olleet aina mukavia ja antoisia.

Sitä paitsi kesällä on elävän musiikin kuunteluharrastuksen ansiosta  joka tapauksessa tiedossa muitakin muutaman päivän matkoja, Porin lisäksi luultavasti ainakin Tanskaan.

Finncontinuing adventures of

·

Tiedotusluonteinen viesti niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tänäkin kesänä järjestetään scifi-, fantasia- ynnä muiden harrastajien Finncon-tapaaminen keskellä kuuminta heinäkuuta perjantaista 16. heinäkuuta sunnuntaihin 18. heinäkuuta ja vieläpä Jyväskylässä, tuossa luonnonkauniissa kaupungissa järven rannalla, ja sinnehän kirmailevat tietenkin kaikki sf:n eri tyyleistä innostuneet ja tällä kertaa mukaan kannattaa pyytää myös kettukorvaisia tyttösiä kohtaan allergiset, sillä Animecon ei ole tänä vuonna mukana, joten kannattaa varata majoitustilansa mahdollisimman pikaisesti.

Kirjailija, tarkkaile läheisiäsi

·

Jos kirjoittaisin dekkareita, tässä olisi jo ainesta vähintäänkin juonentyngäksi:

Kohtuullisen hyvämaineisilla verkon kirja-arvostelupalstoilla Nimimerkki X tyrmää historiakirjailija NN:n uusimman teoksen. NN tykkää kyttyrää ja alkaa selvitellä nimimerkkiä. Käy ilmi, että X on tyrmännyt monen hänen kollegansakin teoksia vuosien mittaan – lukuun ottamatta kirjailija MM:ää, jonka teoksia X sen kuin vain kehuu. Epäilyksiä herää myös, että suuren nettikirjakaupan lukija-arvosteluja – samassa hengessä – kirjoittanut nimimerkki Y on sama kuin nimimerkki X.

MM kieltää ehdottomasti syytökset ja hermostuu. Tilanne menee niin pahaksi että ruvetaan jo puuhaamaan oikeusjuttua – kunnes MM:n juristi paljastaa, että MM:n vaimo on tunnustanut käyttäneensä nimimerkkejä X ja Y – ilmeisesti miehensä tietämättä –  ja haukkuneensa miehensä kilpailijoiden teoksia.

Paitsi että oikean dekkaristin pitäisi tietenkin punoa tähän murha, tai mielellään useampikin. Vaikka olenkin parissa kirjassa käyttänyt dekkarihtavia sivujuonia, pidän silti spekulatiivistä fiktiota huomattavan paljon tervehenkisempänä tapana tarkastella oman maailmamme ja aikamme ongelmia kuin irvokasta ja perverssiä väkivaltaa. Eikä minun sitä paitsi tarvitse kehitellä tätä juonentynkää, sillä, toverit, tämä tarina on tosi, kertoo Guardianin nettipainos.

4: Maantiede, matkat

·

Jokin aika sitten postiluukusta kolahtaneessa uudessa Tähtivaeltajassa minua elähdytti aivan sama asia kuin minua elähdytti viime kesän Finnconissa: George R. R. Martinin kunniavieraspuhe, joka siis julkaistiin lehdessä Jan Hlinovskyn suomennoksena.

Itse olen peräisin (Suomen mittakaavassa) jokseenkin keskiluokkaisesta perheestä, mutta ei meilläkään, asuntovelkaisina, ollut 1960–70-luvuilla varaa matkustaa lainkaan samaan tahtiin kuin mitä nykyään jopa opintolainalla kituuttavat opiskelijat pitävät itsestäänselvyytenä. (Neljän hengen perhe ei tietenkään lähde yhtä kepein eväin reppu- ja liftausmatkalle kuin pari nuorta, etenkään kun vanhemmat eivät olleet tottuneet sellaiseen matkustamiseen omassakaan vapaassa nuoruudessaan.) Aikakauslehtitoimittaja-äiti ja televisiotoimittaja-isä kyllä kävivät työmatkoilla useita kertoja vuodessa, mutta perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja tapahtui korkeintaan parin vuoden välein. (Ja viiden 70-luvun alun vuoden aikana ei lainkaan, kun veneily vei kaikki rahat siihen asti, kunnes äiti kieltäytyi enää astumasta veneeseen.)

Niinpä minä turvauduin lapsena ja nuorena täsmälleen samaan matkustusmetodiin kuin newjerseyläinen Martin: kirjoihin. Otsikon kirjastoluokitus (en ole varma oliko numero sama senaikaisessa Helsingin kaupunginkirjaston luokituksessa) oli vakiopaikkojani kaikissa niistä kirjastoista, joissa kävin: ensin Keinutien päähän pysähtyvässä kirjastoautossa, sitten bussimatkan päässä Herttoniemen kirjastossa, sitten Kontulan uudessa ja hienossa (mutta alkuun puolityhjässä) kiinteässä kirjastossa, sitten silloisessa, ihanan sokkeloisessa pääkirjastossa Rikhardinkadulla.

Minä taisin matkustaa Martinia enemmän meriteitse. Luultavasti jossakin vaiheessa matkustin oikeastaan yksinomaan meriteitse, ja – tietenkin – purjeiden voimalla. Tai avaruusaluksella, kuten Martin. Äidin tavaroista löytyi Valittujen Palojen vanha maailmankartasto, minun kauan sitten miltei hajalle selaamana. Kartoissa on edelleenkin jotakin lumoavaa: lupaus seikkailusta. Itse asiassa missä tahansa pinnassa saattoi olla mahdollisuus nähdä kartta, ja siten lupaus seikkailusta. Rapaisemmilla keleillä menin aina istumaan bussin takaosaan, sillä silloisten Liikenne Oy:n punaisten bussien takaikkunaan muodostui kiehtova, miltei kiinalaisen maalauksen näköinen haarautuvien jokilaaksojen ja niitä erottavien vuorijonojen maisema. Olen tavannut monta muutakin, jotka ovat lapsena – ja aikuisenakin – lumoutuneet tuijottamaan maalaamattomia puupintoja: syykuvio muuttuu nopeasti maisemaksi, kartaksi, tarinaksi. Se on sitä oikeastikin, tietysti, mutta mielikuvitus höystää kertomusta aivan toiseen suuntaan.

Kirjailijalle on tietenkin ehdottoman välttämätöntä kyetä näkemään tarina ja maailma jossakin sellaisessa mitä tavallinen tallaaja pitää korkeintaan epäsiistinä pintana, joka pitäisi puhdistaa tai maalata siistin, tasaisen vaaleanharmaaksi. Mutta tavalliselle tallaajallekin kyvystä on iloa ja hyötyä. Hän voi mielessään kukistaa menemisillään, tekemisillään ja näkemisillään leveilevän pellen ajattelemalla: Minäpäs muuten olen ollut sellaisessa paikassa, johon sinä et ikinä mene, ja minä olen tehnyt asioita joita sinä et osaa edes kuvitella.

30 vuotta lontooksi

·

Ihan sellainen pieni tiedotustyyppinen asia, että viime vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa julkaistu novellini ”Kolmekymmentä vuotta” – joka on päässyt peräti tämän vuoden Atorox-ehdokkaiden joukkoon – on nyt luettavissa englanninkielisenä pdf-versiona ”30 More Years” Finnishwriters.com-sivustolla.

Owen F. Witesman teki mainion käännöksensä jo hyvän aikaa sitten. Sen julkaisun lykkääntyminen on johtunut osittain aikaansaamattomuudestani ja osittain siinä, että kokeilin onkia sillä erässä  järvessä, josta tällä kertaa ei kalaa noussut. Mutta järvihän se on tämä internjettikin.

Luultavasti käännätytän novellin myös ruotsiksi ja saksaksi.