Kategoria: kirjailijaelämää

Ensimmäinen kvartaali

·

Yhden vuoden apurahakaudesta on nyt kulunut neljännes. Neljäskin vajaan tuhannenseitsemänsadan euron suuruinen apurahaerä kilahti eilen tilille, kiitoksia vain. Mitä tähän mennessä on syntynyt?

Pinnalta katsoen: ei juuri mitään. Tulevasta romaanista ei ole kirjoitettuna ensimmäistä lukuakaan, ei ensimmäistäkään sivua. Iso osa kirjahanketta varten hankitusta lähdemateriaalistakin on vielä lukematta. Tämän kirjahankkeen suurta projektinhallintauudistusta, työpäiväkirjaa, on kyllä kirjoiteltu ihan kohtuullisesti. Käveltyä on tullut HeiaHeian tilastojen mukaan 313 kilometriä, kroolattua 65 kilometriä, molemmat kirjailijalle äärimmäisen arvokkaan meditatiivisia liikunnan muotoja. Jotain sentään, siis.

En toki kuvitellutkaan että ryhtyisin suoltamaan säkenöivää tekstiä heti ensi kuukausina, tuskin edes ensimmäisen puolen vuoden aikana. Ei kirjoja niin kirjoiteta, tai jotkut saattavat kirjoittaa, mutta en minä. Jotta minä saisin kirjoitettua yhtään mitään, minulla pitää olla kohtuullisen hyvä käsitys siitä, mistä lähdetään ja mihin päädytään, sekä ainakin jonninmoinen suunnitelma siitä mitä sillä välillä tapahtuu, miksi ja kenelle.

Hunan on, kuten mainittu, (minulle) poikkeuksellinen romaanihanke, koska se perustuu todellisen ihmisen aitoon päiväkirjaan. Kyseinen päiväkirja on tavallaan hienoa dokumenttia kadonneesta ajasta, kadonneesta maailmasta ja niiden aikaisista ajattelutavoista, mutta samalla se on miltei raivostuttavan suurpiirteinen sekä historioitsijan että kaunokirjailijan kannalta isoista tapahtumista ja toisaalta välillä miltei pikkutarkka arkisista detaljeista, jokapäiväisten menemisten, tulemisten ja aamuherätysten ajoista. Henkilökohtaisia kriisejä kuitataan parhaimmillaan fraasilla ”en tahtonut tyyntä tietä, sinun tahtosi tien vain” ja heti seuraavassa merkinnässä todetaan, montako henkeä on ollut paikalla jokaviikkoisessa rutiinikokouksessa. Yhdentoista vuoden mittaan kirjoitetussa päiväkirjassa on myös ammottavia ajallisia aukkoja, yksi jopa kokonaisen vuoden mittainen.

Tarinaa on onneksi mahdollista täydentää toisaalta. Käytössäni on päiväkirjan kirjoittajan työstä tehty gradu ja hänen toimintansa takana olleen järjestön historiikkeja, samoin hänen kyseiselle järjestölle lähettämiään vuosiraportteja. Kaikista näistä yhdessä kyllä rakentuu kertomuksen kaari, jossa on riittämiin ainesta romaaniin, dramatiikkaa ja hengenvaarallisia tilanteita, mutta myös mietteliäitä suvantoja. Lisäksi käytössä on paljon materiaalia Kiinan historiasta, yhteiskunnasta (tai sen puutteesta) ja kulttuurista sekä päiväkirjan ajalta että edeltäviltä kolmeltatuhannelta vuodelta ynnä seuraavilta kuudeltakymmeneltä vuodelta. Niitä asioitahan minä olen aikanaan jopa opiskellut yliopistolla saakka!*

Mutta vaikka juonen runko olisikin periaatteessa olemassa valmiiksi tarjottimella, ei se vielä riitä romaaniksi, ei vaikka päiväkirjamerkintöjä sattuu olemaan jo valmiiksi tiedostoon tallennettuna (Alas-taittopohjaan siirrettynä) noin neljän ja puolensadan sivun edestä. Päiväkirjamerkintöjä voi kyllä käyttää tekstin osana, mutta ei kirjankaan keho tanssi pelkkänä luurankona. Tarvitaan lihaa, nahkaa ja sisäelimiä.

Jos käyttäisin päiväkirjan rakennetta suoraan, minulla olisi kirjassa puolen kirjan mittainen johdantojakso, jossa päähenkilö on ensin Englannissa opiskelemassa englantia ja sitten Kiinassa opiskelemassa kiinaa, eikä juuri muuta tapahdu, joitakin puolella sanalla viitattuja ihmissuhdekuvioita lukuun ottamatta. Sitten tummia pilviä alkaisi vähitellen kasautua ja päästäisiin dramaattisiin aikoihin, hetkiin ja tapahtumiin. Huipentumien jälkeen olisi vielä monen luvun verran –  reilut puolitoista vuotta – jäähdyttelyä, jossa ei hirveästi rutiineista poiketa, ollaan vain ja tehdään duunia kaikessa rauhassa. Sellainen ei kaunokirjallisuudessa kovin hyvin toimi. Todellisesta tarinasta täytyy löytää oikea paikka aloittaa, oikea paikka lopettaa ja oikeat paikat kuvata ja kertoa myös niiden väliltä, niin ettei lopputulos muistuta perinteistä suomalaisen suurhenkilön elämäkertaelokuvaturhaketta, sarjaa irrallisia kohtauksia joita ei yhdistä mikään muu kuin päähenkilön mahdollinen läsnäolo.

On mietittävä, kenen suulla ja kenen silmillä tarinaa kerrotaan. Tässä on vielä pienoinen lisäongelma: päähenkilöni – se ihminen joka hän todellisuudessa oli – on minun edesmennyt tuttuni, sukulaiseni, ihminen jota olen aina arvostanut, mutta joka valitettavasti kuoli ennen kuin meillä oli tilaisuutta (ja minulla kypsyyttä) oikeasti tutustua toisiimme. En siis erityisemmin halua tunkea väenväkisin hänen fiktiiviseenkään päähänsä sellaisia asioita, jotka eivät sinne tunnu kuuluvan.

Tässä tietysti on sekin lisäongelma, että kyseinen henkilö oli vuonna 1902 uskovaiseen perheeseen syntynyt viipurilaisen veturinkuljettajan tytär, ja jo tämä kertoo että hän eli jo lähtökohtaisesti hyvin erilaisessa aatteellisessa ja mielenmaisemassa kuin minä tai lähipiirini on koskaan elänyt. Kyllähän me löysimme kontaktipintaa jutellessamme hänen kanssaan hänen viimeisten elinvuosiensa aikana, mutta silti. Monessa suhteessa hän oli aikaansa ja taustaansa nähden poikkeuksellinen ihminen, ja hänen omassa elämässään tekemänsä ratkaisut olivat ajan mittapuulla niin radikaaleja, että on vaikeaa keksiä nykyajasta verrokkeja – mutta silti.

No, minähän olen (hah!) tunnettu näkökulmatekniikan käyttäjänä. (Kyseinen termi löytyy esimerkiksi Alas-romaanin avainsanoista Helmet-tietokannasta.) Voin kuvailla päähenkilöäni ympäristön – tai ympäristöjen kannalta, aivan kuten olen edellisessä romaanissani kuvaillut samaa, dramaattista tapahtumasarjaa usean henkilön ristiriitaisista näkökulmista. Tässä tietysti on osittain samoja ongelmia: nämä ympäristönkin henkilöt ovat väistämättä aikansa lapsia. Ja jos käyttäisin oikeita, nimettyjä henkilöitä, tullaan taas siihen että pistäisin todellisten henkilöiden päähän ja suuhun asioita jotka eivät sinne välttämättä sopisi. En minä oikeusjuttuja pelkää, mutta jos pitää käyttää kaunokirjallisen itsekkäästi suoraan hyväkseen jotakuta todellista ihmistä (tai hänen sukulaistaan) murjomalla hänen elämästään sellaista fiktiota jota kyseisen tyypin elämään ei todellisuudessa liittynyt, teen sen mieluiten vain silloin jos siihen on todellinen tarve ja pakottava syy.

Todellisten päähenkilöitteni elämän ihmisten pohjalle voi toki rakentaa fiktiivisiä hahmoja. Tämä antaa jo enemmän pelivaraa. Voin myös lisäillä tarinaan kokonaan fiktiivisiä hahmoja ja tapahtumia. Pelivara kasvaa entisestään Olen myös sanonut – ja siitä pidän kiinni – ettei tästä ole tulossa tavanomaista historiallista romaania, että tähän tulee mukaan myös spekulatiivinen, reaalifantastinen elementti. Sekin antaa pelivaraa. Itse asiassa tulin nostaneeksi esikoisromaanissani eräälle huomaamattomalle, syrjäiselle seinälle proverbiaalisen haulikon, jolla olisi mahdollista ampua täräyttää tässä romaanissa, ehkäpä vain ihan hiljaa pihauttaen, monen huomaamatta. Vähän samaan tapaan kuin tein Muurahaispuussa. En tiedä vielä, teenkö tällä niin. Aika näyttää.

Tällaisiin asioihin olen käyttänyt paljon aikaa ja ajatuksia ensimmäisten kolmen apurahakuukauden aikana. Ongelmanratkaisupohdiskelu on synnyttänyt myös ongelmanratkaisuideoita, hyvinkin monia. Hanke siis etenee oikeastaan vallan hyvää vauhtia. Seuraavaksi olen ajatellut tehdä pois kuleksimasta erään aikaa sitten sovitun käännöstyön. Suomentamisen aikana jatkan lähdemateriaalin lukemista ja romaaniasioiden pohdiskelua. En varmaankaan aloita itse kirjoitustyötä vielä sittenkään kun käännös on valmis – ellei tarina sitten ala olla mielessä niin valmiina että se tunkee itseään väkisin tekstiksi.


 
Tuleva kirjailija etsimässä laajempaa näkemystä jo viisivuotiaana, tuoreena kontulalaisena.

___
* Minulla oli aikoinaan tarkoitus tehdä sivuaineopintokokonaisuus Itä-Aasian tutkimus -nimisestä oppiaineesta. Homma kaatui kielellisiin asioihin: tajusin, että joutuisin opettelemaan kiinan lisäksi, nollasta lähtien, vähintäänkin alkeiskurssin verran myös korean ja japanin kieliä. Kuten epäilemättä tiedättekin, nämä kielet eivät ole mitään sukua toisilleen ja kaikilla on oma kirjoitusjärjestelmänsä (joskin kiinalaisia merkkejä käytetään sekä japanissa että koreassa oman merkistön täydennyksenä, eräänlaisina sivistyssanoina). Urakka alkoi vaikuttaa sen verran toivottomalta että päätin ruveta tosissani kiinnostumaan kulttuuriantropologiasta, joka osoittautui sekin erittäin antoisaksi (ja myöhemmille kirjallisille tekemisille hyödylliseksi) alaksi.

Puolitiu

· 2 kommenttia ·

Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.

S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.

Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.

Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah,  halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.

En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.

Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.

MMXIII -> MMXIV

·

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Harmaa mappi

· 2 kommenttia ·

Kuten olen ennenkin kertonut, olen vanhana kulttuuriantropologian opiskelijana hyvinkin viehättynyt riitteihin. Ne ovat oleellinen osa ihmistä, hänen elämänsä muutoksia (ja jatkuvuutta), vuodenkiertoa, elämää ja ihmissuhteita.

Kokeellisen työnohjauspiirimme riemastui taannoin, kun kerroin heille harmaan mapin riitistä. Aloitin sen silloin kun Alshain oli suunnitteluvaiheessa: kävin kirjakaupassa ostamassa harmaan kotelomapin (ja välilehtinivaskan), jota kirjan suunnittelun mittaan aloin sitten täyttää lehdistä leikatuilla artikkeleilla, ideointia sisältävillä irtolapuilla ja muulla hankkeeseen liittyvällä paperitavaralla. Kirjoittamisen ja editoinnin mittaan sinne päätyivät myös ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan kommentteja sisältävät printit. Sinne päätyivät myös kirjaan liittyvät tiedostot cd- tai dvd-levyille poltettuina.

Siitä lähtien olen jokaista kirjaa varten ostanut uuden harmaan mapin. Niitä olisi siis jo viiden täyden mapin rivistö, jos työhuoneen hyllytila ei olisi hupeneva luonnonvara: nyt täytetyt mapit ovat ullakolla kosteudenpitävässä laatikossa.

(Aikanaan mapit päätyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon, mutta eivät vielä.)

Harmaan mapin ja välilehtien hakeminen kirjakaupasta, kirjan työnimen kirjoittaminen mapin selkään ovat riitti, joka kertoo kirjailijan mielelle, että tämä kirja on alkanut syntyä. Se ei ole enää epämääräinen kaavailu, haave, vaan projekti, jolle on muotoutumassa aloituspäivä ja deadline. Sille on varattu aika, jona projektia tehdään täyspäiväisenä työnä.

Hunan on saanut oman harmaan mappinsa jo vähän aikaa sitten, vaikka olenkin vielä täysipäiväisesti työstämässä Sarah Lotzin The Threen suomennosta. Lähipäivinä mappi saa myös sisältöä, kun tulostan sinne erään tietyn päiväkirjan, jota olen käyttämässä romaanin pohjana: kyseinen dokumentti on minulla kyllä (työtietokoneen ohella) myös sähkökirjanlukulaitteen muistissa, mutta – vaikka yleensä välttelen turhia välitulostelemisia – haluan sen myös paperille.

Tähän kirjahankkeeseen perustin myös uuden aloitusriitin ja hankin kirjakaupasta kapineen, jota näemmä kutsutaan konttorikirjaksi. Siitä tulee tämän kirjahankkeen työpäiväkirja, johon dokumentoinen hankkeen edistymistä, luettua lähdemateriaalia, ideoita ja mahdollisesti kaavioita ja piirroksia – mitä suunnittelu ja kehittely sitten tuntuukin vaativan. Tämän riitti-idean lainasin työnohjausryhmätovereiltani. Idea tuntui erinomaiselta.

Ja onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten joskus tulevaisuudessa vähän lisää luettavaa.

Kunnia ja kunnia

·

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.

Uimisesta

·

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

Kaksi päivää neljästä

· 2 kommenttia ·

Panokseni tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla oli suhteellisen vähäinen, vaikka jalat kyllä ovat eri mieltä jouduttuaan kannattelemaan kehoa lauantain ja sunnuntain päämäärättömän vaeltelun ja lauantaisen kaksituntisen SKTL:n osastolla päivystäjänä seisoskelun ajan. Koivet kestävät kyllä oikein sujuvasti kymmenen kilometrin reippaan kävelylenkin (ja hyvässä lykyssä parin kilsan uimisen siihen päälle), mutta seisoskelu ja hidas lumpustelu ovat tietenkin paljon raskaampia lajeja.

Pääosin puheissa kanssani ollut porukka tuntui tapahtumaan vallan tyytyväiseltä. Kauppa oli käynyt, järjestöjen kojuilla oli käynyt mukavasti väkeä – ne oli sijoiteltu aikaisempia vuosia huomattavasti paremmille paikoille – eikä tunnelma ollut runsaasta väkimäärästä huolimatta niin tukahduttavan ahdistavan tungokseinen kuin joskus aikaisemmin.

En voi väittää ettenkö olisi ollut lainkaan mustasukkainen kun salissa vaellellessani tuntui että jokaisella sivuuttamallani lavalla istui joku tuttu tai puolituttu kollega haastateltavana uudesta kirjastaan – Hei, oletteko huomanneet että minulta ilmestyi muutama kuukausi sitten uusi, vallan mainio romaani??!! – mutta toisaalta tiedän hyvin, miten hankalaa kaikkia uusia julkaisijoita on saada mahdutettua lavojen tai edes kustantamojen osastojen ohjelmaan. Kirjoja ilmestyy niin paljon* ja messut kestävät vain neljä päivää. Minun kohdallani paras markkinointimenetelmä tuntuu joka tapauksessa olevan vanha kunnon viidakkorumpu, esiintymiset tai edes kirja-arvostelut (tai niiden puuttuminen) eivät vaikuta juuri mihinkään.

Enkä minä itsekään jää pahemmin katselemaan kenenkään kirjamessuesiintymisiä, puhumattakaaan siitä että tekisin ostopäätöksiä niiden perusteella.

En myöskään osaa pahoittaa mieltäni Suomen kuvalehden messujen aikana ilmestyneen numeron suurta paheksuntaa herättäneestä kansijutusta suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, jonka ansiosta (SK:ta julkaisevan) Otavan toimitusjohtaja määräsi lehden poistettavaksi kustantamon osastolta. Yhden lukaisun perusteella olisin melkein valmis ennustamaan, että niiden muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jolloin tämän hetken suomalaisen kirjallisuuden tilaa voidaan mitenkään mielekkäästi arvioida, jutun kirjoittajat ja haastateltavat muistetaan (jos ylipäänsä muistetaan) lähinnä siitä, miten huonosti ja pinnallisesti he suomalaista kirjallisuutta ja sen tilaa ovat tunteneet.

Voin tietysti olla väärässäkin. Yleisesti ottaen olen kyllä sinnikkäästi sitä mieltä, että ”nykyään ei kirjoiteta sellaista kirjallisuutta, mistä minä olen aikaisemmin ollut innoissani” on yhtä pöljää ajattelua kuin ”ennen listapoppikin oli parempaa”. Tai ylipäänsä henkilökohtaisten mieltymysten nostaminen absoluuttisiksi laatukriteereiksi.

Enemmän löysin literääriä hengenheimolaisuuttani haastateltavastani Hugh Howiesta. Minullahan on ollut taipumusta väittää, että scifi (tai fantasia, tai spekulatiivinen fiktio ylipäänsä) on ennen kaikkea oman aikansa peili, ja sellaisena monasti rehellisempi ja paljastavampi kuin niin sanottu realistinen kirjallisuus. Yllätyin silti, kun Howie mainitsi sunnuntaiaamun bloggaritapaamisessa ajattelevansa Siiloa (myös) satiirina omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Ihan noin pitkälle en ollut itse kirjaa lukiessani ajatellut tai tulkinnut, mutta… miksipäs ei.

Howie vaikutti muutenkin fiksulta ja sanavalmiilta tyypiltä sekä haastateltavana että lauantai-illan päivällisseurana likeläisten ja muutamien muiden Like-kirjailijoiden porukassa. Yksi meistä – kokenut, monelle kielelle käännetty, myyvä ja arvostettu kirjailija – oli tosin jossain määrin hämmästynyt Howien ”kaupallisesta” asenteesta julkaisutaajuuteen†, mutta muuten he(kin) tuntuivat tulevan juttuun oikein hyvin. Sunnuntainen haastattelumme meni myös hyvin, huolimatta siitä että jännitin itse etukäteen tilannetta melkoisesti: en ole koskaan ennen simultaanitulkannut haastatteluja saman tien kieleltä toiselle olin melkoisen peloissani, miten aivoparka koettelemuksesta selviää. Taikakirjainten Raijan mielestä haastattelumme spoilasi joitakin kirjan alkupuolen tapahtumia, mistä vilpittömät pahoittelut. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, ettei hyvä kirja menetä yleensä lainkaan tenhoaan tai nautittavuuttaan, vaikka sen juonen osaisi ulkoa. Olisi joka tapauksensa pitänyt olla varovaisempi kysymyksissä. Toisaalta kirjasta on vaikeaa puhua, jos kirjan tapahtumista ei voi puhua.

___
* Ei, en liity edelleenkään siihen kuoroon jonka mielestä kirjoja julkaistaan ”liikaa”.
† Kirja vähintään kerran vuodessa, kolme parhaassa. Ja huolellinen taustatutkimustyö siihen päälle. Eri kirjailijoilla on perin erilaiset työrytmit.

Messuamassa

·

En ole Helsingin kirjamessuilla puhumassa omasta kirjastani millään lavalla, mutta haastattelen kyllä Hugh ”Siilo” Howeyta Kirjakahvilassa sunnuntaina 27.10. kello 12–12:30. Sen lisäksi minut tapaa ainakin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7c69 lauantaina 26.10. kello 14–16. Sinnekin voi tulla juttelemaan. Samoin jos satun kävelemään muuten vain vastaan.