Kategoria: kirjailijaelämää

Tuosta (ainakin) tuohon

·

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Vaatii pientä laittoa

·

Taisin ilmoittaa jo melkein vuosi sitten, että olen uudistamassa Yrttimaa.net-sivustoani uuteen kuosiin. Tämä lähestulkoon Länsimetron nopeudella etenevä projekti on ollut viime viikkoina vilkastumassa, ja muutoksia tapahtunee tuossa kuunvaihteen tietämissä. Useita sivuja katoaa, muutama uusi tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa kirjailija (suomentajasta puhumattakaan) joutuu tekemään itse itseään tykö, aina siinä mitassa asti että hän joutuu koodaamaan omat nettisivunsa.

(Olen kyllä käyttänyt tälläkin kertaa ilmaista valmispohjaa, mutta melkoista säätämistä sekin kaipaa ennen kuin saan siitä mieleiseni. Ikuinen nikkaroija…)

En ole vielä ihan varma, missä määrin tämä kokematon koodari onnistuu siirtämään varsinaisen sivuston tyyli- sun muut tiedostot ja määreet tälle WordPress-pohjaiselle blogialustalle, mutta viimeistään ”staattisen” sivuston päädyttyä toimivaan kuntoon alkaa ulkonäönuudistus ulottua tänne bloginkin puolelle.

Mikä tarkoittaa sitä, että blogi(kin) saattaa olla jonkin aikaa enemmän tai vähemmän sekavassa ja puolikielisessä tilassa.

Blogiin on viime viikkoina yrittänyt tunkeutua tavallista paljon runsaampi määrä roskapostikommentteja, jotka kuitenkin ovat pysyneet teille lukijoille näkymättömissä (koska kommentit jäävät moderaattoriminun tarkastettavaksi elleivät ne ole peräisin aikaisemmin hyväksytyltä kommentoijalta). En ole nähdäkseni kirjoitellut viime aikoina erityisesti mitään sellaista mikä voisi saada jonkun kuvittelemaan, että minä tai lukijakuntani olisivat erityisen suuressa amerikkalaisten särky- tai muiden lääkkeiden, tai venäläisten lesbodeittisaittien tarpeessa, joten oletan että kyseessä on vain jonkun roskapostirobotin satunnainen aktivoituminen.

Niska edellä eteenpäin

·

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

743 680 merkkiä

·

Uusin versio Hunanista on tänään lähtenyt kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Siihen nähden että olen vääntänyt tätä versiota suuren osan syksyä (lukuun ottamatta yhtä lyhyttä ja kevyttä kirjakäännöshanketta) suurin osa konkreettisesta kirjoittamis- ja editointityöstä tapahtui oikeastaan viimeisten viikkojen aikana.

Tämä on kirjan tekemiselle tietenkin hyvin tyypillistä, ja minun kirjoittamiselleni erittäin tyypillistä. Kun sain kustannustoimittajan lukeman version kommentit kesällä ja muutamien ateljeekriitikoiden kommentit alkusyksystä, meni asioiden sulatteluun tovi. Ei sillä että olisin ollut eri mieltä heidän kommenteistaan – itse asiassa monet huomiot olivat hyvinkin lähellä asioita joita olin itsekin ajatellut – vaan siksi että otti aikansa hahmottaa, mitkä olisivat parhaita tapoja tehdä tekstikokonaisuudesta toimivampi, jäsentyneempi ja luettavampi. Ja, mielellään, jonkin verran lyhyempi: edellinen versio oli (hyvin väljästi pikataitettuna) kuusi- ja puolisataasivuinen, mikä on jo aikamoinen järkäle.

(Olen itse taittanut kaikki omat kirjani, ja teen myös näistä käsikirjoitusversioita pikaisen taiton. Näin tekstin näkee eri muodossa kuin Scrivenerin (tai muun tekstinkäsittelyohjelman) näytöllä, siitä huomaa eri asioita.)

Pikku hiljaa asiat hahmottuivat, ja kun muutama ratkaiseva idea alkoi tuntuvan kantaa, oli hyvä käydä itse tekstin kimppuun. Kirjoitin joitakin lukuja kokonaan uudelleen, lisäsin uusia lukuja (tai lukujen katkelmia) ja kohtauksia sitomaan jo olemassaolevaa tekstiä ja eri kertojia toisiinsa. Tässä romaanissa on sen runkona toimivan (aidon) päiväkirjan lisäksi yhdeksän eri kertoja-näkökulmahenkilöä, ja se on paljon. Välillä mietin, pitäisikö esimerkiksi eräs kertojista pudottaa kokonaan pois, koska hänen osuutensa oli aika pieni. Toisaalta hän edusti tarinassa eräänlaista arkielämää, tavallisuutta, ja kun olin lukijoiden kanssa samaa mieltä, että samalla tavoin arjen rutiineja kuvanneita päiväkirjaosuuksia oli radikaalisti vähennettävä (koska ne ovat aika rasittavaa luettavaa yksitoikkoisuudessaan ja kirjallisessa kömpelyydessään, johon ei oikein voinut puuttua, koska päiväkirja on aito), päädyin kasvattamaan tämän kertojan roolia. Hänen persoonalleen tuli kaiken lisäksi keksittyä eräs aspekti, jonka juuret ovat 1900-luvun alkupuolen todellisuudessa, mutta jonka jätin sen verran avonaiseksi että sen voidaan lukea olevan osa tässä versiossa vähän aikaisempaa isompaa osaan noussutta, mutta yhä varsin hienovaraista spekulatiivis-maagista ainesta.

Tarinan lomaan uppoutui myös kaksi pientä satua. Toisen lausuin ”steampunk-kitaraesityksessäni” viime kesän Finnconissa, toinen syntyi erään klassisen satukaavan, todellisten kahden ja puolen tuhannen vuoden takaisten historiallisten tapahtumien ja ei–aivan–huomaamattoman modernin menon kritiikin yhdistelmänä vasta pari viikkoa sitten.

Edellisestä paneutuneemmasta Hunanin tekstin lukemisesta on erinäisiä kuukausia, joten hetkittäin tekstin saattoi suhtautua melkein tuoreena luettavana, mikä synnytti parhaimmillaan ”eihän tää ole ollenkaan huonoa kamaa” -tunteita, mutta toisina hetkinä ”kaameeta silppua” -tuokioita. Luultavasti tälläkin kertaa saan odotella esilukijakommentteja jonkin aikaa – toivottavasti, mutta toivottavasti en liian pitkään. Luulen, että ensi kierroksellakin tulee kirjoitettua mukaan kaikenlaista uutta ja karsittua vanhaa. Ainakin tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että kyllä tämä on työstämisen arvoinen tarina.

Kirjamessuohjelmatonna

· 2 kommenttia ·

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Ja tänne asti menty

·

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.

Taas satulassa

·

”Siirsin sun fillaris sellaiseen paikkaan ettei se ole niin tiellä.” Yli kymmenen vuotta minun polkupyöräni oli yksinomaan kapine, jota taloyhtiön kellarissa siirreltiin pois tieltä. Olihan se tehnyt sitä ennen pitkän uran: ostin kohtuuhintaisen kotimaismerkkisen kuusivaihteisen retkipyöräni kesällä 1985, kolmekymmentäyksi vuotta sitten, ja vuosien mittaan sillä kyllä tuli poljettua ihan kohtuullisesti. Nykyiseen kotiin muutettuamme pyörä kuitenkin jäi kellariin. En oikein tiedä miksi. Ei huvittanut kaivaa sitä sieltä. Tykkään kävelemisestä. Fillarilla ajaessa ei voi kuunnella pipodiskoa.

Polkupyörän omistaminen sinänsä on aina ollut jotakuinkin itsestäänselvyys. Kontulan Elannosta ostetut pukkisatulaiset Stradat kuuluivat 1960–70-luvun taitteen lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosiin. Muutamilla kavereilla oli pyörissään peräti kolme vaihdetta – sellaisia, joiden mekanismi oli rakennettu takapyörän keskiöön. Muistan nähneeni jossakin poikien tekniikkakuvakirjassa (siihen aikaan sellaiset teokset oli avoimesti sukupuolitettu) artikkelin ”Vaihteisto ilman vaihdelaatikkoa” ja ihmetelleeni kuvaa moneen kertaan, sillä en ollut koskaan nähnyt ulkoista ratasvaihteistoa.

Joskus 1970-luvun puolivälissä kävimme faijan kanssa Malmilla sijainneessa Agrumi-nimisessä putiikissa hankkimassa elämäni ensimmäisen vaihdepyörän. Se oli kahdeksanvaihteinen – kaksirattainen etuvaihde ja nelirattainen takavaihde – aitoa neuvostolaatua. Minkäänlaista ketjunsuojusta ei ollut, joten tuhosin erinäisiä lahkeita saamalla ne jumiin ketjun ja rattaan väliin. Vaihteiden vaihtaminen oli muutenkin aikamoista arpapeliä. Oli systeemissä sentään jonkinlaiset pidäkeruuvit, joilla vaihtajan sai olemaan tönimättä ketjua rataspakan ulkopuolelle. Joskus pidäkeruuvit jopa toimivat tarkoitetulla tavalla, ainakin siihen asti kunnes löystyivät pois asetuksistaan. Myöhemmin joku katseli pyöräni rataspakkoja ja totesi, että niiden tarjoamat välitykset olisivat parhaimmillaan ratakilpapyörässä.

Ymmärrettävästi neuvostopyörä ei lähtenyt mukaan, kun teimme faijan ja pikkusiskon kanssa useamman päivän pyöräretken Ahvenanmaalla kesällä 1978, vaan tyydyimme vaihteettomiin vuokrapyöriin. Ne toimivat niin kuin pitikin.

Neuvostopyörä jäi sitten 80-luvun alkupuolella erääksi talveksi solukämppätalon pyörätelineeseen ja katosi siitä kevään korvalla, eikä tullut ikävä. Ehdin muistaakseni olla vuoden verran fillarittomana ennen kuin kulutin kesätyörahojani uuteen ajokkiin. Itäkeskuslaisen kodinkoneliikkeen myyjä – sellaisista paikoista peruspyörät siihen aikaan ostettiin – esitteli ylpeänä sen vaihdevipua: siinä oli oikein merkityt pykälät niin, että vaihtaessa tiesi, mille rattaalle ketju siirtyisi. Uusi vaihdetekniikka oli niin  tarkkaa. Eikä ketju lähtenyt rattailta.

Juuri sen pyörän kaivoin kellarista alkukesästä, vähän sen jälkeen kun olin tullut heräteostaneeksi pyöräilykypärän. (Näissä hommissa olevalla ihmisellä on väistämättä hyvä mielikuvitus ja kyky kuvitella kaikenlaisia skenaarioita, joten kypärään suojautuminen alkoi olla itsestäänselvyys.) Naapurin Dani laittoi säädöt ja öljyt kohdalleen. Ja niin alkoi minun uusi polkupyöräkauteni. Sopivia ajotaipaleita riittää: kauppaan, Kumpulan maauimalaan (ja nyt syksyllä Tikkurilaan viidenkymmenen metrin radan äärelle), laulutunnille Arabiaan tai Kallioon, kirjapiirin tapaamiseen Roihuvuoreen.

Kesän mittaan huomasin kuluttavani aina silloin tällöin muutamia kymppejä uusiin osiin tai varusteisiin. Enimmäkseen kyse oli modifioinnista: vaihdoin vanhan pukkitangon tilalle herrasmiesmäisemmän suoran ohjaustangon ja sitten oli pakko vaihtaa myös jarrukahvat ja -vaijerit. Kerran murtui poljinkampi, onneksi tilanteessa jossa vauhti oli jotakuinkin nolla, joten en päätynyt teho-osastolle ihmettelemään ruhjeita ja kuuden tunnin muistikatkoa kuin samanlaisen haaverin täydessä vauhdissa kokenut tuttavantuttava (joka ilman kypärää olisi luultavasti menettänyt henkensä). Alkoi itää ajatus, että kolmekymmentäyksi vuotta on riittävän pitkä aika yhdelle pyörälle. Niinpä, kerran kun lähdin kävelemään kauppareissulle Malmille, pakkasin reppuun kypärän ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja niin kävi, että kierrettyäni kaupunginosan kolme pyöräliikettä lähdin viimeisestä tuliterän, kohtuuhintaisen, kaksikymmentäneljävaihteisen hybridin selässä.

(Vanha Kulkuri on sittemmin kierrätetty viherpiiperotuttavan pojan opiskelupaikkakuntapyöräksi, viinipullon hinnasta.)

Uuden ajokin olemukseen on ollut tottumista. Suhtauduin – neuvostopyöräaikojen muistona – erittäin epäluuloisesti etuvaihteeseen, mutta siinäkin suhteessa tekniikka on kehittynyt ja jalostunut. Muutenkin vaihteita on tullut käytettyä vanhaa pyörää vilkkaammin, sillä vaihdevivut korvanneet painikesysteemit tekevät rattaiden vaihtamisesta huomattavasti helpompaa ja automaattisempaa. Ja koska pyörien laakereissa ei ole kolmenkymmenen vuoden kulumia, ajokki tuntuu rullaavan jotakuinkin itsestään ja nousevan mäkiä jotakuinkin vaivatta.

Tämänkesäiset seitsemisensataa kilometriä – kolmesataa vanhalla ja loput uudella – eivät ole vielä kovinkaan rautaperseistä polkemista, mutta hyvä alku. Ja luullakseni  enemmän kuin olen koskaan yhdessä kesässä ajanut. Eikä kausi ole vielä lopussa ennen kuin maassa on aamuisin jäätä. Helsingin pyöräteiden puutteista valitetaan kovaan ääneen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että siihen tärkein syy on, että kantakaupungin ulkopuolella on sen verran hyvät väylät, että tasonpudotus keskustaan tullessa häiritsee.* Itse olen toistaiseksi keskustaa enimmäkseen vältellyt – en kävisi siellä muutenkaan muuta kuin silloin kun on työ- tai harrastussyistä pakko, ja suurin osa fillarireiteiltään kiinnostavaa pääkaupunkiseutua on joka tapauksessa häly- ja pakokaasukeskittymän ulkopuolella – joten olen ollut enimmäkseen tyytyväinen. Myös paljon parjatut röyhkeät autoilijat ja poukkoilevat jalankulkijat koirantalutushihnoineen tuntuvat olevan jossakin toisaalla, sillä olen saanut osakseni enimmäkseen kohteliasta ja huomaavaista liikennekäyttäytymistä. Olen yrittänyt nousta samalle tasolle, antaa muille tilaa ja kiittää kun minulle annetaan tilaa.

Seuraavat keväät, kesät ja syksyt näyttävät, onko tämänkesäinen pyöräilyinnostus pysyvämpää laatua. Ja kestääkö uusi ajopeli sekin kolmekymmentäyksi vuotta. Ainakin jonkin aikaa siihen lienee helpompi löytää vara- ja lisäosia kuin nykystandardien mukaan täysin vanhentuneeseen Kulkuriin.

___
* Järkevin toistaiseksi kohtaama kadunlaitapyörätie on tosin ollut Helsinginkadulla: siellä pyöräilyväylää ei ole järjettömästi erotettu olemattomalla viivalla jalkakäytävästä, vaan asianmukaisesti ajoneuvojen puolelta.

Viikko liikkeellä

·

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.