Kategoria: kirjoittaminen

Taas sorvin ääreen

·

Taisin mainitakin ajatelleeni, että pidän rankan syksyn jälkeen tammikuun enimmäkseen lomaa. Harvinaista kyllä, sellaiseen ylellisyyteen oli jopa varaa. Suunnitelma toteutui sikäli, etten saanut aikaiseksi edes muutamaa niistä asioista jotka olin ajatellut siinä kuussa tekeväni, kuten Yrttimaa.netin sivujen ulkoasun pieni kohennus. Palkkatöitä tein lähinnä sen verran, että kävin läpi kustannustoimittajan Tohtori Verirahaan tekemät korjaukset, syötin ne tiedostoon ja lopulta vilkaisin vielä taittovedokset läpi. Nyt kirja on painossa.

Helmikuun toisena päivänä tulin miltei puolihuolimattomasti tarttuneeksi toisen talon kustannustoimittajan korjausmerkintöihin Nick Hornbyn Juliet, Nakedin alusta. Minähän käänsin puolet ensimmäisestä luvusta näytetyönä, koska en ole kyseisen kustantamon kaunokirjalliselle osastolle aikaisemmin tehnyt töitä (tietokirjapuolelle kyllä, mutta talo on iso ja siellä on monta kerrosta…). Näytekäännöksestä maksettiin korvaus, kuten asiaan kuuluukin.

Siinä vaiheessa en ollut lukenut vielä kirjasta mitään muuta kuin valokopioidut kaksi ensimmäistä lukua. Tammikuun työsuorituksiin kuului myös alkuteoksen lukeminen ensi kertaa läpi. Minun hyvä onneni käännöstöiden laadun suhteen jatkuu: Juliet, Naked on erinomainen romaani. Sen yksi päähenkilö on yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkisuudesta kadonnut legendaarinen laulaja/lauluntekijä, ja hahmo on huomattavasti uskottavampi – ja tragikoomisempi – kuin useimmat kohdalle sattuneet kaunokirjalliset rokkilegendat. Ehkä Tucker Crowessa on vähän samaa kuin Nedujen Jolle Peltolassa, jopa… niin, ja kirjan lopetus tuntui hykerryttävältä. Ehkä se oli odotettavissakin ja ehkä se oli jonkun mielestä jopa kulunut juttu, mutta minuun se vetosi.

Käännösnäytettäni oli lukenut erittäin pätevä ammattilainen, ja sen huomasi. Pätkä parani silmissä. Samalla vauhdilla jatkoin sitten tekstiä vähän eteenpäinkin. Minun tapauksessani kirjan alkupuolella työnopeus ei ole koskaan kovin suurta, joten siihen nähden olen tällä viikolla edennyt hämmästyttävän paljon.

Käännöstyötilanne on muutenkin erinomaisessa jamassa. Sovittuna on tällä hetkellä kolme kirjaa, kaikki kaunoa, laadukkaita ja kiinnostavia. Syksyn kiireestä viisastuneena (ainakin hetkeksi) olen saanut kaikille suhteellisen rauhalliset aikataulut – ja minulla on nyt jopa varaa vähän rauhallisempaan työtahtiin. (Minähän sain syksyllä pienen perinnön äidiltäni, siitä tämä harvinainen vakavaraisuus. Täl työl ehkä elää, muttei totisesti rikastu.)

Neljäskin kirja on alustavasti sovittu. Kyseessä on kirjailija, jonka suomentamista olen toivonut useammaltakin taholta jo muutamia vuosia, ja romaani jonka olen lukenut jo tovi sitten: ei ehkä lempparini kyseiseltä kirjailijalta, mutta luultavasti hyvä valinta ensimmäiseksi suomennokseksi – ja kääntäjälle jossain määrin haasteellinen työ.

Tämä käännösprojekti numero nelonen merkitsee sitä, että viimeisin deadline paukahti ensi vuoden kevääseen. Alustavasti olin ajatellut ryhtyväni kirjoittamaan Muurahaispuuta täysipäiväisesti jo talven taittuessa. Oma romaani saattaa vähän lykkäytyä, siis. Toisaalta nyt sovittujen käännösten aikataulut ovat sen verran väljiä, että saatan hyvinkin pystyä tekemään suomennokset etuajassa ja siten ryhtymään omiin puuhiin aikaisemmin. Aika näyttää.

Toisaalta en välttämättä ole Karstan kokemusten perusteella ihan varma siitä, kannattaisiko minun julkaistakaan syksyisin (kuten tuolla alkuperäisellä Muurahaispuu-aikataululla olisi voinut käydä). Tuntuu, että kirja on jäänyt vähän jalkoihin. Arvioita tipahtelee vasta nyt – uusimpana suhteellisen positiivinen arvio tämän viikon Me naisissa. Hesarikaan ei ole tainnut vielä noteerata koko kirjaa, ellei se tapahtunut kahden viikon Ranskan-reissumme aikana ja puutu muuten vain lehden nettiarkistosta.

Lähiaikoina on tarkoitus tarttua metaforisen sorvin lisäksi myös konkreettiseen yläjyrsimeen, nauhahiomakoneeseen ja sähköpistosahaan: seuraava soitinrakennushanke, siis. Mutta siitä lisää joskus.

Täydellisyydestä

·

Sekä Toni Jerrmanin ansiokkaassa Karsta-arvostelussa Tähtivaeltajassa (4/2009) että MaKon Risingshadow.netin kirjailijatietokantaan kirjoittamassa Karsta-arviossa putkahtaa, eri asiayhteyksissä, ajatus joka on jonnin verran mietityttänyt minua muutenkin erilaisten spekulatiivisten fiktioiden eri alagenrejen yhteydessä.

Saatuani aikanaan Alshainin kirjoitettua minua (ja ainakin muutamaa lukijaa) rupesi pikku hiljaa nyppimään kirjan täydellinen hälyn puute: jotakuinkin kaikki ohikulkijatkin liittyivät jollakin tavalla tarinaan sitten myöhemmin. Neduihin oli luontevampaa sijoitella kaikenlaista kulissisälää, hälyä, ihmisiä, ohikulkijoita, naapureita. Pyrin tekemään samaa Karstassa, ja kirjoitin siihen tarkoituksella keskusteluja ja pohdiskeluja jotka eivät johda mihinkään. Osa niistä johtaa, mutta eivät suinkaan kaikki. Ei ollut tarkoituskaan. Ne ovat hälyä, miljöötä: kirjallinen vastine televisiosarjan tuotantoryhmän äänitaustafirmalta tilaamalle ”noin kahdenkymmenen työntekijän toimiston taustahälyä” -nauhalle. Ihmiset jorisevat ruoka- ja kahvipöydässä mitä sattuu. Ihmiset ajattelevat mitä sattuu eivätkä välttämättä muista jälkeenpäin moisia ajatelleensa. Kirja on kirjoitettu Trian jonkinlaisesta tajunnanvirtanäkökulmasta, joten noin se piti tehdäkin. Ainakin minun mielestäni.

Kaikki ei liity kaikkeen. Kaikki ei liity mihinkään. Eihän Tuntemattoman Hietasestakaan tullut ahvenaa, ei tainnut poika edes ehtiä uimasilleen vetäytymisvaiheen kaaoksessa ennen kuin haavoittui ja kuoli.

Ja, kuten MaKo huomauttaa, Karsta marssittaa näyttämölle (tai ainakin kulisseihin) pitkän listan erilaisia Linnunradan muita kulttuureita edes yrittämättä vastata Fermin paradoksiin: Missä ihmeessä, siinä tapauksessa, ne kaikki muut kulttuurit ovat nyt? Miksi mitään ei kuulu mistään?

Voi tietysti väittää, että kyllähän Karsta siihenkin vastaa vihjatessaan jokseenkin sivulauseenomaisesti, että Jupiterin ja Maan väliä pidemmillä etäisyyksillä käytetään valoa nopeampia tiedonsiirtomenetelmiä. Ehkä muut kulttuurit käyttävät pelkästään niitä, eivätkä alkeelliset havaintovälineemme silloin arvatenkaan näe tai kuule mitään? Ehkä G2-spektriluokan isohkot, kaksoistähdettömät pääsarjatähdet ovat Linnunradan laajemman tietämyksen käsitysten mukaan niin kehnoja ympäristöjä elämälle, ettei kukaan ole tullut vain tarkistaneeksi, olisiko täällä joku?

Aivan oikein, Karsta ei vastaa noihin kysymyksiin.

Me spekulatiivisen fiktion lukijat olemme oppineet odottamaan näiden genrein kirjallisuudelta täydellisiä maailmanselityksiä – tai ainakin edes jotakuinkin ristiriidattomia maailmanselityksiä. On tietysti ihan hyvä vaatia tekstiltä ja juonelta jonkinlaista johdonmukaisuutta, mutta selviäisikö oma ns. todellinen maailmamme niistä vaatimuksista, joita kohdistamme kuviteltuihin maailmoihin? Selviäisivätkö tähän ns. todelliseen maailmaan, nykyaikaan ja arkikokemusten keskelle sijoitetut romaanit sf-kirjallisuudelta vaadituista maailman johdonmukaisuusvaatimuksista? Epäilen. Tässä maailmassa ainoa mahdollinen johdonmukainen maailmankuva on paranoia, enkä totisesti voi suositella sitä kenellekään.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että Karsta olisi mielestäni sataprosenttisen onnistunut kirja ja Tonin ja MaKon kritiikki näin ollen perusteetonta. Tämä maailma ei ole siinäkään suhteessa johdonmukainen. Hah!

Lehdistökatsaus (ja ukk)

· 5 kommenttia ·

Palautetta Karstasta tipahtelee pikku hiljaa. Enimmäkseen sekä lukijoilta saadut kommentit ovat olleet vallan positiivisia.

Warkauden lehden Sirpa Ylösen arviossa on kiinnostavia pointteja. Ylönen ei ilmeisesti ole varsinainen tieteiskirjallisuuden harrastaja, ja olenkin kaivannut ei-scifistien kommentteja. (Aikaisempien kirjojen kohdalla heikäläiset ovat suhtautuneet tuotantooni vallan positiivisesti.) Tuota kielikommenttia en ole tullut ajatelleeksikaan: tiedän kyllä että englanninkielen rakenteet kulkeutuvat käännöksissä helposti suomeen ja näyttävät (usein) perin tökeröiltä ja käännetyiltä, mutta ilmeisesti englanninkielen rakenteita on uinut myös omaan tekstiini. Noloa. Pitänee vähän pitää silmällä.

Myös Toni Jerrmanin vallan positiivinen Kauppalehti-arvio on nyt luettavissa netitse.

* * *

Ai niin, taiji-kaveri kysyi sen mihin olen vähän odotellutkin joutuvani vastaamaan:

K: ”No, kumpi se nyt sitten lopulta on?”

V: ”En mä tiedä, ei se oo kertonu mulle.”

* * *

Vähän tieteempi uutinen: Floridalainen biologiryhmä on tehnyt ensimmäisen laajamittaisen selvityksen vasarahaiden stereonäöstä, kertoo Science Daily -nettilehti. Tarkoituksena oli kumota lopullisesti virheellisenä pidetty, mutta sinnikäs teoria siitä, että vasarahaiden heimo kykenisi näkemään ihmisten tavoin eteensä molemmilla silmillään ja siten saisi syvyysvaikutelman. Perusteellinen tutkimus sitten näköjään osoitti, että heimon eri lajeilla on jotakuinkin järjestään erinomainen stereonäkö. Näin tiede toimii.

(Enpä muuten tiennytkään, että vasarahaita on monta eri lajia. Näin ihminen oppii.)


Uusi aalto

·

Vanhan viisauden mukaan kesken projektia ei pidä muuttaa työvälineitä, etenkään jos kyse tietokoneistetuista työvälineistä: ei päivityksiä, ei laitteistomuutoksia, ei mitään sellaista mikä voisi aiheuttaa työnteon jämähtämisen paikalleen siksi, että jokin ei toimikaan kuten ennen.

Itse olen keskellä jokseenkin kiireistä käännöstä, joten aina yhtä haluttomana toimimaan järkevästi hommasin viime viikolla uuden, erilaisen näppäimistön.

Olen käyttänyt jo pitkään langatonta näppäimistöä: alkuperäinen syy oli johtojen vetämisen hankaluus ison, vanhan Billnäs-kirjoituspöydän reunojen yli, mutta langattomuus mahdollistaa näppiksen ja hiiren siirtämisen kepeästi syrjään silloin kun pöytäpintaa on tarve vapauttaa esimerkiksi lukemiseen. Langaton näppis on osoittautunut näppäräksi myös äänitysprojekteissa: olen toisinaan virittänyt pitkillä johdoilla mikrofonit ja soittopelit esimerkiksi olohuoneeseen, pistänyt kuulokkeet korville, asettunut mukavasti istumaan, ottanut kitaran syliin ja liipaissut sitten äänityksen käyntiin olohuoneeseen kannetulta näppikseltä.

Vanhaa Logitechin näppis-hiiriyhdistelmää tuntui kuitenkin ikä painavan. Graafisemmissa asioissa kaipasin hiireltä vähän parempaa erotuskykyä, ja sen liikkeet tuntuivat muuttuneen hitaammiksi. Systeemin vastaanotin oli ollut aina vähän hankala – välillä sen paikkaa oli muutettava yhteyden pätkimisen poistamiseksi. Sitä paitsi paljon kirjoittavana minua kiinnosti siirtyä jonkinlaiseen ergonomisempaan systeemiin tavanomaisesta peruslättänäppäimistöstä. Testailtuani pari tuntia suurehkon tietokonekaupan esillä olevaa valikoimaa valitsin suosikikseni Microsoftin Natural Ergonomic Desktop 7000 -setin.

Uuden näppis-hiiriyhdistelmän vastaanotin vaati sekin sijoittelua: pikkuruinen usb-palikka ei suostunut keskustelemaan kunnolla ollessaan kiinni tietokoneen takapaneelissa tai edes tietokoneen etupaneelin alareunassa, lattiantasossa. Nyt se on jatkojohdon päässä aivan tuon vasemmanpuoleisen näytön takana. Ilmeisesti näppiksen ja hiiren lähettimet suuntaavat signaalinsa suhteellisen kapeasti kohti tietokoneen käyttäjän edessä olevan seinän suuntaan, joten alaviisto ei käynyt laatuun.

Myös sormitekniikka tuntui aluksi varsin hankalalta. En käytä kovinkaan puhdasta kymmensormijärjestelmää, vaikka opettelin sellaista konekirjoituskurssilla joskus 1970-luvun puolivälissä: enimmäkseen kirjoitan keskisormillani, painan shiftiä ja Controlia pikkusormilla ja välilyöntiä peukalonsyrjällä kuin mikäkin funk-basisti.

Joskus aikaisemmin saatuani ranteeni kipeäksi ja kirjoittaessani idealside kädessä huomasin että käteni pomppivat normaalisti melkoista tanssia näppäimistön päällä. Uusi mutkanäppis tuntuu vähentävän tätä taipumusta, ja huomaan että kämmenteni alareunat saattavat jopa nojata näppiksen alareunan stailiin kumipintaiseen rannetukeen. Mielenkiintoinen ja aikaisemmin havaitsematon ilmiö on, että olen näköjään käyttänyt järjestelmällisesti b-näppäintä oikealla kädelläni, mikä on vaikeaa nyt kun b jää vasemmalle puolelle aallonharjaa. Siitä syystä joudun olemaan jatkuvasti tarkkana kirjoittaessani b- tai v-kirjaimia sisältäviä sanoja: niihin tulee eniten lyöntivirheitä, sen lisäksi että kovin usein lainausmerkkien tilalle ilmestyy huutomerkki. Vasen käsi tuntuu siis vielä olevan hiukan pielessä, mutta niin se oli ennenkin: uudella näppäimistöllä tulen harvemmin painaneeksi capslockin päälle silloin kun tähtään a:han.

Kirjoitusnopeus ja -tarkkuus on kuitenkin palautunut yllättävänkin nopeasti entiselle tasolleen. Hyppääminen suoraan syvään päähän ja dediksen häämöttäessä tiiviiden työpäivien naputtelu saattoi olla sittenkin juuri oikea hetki kirjoitusrajapinnan muutokseen.

Paketin hiiri on sellainen, jota en välttämättä olisi ottanut ellei se olisi tullut parhaan tuntuisen näppiksen kylkiäisenä. Miltei pallomainen klöntti on tarkoitettu pideltäväksi niin, että käsi on puoliksi sen oikealla sivulla ja kämmensyrjä lepää hiirimatolla. Käytännössä perunanmuotoinen hiiri tuntuu kuitenkin vallan käyttökelpoiselta kapineelta: sitä on helpompi käsitellä parin sormen kevyellä otteella niin, että kämmen tosiaan lepää pöydällä liikkumatta hiiren mukana. Monien suosittelema hiirikäden (kausittainen) vaihto oikealta vasemmalle on kuitenkin tällä pallerolla käytännössä mahdotonta. Ehkä Microsoft valmistaa myös vasuriversiota?

Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Karsta ja Portti

·

Käydessäni kaupungilla tekemässä sopimusta uudesta käännösprojektista (josta myöhemmin lisää) poikkesin tavarataloon, jossa on rullaportaat*, ja vilkaisin lehtiosastoa. Uudessa Portissa oli Harri Erkin kirjoittama arvostelu Karstasta, josta Harri – mukava mies – ei kyllä löytänyt oikein muuta kritisoitavaa kuin kansikuvan (”se on kauhea”). Tavalliseen tapaansa Harri pohdiskelee pitkään ja kiinnostavasti kirjan teemoja. En ole aina ihan samaa mieltä hänen kanssaan kaikista tulkinnoista, mutta eivät ne mitenkään vastakarvaankaan ole. Kiinnostavaa.

Kehuosasto tietysti lämmittää mieltä:

J. Pekka Mäkelän Karsta on loistava suomalainen tieteisromaani. Karsta on myös loistava romaani ilman scifi-etuliitettäkin. Mäkelän alakuloinen, silti toivoa elättelevä analyysi toimii monessakin eri genressä: se on vahvasti toiminnallinen ja seikkailullinen avaruus-scifi, se on yhteiskunnallinen historia ja analyysi, se on myös ihmissuhteita kartoittavana teoksena jännitteinen lukukokemus, ja se sisältää kaikki ne suomalaisesta scifistä tähän asti puuttuneet todellisuuden tuntua vahvistavat taustaelementit jotka tekevät scifistä aitoa kirjallisuutta. Karsta toimii myös rikosromaanina, jännitysromaanina ja viihteenä, jos niin haluaa.

Ja:

… totean vain, että Mäkelä on nyt kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen kansainväliset mitat ylittävän scifiin kuuluvan romaanin.

Sekä lopuksi:

Karstasta riittää raaputettavaa pitkään. Se ankkuroituu todellisuuteen niin että myös itse tarina avaruuksineen, avaruusaluksineen ja outoine muukalaisineen on sataprosenttisen totta. Kiitos J. Pekalle – uskoni suomalaisen scifin tulevaisuuteen palasi taas, tämän kirjan myötä.

Vähemmästäkin rupeaisi silmiä kuumottamaan.

Karstaa kirjoittaessa minun oli erinäisiä kertoja piiskattava itseäni kirjoittamaan tarina loppuun suunnilleen asenteella ”tää nyt on vain tällainen välityö, tee tää loppuun vauhdilla niin pääset sitten kehittelemään niitä pääteoksia”. Ehkä se on sitten parempi tapa tehdä hyvää jälkeä kuin yrittää ylittää itsensä ja pläjäyttää tiskiin sellaista mitä itsekin pitää mestarillisena?


—
* Äidiltä kuultu lehdistöhistoriallinen viite niiltä ajoilta, jolloin edes muotijutuissa ei saanut mainita mistä liikkeistä vaatteet oli hankittu ja Helsingissä oli vain yksi tavaratalo, jossa oli rullaportaat.

Pari ukk:ta

· 4 kommenttia ·

Kirjamessuilla toistui jokunen kysymys useampaankin kertaan, joten tässäpä niihin viralliset vastaukset:

– Oletko jo saanut palautetta Karstasta?

Jonkin verran. Ainoa minun silmääni sattunut ”varsinainen” arvostelu on ollut Kirjavinkkien ylistys ja joku on antanut Risingshadow.netin kirjatietokannassa kolme tähteä viidestä. Suusanallista palautetta on tullut jonkin verran, enimmäkseen varsin positiivista.

– Onko Neduille tulossa jatkoa?

En tiedä. Minulla on muutama idea mahdolliseen itsenäiseen romaaniin, joka sijoittuu samaan maailmaan (ts. noin nykyhetken Korsoon, jossa on neandertalinihmisiä meikäläisten seassa), mutta niitä on toistaiseksi vielä liian vähän ja ne ovat liian irrallisia, että osaisin antaa niille edes omassa mielessäni minkäänlaisen ”projektin” statuksen. Mutta en minä asiaa mahdottomana pidä. Odotellaan ja katsellaan.

Sama tilanne oikeastaan toisinaan kysellyn 391:n maailmaan palaamisen suhteen. Itselläni on tähän kiinnostusta jonnin verran, mutta irtoideat vaatisivat melkoista perehtymistä Nuubian historiaan varhaiskristillisellä ajalla: kyseessähän on seutu, jossa faaraoiden valta jatkui vielä pitkään senkin jälkeen kun (pohjoisempi) Egypti oli joutunut ensin vähäaasialaisten ja sitten eurooppalaisten miehittäjien vallan alle.

Karstan maailmaan kuvittelisin (tällä hetkellä) palaavani ehkä joissakin novelleissa. Yritän aktivoida itseäni ainakin vähän myös novellikirjoittajana. Viime talvena Tähtivaeltajaan tehty (ja Karstan maailmaan sijoittuva) ”Kolmekymmentä vuotta” oli sen verran mukava kirjoituskokemus että olisi kiva jatkaa.

– Millaisia muita kirjaprojekteja on odotettavissa?

Minulla on pari projektia jonkinlaisessa aktiivisessa kehittelyvaiheessa. Aikataulut ja ryhtymiset riippuvat freelance-suomentajalla tietysti hyvin paljolti siitä miten ja milloin varsinaisia palkkatöitä on – samoin tietysti apurahoista – joten liukumat suuntaan ja toiseen ovat erittäin mahdollisia.

Romaani numero viisi kulkee työnimellä Muurahaispuu. Siitä olisi (näillä näkymin) tulossa ensimmäinen ei-scifiaiheinen romaanini, joskin on hyvin mahdollista että siinä on maagis-realistisia ja vaihtoehtohistoriallisia aineksia. Tarina sijoittuu nykyajan Kontulaan (joka on kotiseutuani, jos joku ei tiennyt) ja vaatii paljon pohjatyötä Suomen ja Helsingin 1900-luvun historiasta ja erinäisistä muista asioista. Kirjamessuilta ostettu Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria on ensimmäinen hanketta varten (varta vasten) hankittu lähdeteos. En kuvittele ryhtyväni varsinaiseen kirjoitustyöhän kuin aikaisintaan vuoden 2011 alussa, joten aikaisin mahdollinen ilmestymisaika on saman vuoden syksyllä. (Sain eilen tietää saaneeni tätä hanketta varten apurahaa Alfred Kordelinin säätiöltä, joten siinä yksi lisäinnoste.)

Romaani numero kuusi kulkee toistaiseksi työnimellä Alshain II, mutta yritän kyllä keksiä sille(kin) napakan yksisanaisen ja kaksitavuisen nimen. Itsenäinen romaani sijoittuu (arvattavasti) Alshainin maailmaan, luultavasti parisenkymmentä (Maan) vuotta myöhäisempään aikaan. Muutamia ykkösen henkilöitä tavataan uudelleen ja joitakin ykkösessä alkaneita tapahtumaketjuja on kehittynyt edelleen, mutta muuta tuosta en tällä erää voi sanoa kun en itsekään tiedä. Aikataulu… sitä ei vielä ole. Tulee kun tulee.

Aloittaessani 391:n kirjoittamisen minulla oli suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin kaksi ja kolme, joista sittemmin tuli Nedut ja Alshain (vaikka kirjoitusjärjestys muuttuikin matkan varrella). Nedujen alkaessa kirjoittua minulla alkoi olla suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin neljä, viisi ja kuusi, joten näköjään nämä kehittyvät kolmen satseissa. Sattuneista syistä nyt on kyllä jossakin mielen pohjalla muotoutumassa myös kirjahanke numero N, jonka muodosta (onko se romaani vai tietokirja) tai mistään muustakaan minulla ei ole vielä aavistustakaan. Sille on kuitenkin (vitosen ja kutosen tapaan) hyllyssä valmiina mappi, jonka selässä lukee Zhongguo yi (mikä on suunnilleen kirjallisen kiinantaitoni ylärajoilla) ja joka sisältää toistaiseksi äidin kanssa tekemämme Kiinan-matkan kuutisensataa diaa ja negaa. Samaan pakettiin kuuluu toistaiseksi talon ullakolle sijoitetut kaksi isoa muuttolaatikollista materiaalia Kiinasta ja Kiinassa 1930- ja 1940-luvuilla toimineista suomalaisista lähetyssaarnaajista. Äitini keräsi aineiston toistakymmentä vuotta sitten suunnitellessaan kirjaa lähetyssaarnaaja-kummitätini (ja oman tätinsä) Helvi Södermanin päiväkirjojen perusteella, mutta sairaus vei voimat. En tosiaankaan tiedä mitä materiaalilla teen, tuleeko siitä mahdollisesti romaani, henkilöhistoria tai jonkinlainen välimuoto. Aika näyttää.

– Tosi hieno t-paita! Mistä noita saa?

Joskus 1990-luvun loppupuolella törmäsin Roskilden festivaaleilla australialaisia, aboriginaalien taiteella koristeltuja t-paitoja myyvään kojuun. Ostin ensin yhden ja seuraavana vuonna toisen. Jälkimmäinen on yhä ehjä ja näyttää hyvältä yli kymmenen vuoden runsaan käytön jälkeen (punamusta kuvassa vasemmalla). Pari vuotta sitten rupesin etsimään nettikauppaa joka myisi samanlaisia ja löysin Australian Native T-Shirtsin. Sieltä olen tilannut pariin otteeseen lisää. En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta noissa disaineissa on minun silmääni jotain sen verran yleismaailmallisen muinaista, että tykkään. Jos muilta kulttuurialueilta löytyy yhtä hienoja paitoja, vinkkejä saa kertoa!

Tarinoiden synty

· 3 kommenttia ·

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”: