Kategoria: kirjoittaminen

Kaltevia strategioita

·

Tulipa tuossa taannoin mieleen ajatus kehitellä jonkinlainen kirjallisuusversio Brian Enon ja Peter Schmidtin klassisista Oblique Strategies -korteista. Enon korttipakka on tarkoitettu musiikintekijöille, äänittäjille ja tuottajille. Ideana on tarjota apua pulmatilanteissa: jos mikään ei tunnu etenevän, vedetään pakasta kortti, jossa saattaa olla vaikkapa neuvo Tarkastele tekemiesi asioiden järjestystä tai Koristele, koristele tai Vettä tai Tarkastele huolellisesti kaikkein nolostuttavimpia asioita ja korosta niitä. Monet neuvoista saattaisivat toimia kirjoittajalle (tai suomentajalle, tai minkä tahansa muun taiteen tekijälle) oikeastaan suuremmitta muutoksitta.

En kuitenkaan ruvennut hommaan. Ensinnäkin Oblique Strategies -korttipakka on (tai sen pitäisi olla) tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa, joten sitä ei pidä kenenkään ilman tekijöiden lupaa räpeltää ominensa. Toiseksi kortteja on aika tavalla ja niiden hyvä suomentaminen ja lokalisoiminen vaatisi hyvinkin työtä. Ja töitä minulla on näinä aikoina ihan kiitettävästi, onneksi.

Joten turvaudun luuseriratkaisuun: tarjoan linkin eräälle monista Oblique Strategies -sivuista. Saatte itse tehdä omat käännöksenne, tulkintanne ja sovelluksenne.

Väri sekä nuoli

·

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)

Ehkä minussa on toinen

· Yksi kommentti ·

Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.

(kuva: Wikipedia)Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.

Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.

Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.

Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?

Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.

Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.

Roolista toiseen

·

Kävin eilen viemässä Muurahaispuun käsikirjoituksen kustantamoon. Sama käsikirjoitusversio matkasi myös ateljeekriitikoitteni ihmeteltäväksi ja kommentoitavaksi.

Olen tietysti itse vähintäänkin jäävi arvioimaan omaa tekstiäni – muutenhan ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia ei tarvittaisi – mutta silti olen tällä hetkellä tekstiini kohtuullisen tyytyväinen. Minusta tämä pieni maagisrealistisia aineksia sisältävä arkinen tarina, jossa ”ei oikeastaan tapahdu paljon mitään” (kuten olen puolileikilläni muutaman kerran todennut), toimii ihan hyvin.

Ei silti etteikö siinä hiomista vielä olisi. Tarvitsen joka tapauksessa taukoa pystyäkseni lukemaan omaa tekstiä edes hieman uudella silmällä.

Eilinen päivä vaihtoi ammatillista rooliani muutenkin, sillä kävin samalla kantakaupunkireissulla allekirjoittamassa kaksi käännössopimusta. Nyt olen hyvin työllistetty ja jopa kiireinen suomentaja alkuvuoteen asti. Työllisyyden varmistunen sitä pidemmälle ajalle on perin harvinaista herkkua näissä hommissa.

Lähityöpäivä

·

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

126 liuskaa 12 pisteen Garamondilla

·

Muurahaispuun ensimmäinen versio on nyt valmis. Kun yhdistin kaksikymmentäkolme luvun* mittaista tiedostoa yhteen, sain käsikirjoituksen tämänhetkiseksi pituudeksi 126 liuskaa, kun teksti on 12 pisteen Garamond-kirjasinta ykkösrivivälillä. Se on jonkin verran enemmän kuin vaikkapa Karstan ensimmäisessä versiossa, vaikka tiedoston merkkimäärä onkin samaa luokkaa. Tässä kirjassa taitaa olla enemmän dialogia.

Tämä on jotakuinkin ainoa katkelma, jonka kukaan muu kuin minä tulee näkemään käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta. Ennen ateljeekriitikoille ja kustannustoimittajille luovuttamista on vielä aika paljon laittoa. Luulen, että käsikirjoitus lyhenee hieman. Etenkin alkupuolella on aika paljon päänhenkilön päänsisäistä jaarittelua, jota on perin aiheellista tiivistää.

Maininta Naamattu-päivityksessä tekstin pituudesta ja kirjasinlajista kirvoitti kiinnostavaa keskustelua. En ole ainoa Garamond-fani, mutta muidenkin kirjasimien ystäviä on. Korjauskierroksilla on hyvä välillä muuttaa kirjasinlaji toiseksi, eri virheet erottuvat silloin eri tavalla.

Mutta nyt on iso urakan osa tehty. Alkukuusta arvelin vielä, että kirjoittamiseen menee vielä syyskuun alkuakin. Vauhti kuitenkin kiihtyi melkoisesti loppua kohden. Niin minulla yleensä käy – niin omissa teksteissä kuin käännöksissä – ja toisinaan luotan siihen jopa liikaa. On kuitenkin tullut aika keskittyä hyvin omintunnoin muihin asioihin jonkin aikaa ja palata tuorein silmin ja mielin kirjan tekstin pariin… vaikkapa joskus ensi viikolla.

___

* Kirjaan ei silti ole tarkoitus tulla (tälläkään kertaa) numeroituja lukuja, vaan eräänlainen moderni informaatioaikakauden versio vanhanaikaisista luvunkuvauksista tyyliin ”Neljäskolmatta luku, jossa veli Willibald opettaa Sven-kuninkaalle, mitä sanassa sanotaan.”

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

Muistikirjallisuus

· 2 kommenttia ·

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto kerää mielellään talteen, niin, kirjailijoiden arkistoja. Kuten seuran edustajat ovat meille kirjailijoille useassakin yhteydessä toistelleet, kokoelmaan ei haluta pelkästään käsikirjoituksia sunsensellaisia, vaan muutakin materiaalia joka kertoo kirjailijan elämästä ja siitä miljööstä, missä teokset ovat syntyneet. Eikä kiinnostuksen kohteena ole pelkästään nimekkäät, suuret, ”oikeat” kirjailijat: arkistoon otettaisiin mielellään esimerkiksi äitini kirjeenvaihto. Hänhän ei julkaissut runoilijana muualla kuin Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. (Joskus pitäisi käydä läpi hänen kirjoittamansa runot. Niissä saattaisi olla pienen kokoelman tynkää.) Tämä uran nyykähtäminen ennen kuin se kunnolla alkoikaan olisi kirjallisuudenhistoriallisesti kiinnostavaa, kertoo arkistossa työskentelevä ystävä.

(Äiti itse kertoi suunnitelleensa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteiskokoelman julkaisua. Suhde kuitenkin päättyi ennen kuin kirja saatiin valmiiksi. Äiti oli kuulemma vannottanut poikista julkaisemaan omat runonsa, että tämä oli sentään sen hänelle velkaa. Ja ex-poikis totteli. Hänen nimensä oli Väinö Kirstinä.)

Olen itsekin kaavaillut siirtäväni ennen pitkää ainakin osan jo julkaistujen kirjojeni materiaalia sisältävistä mapeista arkiston huolehdittavaksi. Jos päätän sittenkin kirjoittaa niille jatkoa, saan toki tutkia omaa aineistoani arkiston tiloissa. Aikaa myöten sinne päätyisi epäilemättä muutakin materiaalia. Esimerkiksi muistikirjoja, jotka Ripsan bloggaus palautti jälleen kerran mieleen.

Aina selaillessani edelleen käytössä olevia muistikirjojani tunnen jonkinlaista epämääräistä noloutta. Ajatellaan nyt esimerkiksi tuota yhtä, joka on Liken mainosmuistikirja jostakin 1990-luvun loppupuoliskolta. Tyylikkäissä, kovissa mustissa kansissa on kultavärillä painettuna kustantamon logo niihin kohtiin selkää ja etukantta missä se olisi oikeassakin kirjassa, ei muuta. Muistikirja on ollut minulla käytössä jo vuonna 1998, siitä päätellen että siihen on luonnosteltu sanoitus sinä kesänä Espoon kesäteatterissa toteutetun Markiisitar de Sade -näytelmän musiikin innoittamaan lauluun nimeltä ”Punainen kuu” (josta minun on tarkoitus työstää vähän valmiimpi äänite joskus lähitulevaisuudessa). Siinä on myös ideointia häälahjatoivomuslistaan keväältä 2000. Siinä on luonnostelma 391:n rakenteeksi, muistiinmerkittyjä unia joita käytin Alshainissa, kohtausideoita Neduihin, muistiinpanoja kokouksista ja monta vuotta sitten järjestettyjen tilaisuuksien suunnitelmia. Mitään merkintää ei ole päivätty. Olen kirjoittanut kirjaan sitä paitsi molemmista päistä, joten merkintöjen aikajärjestyksen päätteleminen on vieläkin hankalampaa.

Pari tuoreempaa muistikirjaa on sentään vähän jäsentyneemmässä käytössä. Kierrekantinen vihko on pyhitetty käännöshankkeille, lahjaksi saatu Tatu ja Patu -muistikirja soitinrakennusprojekteille. Yöpöydän laatikossa on Like-kirjaakin vanhempi muistikirja, johon on laulutekstien, kirjaideoiden, unien sun muiden raapustusten lisäksi liimattu lehdistä leikatut kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset Rami Kuusisesta ja eräästä oman käden kautta poistuneesta arkeologituttavasta. Pieni, takintaskuun mahtuva matkamuistikirja on yhtä kaoottinen kuin nuo isot. Muitakin löytyy, muun muassa paksu, Raamatun uuden käännöksen kansilla varustettu muistikirja, jossa on ainakin 391:n luvuittainen suunnitelma. (Siihen kirjaan sopiva muistikirjavalinta, tietysti: yhtenä teemanahan oli neljännen vuosisadan jKr. fanaattinen kristillinen väkivalta.)

Laulunsanoituksia olen toisinaan repinyt sekalaisista muistilehtiöistä irtikin ja tallettanut mappiin, jonka selässä lukee ”Omia äänimerkkejä”. Joissakin on jopa päiväysmerkintä. Useimmissa ei.

Jos tämä(kin) materiaali päätyisi joskus kirjallisuusarkistoon ja jos joku tutkijaparka yrittäisi joskus a) järjestää aineiston ja/tai b) tutkia erään J. Pekka Mäkelä -nimisen kirjailijan työtä ja jälkeensä jättämää aineistoa, pelkään että tulisin hänen toimestaan moneen kertaan manatuksi ja kirotuksi sotkuisen vihkojen vuoksi. Mutta toisaalta epäilen vahvasti, etteivät vanhemmat tai nuoremmat kollegat ole yhtään sen systemaattisempia. Ehkäpä tutkija on jo valmiiksi tottunut moiseen kaaokseen ja katselee tyytyväisenä, että käsialasta saa sentään sieltä täältä selvääkin. (Paitsi niissä merkinnöissä, jotka olen kirjoittanut bussissa, junassa, metrossa tai puoliunessa. Niiden suhteen itsellänikin on vaikeuksia.) Voi tietysti toivoa, että joskustulevaisuudessa kynänjälkiä on mahdollista ajoittaa.

Mutta toisaalta: sehän ei ole oikeastaan minun ongelmani. Mitäs rupeavat kirjallisuudentutkijoiksi.