Kategoria: palkinnot

Iso äF

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.

Kunniaa (koko joukkueelle)

En ole erityisen palkittu kirjailijana enkä kääntäjänä, mutta tilanne muuttui yllättäen eilen, kun minulle ojennettiin kukkien kera TähtiFantasia-palkinto viime vuoden parhaasta fantasiakirjasuomennoksesta, joka oli Steph Swainstonin Uusi maailma.

Kiitos.

On toki muistettava, että Uusi maailma on Swainstonin Nelimaa-kirjasarjan kolmas (suomennettu) osa, joten sitä kääntäessäni istuin ikään kuin valmiiseen pöytään tai hyppäsin vauhdissa mukaan. ”Trilogian” (mitä se ei oikeasti ole: Swainston ei ole missään vaiheessa kirjoittanut kolmiosaista yhtenäistä teosta vaan kirjasarjaa) kaksi ensimmäistä osaa suomensi Hannu Tervaharju.

Finncon 2013 -kunniavieraan velvollisuudet eivät ole vielä ohi. Lähdenkin tästä juuri takaisin kohti Kaapelitehdasta viiden tunnin virkistävien yöunien jälkeen.

 

Välipäivä

Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.

Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.

Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.

Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.

Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.

Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.

Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.

*

Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!

Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.

Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.

”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”

Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.

Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.

Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.

Ehdokkaana

Vuoden 2012 Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat on julkistettu. En voi sanoa suoranaisesti yllättyneeni, että China Miévillen Toiset on mukana kisassa:

”Ihmeen tuntua tulviva dekkari, jossa rikosetsivä Tyador Borlú setvii kinkkistä murhamysteeriä kvanttilomittuneessa, mahdottomassa kaksoiskaupungissa.”

Sinänsä vinkeä ajatus Besźelin ja Ul Qoman kaksoiskaupungin tulkitsemisesta eräänlaiseksi kvanttilomittumisen makroskooppiseksi analogiaksi on tietysti täysin pätevä ja varsin kiinnostava tulkinta – ja hyvä syy ottaa kirja nimenomaan tieteiskirjalle myönnettävän palkinnon ehdokkaaksi.

Jälleen kerran muutkin ehdokkaat ovat todella kovan luokan teoksia – Suomessa julkaistaan nykyään todella laadukasta scifiä sekä suomalaisilta kirjailijoilta että käännöksinä – joten voittajaa on paha mennä veikkailemaan. Asia selviää joskus loppukeväästä.

Ehdokas

Kappas vain, Philip K. Dickin Tohtori Veriraha, jonka suomensin puolitoista vuotta sitten, on päässyt Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaaksi. Mainio, sympaattinen tarinahan hän on – ja varsin mukavaa käännettävää – mutta silti olen hivenen yllättynyt. Kovassa sarjassa ollaan yhtä kaikki: Margaret Atwood, Pat Cadigan, Hal Duncan ja Maarit Verronen.

Meinasin mainostaa tässä, että voittaja julkistettaisiin Tähtivaeltaja-päivänä 16.4., mutta luin tarkemmin tiedotetta: ”Voittaja julkistetaan alkukesästä.” Kannattaa yhtä kaikki suunnata T-päivänä Helsingin Dommalle, siellä on erinomaista ohjelmaa ynnä suomentajapaneelikeskustelu, johon itsekin osallistun.

Onnea Martti Ahtisaarelle!

Uunituoreen uutisen mukaan tämän vuoden Dynamiittitehtailijan rauhanpalkinto on myönnetty Martti Ahtisaarelle ja ilmeisesti myös CMI-järjetölle. Vilpittömät onnittelut!

En erityisemmin pitänyt Ahtisaaresta Suomen tasavallan presidenttinä – hän tuntui olevan aivan liikaa kaikenmaailman bisnesväen juoksupoikana – mutta sittemmin hän on kyllä siirtynyt tekemään erittäin kunnioitettavaa työtä. Sipaisisin lakin pois päästä, jos sellainen päässä olisi, ja kumarran kunnioittavasti.