Tekijä: jPekka

Neljimmäiset veljeksistä

·

Olen diggaillut neworleansilaista Neville Brothersia siitä alkaen kun kuulin ensi kertaa huikean Yellow Moon -LP:n vuonna 1989. (Samainen levy huikeine, maagisen tummine äänimaisemineen teki minusta kertaheitolla sen tuottajan Daniel Lanoisin fanin.) Olen toki tiennyt yhtyeen jäsenveljesten taustoista yhtä ja toista: Aaron Nevillen ”Tell It Like It Is” -hitistä 1960-luvulla alkaneen soolouran, Art ja Cyril Nevillen mukanaolon The Metersissä, yhdessä maailman huikemmista instrumentaalifunkbändeistä, yhteydet veljesten kotikaupungin Mardi Gras -”intiaaniheimoihin”, etenkin Wild Tchoupitoulasiin. Silti tietojen täydennyt oli erinomaisen aiheellista.

David Ritzin toimittama Art, Aaron, Charles ja Cyril Nevillen yhteisomaelämäkerta The Brothers (Da Capo Press, 2001) on rakennettu kronologiseksi vuoropuheluksi veljesten välillä: kunkin tarinat ja vaiheet lomittuvat toisiin, välillä kohdaten, välillä vain sivuten, välillä etääntyen. Pääpaino on nelikon vaiheilla ennen itse Neville Brothersin perustamista 1970-luvun lopulla: veljesten yhteinen bändi on tavallaan eräänlainen jälkinäytös, palkinto koettelemuksista, tilaisuus toipumiseen. Aikaisemmat vaiheet ovat paljon dramaattisempia.

Monikulttuurisesta, rennosta (”The Big Easy”) ja vapaamielisestä maineestaan huolimatta veljesten kasvuympäristö New Orleans oli (ja on ilmeisesti vieläkin) varsinainen Amerikan perskorpi ja takahikiä, jossa kansalaisoikeustaistelu ja tasa-arvo ovat laahanneet vuosikymmeniä muuta maata perässä. Mustia suvaittiin ainoastaan maksajina tai Mardi Gras -kulkueiden ja turistikapakoiden koristeina, muuten väärän rajan yli kulkeminen oli hengenvaarallista. Valkoiset saivat hakata mustia hengiltä jokseenkin vapaasti, mutta jos musta kävi väkivaltaiseksi, hänet enemmän tai vähemmän lynkattiin. Poliisi ei puuttunut asiaan, ellei ryhtynyt itse pahoinpitelemään mustia. Luonnontieteellisesti lahjakkaan Charlesin työ National Science Fair -kilpailuun hylättiin siksi, että se tuli mustien koulusta. Ainoat pakotiet köyhyydestä ja katkeruudesta olivat musiikki, rikokset ja huumeet. Nevillen veljekset kokeilivat kaikkia kolmea – tai ”kokeilla” on väärä sana: heittäytyivät täysillä kaikkiin kolmeen. Teini-iän musiikkiviritykset 1950-luvulla jäivät enimmäkseen paikallisiksi virityksiksi, vaikka Art Neville sentään pääsi esimerkiksi laulamaan taustoja Little Richardin ”The Girl Can’t Help It” -klassikolle. Rasismin lisäksi katkeroitumista pahensi, että levybisnes noudatti piraattipuoluemaista ansaintalogiikkaa, jonka mukaan artistit saivat olla mukana armosta ja soittamisen ilosta. Rahaa heille ei annettu. Rikollisuus tuotti paremmin, huumeista sai helpompaa mielihyvää.

Kaikki neljä veljestä ajautuivat omia teitään sekä koukkuun koviin huumeisiin – ennen kaikkea siihen aikaan halpaan heroiiniin – että vankiloihin. Pahin kakku koitui Charlesille, joka vietti sinänsä mitättömän tuntuisen pikkurikkeen* vuoksi viisi vuotta pahamaineisessa Angolan vankilassa. Kaikki kuitenkin jatkoivat musiikin tekemistä pahimpinakin aikoina. Tämä – ynnä vanhempien ja pikkusiskon kuolemien aiheuttama lähentyminen sukuun – alkoivat vähitellen nostaa kaikkien neljän päätä pinnan yläpuolelle. Myös musiikki alkoi pikku hiljaa tuottaa edes pientä korvausta siihen uhratusta vaivasta. Aaronin jättihitin ”Tell It Like It Is” tuotot tosin katosivat pienlevy-yhtiön konkurssiin ja The Metersin menestys osittain huonoihin manageridiileihin, mutta edistystäkin tapahtui.

Lopulta veljesten enon ”Big Chief Jolly” Landryn ”heimon” The Wild Tchoupitoulas -levytys toi neljä veljestä ensi kertaa soittamaan yhteen, ja hanke jatkui pienen jahkailun jälkeen Neville Brothers -nimellä. Sekään taival ei ole ollut helppoa: huumeongelmat jatkuivat 1980-luvulle asti, eikä epämuodikasta luomufunkia ole aina arvostettu levy-yhtiöissä. Nyttemmin nelikon poikiakin sisältävä kokoonpano lienee tälläkin hetkellä vailla levytyssopimuksia. Kirja päättyy myös monta vuotta ennen Katrina-hirmumyrskyn aiheuttamaa New Orleansin tuhoutumista, josta etenkin seudun köyhä musta väestö kärsii vieläkin. Siinä suhteessa New Orleans on muuttunut vähemmän kuin olisi voinut toivoa.

The Brothers ei ole kirjana musiikkielämäkertojen parhaimmistoa** mutta kuuluu silti afroamerikkalaisen musiikin harrastajien yleissivistykseen. Kai teillä jokaisella on sitä paitsi Yellow Moon levyhyllyssä ja pipodiskossa? Kuuluu olla.

___
* ynnä epäilemättä monien aikaisempien käryjen ja tuomioiden summana.
** etenkään, kun pehmeäkantiseen versioon painetut kuvat ovat silkkaa mustaa suhrua.

”Ja sen laivan nimi ei ollut rakkaus…”

·

En olekaan  kiusannut teitä varmaankaan moneen viikkoon omalla musiikillani. Anteeksi, koetan parantaa tapojani. ”Hiljainen tyttö” on toinen kahdesta varmaankin eniten versioimastani omasta laulustani. Alunperin kirjoitin sen parisenkymmentä vuotta sitten: olin ollut katselemassa Tall Ships Racen lähtöä Helsingin Eteläsatamasta, ja huomioni kiinnittyi kauniiseen, tummatukkaiseen nuoreen naiseen, joka jäi yksin ja palelevana seisomaan Katajanokan betonilaiturille. Hän katseli, kuinka silloinen maailman suurin purjekoululaiva, kolmimastofregatti Mir, hinattiin Kustaanmiekan salmen läpi merelle.

Tämä on muuten ensimmäinen julkaistu äänitys, jolla kuullaan taannoin rakentamaani Steinhöfner-bassoa, tosin (kuten bassolle sopii) varsin säestävänä, hillittynä ja silmille hyppimättömänä soittimena. Tämä on luultavasti myös ensimmäinen kerta, kun päästän ilmoille mitään, missä olen soittanut djembeä.

Kuten ennenkin, miksaan koko hoidon luultavasti kokonaan uusiksi sitten kun rupean laatimaan näistä pikku hiljaa äänittelemistäni lauluista jonkinlaista kokonaisuutta.

Roolista toiseen

·

Kävin eilen viemässä Muurahaispuun käsikirjoituksen kustantamoon. Sama käsikirjoitusversio matkasi myös ateljeekriitikoitteni ihmeteltäväksi ja kommentoitavaksi.

Olen tietysti itse vähintäänkin jäävi arvioimaan omaa tekstiäni – muutenhan ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia ei tarvittaisi – mutta silti olen tällä hetkellä tekstiini kohtuullisen tyytyväinen. Minusta tämä pieni maagisrealistisia aineksia sisältävä arkinen tarina, jossa ”ei oikeastaan tapahdu paljon mitään” (kuten olen puolileikilläni muutaman kerran todennut), toimii ihan hyvin.

Ei silti etteikö siinä hiomista vielä olisi. Tarvitsen joka tapauksessa taukoa pystyäkseni lukemaan omaa tekstiä edes hieman uudella silmällä.

Eilinen päivä vaihtoi ammatillista rooliani muutenkin, sillä kävin samalla kantakaupunkireissulla allekirjoittamassa kaksi käännössopimusta. Nyt olen hyvin työllistetty ja jopa kiireinen suomentaja alkuvuoteen asti. Työllisyyden varmistunen sitä pidemmälle ajalle on perin harvinaista herkkua näissä hommissa.

Koko elämä katseessa

· 2 kommenttia ·

Joskus kouluaikoina kävimme luokan kanssa taidenäyttelyssä, muistaakseni Ateneumissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellisempää on, että näyttely teki minuun niin suuren vaikutuksen että kävin siellä itse uudelleen, omilla rahoilla. Toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska kerran kyseessä oli niin ihmeellinen taiteilija kuin Juhani Linnovaara.

Tuohon aikaan Linnovaara teki paljon teknisesti tavattoman huoliteltuja töitä, enimmäkseen muotokuvia, joissa poseerasi… jokin. Niitä joitakin on sanottu sammakoiksi, monet niistä voisivat olla tuntemattomia metsäneläimiä – vaikkapa Johanna Sinisalon peikkoja – jotkut voisivat olla jonkinlaisia avaruusolentoja. Esimerkiksi tuo vieressä oleva pianisti teoksessa ”Kuutamosonaatti II”, joka toimi myös sen vuoden Helsingin Juhlaviikkojen julistetähtenä.

Monet näistä hahmoista asettuivat tauluun kuin valtiaat, monarkit, mestarit, huippuyksilöt, mutta heidän katseensa paljasti heistä muuta. Heidän katseensa paljasti, että monarkki, valtias, mestari, huippuyksilö pelkäsi tavattomasti, ettei hänestä pidettäisikään. Että joku olisi hänelle ilkeä.

Työt vetosivat, ja tulin itsekin leikitelleeksi sittemmin Kuutamosonaatin ideoilla toimiessani yhden numeron verran Kulttuuri-Sykloidin päätoimittajana ja kannentekijänä.

En ole vuosikymmeniin ollut Linnovaaran töiden kanssa missään tekemisissä, mutta nimi sattui taannoin lehdestä silmiin: Didrichsenin taidemuseossa on parhaillaan Juhani Linnovaaran retrospektiivinen näyttely. Ja näiden omituisten, surullisten, haikeiden ja epävarmojen alieneiden lumo on edelleen tallella. En välttämättä ole niin hirveän innoissani Linnovaaran muusta tuotannosta, mutta tämä 1970-luvun aineisto on edelleen mieletöntä.

Tosin nyttemmin on eräs pieni assosiaatio-ongelma: eräässä George Lucasin elokuvassa esiintyvä hessuhopomainen avaruusolento, jonka nimeä en suostu sanomaan, näyttää kiusallisen paljon Linnovaaran alieneiden maailmasta karanneelta.

* * *

Mainio kulttuurilauantai jatkui Kuusisaaresta Le Havreen.

Entinen Radio Cityn ja nykyinen Radio Helsingin dj Norppa oli kuulemma saanut kuulijoiden kiukkua niskaansa vertaamalla Aki Kaurismäen uuden elokuvan tarinaa Disney-elokuviin. Itse pidin Norppaa vastenmielisenä (joskin aika hyviä levyjä soittavana) ääliönä jo Cityn kulta-aikoina, eikä hänen ohjelmansa satunnaiskuuntelu ole antanut aihetta uudelleenarviointiin. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin myöntää, että väitteessä on vinha perä. Piirrettynä, puhuvien eläinten maailmaan siirrettynä, elokuvan tarina olisi silkka Disney-pastissi. Jean-Pierre Daroussinin näyttelemä rikoskomisario Monet sopisi olemuksensa viime piirrettä myöten Disney-elokuvaan.

Mutta Kaurismäen elokuvien katsomiseen – ja niiden rakastamiseen – on muitakin syitä kuin tarina. Myös Le Havre on visuaalisesti mielettömän upea: kuvat ja värit on rakennettu kauniisti kuin taulut. Sekin sijoittuu satumaailmaan, jossa yhdistyy luontevaksi kokonaisuudeksi piirteitä ja ilmiöitä nykyajasta siirrettynä 1950-lukua lähentelevään miljööseen. Ranskankielinen dialogi kärsii siitä, että kielitaidoton katsoja joutuu turvautumaan tekstitykseen, niukkasanaiset vähätelmät ja absurdia lähentelevät tokaisut menettävät tehoaan Suomeen sijoittuviin elokuviin verrattuna. Mutta silti oleelliset teemat ovat tallella: pienten ja syrjäytyneidenkin ihmisten yhteisön voima joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa muukalaista. Ja katseet. Katseet ovat Kaurismäen elokuvissa aivan oleellinen asia. Ne kertovat kaiken sen minkä dialogi jättää tarkoituksellisesti kertomatta.

Itselleni Le Havre ei ollut yhtä vahva kokemus kuin vaikkapa Mies vailla menneisyyttä, mutta hieno, näkemisen arvoinen elokuva yhtä kaikki.

Lähityöpäivä

·

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

”– Ihan tavallista allaskasvatelihaa… Eikö niin? Eikö niin?”

·

Ei vaatinut kovinkaan terävää sf-ennustustaitoa kirjoittaa Karstaan, että avaruusaluksen miehistön aamiaisleivän päällä syömä leikkele oli lihaa, joka ei ollut koskaan ollut osa elävää eläintä. Useimmille alkaa olla selvää, ettei Maapallolla riitä kovinkaan kauaa resursseja tuhlattavaksi lehmien, sikojen ja muiden ravintoeläinten kasvattamisen kaltaiseen, järkevämpään viljelykäyttöön soveltuvaa maata haaskaavaan, holtittomia määriä kasvihuonekaasuja tuottavaan ja hitaaseen tuotantotapaan, joka kaiken lisäksi rääkkää eläimiä.

Sitä en osannut kyllä ennustaa, että ensimmäinen eläimetön liha saatetaan pistää poskeen jo joskus ensi vuoden tietämissä. Näin väittää ainakin taannoinen New Scientist. Mm. eläinoikeusjärjestö PETA:n tukema tutkimushanke on pystynyt kehittämään lihaskantasoluista ainakin jotakin suurin piirtein lihaksia muistuttavaa ainetta. Väri on kuulemma vielä väärä, sillä ns. oikean lihan punaisuus johtuu verestä, jota keinolihassa ei ole. Lihan rakenteen saamiseksi allaskasvate tarvitsee myös liikuntaa: lihassolujen on päästävä toimimaan niin kuin lihassolujen on tarkoitus toimia.

Kukaan ei ole tavaraa vielä maistanut. Eihän sitä ole vielä hyväksytty elintarvikkeeksi.

Vaikka maku – ja ravintoarvot – saataisiinkin ns. aidon oloiseksi, kestänee melko kauan ennen kuin tavara pääsee kaupan tiskiin. Tuotantomenetelmästä on kehitettävä jotakuinkin yksinkertainen ja luotettava ennen kuin hinnasta saadaan kilpailukykyinen. Sitten on vielä voitettava ennakkoluulot.

Kaiken tietomme vastaisesti pidämme nimittäin lehmän, sian tai kanan muodossa kasvatettua lihaa jotenkin ”luonnollisena”. Sitähän se ei ole: meidän syömämme lehmät, siat ja kanat ovat monen tuhannen vuoden (monilla vanhanaikaisilla tekniikoilla toteutetun) geenimanipulaation tulosta, niiden elämällä (tai kuolemalla) ei ole mitään tekemistä luonnollisuuden kanssa, eikä myöskään sillä miten niiden lihaa käsitellään eläinten kuoleman jälkeen. Ei ole ollut tuhansiin vuosiin.

(Sama pätee tietysti ravintokasveihinkin, olivat ne luomua tai eivät. Luonnonkasveja niistä ei ole mikään.)

Mutta ehkäpä tällaiseen järkevämpään tuotantotapaan päästään siirtymään kohtuullisen nopealla aikataululla ihan siksikin, että pian on pieni pakko. Lehmänä kasvaneen lihan syönnistä tulee yhtä perverssiä ja sairasta touhua kuin vaikkapa apinanaivojen tai muun bushmeatin popsimisesta. Kenties.