Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Kesäpaikan uusi pirtti alkaa olla uunia ja lattiaa vailla. Mies ryhtyy hommiin, tuumailee ja suunnittelee. Poikkeaa rautakauppaan ostamaan tulitiiliä ja laastitarpeita. Välillä käy vieraita, sukulaisia. Juodaan teetä ja syödään orsileipää. Mies muuraa taas pari varvia ja miettii miten seuraavaksi. Loppukesästä vietetään pari päivää ryhmämatkalla Ruotsin puolella ja tutkitaan asiantuntevasti kirkkojen urkujen koneistoja ja virityksiä (Werckmeister III). Sitten palaan takaisin pirtin työmaalle ja vaihdan ehkä kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja takaisin sitten vähän myöhemmin, kunhan ensin on vähän levätty kamarin sängyllä. Meren lähellä on aina hiljaista, kiireetöntä ja melutonta, vaikka betonimylly ja timanttilaikka roikaavat niin että kuulosuojaimet pitää olla. Kuluu vuosi, kuluneeko toinenkin. Päästään piippuakin muuraamaan, ja sitten on lattian valu.
Antti Hyry ei pidä Uunissa (Otava 2009) millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.
Vanha ja vakiintunut pariskunta, Hanna ja Pietari, ovat juoksunsa juosseet ja lapsensa tehneet jo hyvän aikaa sitten. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Hetkittäin tulee mieleen ärsyyntyä pariskunnan kovin perinteisestä roolijaosta, mutta toisaalta: se sopii heille. Kyllä pojantyttäret saavat tulla muuraushommiin kun kerran itse haluavat, ja hyvää työtähän nuo apumiehinä tekevät. Ja loppukohtauksessa kahdenkeskinen lämpö välittyy kyllä melkein palaksi lukijan kurkussa asti.
Hommasin Uunin uteliaisuuden lisäksi myös siksi, että erään tarinaideanpoikaseni saattaisi katsella vähän samantapaisiin maisemiin, mutta loppujen lopuksi niin ei sitten oikeastaan ollutkaan. Antoisa tarina yhtä kaikki.
Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.
Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.
Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.
Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.
Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.
Tästä on hyvä jatkaa.
Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.
___
* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.
Julkisessa keskustelussa vihalla, pelolla ja katkeruudella on liian suuri painoarvo. Kirjailijat ja kääntäjät haluavat olla mukana yrityksessä saada myös toisenlaiset äänet kuulumaan, muuttaa suuntaa. He haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi.
Nonstop-maraton-reading tiistaina 10. tammikuuta 2012 alkaen klo 21.00, Ravintola Kuudes linja, Hämeentie 13, Helsinki (sisäänkäynti pihan puolelta: Kaikukatu 4. HUOM! Paikka muuttunut 29.12.).
Ohjelma-aika jaetaan tasan kaikkien esiintymään lupautuneiden kesken. Ehdokas itse on paikalla ja saa vuorollaan saman ajan kuin kaikki muutkin. Jokainen esiintyjä päättää itse vapaasti, miten aikansa käyttää.
Itse luen luultavasti pienen pätkän Muurahaispuusta, joten tästä tullee kirjan ensimmäinen julkinen esiintyminen.
Etsin pari päivää sitten kirjastosta gambialaista musiikkia ja käteen tarttui Justin Adamsin ja Juldeh Camaran mainioksi osoittautunut parin vuoden takainen Tell No Lies -albumi. Kotiin palattuani huomasin, että Hannu ”Mustafa” Blommila oli linkittänyt Naamattuun samaisen kaksikon laulun samalta albumilta. ”Kele Kele (No Passport No Visa)” on albumin popeinta ja rokeinta osastoa – reipasta meininkiä ja kunnon Bo Diddley -komppi. Joten jaan tämän ilon tänään teidänkin kanssanne. Videon kuvanlaatu ei ole kaksinen (hieman parempi versio löytyy RealWorldin sivuilta), mutta musiikissa ja äänenlaadussa ei ole valittamista.
Hämmentävää kyllä, olen huomannut viime aikoina kuuntelevani aika tavalla sähkökitarabluesia. Pitkästä aikaa. Omar & the Howlersia, Bluesbreakersia, Elmore Jamesia, Stevie Ray Vaughania, The Blues Bandia, Joe Bonamassaa,… sen tyyppistä musiikkia, jonka kuunteleminen ja diggailu hämmensi melkoisesti uusiaalto-orientoituneempia kavereitani 1980-luvun alussa, jolloin minulla oli huomattavia vaikeuksia saada heitä tajuamaan, että toisaalta bluesissa ja toisaalta punkissa ja uudessa aallossa on pohjimmiltaan kysymys hyvinkin samasta asiasta. Minusta se oli oikeastaan itsestään selvää.
Onkin aihetta jatkaa tässä ”minuun vaikutuksen tehneet älppärit” -sarjassa tämän käsitykseni alkujuurten penkomista. Palaamme siis jälleen kesään 1980 ja vasta aloittaneeseen Rockradioon – tai itse asiassa lähetyksen nimi taisi olla Kovan päivän ilta. Siellä soitettiin parikin palaa Eric Claptonin vastailmestyneeltä livelevyltä Just One Night. Koska kyseessä oli kallis kaksois-LP, radiosoiton herättämää kiinnostusta hillitsi merkittävästi levyostoksen tuplaten kalliimpi hinta. Vähän myöhemmin samana kesänä olimme kuitenkin äidin ja pikkusiskon kanssa lomalla Roomassa, ja levy sattui silmään ynnä tarttui hihaan kohtuuhintaan ulkoilmakirpparilta.
Tämä albumi – ja syksyllä Messuhallissa nähty keikka* – ovat minulle edelleenkin ihan oleellisinta Claptonia. Herran popimpaa tuotantoa on kyllä tullut kuunneltua sitäkin, mutta ei se sykähdytä edelleenkään samalla tavalla kuin tämän levyn juurevat tulkinnat. Clapton on sittemmin tehnyt myös mainioita blueslevyjä – muun muassa Robert Johnsonin kappaleita – mutta eivät nekään ole tämä albumi.
Viimeistään Claptonin omaelämäkertaa muutama vuosi sitten suomentaessani sain selville, ettei Hidaskäden elämä ollut kovinkaan hyvillä raiteilla vuonna 1980. Olihan hän kyllä päässyt lopultakin naimisiin ”Laylansa” eli Pattie Boyd Harrisonin kanssa, mutta liitto oli natissut jo ennen häitä eikä lakannut natisemasta missään vaiheessa ennen hajoamistaan 1989. Merkittävä osasyy oli Claptonin alkoholismi, jota pahensivat vielä itsesyytökset pitkäaikaisen soittokumppanin Carl Radlen keväisestä huume- ja alkoholikuolemasta: Clapton oli antanut edelliskesänä potkut koko vanhalle bändilleen, Radle mukaanluettuna, mikä luultavasti vaikutti basistin luisumista entistäkin pahempaan alamäkeen.
Levyllä (ja syksyn keikalla) Clapton ja uusi bändinsä tuntuivat kuitenkin olevan oivassa iskussa. Tokion Budokan-teatterissa edellisessä joulukuussa äänitetty albumi on jälkikäteen ajatellen aika konservatiivinen ja mielikuvituksetonkin kokoelma bluesklassikoita (”Double Trouble”, ”Rambling On My Mind”), juurevampaa 1970-luvun amerikkalaista r&b- ja kantrivaikutteista lauluntekijämusaa (”Tulsa Time”, ”Cocaine”) ynnä Claptonin omia hittejä (”Wonderful Tonight”**, ”Blues Power”). Niin, ja onhan mukana ihan kelvokas tulkinta lupaavan nuoren englantilaisbändin Dire Straitsin esikoisalbumin kappaleesta ”Setting Me Up”. Syyskuun keikalla kuultua ”Laylaa” ei levyllä ole, ei myöskään kakkoskitaristina toimineen Albert Leen huikeaa ”Country Boyta” – puhumattakaan tietysti bändiin toiseksi kosketinsoittajaksi levyn julkaisun jälkeen liittyneen Gary Brookerin vanhan bändin bravuurista nimeltä ”A Whiter Shade of Pale”.
Clapton on meille lauluääni(itsetunto)ongelmaisille rohkaiseva artisti: Bluesbreakers-aikojen miltei myötähäpeää tuottavien vokalisointien jälkeen hänestä on aikaa myöten kehittynyt erinomainen, ilmaisuvoimainen laulaja. Just One Nightilla opetteleminen on vielä kyllä vähän vaiheessa, mutta homma alkaa pikkuhiljaa toimia. Kitaroinnissa ei ole sen sijaan mitään vikaa, ja soolot saavatkin melkoisesti tilaa. Clapton käyttää tällä levyllä paljon vähemmän säröä kuin valkoisilla blueskitaristeilla on ollut tapana, ja kohtuullisen suoraan ja kikkailematta tallennettu äänikuva auttoi minua aikanaan alkuun eri kitaramallien luonteenomaisten soundien bongaajana: Claptonin Blackien*** heleä ”päivää, minä olen Stratocaster” -soundi erottuu selkeästi Albert Leen Telecasterin vähintään yhtä tunnusomaisesta soundista.
Pohjimmiltaan tämä levy innosti aikoinaan – ja innostaa vieläkin – oikeastaan hyvinkin samasta syystä kuin saman kesän löytöihin kuulunut The Blues Bandin esikoinen: tämä kulkee. Rullaa. Groovaa. Tämä välittää ajatusta siitä, miten kivaa bändissä soittaminen (parhaimmillaan) on, ja miten paljon paremmin (ainakin tämänlainen) musiikki toimii elävänä kuin studiolevyillä.
.
(No, tässä Clapton kyllä sotkee kitarasoundiinsa aika tuhtia wahwah-pedaalin käyttöä…)
Luulenpa, että Erkki-setää sivutaan tässä sarjassa vielä myöhemminkin.
___
* Tarkkaan ottaen 29. syyskuuta 1980, kertoo netti.
** ”Wonderful Tonight” on aina ollut vähän turhan limalällyimelä ollakseen suosikkiraitojani levyllä, mutta alkuun kuuntelin sanoitusta hieman hämmentyneenä: mitä ennen laulua oli oikein tapahtunut? Oliko tämä seuralainen, joka tarvitsi niin paljon vakuutteluja viehättävyydestään, ollut vakavasti sairas? Vammautunut? Päässyt juuri psykiatrisesta hoidosta? Totuus oli, omaelämäkerran mukaan, paljon proosallisempi: Pattie Boyd-Harrison-Clapton oli perinjuurin hidas ja päättämätön kun pariskunnan piti lähteä kutsuille, vaihtoi moneen kertaan pukua ja kyseli, näyttääkö tämä hyvältä. Jossakin vaiheessa Clapton kyllästyi vakuuttelemaan ”Joo, upea, mennään nyt, on kiire” ja käytti odotteluajan laulutekstin kirjoittamiseen.
*** Levyn kanteenkin kuvattu Blackie oli pitkään Claptonin ykköskitarana. Hän oli tullut joskus ostaneeksi jostakin amerikkalaisesta kohtuuhintaan kuutisen kohtuuhyvää, vanhaa Fender Stratocasteria, ja kokosi sitten niiden parhaista osista itselleen mieleisensä kitaran. Muut kitarat ja osat hän antoi sitten kavereilleen. Stratot suunniteltiin jo alunperin modulaarisiksi soittimiksi, jotta esimerkiksi vioittuneen kaulan vaihtaminen sujuisi mahdollisimman helposti: se on kiinnitetty lankkuun neljällä tukevalla pultilla eikä liimattu kuten perinteisemmissä malleissa. Nyttemmin Blackie – samoin kuin Claptonin kaikki muut vanhat kitarat – on keräilijän omistuksessa. Clapton on viimeisen vuosikymmenen aikana huutokaupannut vanhat arvosoittimensa rahoittaakseen perustamaansa Crossroads-päihdevieroitusklinikkaa. (Fenderin Custom Shop -pajasta saanee kyllä edelleenkin tilattua täydellisen Blackie-jäljennöksen täsmälleen oikeassa kohdassa olevine kolhuineen ja tupakanpolttamineen.)
Tämä on tapahtumamainos. Ensi tiistaina Helsingissä seuraavaa:
Julkisessa keskustelussa vihalla, pelolla ja katkeruudella on liian suuri painoarvo. Kirjailijat ja kääntäjät haluavat olla mukana yrityksessä saada myös toisenlaiset äänet kuulumaan, muuttaa suuntaa. He haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi.
Nonstop-maraton-reading tiistaina 10. tammikuuta 2012 alkaen klo 21.00, Ravintola Kuudes linja, Hämeentie 13, Helsinki (sisäänkäynti pihan puolelta: Kaikukatu 4. HUOM! Paikka muuttunut 29.12.).
Ohjelma-aika jaetaan tasan kaikkien esiintymään lupautuneiden kesken. Ehdokas itse on paikalla ja saa vuorollaan saman ajan kuin kaikki muutkin. Jokainen esiintyjä päättää itse vapaasti, miten aikansa käyttää.
Mukana ovat ainakin:
Kari Aronpuro
Veijo Baltzar
Eija-Elina Bergholm
Mikael Brygger
Pekka Haavisto
Tero Hannula
HP Heikkinen
Jaakko Heinimäki
Sami Hilvo
Heikki Huttu-Hiltunen
Ville Hytönen
Tuukka Hämäläinen
Tarja Härkönen
Katri Kaarniala
Katja Kettu
Jyrki Kiiskinen
Matti Kilponen
Karri Kokko
Jukka Laajarinne
Leevi Lehto
Rosa Liksom
Jukka Mallinen
Tommi Melender J. Pekka Mäkelä
Esa Mäkijärvi
Antti Nylén
Jukka Parkkinen
Maria Peura
Tommi Parkko
Pilvi Pääkkönen
Miika Pölkki
Tiina Raevaara
Oscar Rossi
Markku Rönkkö
Anuirmeli Sallamo-Lavi
Jani Saxell
JP Sipilä
Jari Tammi
Henriikka Tavi
Miia Toivio
Leena Valmu
Seija Vilén
Katariina Vuorinen
Hannu Väisänen
Hamdam Zakirov
Uusi vuosi on syytä ajaa sisään rauhallisesti. Eihän uutta autoakaan saa kaasutella heti alkuun mielin määrin. Easy does it. Ei pidä lähteä heilumaan, parempi olla ihan vain sillai pikkuhiljaa. Voi vaikka istua nojatuolissa, kuunnella rauhallista musiikkia ja lukea novelleja.
Juha-Pekka Koskisen Pariisinvihreä työhuone (Karisto 2011) tuli taloon kustantajan joululahjana, mutta olisi yhtä hyvin voinut tulla ostetuksikin. Melkein-kaiman ja mukavan kollegan tekstejähän on tässäkin blogissa kehuttu varsin taajaan ja ihan aiheesta.
Pariisinvihreä työhuone sopi päivän tunnelmaan muutenkin. Novelleissa on jollakin melkein hämmentävällä tavalla eräänlaista kauan sitten luetun tarinan tuttuuden tuntua, huolimatta kännyköistä ja muista pikku nykyaikaisuuksista. Ilmapiiri on silti… vanha. Kuin peräisin jostakin lapsuuden puoliksi unohtuneesta kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt lukea vasta muutamaa vuotta vanhempana. Osa novelleista sijoittuu vanhahtavien kaupunkimiljöiden viimeisiin päiviin modernisoinnin alla, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Eikä siitäkään, että ”Talvi”-novelli tuntuu eräänlaiselta modernisoidulta ja lokalisoidulta versiolta Arthur C. Clarken klassisesta ”Unohtunut vihollinen” -tarinasta (joka löytyy ainakin vuonna 1975 suomennetusta Tähtiaika-kokoelmasta). Eikä siitäkään, että useampikin tarina on kerrottu vanhana lapsuuden tai nuoruuden muistona. J-P leikittelee aiheillaan ja kerronnan tavalla, myös tällä tuttuuden vaikutelmalla, epäilemättä ihan tieten tahtoen. Kokoelman ehkä spefistisin tarina ”Edelläkävijä” tuntuu idealtaan aika kuluneelta ja kömpelöltäkin, mutta toisaalta se on juuri sellainen tarina jonka tällaisesta kokoelmasta voi olettaakin lukevansa.
Oikein miellyttävä seuralainen rauhalliseen sunnuntaihin.
Seuraan siivottoman huonosti musiikin ajankohtaisia asioita, joten olen onnistunut täydellisesti missaamaan esimerkiksi näinkin hienon bändin kuin mitä Morcheeba näyttäisi olevan. Onneksi siskonpojat viitsivät aina silloin tällöin valistaa enoaan(kin) kiinnostavista artisteista ja tyylisuunnista. Kiitos, Arttu!
”Enjoy the Ride” sopinee sitä paitsi muutenkin loistavasti vuoden alkajaisiksi.
millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.
