Earth Hour -viikon paneelikeskustelu
”Avaruudessa vihertää?”:
J. Pekka Mäkelä, kirjailija ja kääntäjä
Vesa Sisättö, kirjailija, toimittaja, kriitikko
Ulla Lehtinen & Sini Neuvonen, kirjasto
Maanantaina 26. maaliskuuta kello 18
Sellon kirjastossa, Leppävaarankatu 9, 02600 Espoo.
Sanasto tilitti tänään lainauskorvauksia. Huomaan olleeni tilitysvuonna 2010 varsin lainattu kirjailija ja suomentaja: pikaisesti vilkaisten saamani tilityssumma on saajien kärkineljänneksessä. Toisin kuin apurahat (esim.harhaanjohtavasti nimetty kirjastoapuraha, ent. kirjastokorvaus) lainauskorvaukset määräytyvät sen mukaan, paljonko teoksia oikeasti lainataan: ei tosin kaikissa kirjastoissa, vaan valikoidussa otoksessa Suomen kirjastoja.
Ei, en tiedä mitkä kirjastot kuuluvat otokseen. Ja ei, en ole ajatellut selvittää asiaa ja mennä sitten juoksemaan niiden lainaus- ja palautusautomaattien väliä edestakaisin… näillä summilla se ei kannata. Kyse on satasista, korkeintaan muutamasta tuhannesta, joten tuntipalkoille ei pääse. Mutta pienituloiselle kulttuurialan toimijalle on tonnikin tietysti iso raha, joten ei voi kuin iloita siitä että Suomi otti vuonna 2007 lopultakin käyttöön tämän muissa Pohjoismaissa jo kauan sitten viisikymmentä vuotta täyttäneen järjestelmän.
Saatekirjeen vertailu on kiinnostava:
Tanska: 75 miljoonaa lainaa, lainauskorvausmääräraha 22 milj. € / vuosi
Ruotsi: 90 miljoonaa lainaa, määräraha 14,7 milj. € / vuosi
Norja: 40 miljoonaa lainaa, määräraha 12 milj. € / vuosi
Suomi: 100 miljoonaa lainaa, määräraha 3 milj. € / vuosi
Palataan vielä viime torstaihin, jolloin jouduin oikeastaan ensi kertaa tekemisiin Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon musiikin kanssa. Ja nyt tekin. ”Kärpäset” on hieno (ja tosi!) laulu, ja tämä video on vaikuttava.
Toisin kuin takakansi antaa ymmärtää, Charles C. Mannin 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja, Into 2011) ei ole millään muotoa kattava prekolumbiaanisen ajan Amerikan historia. Se on ennen kaikkea tilkettä pahimpiin aukkopaikkoihin, joita kohtuullisen hyvin yleistä historiaa tuntevalla (pohjoisamerikkalaisella) lukijalla on.
Itse vanhana historia- ja arkeologiafriikkinä olen lukenut aiheesta jonnin verran, mutta aukkoisia ovat minunkin tietoni olleet. Melkoinen määrä Mannin tarjoamasta tietomäärästä perustuu sitä paitsi viime vuosikymmenien tutkimuksiin ja aikaisempien tietojen tulkintoihin. Erityisen paljon Mann painottaa, miten harhaanjohtava ja virheellinen on käsitys monista Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueista koskemattomina erämaina ennen eurooppalaisten tuloa: että siellä eli korkeintaan muutamia eristyneitä metsästäjä-keräilijäheimoja, joka eivät vaikuttaneet ympäristöönsä millään tavoin tai ainakin ns. kunnioittivat luontoa.
Totta, että 1700–1800-lukujen siirtolaiset etenivät sekä Amazonin alueella että Pohjois-Amerikan aarnimetsissä ja preerioilla ihmisettömille alueille. Mutta vain vähän yli sataa vuotta vanhemmissa espanjalaisdokumenteissa puhutaan varsin taajaan asutuista kylistä ja kaupungeista. Näitä on pidetty satuiluna, mutta vaikuttaa siltä, että käsitys on ollut väärä. Amerikka oli oli ennen espanjalaisten ja portugalilaisten tuloa paikka paikoin jopa huomattavasti taajempaan asuttu kuin (mustasta surmasta ja muista epidemioista vasta pikku hiljaa toipuva) Eurooppa. Väkiluvun käänsi laskuun, kylät ja kaupungit autioitti teräksen ja tykkien sijaan eurooppalaisten tahaton tuominen: taudit, ennen kaikkea isorokko. Se ehti Peruunkin jo monta vuotta ennen Pizarron konkistadoreja ja teki omalta osaltaan* Inkavaltakunnan kukistamisen suhteellisen helpoksi.
Se, että taudit pystyivät etenemään espanjalaisten laivoja ja hevoskolonnia nopeammin, kertoo siitä miten hyvä tie- ja yhteysverkosto amerikkalaisten asutuskeskusten välillä oli. Toinen tekijä on vastustuskyvyn puute: Amerikan kansoilla ei juurikaan ollut kulkutauteja (paitsi varsin vaaraton kupan muoto) ja väestö oli geneettisesti paljon yhtenäisempää kuin esimerkiksi Euroopassa. Geneettisen monikulttuurisuuden puute on aina iso riski kulkutautien uhatessa.
Eurooppalaisten tulon suorat tai välilliset vaikutukset muuttivat alle kahdessasadassa vuodessa koko kaksoismantereen väestökartan. Amazonin maanviljelykulttuurien luhistuttua tilalle metsittyviin joenvarsiin muutti muualta espanjalaisia pakoon lähteneitä metsästäjä-keräilijöitä. Mississippi-kulttuurien kylien ja kaupunkien autioiduttua espanjalaisilta karanneiden hevosten avulla elämäntapansa täysremonttiin pistäneet preeriaintiaanit tulivat tilalle metsästämään biisoneita ja muuttokyyhkyjä, joiden aikaisemmin vaatimattomat laumat lähtivät äkkijyrkkään kasvuun väestömuutosten aiheuttamien nopeiden ekologisten muutosten vuoksi.**
Mann pohtii paljon ajatusta myyttisistä ikimetsistä, neitseellisistä erämaista, ja toteaa, ettei sellaisia ole Amerikassa pahemmin ollut viimeiseen… no, sanotaan tuhanteen–kahteentuhanteen vuoteen. Amazonin altaan villiintyneen viidakkokasvillisuuden lajivalikoima on hyvinkin paljon muinaisten viljelijöiden entisten farmien lajivalikoiman peruja. Muinaiset intiaanikansat ovat olleet myös huomattavan kyvykkäitä kasvinjalostajia: esimerkiksi Amerikoiden tärkein viljelyskasvi maissi oli jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa jalostettu niin pitkälle, ettei se kykene omin päin lisääntymään ja sen mahdollisesta villikantamuodosta kiistellään vieläkin. Aivan asianmukaisesti Mann huomauttaa, että Amazonin sademetsiä ja intiaaniheimoja suojelevat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset eivät aina välttämättä tajua suojelevansa monituhantien kulttuurin tuloksia, eivät suinkaan mitään koskematonta tai alkuperäistä.
Mann on ammatiltaan toimittaja, ja kirja on selkeästi toimittajan käsialaa: kuin sarja ylipitkiä lehtijuttuja. Tämä tekee siitä jossain määrin sekavan ja poukkoilevan. (Kovin kiireellä tehdyltä ja toimiteltulta vaikuttava käännös vaikuttaa tunteeseen omalta osaltaan.) Tueksi kaipaisi monessa kohdassa vähän selkeämpää ja kronologisempaa tekstiä eri kulttuurialueiden kehityksestä, vaiheista ja historiasta (edes siinä mitassa kuin sitä nykyään pystytään rekonstruoimaan).
1491 ei myöskään kata alkuunkaan koko mantereen kulttuureita – kirjassahan on sentään vain vähän yli neljäsataa sivua tekstiä! Kokonaan pois ovat jääneet esimerkiksi Karibianmeren kulttuuripiiri, Etelä-Amerikka Andeista itään ja Amazonasista etelään, Yhdysvaltain lounaisosan monet kaupunkikulttuurit (ns. pueblointiaanit) sekä Pohjois-Amerikan pohjoisosat intiaaneineen ja eskimoineen. Mann on ilmeisesti kirjoittamassa aiheesta lisää.
Joka tapauksessa, kaikkine puitteineenkin, erittäin lukemisen arvoinen kirja. Kun vielä joku kirjoittaisi vastaavanlaisia kirjoja Afrikan siirtomaavalta-aikaa edeltävistä kulttuureista! Itselleni kelpaisi ihan vain vaikka suppea Malin imperiumien historiikki. (Kirjavinkkejä otetaan siis vastaan.)
___
* Toinen tärkeä tekijä oli sekä Perussa että Meksikossa hierarkian luonne: sekä mexica-kansan kahden muun ryhmän kanssa muodostama Kolmiliitto (ns. atsteekit) että Tawantinsuyu (ns. inkavaltio) olivat monta muuta itsenäistä valtakuntaa alistaneita, raakaotteisia sotilasdiktatuureja. Suurin osa niiden alistamista kansoista asettui espanjalaisten puolelle, joilla oli täten ratkaiseva miesylivoima. 1500-luvun epätarkoilla ja hitailla tuliaseilla oli taitavia jousi- ja bolamiehiä vastaan lähinnä pieni pelotevaikutus.
** Molemmat lajit kuolivat käytännössä sukupuuttoon 1900-luvun alkuun mennessä liikametsästyksen, silkan haaskauksen ja jälleen uusien ekologisten muutosten vuoksi. Biisonikanta saatiin täpärästi elpymään muutaman henkiinjääneen yksilön ansiosta, muuttokyyhky on ikuisesti poissa.
Parilla spotilla valaistu lava, pimeä äänetön sali. Mirel Wagner kävelee vahvistimien ja rumpujen välistä mikrofonin ääreen, ottaa akustisen kitaransa ja istahtaa baarijakkaralle. Tuttu minimalistinen komppaus, äänessä aikaisempaa enemmän itsevarmuutta, sävyjä. Yksinkertaiset yhden riffin laulut toimivat yhtä tehokkaasti kuin ennenkin. Ei juurikaan välispiikkejä. Yleisö kuuntelee hiirenhiljaisena jokaisen laulun. Kappaleiden välissä kyllä aplodeerataan senkin edestä.
Malmitalon akustisesti erinomainen, hyvillä lavavaloilla varustettu sali toimii erinomaisesti Wagnerin musiikille. Yleisö on ehkä vähän keski-ikäisempää kuin keskivertoklubikeikoilla, mutta musiikki on kyllä heille tuttua.
Reilun puolen tunnin setin jälkeen kiitokset, kumarrus, encore ja lavalta poistuminen. Yleisö jää vähän hämmentyneeksi: tässäkö se oli? Miksauspöydän luota kuulutetaan, että nyt on väliaika, jonka jälkeen esiintyy Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo.
Yleisö on selvästi tullut katsomaan Mirel Wagneria, mutta suurin osa kuuntelee toisenkin esiintyjän. Olen itse onnistunut missaamaan Keskitalon kokonaan, vaikka hänen musiikissaan on selvästi sellaisia aineksia jotka uppoavat minuun. Tulee mieleen, muutamankymmenen vuoden takaa, esimerkiksi Kumma Heppu ja Lopunajan Voidellut. Kristillisyyttä ja hämäräperäisempiä, mustempia aineksia yhdistelevissä teksteissä on jotakin samaa kuin Tuomari Nurmiossa mystisimmillään. Vaikuttavaa. Joillakin yleisön jäsenistä on ilmeisiä vaikeuksia suhtautua Keskitalon tarinoihin, välillä kuuluu hermostunutta, epävarmaa hihittelyä. Muuten sali on edelleen laulujen aikana hiljainen, mikä sopii tällekin musiikille.
Hieno yhdistelmä omintakeista, tummaa musiikkia, hieno ilta.
Mark Laneganin viimesunnuntaisen, hienon Helsingin-keikan hengessä soikoon tänään Blues Funeral -albumin avausraita ”The Gravedigger’s Song”.
.
Joskus toistakymmentä vuotta sitten tein käännöstyötä jotakuinkin erikoisella vuorokausirytmillä: Tein töitä nelisen tuntia. Menin nukkumaan. Suunnilleen kolmen tunnin unien jälkeen heräsin (ilman kellonsoittoa) ja jatkoin työntekoa. Noin neljän tunnin rupeaman jälkeen alkoi uni painaa silmää ja menin nukkumaan. Heräsin taas noin kolmen tunnin päästä ja jatkoin työntekoa. Toisinaan kävin kaupassa ja söin jotakin. Sitten jatkoin samaan tahtiin.
Tätä jatkui muutamia viikkoja. Kuten arvata sopii, asuin silloin yksin enkä seurustellut kenenkään kanssa. Niinä viikkoina minulla ei ollut pahemmin edes sosiaalista elämää. Olin kyllä kavereihin yhteydessä netin välityksellä, mutta en juurikaan tavannut ketään. Olen usein naureskellut, että tällainen luonnoton vuorokausirytmi sopi hyvin suomennettavaan teokseen ja sen kirjoittajaan: kyseessä oli Philip K. Dickin Haudasta kohtuun.
Tiesin tosin jo siihen aikaan, että monet kokeet ja joidenkin tuttavien omat kokemukset – osin omatkin kokemukseni – olivat ristiriidassa normaalin, pohjoismaisen unirytmi-ihanteen kanssa: tarkoitan ajatusta siitä, että nukkumisen pitäisi tapahtua yöllä ja valvomisen päivällä, molemmat yhtenä, yhtenäisenä jaksona. Nyttemmin asiasta on ruvettu puhumaan enemmän ja avoimemmin: tämän aamun Hesarin Tiede-sivujen pääjuttuna oli laaja kirjoitus ”Nukummeko me väärin?” (jota ei ainakaan vielä löydy lehden ilmaisilta nettisivuilta) jossa pohdittiin vuorokausirytmin lisäksi tosin muitakin ihmisen biologian kannalta mahdollisesti virheellisiä nukkumakäytäntöjä (kuten yksin, hiljaa ja pimeässä nukkuminen).
Voi hyvin olla, että pitkät, makoisat yöunet ovat pohjimmiltaan ihmiselle yhtä suuri luonnottomuus kuin yhdessä paikassa asuminen tai viljatuotteiden syöminen.
Itse olen jo pitkään noudattanut varsin luontevasti perin konservatiivista pohjoismais-porvarillista vuorokausirytmiä sillä erotuksella, että olen kyennyt myöntämään itselleni, etten yleensä saa juuri mitään aikaiseksi aamupäivisin, joten on parempi lorvia vailla huonoa omaatuntoa kuin lorvia tuntien huonoa omaatuntoa. Kuulun silti niihin ihmisiin, joilla on taipumusta heräillä aamuyöstä: en muista että sitä olisi tapahtunut niin paljon siihen aikaan kun valvoin säännönmukaisesti pidempään ja heräsin myöhemmin. Nykyään sitä kuitenkin tapahtuu. Aikaisemmin aamuöinen valvominen on liittynyt minulla ahdistavaan tilanteeseen – taloudellisiin ongelmiin, ihmissuhdesotkuihin jnpp. – joten jossakin vaiheessa itse heräämisestä tuli ahdistava kokemus.
Olen kuitenkin vähitellen päässyt eroon siitä, että ahdistuisin itse valvomisesta. Parhaimmillaan aamuyön hiljaiset tunnit ovat nimittäin osoittautuneet melkoisen luovaksi ajaksi. Ei, en pomppaa jalkeille enkä kirjoita pimeässä muistikirjaan laajoja tekstejä. Loion sängyssä, katselen kattoa ja annan ajatusten vaeltaa. Omalla rytmillään, omia aikojaan. Siihen vuorokaudenaikaan olen kuitenkin riittävän lähellä unta, että ajatukset vaeltelevat omia latujaan, logiikasta ja asiayhteyksistä piittaaamatta. Odottamattomat assosiaatiot saattavat usein kiteytyä ideoiksi, tarinoiksi, näkökulmiksi. Ero uneen on, että mielekkäiden kokonaisuuksien koostaminen on kuitenkin paljon helpompaa ja tietoisempaa, ja että nämä ajatukset on helpompi muistaa vielä aamullakin.
(Voi tosin olla, että se aamulla muistettu versio on saanut lisäprosessointia mahdollisen uuden nukahtamisen jälkeisistä unista. Se on luultavasti idealle vain hyväksi.)
Muurahaispuun lukeneet kyllä huomaavat, että kirjaa on ideoitu tällaisessa lähes-mutta ei ihan-valvetietoisessa tilassa. Ei se ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen tätä ”tekniikkaa” käyttänyt. Eikä taatusti viimeinen. Enkä ole varmasti ainoa.
Myöhästyneet onnittelut Pernilla Karlssonille Uuden Musiikin Kilpailun voitosta ja euroviisuedustajan paikasta!
Kisoihin lähetettyjen viiden ja puolensadan laulutarjokkaan joukossa oli myös EUnity-yhtyeen esitys ”The Key”, joka ei päässyt alkukierrosta – vanhanaikainen mieleni tavoittelee edelleen sanaa ”kasettikarsinta” – pidemmälle. Ehkä se oli helpottavaakin, koska itse EUnity-duon (laulaja Sami Silvennoinen ja säveltäjä/sanoittaja/kosketinsoittaja/rumpali Oskari Jakonen) lisäksi lavalle olisi joutunut nousemaan myös allekirjoittanut: kaikki soitinosuudethan viisuissa tulevat nykytyylin mukaan nauhalta/levyltä, mutta kaikki lauluosuudet ns. livenä. Ja minun osuuteni tässä teoksessa sattuu sisältämään äänittämisen, miksaamisen ja bassonsoiton lisäksi myös taustalaulut ja väliosan doo-wop-leikittelyn.
Mutta hauska tuota oli tehdä. Ehkä ensi vuonna uudestaan?
